Maggie Nelson - Argonautit

Maggie Nelson – Argonautit (S&S 2018), alkuteos The Argonauts (2015). Suomeksi kääntänyt Kaijamari Sivill.

"Vai onko niin, että queerin ja lisääntymisen (tai täsmentäen: äitiyden) oletettu vastakohtaisuus on pikemminkin taantumuksellinen osoitus queerien sopeutumisesta yhteiskuntaan kuin merkki mistään ontologisesta totuudesta? Kun yhä useammilla queer-ihmisillä on lapsia, kuihtuuko oletettu vastarinta noin vain pois? Jäädäänkö sitä kaipaamaan?"

Ilmoitan heti alkuun, että luin Maggie Nelsonin teosta Argonautit pari päivää vimman vallassa, ja kirja aiheutti minussa järinää, jotakin ihastuksenkaltaista, koukutti minut kirjoittajansa ajatteluun, pohdintoihin. Tämä bloggaus on nyt vain yritystä sanoa jotakin sisällöllisesti järkevää tästä ihastuksen tunteestani, mutta kuten tiedämme, ei sellaista ole helppo järjellistää. Alkuteos The Argonauts on tehnyt Nelsonista kotimaassaan Yhdysvalloissa reilusti aiempaa tunnetumman, sillä vaikka kyseessä on hänen yhdeksäs kirjansa, aiemmin hänen suosionsa oli ymmärtääkseni indie-tasoa. Tämä kirja, jota on kutsuttu määrittelyjä pakenevaksi, nousi kuitenkin suureksi ilmiöksi; se on hieman yllättävää, koska vaikka teos on kirjoitettu tavalla, jota on erittäin hyvä lukea ja seurata, se vaatii ajattelemaan paljon. Tällaisesta ei helposti tule massojen juttua. Ehkä aika on nyt otollinen teoksen aiheiden puolesta, sillä se käsittelee sukupuoli-identiteettejä, seksuaalivähemmistöjä, feminismiä, queer-teoriaa, ja alati puhuttavia ja kiinnostavia teemoja, kuten äitiyttä ja rakkautta.

"On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot, sillä moni queer on turhautunut valtavirran HLBTQ+-liikkeen sopeutumaan pyrkivään, ajattelemattoman uusliberalistiseen suuntaukseen, jossa on käytetty pitkä penni siihen että on aneltu pääsyä kahteen historiallisesti alistavaan rakenteeseen: avioliittoon ja puolustusvoimiin."

Argonauttien tyylilajissa riittää pohdittavaa. Nelson on aiemmissa teoksissaankin tunnettu kirjallisten muotojen uudistamisesta: hänen kirjansa Bluets (jonka tulin jo tilanneeksi itselleni nettikaupasta, hups) yhdistää muistelmaa, fragmentaarista asettelua ja proosarunoa. Argonautit kertoo Nelsonin näkökulman hänen rakkaussuhteestaan aviopuolisoonsa Harry Dodgeen. Samalla teos siteeraa paljon erilaisia ajattelijoita omaperäisellä tavalla – lainattujen ihmisten nimet näkyvät kursivoidun sitaatin kohdalla marginaalissa. Tämä ratkaisu jotenkin virtaviivaistaa kirjaa, tekee sen kevyemmäksi kuin sitaattimerkityt teokset yleensä, mikä lukijalle toimii hyvin. Nelson laajentaa yksityisiä kokemuksiaan yleisemmiksi tukeutuen kirjallisuuteen, käyttää kaunokirjallisia keinoja (hänen ensimmäiset teoksensa olivat runokokoelmia) mutta on myös hyvin tarkka siitä, miten ajatteluaan ilmaisee, ja siinä näkyy hänen tieteellinenkin taustansa. Tyyli vaikuttaa aika paljon esseeltä. Uskaltaisin sanoa, että kyseessä on esseekokoelma, jossa rajat tekstien ja aiheiden välillä on häivytetty ja otsikot väleistä poistettu. Voisi tämän ajatella myös kirjan mittaisena yksittäisenä esseenä. Kirjastoluokituksia oli Finna.fi:n perusteella annettu varmuuden vuoksi monta, mutta kaunokirjalliset luokat loistivat poissaolollaan, ja moni kirjastoista on luokittanut tämän kirjailijaelämäkertoihin. Ja kyllä, Nelson puhuu tässä kirjoittamisesta paljonkin, erityisesti loppupuolella. Silti minua huvittaa ajatus, että joku nappaa tämän hajamielisesti hyllystä nimenomaan kirjailijaelämäkertana ja saa kirjan ensimmäiseltä sivulta, neljännestä virkkeestä lukea: Mutta kun sinä ensimmäisen kerran panet minua perseeseen ja poskeni hiertyy betonilattiaan kylmänkosteassa mutta hurmaavassa poikamiesboksissasi – – Hillitöntä. Toisaalta, jos järkyttyy tuosta, tulee järkyttyneeksi ehkä monesta muustakin asiasta kirjassa, joten kohta toimii ihan hyvänä testinä.

"Kuitenkin jokainen kirjoittamani sana voidaan lukea jonkinlaisena puolustuksena tai arvon vakuutuksena sille, mitä minä sitten olenkin, mitä näkökulmaa näennäisesti tarjoilen tai sille, miten olen elänyt. Ihmisestä oppii valtavasti siinä samassa, kun hän avaa suunsa. Saman tien saattaa selvitä, että hänet haluaa kenties pitää etäällä. (Eileen Myles) Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu. Ei pääse piiloon mihinkään. Kun yrittää piiloutua, esitys kasvaa groteskeihin mittoihin."

Siitä, mistä tässä kirjassa asioiden tasolla puhutaan, löytää jokainen varmasti omat kiintopisteensä. Minulle ne ovat erityisesti queer-ihmisten elämään ja identiteettiin liittyvät pohdinnat, toisaalta taas kirjoittamista koskevat asiat. Koen samastumista monessa, vaikka kokemukset varmasti eroavatkin monin tavoin minun (homoseksuaalin miehen, joka elää kahden cis-miehen muodostamassa parisuhteessa), ja Nelsonin (suuntautumistaan tarkemmin määrittelemättömän, suhteessa muunsukupuolisen kanssa elävän cis-naisen) välillä. Paljon on kuitenkin samaa, kun mietitään queer-väkeä kokonaisuutena ja sitä, mihin tässä maailmanajassa pitäisi kiinnittää huomiota. Minkälaisia asioita voi pitää toivottavina ja hyvinä, kun itse kokee kuuluvansa queerin piiriin? Jotenkin havahduin tätä kirjaa lukiessani ensimmäistä kertaa vahvasti siihen, mitä voi merkitä, että jollakin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvallakaan ei välttämättä ole varsinaista queer-identiteettiä, eikä tarvetta minkäänlaiselle identiteettipolitiikalle. Ymmärrän ehkä jatkossa kanssaihmisiäni paremmin, kun he eivät lähde mukaan aktivismipaasaukseeni... Transihmisten oikeudet ovat tietysti tällä hetkellä pinnalla, niissä on Suomessakin parannettavaa, ja Nelson tuo esille esimerkiksi kohtaamisia, joissa hankalia tilanteita on syntynyt, kun "butchin" näköinen Harry Dodge kantaakin virallisesti naiselle kuuluvia henkilöpapereita. Dodge ei tunne määrittelyitä suuntaan tai toiseen omakseen, ja kun hänen on New York Timesin jutussa valittava pronomini (suomen kieli helpottaa asioita tässä kohtaa), Dodge päättää käyttää her-pronominia, "otetaan piste meidän joukkueelle". Feministisen ajattelun näkökulmat läpäisevät kirjan, ja näkyviin tulee eräs puoli, jota ei helposti tule ajatelleeksi, kun seuraavalla sivulla Dodge harmittelee keräävänsä pisteitä "niiden joukkueelle" neuvolan hoitajan kehuessa, miten ihanaa on nähdä isän auttavan lapsenhoidossa. Lasten saaminen ja äitiys ovat Nelsonin käsiteltävinä perusteellisesti, hän pohtii niitä kirjallisuuden kautta ja kirjoittaa hyvin kaunistelemattoman, mutta toisaalta minusta myös kauniin, ruumiilliseen tapaan raskauden ja synnytyksen kokemuksistaan. Tuntuu siltä, ettei tällaista ole lukenut aiemmin, mutta ei oikein osaa selittää, mikä tässä kuvauksessa olisi niin omanlaistaan. Oman lisänsä kohtaan tuo tietysti se, että synnytyskuvauksen rinnalla kulkee Dodgen äänellä kerrottu, hyvin herkkä ja tunnelmaltaan tiivis kuvaus hänen äitinsä kuolinhetkestä.

"Päivätyössäni jatko-opiskelijana ilmaisin yksinomaan paheksuntaa, kun Allen Ginsberg kuvaa runoissaan naisen sukupuolielimiä 'rasvakudoksen päärynäiseksi rinteeksi' ja 'ainoaksi reiäksi joka minua on hylkinyt jo vuodesta 1937'. En edelleenkään näe syytä misogyynisen inhon levittämiselle, en edes homoyhteisön nimissä, mutta ymmärrän vastenmielisyyden hyvin. Kaikenlaiset sukuelimet ovat usein limaisia ja roikkuvia ja iljettäviä. Se on osa niiden viehätystä."

Nelson tuo esiin monia kirjailijoita ja teoreetikkoja, jotka ovat hänelle merkittäviä – hän kutsuu vaikuttajiaan "sydämensä monisukupuolisiksi äideiksi". Joihinkin hänellä tuntuu olevan viha-rakkaussuhde, kuten ylläolevassa sitaatissa mainittuun Ginsbergiin, jolta otetulle jälkimmäiselle sitaatille muuten repesin nauramaan, myönnettäköön, vaikka tunnistan kyllä ongelman! Merkittäviä ja usein lainattuja ääniä ovat mm. Eve Kosofsky Sedgwick, Judith Butler, D. W. Winnicott ja Roland Barthes. Viimeksi mainitun teorioita pyöritellessään Nelson yltyy kirjan ravistelevimpiin ja mieleenpainuvimpiin toteamuksiinsa kirjoittamisesta: "Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita." Kyseinen kohta teoksessa on sellainen, että en edes halua siteerata sitä pidemmin; haluan säilyttää tämän postauksen lukeneilla mutta kirjaan vielä tarttumattomilla löytämisen ilon, tämä jääköön teaseriksi. Kiinnostavaa lisäluettavaa tulee bongatuksi paljon. Itse pysyin sen verran aisoissa, että tilasin vain Nelsonin oman kirjan toistaiseksi luettavaksi. Olen koukuttunut hänen ajatuksiinsa, vastaansanomattomiksi perusteltuihin lauseisiinsa, rehellisyyteensä. Lukiessa ainoa hankaluus oli, että toisaalta teki mieli säästellä kirjaa, toisaalta ei halunnut lopettaa lukemista.

Paljon hyviä kirjoja tulee kyllä luettua, mutta Maggie Nelsonin Argonautit nousee minulla erityiselle tasolle. Jos kovempi käännöstapaus tulee vielä tänä vuonna vastaan, saa olla todella ilmiömäinen. Toistaiseksi lukemistani rinnalle nousee ehkä Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta, mutta muuten tämä on vuoden kirjoissa omassa luokassaan. Puhun suuria, myönnän, sanani tulevat hullaantumisen hehkusta. Jään odottelemaan sitä, että Bluets saapuu postissa. Argonautit (jonka luin kirjastokappaleena) on hankittava myös vielä itselle, tähän on palattava, en näe vaihtoehtoa. Nelson uudistaa kirjassaan omaelämäkertaa, tai ehkä esseetä, ehkä dokumenttiromaania, oli mitä oli – tuloksena on jotakin voimakasta ja ihmeellistä.

Blogeissa: Lumiomena, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?

Johannes Anyuru - He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Johannes Anyuru – He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S 2018), alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar (Norstedts 2017). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

”Yksi. Hän ei muista omaa nimeään. Kaksi. Hän ei muista omia vanhempiaan, jotka on hänen oletuksensa mukaan murhattu. Kolme. Kun hän katsoo itseään peilistä, hän näkee väärät kasvot. Neljä. Hänestä tuntuu juuri nyt, kun hän katsoo yleisölle esiteltävää kuvaa, voimakkaasti siltä että hän on ollut samassa tilanteessa aiemminkin, että käynnissä on paraikaa historiallisesti tärkeä tapahtuma.”

Johannes Anyurun romaani He hukkuvat äitiensä kyyneliin kuului kevään eniten odottamiini käännösuutuuksiin. Sen lisäksi, että kirja sai ”Ruotsin Finlandian”eli August-palkinnon, sen aihe on rohkea. Visio yhteiskunnasta, jossa terrori-isku on saanut Ruotsissa aikaan suuren muutoksen: uskontoaan harjoittavat muslimit on eristetty yhteiskunnasta ghettoon valvonnan alle, ja he saavat rangaistuksia menettäen kansalaisoikeuksiaan, jos eivät allekirjoita länsimaisten arvojen mukaisia nk. kansalaissopimuksia. Paitsi että ei ole yksiselitteistä, tapahtuuko tämä kirjankaan todellisuudessa. Tavallaan se on fiktiota fiktion sisällä, kirjoitettu papereille jotka kirjassa päähenkilö-kertojana oleva kirjailija saa mielisairaalaan suljetulta naiselta, joka oli mukana mainitussa terrori-iskussa. Nainen väittää tulleensa tulevaisuudesta ja kääntäneensä tapahtumien suunnan kesken iskua, jotta dystopiatodellisuus ei toteutuisi.

"Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat."

Anyurun romaanissa on siis mukana maagisrealistinen juonne. Nuori nainen sanoo tietoisuutensa siirtyneen uuteen ruumiiseen. Todettu tosiasia on, että nainen on kokenut kidutusta pahamaineisessa paikassa, mutta hän sanoo ettei ole henkilö jolle hänen ruumiinsa kerrotaan kuuluvan. Todellisuudet ja aikatasot limittyvät, kun kirjailija lukee naisen kirjoittamaa elämäntarinaa, joka on samalla kuvaus apartheid-yhteiskunnaksi muuttuneesta Ruotsista. Romaanin sanoman kannalta ei ole olennaista, mikä kertomuksessa on todella tapahtunutta ja mikä jotakin sellaista, joka voisi tapahtua. Mihin suuntaan yhteiskunta saattaa lähteä, ja kenestä se on kiinni, lähtevätkö asiat vierimään hyvään vai huonoon suuntaan? ”Kummakirjallisen”  tasonsa ansiosta teoksesta pitävät varmasti myös monet spekulatiivisen fiktion ja maagisen realismin ystävät. Kotimaisista kirjailijoista mieleen tulevat lajin puolesta Pasi Ilmari Jääskeläinen ja Johanna Sinisalo – jälkimmäisen tuotannosta mielleyhtymiä syntyy myös teemojen käsittelyn tasolla Auringon ydin-romaaniin, jonka esittämässä vaihtoehtohistoriassa naiset on jalostettu kahdenlaisiksi. Anyurun romaanin kieli on hyvin vaikuttavaa, hän osaa proosassaan kiteyttää asioita monimerkityksisiin lauseisiin runon logiikalla. Ajoittain, esimerkiksi terrori-iskun käänteiden kuvauksessa, juonta kuljetetaan suoremmalla kerronnalla. Kerronnan tyylit sulautuvat toisiinsa kirjassa taitavasti. Suomenkielinen käännös on myös laatutyötä.

   ”Etkö lue lehtiä?” mies kivahti, enkä osannut tulkita, oliko hän aidosti vihamielinen vai yrittikö hän vain suojautua häpeältä, jota tunsi minun katseeni edessä ja kaiken sen tiedon, jota minulla oli hänestä. Hänen ruumiistaan.
   ”Teille tehtiin erilaisia kokeita. Teitä kidutettiin. Haluaisitko kertoa siitä?”
Hän tuijotti hämärässä leijuvaa savukiehkuraa katseella, joka näytti ilmaisevan että jokainen kivi, jokainen hiekanjyvä oli keskeltä halki. Vastaamisen sijaan hän luki tytön tarinaa.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on teos, jota on turha kirjoittaa analysoimalla puhki. Se tarjoaa paljon pohdittavaa, herätteitä sinkoilee eri suuntiin. Tällaisen lukeminen on hyvin tarpeellista ympärillämme jatkuvasti tapahtuvan keskustelua esittävän hölinän jälkeen. Ei tämä sentään ole mikään pamfletti, vaan romaani ja esittää kysymyksiä, kuten sen tyylilajissaan kuuluu. Hieno teos, monikerroksinen, ja vaati ainakin minulta välillä palaamista taaksepäin, käymään läpi luettua ja mitä sillä sanotaan, kaikkia niitä mahdollisuuksia. Meillä on maailmassa paljon erilaisia mahdollisuuksia, tulevaisuudellakin on, sitä kirja varmaankin kaikkein eniten sanoo. Mutta minun kuvani tästä ei ole ainoa, lue itse. Meni muuten melkein kylmät väreet, kun äsken tajusin, että olen julkaisemassa tästä postausta juuri tänään. Älkää tuottako maailmaan turhia kyyneleitä. Hyvää äitienpäivää!

Teos blogeissa ja kritiikeissä: Kirsin Book Club, Lukuisa, Ruskeat Tytöt, Mitä luimme kerran, Nannan kirjakimara, Tuijata, Reader, why did I marry him?, Kouvolan Sanomat, Kosminen K (ja lisääkin linkkejä Googlella tulee)

Annastiina Storm - Me täytytään valosta

Annastiina Storm – Me täytytään valosta (S&S 2017)

"Isä räpeltää voirasian kannen kanssa, saa sen auki ja näkee purkin laidassa vähän leivänmuruja. Siinä se on. Murut lehahtavat valtavaksi tunnelipyörteeksi, jota pitkin isän raivo syöksyy ulos. Tuoli kaatuu ja paukahtaa lattiaan kun isä pomppaa seisomaan ja kasvaa kattoon saakka."

Annastiina Stormin esikoisromaani Me täytytään valosta yhdistää monenlaista tekstilajia kooltaan pienehköön teokseen. Väljästi taitetut noin 200 sivua sisältävät proosakerronnan lisäksi runoja, lauluja, satuja. Tarinan elementit ovat synkkiä: perheen ja heidän lähisukulaistensa kohtaamattomuus, onnettomat avioliitot, ahdas uskonnollisuus joka ei anna yhtään tilaa lempeydelle, lasten elämä perheessä, kun isä saa raivokohtauksia, on väkivaltainen ja juo, äidin masennus ja joutuminen pitkäksi ajaksi sairaalaan. Kirjaa kerrotaan suureksi osaksi lapsinäkökulmasta, mikä tuo siihen vielä enemmän surua, mutta toisaalta myös pyrkimyksiä löytää lohtua ja toivoa.

"Paistaja tulee lähemmäs ja me ollaan kiviä ohkaisten puunrunkojen takana. Se harppoo ja huohottaa puulta puulle, lähemmäs ja lähemmäs. Lopetan hengittämisen ja melkein elämisen, kunnes se menee ihan meidän vierestä ohi. Ennätän nähdä sen hypnoosinaaman."

Kertojina toimivat useimmiten 6–8-vuotiaat lapset, Santtu ja Silja. Myös heidän äitinsä, isänsä, tätinsä ja isovanhempiensa kautta kertomusta kuljetetaan, ja jokaisella on oma tarinansa. Sisäiset maailmat kohisevat ajatuksia ja suuria tunteita, jotka eivät löydä ilmaisun väylää. Sekä lasten vanhemmat että isovanhemmat ovat vain joskus päätyneet yhteen; oma elämä on jäänyt velvollisuuksien tai sisäistetyn syntitaakan taakse. Lasten mummo Eeva ei ota kuuleviin korviinsakaan tyttärensä perheen ongelmia ja hankaluuksia tämän miehen kanssa. Kun tytär soittaa äidilleen ja pyytää tätä ottamaan lapsensa joksikin aikaa hoitoon tilanteen ollessa kotona vaikea, Eeva alkaa vastailla julistaen jumalan sanaa. Oman miehensä Eeva toivoisi jo kuolevan pois häiritsemästä, sillä avioeron ottaminen olisi syntiä. Ainoat valoisammat henkilöt teoksessa ovat lasten täti Mervi, joka elää elämäänsä omilla ehdoillaan, sekä Santun kirjaston kahviossa tapaama nainen, Pirke, josta tulee hänen ensimmäinen ystävänsä. Isä käy kirjastoreissujen ohessa tapaamassa ryyppykaveriaan, jonka velvollisuuksista vapaata elämää kadehtii ja miettii, että oli ehkä virhe hankkia perhe.

"Hän toivoi Veijon, neljäkymmentäkaksi vuotta aviomiehen osaa toimittaneen ukon poistumista elämänsä edestä. Kuolemista, jos ihan suoraan sanotaan. Että pääsisi siitä miehestä kunnialla eikä minkään syntisen avioeron kautta. Eronneista supistiin pahansuovasti selän takana, mutta leskeys oli jotain ihan muuta. Se lupasi loputonta empatiaa ja tukea, yhteenkuuluvuutta suruhuntuloitten kanssa, bostonpullaa ja kulttuurikerhoa."

Satujen värittämään tarinaan tuovat maagista tunnelmaa myös lasten leikit, joissa mm. yritetään ottaa yhteyttä syntymättömäksi jääneeseen pikkupikkuveljeen jukurttipurkkipuhelimella ja saada tämä löytämään kotiin dinosaurusleluja seuraamalla. Teoksen kieli välittää lasten maailman uskottavasti, ja erityisesti lasten keksimät yhdyssanat viehättävät, kuten kylmäjäinen, kauhusuora tai hypnoosinaama. Selkeässä kielessä on myös runollisuutta, joka luo vahvan tunnelman alusta loppuun. Kerronta etenee lyhyin episodein, ja tarinan seuraaminen voi lyhyissä pätkissä lukien olla haastavaa, varsinkin kun näkökulmahenkilöt vaihtuvat taajaan ja välillä kerrotaan satuja. Itse pystyin nyt lukemaan teosta paljon kerrallaan, jolloin episodimainen rakenne ei häirinnyt. Kerronnassa ja kirjan synkässä maailmassa on jotakin niin painavaa, että ilmavuus lyhyiden jaksojen välissä tuntui olevan tarpeen, ettei lukemisesta tullut raskasta.

"Minulla ei ole vaihtoehtoja. Minä olen klisee ja heikoin ja halvin. En osaa, vaan sorrun ja murenen ja palaan nöyränä lähtöruutuun. En pääse sinusta koskaan. 

Sinä vavahtelet itkua sylissäni. En päästä sinua koskaan."

Me täytytään valosta on vaikuttava esikoisteos. Aluksi lukemista aloittaessani mietin, jaksanko romaanin mittaista läpikotaisin synkkää tarinaa sadunomaisella lapsen kielellä kerrottuna, mutta mitä pidemmälle luki, sitä enemmän teos alkoi viehättää. Sen maailmasta ei päässyt pois ennen lopettamista. Erilaiset kerronnan lajit on yhdistelty kokonaisuuteen toimivasti, ja tyyli pysyy vahvana ja johdonmukaisena läpi kirjan. Rivien välistä saattoi lukea näkemystä siitä, miten onnettomiin parisuhteisiin jääminen, puhumattomuus ja omien toiveiden ilmaisematta jättäminen tekevät monin tavoin pahaa myös läheisten ihmisten elämissä, ja miten erityisesti lapset kokevat olonsa turvattomiksi, kun koti on epävakaa. Rohkeasti kirja antaa kuitenkin äänen myös pahantekijöille, tuo esiin heidän toiveitaan ja ajatuksiaan, vaikka teot eivät olekaan hyväksyttäviä. Miten monesti tarpeeksi ajoissa päätetty ero olisikaan ollut parempi ratkaisu. Voisin kuvitella Stormin romaanin olevan HS:n kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalla tänä vuonna.

Muissa blogeissa: Reader, why did I marry him, Eniten minua kiinnostaa tie, Aina joku kesken, Anun ihmeelliset matkat

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Henry Marsh - Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta (S&S 2017), alkuteos Do No Harm (2014). Suomeksi kääntänyt Ulla Lempinen.

"Lisäksi leikkauksessa oli kyse aivoista, tuosta salaperäisestä ajatusten ja tunteiden syntysijasta, kaikesta siitä mikä ihmiselämässä on tärkeää. Aivot tuntuivat minusta yhtä suurelta arvoitukselta kuin tähdet yötaivaalla ja maailmankaikkeus ympärillämme. Leikkaus oli tyylikäs, tarkka, vaarallinen ja syvästi merkityksellinen. Mikä voisi olla hienompaa, kuin ryhtyä neurokirurgiksi, ajattelin."

Brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh vieraili toukokuussa Suomessa Helsinki Lit -tapahtuman vieraana, sillä hänen suursuosioon maailmalla noussut elämäkertansa Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta julkaistiin alkuvuodesta suomeksi. Miellyttävän oloinen, rauhallisesti ja kaunistelemattomalla aitoudella esiintynyt Marsh sai Merete Mazzarellan tekemän haastattelun myötä kiinnostumaan kirjastaan niin paljon, että hankin sen omaksi, koska varausjono kasvoi pääkaupunkiseudulla heti pitkäksi. Teos on elävästi kirjoitettua tietokirjallisuutta, joka keskittyy toki Marshin omaan uraan ja henkilöhistoriaan, mutta se laajenee myös tarkkaan mietityiksi, punnituiksi pohdinnoiksi ja puheenvuoroiksi ajattelun ja ihmisyyden filosofiasta sekä sairaanhoidon tilanteesta Britanniassa.

Marsh uskoi Helsinki Lit -haastattelussa kirjansa menestyksen syyn olevan juuri rehellisyydessä. Hän kertoo teoksessaan suoraan siitä, miten kirurgit tekevät virheitä ja erehdyksiä, joilta ei välty kokenutkaan lääkäri. Vielä hieman ennen eläkkeelle jäämistään Marsh pelkäsi tehdä leikkauksen tutuksi tulleelle potilaalle, koska ei halunnut ottaa taakakseen tämän vammauttamista ja pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Kirurgin rooli ja asema potilaille ja näiden omaisille tuntuu olevan täysin kiinni leikkauksen tuloksista: hyvin sujuneen leikkauksen tehtyään on sankari, huonosti sujuneen jälkeen konna jolla on niskassaan niin potilaiden ja omaisten kuin omatkin syytökset. Huonojen uutisten kertominen on hankalaa kerta toisensa jälkeen. Tämän takia Marsh ei pidä itseään suurena kirurgina - varsin hyvä hän uskoo lopulta olleensa, mutta ei suuri, sillä Marsh epäilee etteivät suuret kirurgit ota epäonnistumisiaan niin rankasti kuin hän. Juuri tämä empaattisuus on kuitenkin se, mikä tuntuu tuovan Marshin samalle tasolle potilaidensa kanssa. Hän tiedostaa, kuten kirjan loppupuolella todetaan, että jos leikkauksen viiden prosentin epäonnistumisen mahdollisuus toteutuu, potilaan kannalta epäonnistumisprosentti on sata, mutta hänelle kirurgina edelleen vain viisi.

"Valituskirjeet saavat aina minut ahdistumaan. Teen joka päivä kymmeniä päätöksiä, joilla saattaa väärään osuessaan olla hirvittäviä seurauksia. Potilaillani ei ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa minuun, eikä minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa itseeni. Aivokirurgian huteraa nuorallatanssia vaikeuttaa entisestään ainainen paine saada potilaat sisään ja ulos mahdollisimman nopeasti. Kun sitten saan tällaisen kirjeen tai kun asianajaja ilmoittaa potilaan haastavan minut oikeuteen, näen väkisinkin miten pitkä matka maankamaralle on nuoralta jolla tasapainoilen."

Marshin kirja antaa maallikolle paljon lisää tietoa aivokasvaimista ja niiden hoidosta. Sairastuneelle tällaista kirjaa ei voi suositella luettavaksi, niin paljon kirjassa keskitytään tapahtuneisiin virheisiin, vaikka onnistumisistakin Marsh toki kirjoittaa. Joskus tilastollisia poikkeamia tapahtuu myös siten, että asiat menevät luultua paremmin. Marsh saavutti paljon huomiota tehdessään matkoja neuvostovallan jälkeiseen Ukrainaan leikkaamaan aivokasvaimia surkeissa oloissa. Myös brittiläisten sairaaloiden oloja hän kuitenkin suomii kirjassa säälimättä - Marsh toteaa suoraan vihanneensa sairaalaa, jossa oli töissä. Hänestä sairaalat eivät tarjoa potilaille rauhaa, lepoa ja hiljaisuutta, joita nämä toipumisessa kaipaisivat. Tietojärjestelmien käyttö on toivotonta (Marsh ylistää useasti sihteeriään, jonka kanssa työskenteli läpi 27 vuotta kestäneen neurokirurgin uransa) ja sairaaloiden johtajien paikat tuulisia, eikä muutoksista monikaan paranna lääkäreiden työtä tai potilaiden hoidon laatua.

Pääosassa kirjassa ovat toki aivot, joiden kiehtovaan maailmaan Marsh on valmis uppoutumaan aina yhtä innolla. Hän kuvailee mikroskoopin näkymiä kauniilla tavalla väliin sellaisissakin tapauksissa, joissa leikkaus on menossa pahasti pieleen ja tuhoavaa verenvuotoa tulvii näkökenttään. Marsh koki aivosairauden myös omaisen näkökulmasta, kun hänen pojalleen tuli vauvana aivokasvain. Tuo kokemus sai Marshin myöhemmin urallaan ymmärtämään myös omaisten hätää, kiirettä ja turhautumista. Silti hänen piti neurokirurgina osata olla nimenomaan lääkärin roolissa. Marsh ohjasi urallaan myös paljon harjoittelijoita, mikä oli hänelle selvästi sekä antoisaa että tuskallista, kun piti luovuttaa työn suorittaminen leikkauksissa välillä opetettaville ja pysyä itse erossa tapahtumista.

Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kirjallisesti hyvin miellyttävää luettavaa, sujuvatekstistä ja ymmärrettävää tietokirjallisuutta. Suomennos on myös onnistunut, ja termien kääntämiseen suomentaja oli saanut asiantuntija-apua kotimaisilta neurokirurgeilta. Kirjan koskettavat tapauskertomukset etenevät erittäin jännittävään tapaan. Samalla lukijaa kuitenkin kauhistuttaa se, että mitä jos itse tai joku läheinen joutuisi tällaiseen tilanteeseen. Helpotusta lukijalle tuo kuitenkin sen korostaminen, että aivokasvaimet ovat harvinaisia ja hoidon epäonnistuminen yhä harvinaisempaa menetelmien kehittyessä. Silti on tärkeää tietää rehelliset faktat, että osaavimmat ja kokeneimmat kirurgitkin ovat erehtyväisiä ihmisiä ja leikkaaminen käsityötä, jossa pienelläkin virheellä (tai usein vaan huonolla onnella) on vaaralliset seuraukset. Elämä on vaarallista ja samalla ihmeellistä ja kaunista. Miten ajatukset, tunteet, ihmisen keksinnöt syntyvät kaikki proteiinimassan sisässä tapahtuvasta miljardien solujen "juttelusta". Tämän kaiken käsittämättömyys ei Marshilla hälvennyt ikinä.

Lisälukemista:
Karl Ove Knausgårdin artikkeli Henry Marshista englanniksi
Helsinki Lit -taltiointi Marshin esiintymisestä
Helsinki Lit -raportti tekstimuodossa (ite kirjoitin, työjuttu)

Muissa blogeissa:
mm. Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjavinkit, Kirjapolkuni, Hyllytontun höpinöitä

Tom Malmquist - Joka hetki olemme yhä elossa

Tom Malmquist – Joka hetki olemme yhä elossa (S&S 2017). Alkuteos I varge ögönblick är vi fortfarande vid liv (2015). Suomeksi kääntänyt Outi Menna.

"Yritän tavoitella Karinin katsetta mutta hän tuijottaa kattoa, ei sisäänpäin kääntynein silmin vaan ikään kuin olisi havainnut jotain. Minäkin vilkaisen ylös mutta näen vain loisteputken, vitivalkoisen katon, en pientäkään halkeamaa maalipinnassa. Ylilääkäri katsoo sylissäni olevaa untuvatakkia ja irvistää. Peremmällä käytävällä on kaappeja, joita saa lainata, hän sanoo."

Kukaan ei halua joutua sellaiseen tilanteeseen. Kun ollaan siirtymässä uuteen elämänvaiheeseen yhdessä ja onnellisina, juuri muutoksen kynnyksellä tapahtuu katastrofi, ja toista ei enää ole. Yhteinen nykyisyys katkeaa, yhteinen tulevaisuus jää tulematta, vain menneisyys ja muistot jäävät. Mutta toisaalta maailmaan tulee jotakin yhteistä. Näin kävi runoilija Tom Malmquistille. Hänen avopuolisonsa Karin, jonka kanssa hänellä oli kymmenen vuoden yhteinen historia, sairastui akuuttiin leukemiaan puolitoista kuukautta ennen heidän esikoisensa laskettua aikaa. Lapsi syntyi keskosena ja selvisi, mutta Karin ei palannut sairaalasta enää kotiin. Läpi kuljetusta helvetistä syntyi lopulta Malmquistin ensimmäinen romaani, autofiktiivinen Joka hetki olemme yhä elossa, joka on ollut vaikuttava kokemus jo valtavalle määrälle lukijoita, ja teos oli myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ehdokkaana.

Kuten kirjailija Helmi Kekkonen blogissaan kirjoitti, romaanissa sekä näkyy että ei näy, miten Tom Malmquist on taustaltaan runoilija. Kirjan kieli ei ole sellaista, mitä ensimmäisenä kuvailisi "runolliseksi". Lauseet ovat tyyliltään taloudellisia, vähäeleisiä ja rehellisen kertovia. Kielestä nousee kuitenkin harkittua kauneutta, ja tunne vahvistuu kirjan edetessä. Vaikka ollaan sairaalassa, kauheassa tilanteessa ja karun kliinisissä olosuhteissa, kieli tavoittaa yksityiskohdista jotain kaunista, mitä lukee mielellään. Se, mitä havaitaan ja mitä asioita kerrotaan, tuntuu läpi kirjan erittäin merkitykselliseltä. Kirjaa halusi lukea eteenpäin, sivut kääntyivät vauhdilla, vaikka tarinan pääkohdat tiesi jo etukäteen. Outi Mennan käännös on myös onnistunut ja kaunista suomea.

Romaani alkaa siitä, kun Karin otetaan sairaalaan. Seuraa hätäännystä, kokeita, epätietoisuutta, hoitoyrityksiä, huolestuneita perheenjäseniä ja ystäviä, öitä sairaalassa. Kerronta saa asettumaan päähenkilön asemaan ja kokemaan paineen, ahdistuksen ja pelon. Pahinta on, että kaikki menee huonompaan suuntaan koko ajan, toivon hetkiä ei juuri koettu muutoin kuin tyttären syntyessä keisarinleikkauksella terveenä. Kuljeskelu kahden osaston välillä, väittelyt Karinin vanhempien ja veljen kanssa siitä, miten paljon nämä saavat käydä Karinin sairaalahuoneessa tätä katsomassa, ja armotta etenevä tauti joka ei väisty lääkkeillä eikä hoidoilla. Kirjaa lukee melkein hengitystään pidättäen, kunnes lopulta sydän-keuhkokoneeseen kytketyn Karinin elämän jatkumisen mahdollisuudet todetaan olemattomiksi. Ylläpitävät laitteet kytketään päältä, syke putoaa nollaan, pahin on tapahtunut.

Toisessa osassa leikataan menneisyyteen ja kuvataan Tomin ja Karinin parisuhdetta, heidän arkeaan. Kirjassa käydään läpi molempien historiaa, sitä miten he tapasivat ja minkälaisia vaiheita ovat kokeneet kymmenvuotisessa suhteessaan. Molempien persoonat pääsevät esiin, niiden hankalammatkin puolet näkyvät. Itseäänkään Malmquist ei tekstissään säästele, vaan kertoo tarkan dialogin kautta omat sosiaaliset hankaluutensa, äkkipikaisuutensa ja kovapäisyytensä. Tämäkin seikka on varmasti yksi syy siihen, miksi kirjasta on tullut niin suosittu. Malmquist ei romantisoi, eikä kerronta muutenkaan pyri vetoamaan tunteisiin, mikä haastatteluissa on ilmennyt tarkoituksenmukaisena. Hän ei halunnut kirjoittaa sentimentaalisesti, vaikka kirjoitti surusta ja sen prosessista. Myös sekä Tomin että Karinin perhesuhteita kuvataan, ja on jotenkin erikoista, miten etäisiä he olivat suhteessa vanhempiinsa, vaikka heillä oli hyvät välit. Tom koki Karinin sairaalahuoneen heidän asuntonsa jatkeeksi, eikä siksi pitänyt luontevana, että tämän vanhemmat olisivat olleet jatkuvasti huoneessa. Taustalla oli myös Karinin vanha trauma siitä, miten hänen äitinsä asui aikanaan hänen sairaalahuoneessaan, kun Karin oli saanut aivoverenvuodon ja hänen silloinen poikaystävänsä lähtenyt sairastumisen myötä. Tom toteutti avovaimonsa toivetta lopulta hyvin pitkälle, mikä aiheutti patoutuneen vihaisia keskusteluja myöhemmin.

"Aina kuun lopussa, kun minä luin ääneen laskujen viitenumeroita ja Karin naputteli niitä tietokoneeseen, seuraavan kuukauden rahatilanne ahdisti meitä niin, että me kaduimme uravalintojamme ja syyttelimme toisiamme. Jatkoimme kuitenkin aina, kannustimena unelma siitä että meistä tulisi taloudellisesti riippumaton runoilijapariskunta, ikään kuin onnellinen versio Sylvia Plathista ja Ted Hughesista."

Kummallisia piirteitä saa myös kuvaus siitä, miten sairaala ja hautaustoimi veivät Karinin ruumiin Tomin ulottumattomiin ja tämä sai soitella ympäriinsä selvittääkseen, mitä seuraavaksi tapahtuu, mitä hänen vaimolleen oikein tehdään. Jälleen tulee esiin, miten kuolema on etäännytetty ihmisten elämästä jonnekin kauas, missä alan ammattilaiset asian hoitavat kuntoon ettei se vaivaisi ihmisiä liikaa. Ammattilaisten kylmyys järkyttää kerta toisensa jälkeen, ja vaikka ymmärtää näiden tekevän vain työtään, silti kohtelu tuntuu tarpeettoman tylyltä. Aivan absurdiksi meni siinä vaiheessa, kun Malmquistin piti todistaa eri tahoille olevansa tyttärensä isä, koska he eivät olleet Karinin kanssa naimisissa. Puuttuva avioliittotodistus johti niin DNA-testien ottamiseen kuin siihen, että Malmquist piti haastaa oikeuteen, jotta isyys saatiin vahvistettua. Virkailijat luurin toisessa päässä olivat ymmällään ja pahimmillaan toistelivat fraaseja kuin papukaijat.

Karinin kuoleman lisäksi Tom joutui kohtaamaan pitkäaikaissairaan isänsä kuoleman. Kirjan loppupuolella kuvataan tätä prosessia, ja isästä kertoessaan Malmquist sallii myös huumorin näkyä. Malmquistin isä oli urheilutoimittaja, joka tunsi paljon maailmankuuluja urheilijoita, mutta toisaalta oli paljon poissa ja joutui vaarallistenkin skandaalien keskelle, mikä repi perhettä. Tom oli vasta aikuisiällä oppinut olemaan Thomas-isänsä seurassa helpommin, vaikka ei heidän suhteensa koskaan ollut yksinkertainen. Siinä missä Karinin kuolema tuli täysin yllättäen, Thomas hiipui hiljalleen kohti vääjäämätöntä. Aivan kirjan lopussa Tom kirjoittaa suoraan Karinille, kertoo miten hänen ja Livia-tyttären elämä sujuu, ja tässä kohtaa silmäni eivät enää pysyneet kuivina. Koskettavinta on lopulta toivo, elämän pitelemätön kulku eteenpäin.

Muissa blogeissa: Taina - maaginen realismi, Kirjakaapin kummitus, Kirsin Book Club, Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoistaa, Järjellä ja tunteella, Tuhansia sivuja, Mrs Karlsson lukee, Kirjasähkökäyrä, Täysien sivujen nautinto ja monta muutakin.