Paul Auster: Illuusioiden kirja

Menetettyään perheensä lento-onnettomuudessa David Zimmer pakenee työhön ja kirjoittaa kirjan unohdetun mykkäelokuvien tekijän Hector Mannin tuotannosta. Yllättäen hän saa kirjeen, jossa hänet kutsutaan käymään vuosikymmeniä kateissa olleen ja kuolleeksi luullun Mannin kotona.

Vertasin tätä moneen kertaan mielessäni Jonathan Carrollin Naurujen maahan. Asetelmissa on paljon samaa: elämässään hukassa oleva mies löytää kiinnekohdan salaperäisen taiteilijan/viihdyttäjän tuotannosta, päätyy matkustamaan tämän pienelle kotipaikkakunnalle, kuvioon tulee nainen (joka ei ole ihan tavallisimmasta päästä) ja tapahtuu erinäisiä odottamattomia asioita. Naurujen maa on reaalifantasiaa, Illuusioiden kirjan takakannessa Veijo Hietala mainitsee nimittäneensä Austerin tyylilajia fantasiarealismiksi. Nimitys on osuva; vaikka tässä ei tapahdukaan mitään mitä ei todellisuudessa voisi tapahtua, Austerin luoma tunnelma on sellainen etten juuri olisi yllättynyt jos kulman takaa olisi äkkiä ilmestynyt vaikka pitkään mustaan takkiin ja leveälieriseen hattuun verhoutunut näkymätön mies. (Se, että juuri tämä mielikuva kaikista mahdollisista putkahti päähäni, johtunee Naurujen maan kansikuvan katselusta.)

Tarkoitukseni ei suinkaan ole syytellä (kirjansa myöhemmin kirjoittanutta) Austeria plagioinnista, kunhan vain ihailen sitä tapaa jolla kirjat tuntuvat olevan kuin kaksosia, tai ehkä peilikuvia, jotka kulkevat saman häilyvän rajan kahta puolta.

Tämä oli ensimmäinen Austerilta lukemani kirja, ja huomasin jo alussa pitäväni kovasti hänen kerronnastaan. Erityisesti ihastelin sitä, miten elävästi hän kuvasi Hectorin elokuvia. Aloin epäillä että Hector Mann on kuin onkin todellinen henkilö ja Auster on tosiaan nähnyt nuo filmit! Harmillista, ettei asia niin ole, sillä ne olisivat kyllä näkemisen arvoisia. Elämäänsä illuusioita joka lähtöön rakentelevat henkilöt miellyttivät myös, samoin kuin tuo jo mainitsemani odottamattoman odottamiseen rohkaiseva tunnelma. Täytyypä siis saada lisää Austeriakin.

Piste Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen!

Ensimmäinen lause: Kaikki luulivat Hector Mannin kuolleen.

Englanninkielinen alkuteos: The Book of Illusions (2002)

Ulkoasu: Ei ehkä etukäteen niin sytyttänyt, mutta nyt kirjan luettuani sanon että kansi on juuri sopiva ja oikean tuntuinen. Taiton puolesta vähän häiritsi se, että sivuissa oli niin pienet marginaalit. Mutta totuinpa matkan varrella siihenkin. Kansi: Timo Mänttäri.

Kustantaja Loisto/Tammi 2007, 3. painos (1. painos 2002), suom. Erkki Jukarainen, 360 s.

Cormac McCarthy: Tie

Isä ja poika vaeltavat kylmissään ja nälissään pitkin loputonta tietä kohti mantereen etelärannikkoa, läpi kuolleen ja tuhkaisen maiseman ja ohi kuivuneiden ruumiiden.

Tie oli ehtinyt odottaa hyllyssäni jo melko pitkään, toisaalta houkutellen ja toisaalta pelottaen. Odotin tämän olevan yksi rankimmista kirjoista, ja luultavasti lohduttomin mitä koskaan olen lukenut, ja niinpä kiinnostuksesta huolimatta ei ikinä tuntunut olevan sopiva hetki tähän tarttumiseen. Kunnes äkkiä vain päätin että nythän minä tuon luen, istuin sohvalle ja avasin kirjan ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni, ja totesin pian olleeni odotuksineni ihan oikeassa.

Jos lukiessa tuntuu että paras loppu, jota realistisesti uskaltaa odottaa, on sellainen jossa isä käyttää pistoolin viimeisen luodin poikaansa ja keksii sitten kivuttomimman keinon mennä itse perässä, täytyy kirjan maailman olla melkoisen kova. Tämä kyllä ravisteli kunnolla. Isä yrittää epätoivoisesti huolehtia lapsestaan maailmassa, jossa ruokaa löytyy satunnaisesti, jos on tuuria, harmaaseen aamunkoittoon herätessä ympärillä on likaisia, haisevia peitteitä, sateelta suojaava pressu ja kuollut, kylmä metsä, talvi on tulossa ja harvat vastaantulijat yrittävät luultavasti viedä sen vähänkin mitä toisilla on. Poika ei ole muunlaista elämää ehtinyt koskaan tunteakaan.

McCarthyn niukka teksti lyhyine lauseineen sopii tunnelmaan täydellisesti. Kaikkein niukimpia ovat dialogit, jotka vähäeleisesti välittävät isän ja pojan ajatukset. Rakenne toimii myös: kirjaa ei ole jaettu lukuihin vaan teksti koostuu pätkistä, joita mahtuu yleensä aukeamalle useampi. Tämä houkuttelee lukemaan aina "vielä yhden" pätkän, vaikka ei oikeastaan kestäisikään enää enempää.

Maailmanlopun maailma on karu, mutta kirja hieno. Onneksi viimein luin!

Ensimmäinen lause: Kun hän heräsi öisin pimeässä ja kylmässä metsässä hän aina haki kädellään vieressä nukkuvan lapsen.

Englanninkielinen alkuteos: The Road (2006)

Ulkoasu: No leffakannet nyt harvemmin ovat ykkössuosikkeja, mutta ihan hyvähän tuo on. Kannen kuva: Scanbox Entertainment Finland Oy.

Kustantaja Loisto/WSOY 2009, 2. painos (1. painos 2008), suom. Kaijamari Sivill, 239 s.

Blogiajan parhaat

Leena Lumi listasi bloggausaikansa kymmenen parasta kirjaa Jennin yllyttämänä, ja siitähän se ajatus sitten lähti... Omaa bloggausta on takana neljä vuotta, ja luettuja kirjoja on tuossa ajassa kertynyt kolmisen sataa. Kyllähän siihen joukkoon on monta hienoa lukukokemusta jo mahtunut! Ne muutamat kirjat, jotka olen lukenut jo aiemmin ja sitten blogiaikana uudelleen, jätin tässä huomiotta. Pikaisesti laaditulle esikarsintalistalle päätyi 19 nimeä, joista muutamien tuskaisten hetkien jälkeen sain puristettua esiin top10:n. Kilpailu oli kyllä sen verran tiukkaa että lista voi vielä vaikka muuttua kesken tämän postauksen kirjoittamisen! :)
Tästä sitä nyt kuitenkin lähdetään rakentamaan, ilman erityistä järjestystä:

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Rohinton Mistry: A Fine Balance

J. K. Rowling: Harry Potterit

Stephen King: Liseyn tarina

Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Leena Krohn: Tainaron

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Jeanette Winterson: Intohimo

Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari

Tuollainen siitä nyt tuli. :) Noista linkittämistäni teksteistänikin sen huomaa että aina kirja ei sytytä heti, ja toisaalta moni lukuhetkellä huikean hyvältä tuntunut kirja ei tälle listalle päässyt. Mielipiteet elävät, mikä on toki ennenkin huomattu. Kauheasti teki muuten mieli ottaa Sandmanitkin mukaan, mutta ajattelin sitten että pitäisikö sarja nyt kuitenkin ensin lukea loppuun. :)

Näitä listoja olisi mukava nähdä vielä monelta muultakin, joten siitä vain omaa laatimaan vaikka ilman sen kummempaa haastamista!

Viikon novelli x 5

Parin väliin jääneen viikon vuoksi olen entistä pahemmin jäljessä Kide-novellihaasteen aikataulustani, joten nyt täytyy vähän kiriä!

Rosa Meriläinen: Pieni naiskaartilainen (antologiasta Taskunovellit)

"Eräs äiti Tampereen Johanneksen kirkolla söi tyttärensä kaartinkirjan. Äidin piti tehdä tehty tekemättömäksi: pelastaa tyttärensä henki." Näin alkaa eräs tarina kansalaissodan ratkaisuhetkiltä, sivumäärältään pieni mutta henkilöilleen suurtakin suurempi. Kengänpohjanpaksuisen pahvin palat juuttuvat kurkkuun, tykkituli kajahtelee kirkon parvelle, koska tahansa portaita pitkin voi tulla joku sormi liipaisimella. Tyttö, laiha ja kuumeinen, on sittenkin vielä lapsi, ei vielä akka, vaikka on työikäinen ja äsken juossut pyssyn kanssa rumasti huutaen. Meriläisen kielessä on sopivasti ronskiutta joka vie tekstiä voimalla eteenpäin. Vaikutuin, ja samaa aikaa ja aihepiiriä käsittelevä esikoisromaani Nainen punainen heilahti saman tien lukulistalle.

Anu Holopainen: Yksi kaksi kolme neljä viisi NYT! (antologiasta Taskunovellit)

Holopainen vangitsee novelliinsa täydellisesti kuuman lapsuuden kesäpäivän maalla. Kaksi tyttöä, pitkien kesäpäivien melkein siskoiksi yhteen hitsaamat, rupiset ja mustelmaiset polvet, hiekkatie, paljaat jalkapohjat, hyttyset ja paarmat, uteliaan lehmän karhea kieli, hyppääminen heinäkasaan kattohirren päältä. Ja vielä vähän jotain, mitä ei kannata aikuisille kertoa. Lämmitti, hengästytti ja hymyilytti.

Johanna Sinisalo: Hanna (kokoelmasta Kädettömät kuninkaat)

Hanna on pieni tyttö, joka näkee asioita. Omista hiuksistaan, sirkkelin halkaiseman nallen puolikkaista, koulun seinälaudoista. Kun hän katsoo tarpeeksi tarkkaan, hän näkee, ja tietää mitä on tapahtunut. Hanna ei ole paha, päinvastoin, mutta melko kammottavaa hänen kanssaan keskusteleminen voi kyllä olla, kun hän katse vakaana kertoo mitä on nähnyt. Ja sen Hanna tietää että koulu on paha, ja isona hän polttaisi koulun ja pahan sen mukana. Tämä uhkaavan tunnelman viattomaan lapsuuteen ja huolettomiin päiviin yhdistävä novelli on hieno esimerkki Sinisalon kyvystä tönäistä todellisuus sivuraiteelle!

Gao Xingjian: Tiellä (kokoelmasta Vaarin onkivapa)

Itsepäinen hölmöys saa palkkansa, kun kaupunkilainen osastonjohtaja nahkatakkeineen ja kalliine tupakoineen komentaa väen väkisin tiibetiläisen autokuskin ajamaan vuoristoteitä yön pimeydessä. Autohan siinä hajoaa kesken matkan, ja osastonjohtajakin joutuu tarpomaan tuulessa ja pakkasessa etsimässä tiepartion mökkiä. Mutta läksy ei mene perille vielä silläkään, vaan hän sinetöi oman kohtalonsa sillä ettei usko mitä sanotaan. Kaupunki ja maaseutu kohtaavat useassakin Gaon novellissa, mutta niistä kohtaamisista tämä lienee dramaattisin - tosin myös hupaisin sen sävyn vuoksi, jolla asia on kerrottu.

Tiina Raevaara: Puutarhurin tyttäret (antologiasta Taskunovellit)


Novelli kahdesta sisaresta ja ruusujen peittämästä vanhasta talosta. Tästä tuli mieleen niin Raevaaran tiivistunnelmainen, metsäinen ja dystooppinen esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas kuin perinteiset sadutkin rumine ja kauniine sisarineen. Tarina ei turhia selittele vaan sieppaa mukaansa maagisuuden tunnullaan.

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Nobelistin novelleissa katsellaan kulttuurivallankumouksen jälkeistä Kiinaa. Monien novellien henkilöt palaavat menneisyyteen; vanhat ystävät kohtaavat vuosien jälkeen, kaupunkiin töihin lähteneet menevät käymään kotiseudullaan maalla ja mies tajuaa vuosia äitinsä kuoleman jälkeen ettei oikeastaan poikana käyttäytynyt kovinkaan kehuttavasti.

Tämä oli taas niitä tapauksia, joissa tajuan lukevani taidokasta tekstiä mutta en vaan saa siitä mitään irti. Moni novelli alkoi lupaavasti muttei edennyt mihinkään sellaiseen mikä olisi puhutellut. Ainakaan lukemishetkellä - nyt jälkeenpäin osa sentään tuntuu hautuneen mielessä sen verran että ne tuntuvat tärkeämmiltä.

Gao selvittää loppusanoissaan käsityksiään novellitaiteesta, ja ilmeisesti näkemyksemme eivät ihan kohtaa. Kaikista hänen ajatuksistaan en tosin ole samaa mieltä edes hänen omien novelliensa suhteen. Gao sanoo ettei nykyaikaisen novellin ole tarpeen kertoa tarinaa, eikä hänen novelliensa ole tarkoitus niin tehdä. No, tarpeen se ei toki välttämättä olekaan, mutta tarinoita on monenlaisia, ja mielestäni Gaokin sellaisia kertoo. Pinnalta katsoen ne ovat ehkä hyvin pieniä, mutta taustalta avautuu elämänmittaisiakin kertomuksia. Juuri tämä kai onkin se seikka, joka sai novellit kasvamaan mielessäni alkuperäistä tuntumaa suuremmiksi.

Mutta vaikka kasvoivatkin, niin en minä nyt silti kovin merkittävästi lämmennyt. Jotain jäi puuttumaan. Henkilöiden puheet sivuavat jatkuvasti kulttuurivallankumoukseen liittyviä seikkoja, joten ehkä sen parempi tuntemus olisi auttanut asiaa, mutta tuskin homma pelkästään siihenkään kaatui.

Kiinankielinen alkuteos: Gei wo layoe mai yugan (Novellit kirjoitettu vuosina 1980-86)

Ulkoasu: Kannesta kyllä pidän; tuosta skannatusta kuvasta ei taida ihan kaikki erottua, mutta livenä kansi näyttää vähän karhealta, siltä kuin se olisi maalattu puulle. Päällyksen kuva: Joseph Shan Pao Lo.

Kustantaja Otava 2009, suom. Riina Vuokko, 372 s.

Neil Gaiman: The Sandman vol. 1-3

Neil Gaimanin käsikirjoittama sarjakuvasarja The Sandman ilmestyi alun perin kuukausittain vuosina 1988-1996 ja on sittemmin julkaistu useampaankin kertaan kymmenenä albumina. Näistä kaksi ensimmäistä, Preludes & Nocturnes sekä The Doll's House, olivat odotelleet hyllyssäni jo jonkin aikaa. Ne viimein luettuani koukutuin kuitenkin niin, että kun kolmas osa Dream Country ilmaantui postilaatikkoon, istahdin saman tien sohvalle sitä lukemaan. Ja sitten tulikin sellainen kaikkimullehetinyt-fiilis, etten malttanut olla tilaamatta loppujakin... :)

Wauwauwau! Näiden myötä upposin jo niin syvälle unien, myyttisyyden ja mielikuvituksen seokseen että tuskin maltan odottaa nähdäkseni mihin myöhemmät osat vievät. Sarjan päähahmo on Dream, unien hallitsija ja ruumiillistuma, yksi seitsemästä ikuisesta. Hänen sisaruksistaan ehditään näissä niteissä tavata myös Death ja Desire, joista ensinmainittu on taatusti sähäkin versio Kuolemasta johon olen kirjallisuudessa törmännyt. Dream itse on vähän synkeä ja yksinäinen, salaperäisen kiehtova hahmo, jonka pään sisään tekee kovasti mieli päästä paremminkin. Morre mainitsi hiljattain olevansa ehkä rakastunut, ja olen valmis liittymään kerhoon. ;)

Tarinoissa on niin paljon kaikkea, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Nämä eivät myöskään kertalukemisella tyhjene, vaan tähän sarjaan tulen varmasti palaamaan vielä useampaan kertaan. Ollaan uni- ja valvemaailmoissa, käydään Helvetissäkin, Dream on vuosikymmenet vangittuna odottaen vangitsijansa kuolemaa, joutuen sen jälkeen etsimään varastetut työkalunsa ja selvittämään asiat unimaailmasta lähteneiden painajaisten kanssa. Seurataan Shakespearen Juhannusyön uni -näytelmän ensimmäistä esitystä varsin erikoisessa seurassa ja nähdään kuinka tuhat kissaa yrittää uneksia muutosta maailmaan. Mies elää monta sataa vuotta, kirjailija käyttää hyväksi vangittua muusaa, uneksijoita uhkaa vortex joka voi häivyttää unien rajat sulauttaen kaikki unet hallitsemattomasti yhteen. Välillä vieraillaan jopa sarjamurhaajien konferenssissa (!). Näin kerrottuna vaikuttaa kenties sekavalta, mutta kaikki linkittyy yhteen. Ikään kuin Gaimanin luoman maailman eri laidoilta lähtisi säikeitä jotka kiertyvät keskellä Dreamin ympärille.

Sarjalla on ollut useita piirtäjiä, mikä elävöittää vielä lisää muutenkin monimuotoista kokonaisuutta. Aukeamien rakentelua ei voi yksitoikkoisuudesta moittia. Ainakin näissä albumeissa eri piirtäjien tyylit silti sopivat niin hyvin yhteen, etten oikeastaan tekijätietoja katsomatta olisi juuri osannut eritellä mikä on kenenkin kädenjälkeä.

Lisää odotellessa, siis. Gaimanista piste Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen, ja Seitsemän sarja -sarjishaaste edistyi myös.

Ulkoasu: Näyttävää tavaraa niin sisältä kuin ulkoakin. Nämä niteet ovat täysin uudelleenväritettyä painosta, mutta alkuperäisiin versioihin en toki osaa verrata kun en ole sellaisia nähnyt. Tekijöitä onkin pitkä rimpsu: Piirtäjät: Sam Kieth, Mike Dringenberg, Malcolm Jones III, Chris Bachalo, Michael Zulli, Steve Parkhouse, Kelley Jones, Charles Vess & Colleen Doran. Väritys: Daniel Vozzo, Zylonol & Steve Oliff. Tekstit Todd Klein & John Constanza. Kannet: Dave McKean & Richard Bruning.

Kustantaja DC Comics 2010