Herrera kuvaa romaanissaan Kuninkaan hovin ja tämän hämärähommista rakentuvan liiketoiminnan hidasta tuhoutumista Lobon silmin ja pyrkii kiertämään genren pahimpia kliseitä sekä omien ideoiden huutavaa pulaa runollisen kauniilla kielellä. Jälkimmäinen tuo Kartellin trubaduuriin mukaan parhaimmillaan satumaisen värikkään ja mielenkiintoisen tunnelman. Niiden myötä varsinkin erilaiset miljöiden kuvaukset tuntuvat heti kiinnostavammilta ja persoonallisemmilta.
Ihmisiä oli joka puolelta, maailman joka kolkasta, autiomaan takaa. Paikalla oli jopa sellaisia, jotka olivat nähneet meren. Ja naisia, jotka astelivat kuin leopardit, ja jättimäisiä sotureita, joilla oli kasvoissaan arpisia kunniamerkkejä, ja siellä oli intiaaneja ja mustaihoisia ja vieläpä kääpiökin. Hän kulki keskustelevien ryhmien ohi ja höristi korviaan, hän halusi kuulla, mistä he puhuivat. He jutustelivat vuorijonoista, metsistä, merenlahdista ja korkeista huipuista hänelle tuntemattomalla puheenparrella: ”y” lausuttiin ”ch”, s:t olivat mykkiä, ja joidenkin ihmisten ääni nousi ja laski kuin he olisivat matkustaneet joka lauseessa; oli selvää, etteivät he olleet kotoisin miltään tavanomaiselta seudulta. [s.17–18]Aiemmin mainitsemani pula omista ideoista on huomattava ongelma – väkivaltaiset pettureiden mestaukset ja muut veriset episodit romaanin ensimmäisellä puolikkaalla ovat kliseisyydessään heikosti toteutettuja ja irrallisia kohtia, joita olisi voinut karsia entisestään. Jälkimmäisellä puolikkaalla Lobon, Kuninkaan ja kahden miehen välillä rimpuilevan, Hupakoksi nimitetyn naisen välinen kolmiodraama nousee suureen rooliin, eikä sekään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Kuningas ja Hupakko jäävät molemmat todella etäisiksi ja epäloogisesti toimiviksi hahmoiksi, ja varsinkin Kuninkaan ja Lobon odotetun välirikon kuvaus miltei huvittaa kömpelyydessään.
Kartellin trubaduuri on parhaimmillaankin keskinkertaiseksi jäävä mutta ihailtavan sinnikkäästi erilaista lähestymistapaa genreensä soveltava kokonaisuus, joka voi olla lajityyppiin tottuneille liiankin eksoottinen ja kikkaileva elämys. Se herättääkin lopulta kysymyksen siitä, kenelle Herrera on romaaninsa lopulta suunnannut – sen runollisuus karkottanee perinteisempien dekkarien ystävät tiehensä, ja vähän enemmän odottavat väsähtänevät onton tarinan ja siinä tarkoituksetta sätkivien hahmojen kanssa.
Petter suri aina lapsena Asterix-sarjakuvien väärinymmärrettyä Trubadurixia, joka nautti seikkailuiden lopussa pidetyistä juhlista puuhun sidottuna.
Alkuteos: Trabajos del reino
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Sivumäärä: 123
Kansikuva: Riikka Majanen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu
