Naomi Alderman: The Power

Naomi Aldermanin kehuttu ja kohuttu romaani The Power tuo kaikessa provokatiivisuudessaan mieleen Margaret Atwoodin Orjattaresi-teoksen. Englanninkielistä proosaa vierastavienkaan ei onneksi tarvitse jättää tätä helmeä väliin, sillä The Power ilmestyy alkuvuodesta Gummerukselta suomeksi Marianna Kurton Voima-käännöksenä.

The Power käynnistyy, kun naiset ympäri maailmaa huomaavat hallitsevansa sähköä – eikä mikään ole enää entisellään. Voimaantunut ja uusista kyvyistään huumaantunut naisväki aikoo tasata tilit maailmaa hallinneiden miesten kanssa, ja pian kokonaiset valtiot sortuvat ”tyttöjen päivän” alettua. Romaanissa seurataan naisten kostoretkeä useamman vuoden mittaisen ajanjakson verran neljän eri hahmon vaiheiden kautta.

Kasvattivanhempiensa luota hatkat ottava ja poikkeuksellisilla sähkövoimilla varustettu Allie päätyy Yhdysvalloissa hengellisen vallankumouksen keulakuvaksi, kun taas rikollisperheeseen kuuluva englantilainen Roxy on melkoisessa lirissä sotkeutuessaan jengisodan käänteisiin. Amerikkalainen pikkupoliitikko Margot valjastaa voimansa uran edistämiseksi, mutta hän kantaa huolta omien kykyjensä kanssa kamppailevasta Jocelyn-tyttärestään. Romaanin ainoa mieshahmo eli YouTube-”journalistina” työskentelevä Tunde puolestaan matkustaa keskelle kiivaimpia vallanvaihtoja, joissa edellä mainitut naiset ovat mukana päärooleissa.

Aldermanin romaani on runsas mutta miellyttävän ripeätahtisesti etenevä kokonaisuus. Alderman kuvaa uskottavasti ja mielenkiintoisesti niin hengellisiä kuin tieteellisiä vastareaktioita, joita naisten saamat supervoimat synnyttävät – ennen kaikkea Allien oma matka uskonnolliseksi propagandahahmo Eveksi on todella jännittävää ja puistattavaakin luettavaa esimerkiksi hengelliseen aivopesuun liittyen.

They say, ’Why do you call God ”She”?’
   Eve says, ’God is neither woman nor man but both these things. But now She has come to show us a new side to Her face, one we have ignored for too long.’
   They say, ’But what about Jesus?’
   Eve says, ’Jesus is the son. But the son comes from the mother. Consider this: which is greater, God or the world?’
   They say, for they have learned this already from the nuns, ’God is greater because God created the world.’
   Eve says, ’So the one who creates is greater than the thing created?’
   They say, ’It must be so.’
   Then Eve says. ’So which must be greater, the Mother or the Son?’
   They pause, because they think her words may be blasphemy. [s. 80]

The Power ei ole kuitenkaan erityisen tasapainoinen lukuelämys, sillä tarinan kunnianhimoisuus ja monitasoisuus tekevät ajoittain kokonaisuuden seuraamisesta haastavaa puuhaa – pahimmillaan Aldermanilla tuntuu olevan turhan monta rautaa tulessa, ja eri juonikuvioita yhdistellään väkivaltaisesti. Esimerkiksi Roxyn tupsahtaminen Amerikkaan ei ole kovinkaan luonteva aasinsilta Allien maailmaan. Margot jää politikointeineen tarinan edetessä harmittavasti tyttärensä haasteiden jalkoihin, mutta toisaalta Jocelynin ihmissuhdeongelmien kautta päästään pidemmän päälle erittäin mielenkiintoisen sisällön äärelle – esimerkiksi sähköä hallitsevat miespuoliset hahmot kääntävät kokonaisuuden päälaelleen.

Tunde on mielenkiintoinen lisä kokonaisuuteen. Toimittajahahmo pääsee havainnoimaan ja todistamaan ihmisyyden rumimpia ja vastenmielisimpiä piirteitä – ihmiskunnan valtasuhteiden heilahtaminen päälaelleen ei poista esimerkiksi ihmiskaupan kaltaisia ilmiöitä. Miesten ja naisten ääriliikkeiden toiminnan kuvaaminen on sekin mielenkiintoista ja kylmäävää luettavaa siitä, kuinka aatteet voivat kärjistyä ja eskaloitua seuraamuksiltaan tuhoisiksi näkemyksiksi; eräskin naistaho hekumoi kuin Orjattaresi-romaanissa ikään ajatuksella siitä, että miehet pitäisi sulkea kotiin ja päästää ulkomaailmaan vain naispuolisen huoltajan seurassa. Radikalisoituneiden miesasiamiesten öyhöttäminen on sisällöltään varsin tuttua tosielämän puolelta.

Tunde’s read this theory before. You can’t have a good conspiracy plot without any conspirators. He’s only surprised that UrbanDox hasn’t mentioned Jews.
   ”The Zionists used the concentration camps as emotional blackmail to get the stuff shipped out in the water.”
   There we go.
   ”It was a declaration of war. Silent, stealthy. They armed their warriors before they sounded the first battle cry. They were among us before we even knew we’d been invaded. Our own government has the cure, you know, they’ve got it under lock and key, but they won’t use it except on the precious few. And the endgame… you know the endgame. They hate us all. They want us all dead.” [s. 178–179]

The Power on yliluonnollisista elementeistään huolimatta uskottava ajatusleikki ihmiskunnan sisäiset valtasuhteet mullistavista tapahtumista. Kyseessä onkin varsin monitasoinen kokonaisuus, jonka kintereillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon – mikäli englanninkielinen proosa tuntuu haastavalta, omia kykyjä ei kannata ehkä lähteä kokeilemaan juuri tämän teoksen alkukielisen version kanssa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Kustantaja: Penguin Books

Sivumäärä: 339

Kansikuva: Nathan Burton

Lajityyppi: fantasia, scifi, kollaasiromaani, toiminta

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Ryūnosuke Akutagawa: Hammasrattaat

Viime keväänä ilmestynyt Hammasrattaat-novellikokoelma esittelee Ryūnosuke Akutagawan lyhytproosavetoisen tuotannon ikimuistoisimpia paloja. Alkujaan liki sata vuotta sitten kirjoitetut tarinat ovat erittäin omintakeisia kaunokirjallisia elämyksiä kaikessa omituisuudessaan ja huikeassa monitasoisuudessaan.

Akutagawa yhdistää itämaisen kertomaperinteen oleellisimpia elementtejä läntiseen fantasiaan ja satiiriin luontevalla tavalla. Kirjailijan mielikuvituksekkuus ja kerronnan rikkaus kukkivat vapaimmin Hammasrattaiden sivumäärällisesti pidemmissä kertomuksissa. Esimerkiksi hitaasti käynnistyvässä Helvetinsermi-novellissa Akutagawa pohjustaa omalaatuisen taiteilijan pöhköyttä ja juoruilun ympärillä pyörivän hovielämän kiemuroita kiinnostavalla tavalla.

Kappa-tarinassa ääneen päästetään mielisairaalan potilas, joka on asunut kertomuksensa mukaan mystisten kappojen kansoittamassa maassa. Potilaan esittämä selonteko tästä seikkailusta kasvaa suorastaan Orwellin ja Vonnegutin kaltaisten mestareiden sfääreihin, kun Akutagawa esittelee Kappamaan erikoisuuksia. Sorretun työväenluokan, itseriittoisten runoilijakappojen ja saukkoja vastaan käytyjen veristen sotien ohella myös kappojen omituiset lisääntymiskäytännöt nousevat tapetille.

Asuttuani Kappamaassa jonkin aikaa pääsin Bagin mökkiin seuraamaan hänen vaimonsa synnytystä. Kappat synnyttävät samalla tavalla kuin ihmisetkin. Samalla tavalla he myös saavat synnytyksessä apua lääkäreiltä ja kätilöiltä. Mutta kun koittaa varsinaisen syntymisen hetki, lapsen isä asettaa suunsa äidin sukupuolielimille ja kysyy kovalla äänellä kuin puhuisi puhelimeen: ”Haluatko sinä syntyä tähän maailmaan? Harkitse tarkkaan ennen kuin vastaat.” Äidin viereen polvistunut Bag toisti tämän kysymyksen monta kertaa. Sitten hän kurlasi pöydällä olevalla desinfiointiliuoksella. Silloin äidin vatsassa oleva lapsi kuului sanovan hiljaa, hieman vastahakoisesti: ”Minä en halua syntyä. Ensinnäkin perintötekijäni ovat isäni puolelta mielisairaustaipumustenkin osalta aivan kamalat. Toiseksi uskon, että kappamainen tapa olla olemassa on pahasta.”
   Lapsen vastaus sai Bagin rapsuttamaan hämillään päätään. Paikalla ollut kätilö kuitenkin törkkäsi heti paksun lasisen putken Bagin vaimon emättimeen ja ruiskutti sisään jotakin nestemäistä. Vaimolta pääsi syvä henkäys kuin helpotuksen huokaus. Samalla hetkellä suureksi paisunut vatsa lässähti ja kutistui kuin vetykaasusta tyhjentynyt ilmapallo. [s. 131–132]

Lyhyemmät tarinat ovat varsin omalaatuisia lukukokemuksia – kertomusten iän huomaa ajoittain tietynlaisesta faabelimaisuudesta ja vahvasta moraalisesta latauksesta. Hyvänä esimerkkinä tästä käy novelli Taikuus, jossa rahanahne onnenonkija yrittää taivutella intialaisen maagikon jakamaan viisauttaan ja taitojaan. Akutagawa onnistuu myös yllättämään kokoelman niminovellissa, jossa nimetön kirjailija yhtäältä pelkää mutta toisaalta myös odottaa kuolemaa tavalla, joka tuo melankolisuudessaan mieleen Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja II -lyhytproosakokoelman synkimmät tekstit.

Sitä vastoin Nenä-kertomusta tähdittävä, epäkäytännöllisen suurella tuulenhalkojalla varustettu munkki on nenävärkkinsä kanssa tuskaillessaan varsin inhimillinen hahmo, jonka kehittyminen ja henkinen muutos tarinan aikana ovat mielenkiintoista seurattavaa. Nenänpienennysyritykset taas ovat suorastaan häiriintynyttä luettavaa, ja pseudotieteelliset toimet tuovat kaikessa rajuudessaan mieleen Daniil Harmsin Sattumia-lyhytproosakokoelman tekstien nyrjähtäneen julman maailman.

Hoito oli äärimmäisen yksinkertainen. Nenä piti vain keittää kuumassa vedessä, minkä jälkeen sitä piti talloa.
   Temppelin kylpyrakennuksessa lämmitettiin vettä joka päivä. Munkkioppilas kävikin heti hakemassa kannullisen niin kuumaa vettä, ettei kestänyt kastaa siihen sormeaan. Nenää ei voinut laskea kannuun suoraan ilman pelkoa siitä, että kannusta nouseva höyry olisi aiheuttanut palovammoja Naigun kasvoihin. Niinpä oppilas päätti puhkaista reiän tarjottimeen ja asettaa sen kannun suuaukon peitoksi niin, että Naigu sai laskettua nenänsä kannuun reiän kautta. Vaikka nenä sitten lilluikin yksinään kuumassa vedessä, sitä ei poltellut lainkaan. Jonkin ajan päästä munkkioppilas sanoi:
   – Eiköhän se ole jo keittynyt tarpeeksi.
   Naigu hymähti karvaasti. Hänen mieleensä nimittäin juolahti, ettei kukaan sivullinen olisi voinut moisen lausahduksen perusteella mitenkään arvata, että he puhuivat nenästä. Nenä kutisi kuumassa vedessä hauduttuaan kuin kirpun syömä. [s. 25]

Hammasrattaat onkin ehdottomasti yksi tämän kirjavuoden vinksahtaneimmista lukuelämyksistä. Aporia onkin tehnyt melkoisen kulttiteon julkaistessaan näin persoonallista japanilaista kirjallisuutta suomeksi, ja toivottavasti saisimme tulevaisuudessa nauttia Akutagawan muustakin tuotannosta – näin kiehtova ja omaleimainen alkukattaus jättää janoamaan lisää.

Tekstien kirjoitusvuodet: 1915–1927 

Suomennos: Markus Mäkinen

Kustantaja: Aporia

Sivumäärä: 218

Kansikuva: Matti Jalava ja Janne Mustonen

Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, fantasia, satiiri

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen

Maailmanloppu on koittanut suomalaisessa kirjallisuudessa viime vuosina säännöllisin väliajoin: Laura Gustafssonin Korpisoturi yllätti survivalismivetoisella kertomuksellaan lopunaikoihin varautuneesta erakosta, kun taas Tuomo Jäntin Versossa räpiköitiin ekokatastrofien ja ihmiset kasveiksi muuttavan luonnonilmiön ristivedossa.  Piia Leinon Taivas puolestaan seurasi Helsinki-nimisen kaupunkivaltion elämää Harmageddonin ja sisällissodan jälkeen, ja nyt syksyllä markkinoille pujahtanut Harri V. Hietikon Pandemian jälkeen muiluttaa lukijan jälleen keskelle maailmantuhon jälkeistä kaaosta. Vieläkö suomikummainen post-apokalypsi jaksaa kiinnostaa?

Pandemia kolmoseksi nimetty kulkutauti on pyyhkäissyt maapallon yli, ja sairauksista ja kaaoksesta hengissä selvinneet ihmiskunnan rippeet ovat kääntyneet tuttuun tapaan toisiaan vastaan. Suomikin on jakaantunut eri heimojen hallitsemien alueiden mukaan, ja Pandemian jälkeen seuraa Auktoriteetti-tahon riveissä työskentelevän luutnantti Naavasaappaan vaiheita. Romaani alkaa, kun omapäinen veteraani hätistellään Turun linnan suojista vaaralliselle matkalle hakemaan luopioeverstiä Kajaanin viidakoista.

Pandemian jälkeen avaa Naavasaappaan reissua seuratessaan maailmanloppuun johtaneita tapahtumia, joita kyyninen ja yksioikoisesti ajatteleva päähenkilö pyörittelee mielessään. Naavasaapas toimii ja ajattelee ammattisotilaan tavoin suoraviivaisesti, ja miehen mietteissä kulkee mukana yllättävän voimakas katkeruus ”muinaisen” maailman välinpitämättömiä ja typeriä ihmisiä kohtaan. Päähenkilöllä on sanansa sanottavana monista nykymaailman ilmiöistä, kuten esimerkiksi muunsukupuolisuudesta, sosiaalisessa median mielipahaisuudesta ja pakolaiskriisistä, joista viimeinen on Hietikon romaanin maailmassa ollut tuhoisan kulkutaudin puhkeamisen kannalta erittäin oleellinen tekijä.

Naavasaappaan katkeruuden osoitukset tuntuvat tiettyyn rajaan asti uskottavalta ja kiusallisen terävältä huomioilta siitä, kuinka vähän keskitymme nykyhetkessä ympäristömme tapahtumiin ja ilmiöiden taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Pidemmän päälle murpattaminen alkaa kuitenkin jo vähän ärsyttää, kun provosoivat mietteet jäävät yksitasoiseksi mollaamiseksi.

Toisekseen, vaikka jollain konstilla olisimme saaneet serverikeskukset ja kovalevyt auki, hyöty olisi ollut rajallinen. Viimeiseksi jääneiden vuosikymmenten tuottamat tieteet ja taiteet olivat tuskin muuta kuin totuutta kaihtavaa suhteellisuusajattelua ja identiteetiltään häiriintyneiden yksilöiden pahanolon ilmauksia, vailla ihmiskuntaa kehittäviä ja ylevöittäviä tarkoitusperiä. [s. 88]

Vaikka Naavasaapas osoittautuukin ajoittain vähän kuluttavaksi seuraksi, miehen matka on täynnä mielenkiintoisia nähtävyyksiä ja kokemuksia. Hietikko on vanginnut sivumäärältään vaatimattomaan romaaniinsa monitasoisen maailmanlopun jälkeisen miljöön, jossa nykyaika ja mennyt kohtaavat muista populaarikulttuurin tuotoksista ammentavissa muodoissa – aseistetut huligaanijengit tuovat mieleen Mad Max -leffojen anarkistiset asvalttisoturit, ja teknologiasta ”vapautuneet” selviytyjät ovat palanneet entisaikojen oppeihin kuten The Walking Dead -sarjakuvien myöhemmissä vaiheissa tehdään. Vanhat purjealukset seilaavat autioituneella Itämerellä, suunta löytyy aina viimeistään tähtitaivaalta ja lähitaisteluaseet ovat korvanneet epäluotettaviksi koetut tuliluikut.

Hietikon maailmanlopun jälkeinen Suomi on hajonnut omapäisten aluehallitsijoiden läänien halkomaksi tilkkutäkiksi, jonka läpi kulkiessaan Naavasaapas kohtaa jos jonkinlaista menijää – esimerkiksi rautatiekiskoilla paikasta toiseen junailevat ortodoksimunkit ja kulkutaudin jälkioireista kärsivä, asuntovaunussa piileskelevä noita ovat varsin unohtumattomia tuttavuuksia. Suomea ristiin rastiin matkustanut Naavasaapas osaa iskeä tarinaa aikaisemmin kohtaamistaan elämänmuodoista, ja varsin häiriintyneiksi riehaantuvat muistot ovat parhaimmillaan varsin puistattavaa luettavaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Naavaparras varoittelee lukijaa ”Mansister Cityn” kauhuista.

Ne selviytyneet, joiden tuossa kahden järven rajaamassa loukossa tiedettiin vielä asuvan, pitivät majaansa viemäriverkostossa tai maanalaisissa käytävissä ja olivat vajonneet täydelliseen barbariaan.
   Ilmeisesti metaanin ja rikkivedyn kaltaisten mätänemiskaasujen huumaamina he kumarsivat ruumiita kaluavia koiria jumalinaan.
   He kantoivat niiden eteen kiinni saamiaan rottia ja lokkeja, aterioivat yhdessä niiden kanssa ja pahempaakin.
   Näitä kirottuja, päivänvaloa arkaillen karttavia, vastenmielisiä ali-ihmisiä ja epäolentoja kutsuttiin myös Anubiksen palvojiksi, egyptiläisen koirankuonolaisen mukaan.
   Jokaisella, jopa erämaan kaikkein siivottomimmalla hylkiöllä oli eettinen oikeus ja vapaus vailla minkäänlaista rangaistuksen pelkoa kiduttaa ja tappaa heitä mielensä mukaan.
   Esimerkiksi Auktoriteetti oli niin sanotun Turun puhdistuksen aikoihin jopa palkinnut tällaisista teoista, mikäli ne oli uskottavasti kyetty näyttämään toteen. [s. 164]

Pandemian jälkeen on varsin tiivistahtinen mutta sisältörikas romaani, jonka kaikki elementit eivät kuitenkaan lunasta paikkaansa kokonaisuudessa. Esimerkiksi väkinäisiltä tuntuvat yliluonnolliset käänteet jäävät vähän ylimääräisen oloisiksi lisiksi. Sitä vastoin tarinan päätös herättää ristiriitaisia tunteita kaikessa itsetietoisessa ytimekkyydessään ja äkkinäisyydessään.

Hietikon romaani tarjoaa rosoisen ja teemoiltaan ajoittain turhankin mustavalkoiseksi jähmettyvän odysseian, joka kuitenkin tempaisee rohkean lukijan varmasti mukaansa kaikessa mielikuvituksellisuudessaan. Pandemian jälkeen onkin juuri sopivan ripeätahtinen ja omintakeinen maailmanlopun jälkeinen road trip.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018

Kustantaja: Reuna

Sivumäärä: 245

Kansikuva: Gravision

Lajityyppi: seikkailu, fantasia, jännitys, toiminta

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Lauren Beukes: Zoo City – eläinten valtakunta

Lauren Beukesin Zoo City on viehättävän persoonallinen jännäri fantasia- ja scifi-elementteineen, mutta kokonaisuus ei valitettavasti pysy kasassa, vaan lupaavat elementit romahtavat lopulta mielenkiinnottomaksi sekasotkuksi.

Lähitulevaisuuden Johannesburgiin on kohonnut Zoo City -niminen slummi, johon supervoimaiset rikolliset on hätistelty eläinkumppaneineen pois kunnollisten ihmisten silmistä. Unisen laiskiaisensa kanssa hämärähommia hoiteleva Zinzi elättää itseään rahankerjuusähköpostien ja oman erikoiskykynsä kanssa – nuori nainen löytää selvännäkemisensä myötä kadonneita esineitä, kunhan sopivasta hinnasta on sovittu.

Zinzi ei valitettavasti osaa aavistaa uusimman keikan seurauksia, kun hän ottaa omalaatuisen musiikkimogulin tarjoaman tehtävän vastaan. Epäilyttävissä merkeissä kadonneen teini-ikäisen tähden etsintäoperaatio kasvaa varsin mittavaksi mutta kovin epätasaiseksi seikkailuksi.

Zoo Cityn maailmaa ja niin sanottujen eläimellisten eli eläinkumppaneidensa kanssa liikkuvien rosvojen taustoja avataan tarinan lomassa. Ensimmäisen tunnetun eläimellisen vaiheista kertovan dokumenttileffan arvostelu käy mainosti esimerkiksi siitä, kuinka hienovaraisen persoonallisesti Beukes osaa avata luomaansa fantasiamaailmaa.

Baiyatia kuvattiin useissa julkisissa tilanteissa syöttämässä pingviinilleen lihasuikaleita, joiden hän väitti olevan hänen vihollistensa lihaa. Sanottiin, että hän pystyi kiduttamaan ihmistä koskematta tähän. Huhut voimistuivat: väitettiin, että kyse on mustasta magiasta, geenimuuntelusta, tietokoneella tehdyistä erikoistehosteista. Tai niistä kaikista.
   Kun pingviini oli salamurhattu talibanien väijytyksessä, Baiyatin erittäin julkinen kuolema, jonka aiheutti ”musta pilvi” (farsin kielellä Siah Chai), televisioitiin kansainvälisesti. Tapahtuma tallentui tuolloin ensimmäistä kertaa filmille ja aiheutti laajamittaisen paniikin, mikä johti monissa maissa karanteenileirien perustamiseen ja joissakin teloituksiin. [s. 84]

Varsinainen tarina on kuitenkin Zoo Cityn ehdottomasti heikoin ja vähiten kiinnostava elementti. Beukes eksyy turhan helposti luomansa maailman ankeimmille sivukujille, ja esimerkiksi Zinzin miesasioita puidaan romaanissa tuskastuttavan paljon. Rappioromantiikka ja vähän ennalta-arvattavat yllätykset päähenkilön kumppanin suhteen eivät tuo kokonaisuuteen juurikaan mitään lisää, vaikka Beukes yrittääkin ilmeisesti osoittaa kaikin voimin sitä, miten hankalaa on löytää ja ylläpitää onnea slummissa asuessa. Zinzi ja muut zoocityläiset hämärähemmot ovat luonnollisesti traumaattisen menneisyytensä riivaamia ihmisparkoja, mutta hitaasti paljastuvien taustojen suhteen ei kannata kyllä odottaa mitään erityisen persoonallisia tai oikeasti yllättäviä käänteitä.

Beukes kuitenkin onnistuu puhaltamaan hahmoihin suhteellisen onnistuneesti henkeä varsin persoonallisen dialogin myötä. Kadonneisiin esineisiin liittyvä Zinzin erikoiskykykin tuo romaanin ihmiskuvaukseen miellyttävää omintakeisuutta – Zoo Cityn maailman mielenkiintoiset yliluonnolliset elementit yhdistettynä afrikkalaisiin perinteisiin kannattelevat muuten hieman hataraa kokonaisuutta luontevalla tavalla.

”Anteeksi kun jouduitte odottamaan. Amira, sinä näytät ihastuttavalta. Toimiiko botox? Ehkä kannattaisi kokeilla sitä lintuunkin. Ja sinä olet varmasti uusi apulaisemme”, hän sanoo haudaten käteni valtavien Mikki Hiiren käpäliensä väliin. ”Se oli vitsi”, hän sanoo silmää iskien. ”Jotakuinkin.”
   Laiskiainen päästää pienen parahduksen ja kapuaa pöydältä syliini. Se näkee saman kuin minä – musiikkimogulin imagoa rumentaa hukattujen esineiden möykky, joka roikkuu hänen päänsä yllä kuin musta lonkeroinen kasvain. Se on mustekala, mutta sen paksut mustat lonkerot on katkaistu ja jäljellä on vain tyngät. Tusinoittain tynkiä, jotka kiemurtelevat iljettävästi.
   Se on surkeimpia viritelmiä, joita olen kuunaan nähnyt. On olemassa keinoja, joilla langat voi katkaista. Hyvä sangoma osaa tehdä sen. Mutta ne kasvavat lopulta takaisin järeämpinä kuin koskaan. Mustan sädekehän varjossa Huronin iho näyttää kelmeältä, posket roikkuvilta, silmät tyhjiltä ja kiiltäviltä. [s. 101]

Zoo City jää mielikuvituksellisuudestaan huolimatta varsin vaisuksi jännäriksi – puitteet ovat enemmänkin kuin kunnossa, mutta tarina kompastelee eteenpäin turhan ailahtelevin tuloksin. Astetta erikoisempaa fantasiaa etsivien kannattaa suunnata tietyllä varauksella Zoo Cityyn.

Alkuteos: Zoo City

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010

Suomennos: Tytti Viinikainen

Kustantaja: Aula & co

Sivumäärä: 189

Kansikuva: Joey Hi-Fi

Lajityyppi: fantasia, toiminta, jännitys, scifi

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

George Saunders: Lincoln bardossa

George Saunders on tullut suomalaisille lukijoille tutuksi mainioiden novellikokoelmiensa myötä – Joulukuun kymmenes ja Sotapuiston perikato ovat osoittaneet Saundersin olevan kynänjäljeltään terävä ja omintakeinen kirjoittaja. Siksi ehkä jännitinkin, miten lyhytproosallaan vakuuttanut mies selviää kokonaisen romaanin kirjoittamisesta. Harmittavasti Saundersin Lincoln bardossa -esikoisromaani on saamastaan suitsutuksesta huolimatta kaikkea muuta kuin ongelmaton lukuelämys.

Lincoln bardossa seuraa Abraham Lincolnin perhe-elämän traagisia käänteitä. Lincolnin poika Will kuolee helmikuussa 1862 lavantautiin keskellä sisällissodan hurjinta myllerrystä, ja sureva isä vetäytyy yhdeksi yöksi hautuumaan kryptaan jättämään hyvästejä pojalleen.

Abraham ei osaa arvatakaan, minkälainen hullunmylly tuonpuoleisessa on käynnissä kovan surun keskellä. Will Lincolnin saapuminen bardo-nimiseen välitilaan käynnistää hurjan taiston helvetin ja taivaan välillä. Kiirastulessa tekojaan enemmän tai vähemmän katuvat, kaikkea muuta kuin puhtoiset ihmissielut joutuvat pistämään itsensä likoon pelastaakseen Willin ja itsensä.

Lincoln bardossa on kerrontatavaltaan hyvin poikkeuksellinen romaani. Tarinaa seurataan vuorotellen eri hahmojen sisäisen monologin muodossa, ja vikkelimmillään Saunders vaihtaa kohtauksen kertojaa parin lauseen jälkeen – tosimaailman puolella tapahtumat rakentuvat hautuumaakohtauksia lukuun ottamatta ”aikalaiskirjallisuudesta” napattujen lainausten varaan, ja tuonpuoleisessa aaveet kertovat todistamistaan tilanteista kukin omalla nyrjähtäneellä tyylillään.

Roger Bevins III ja Hans Vollman toimivat tarinan jonkinlaisina päähenkilöinä, jotka yrittävät häiriintyneistä tavoistaan ja olomuodoistaan huolimatta pitää bardossa yllä jonkinlaista jöötä – aviovuoteen iloja kokemattoman Vollmanin sukuelin on paisunut valtavaksi, ja Bevinsillä on puolestaan käsiä ja jalkoja vaikka muille jakaa. 

Miehet eivät kuitenkaan syvene tarinan edetessä erityisen mielenkiintoisiksi hahmoiksi, vaan Saunders luottaa vähän liikaakin kaksikon mukanokkelaan ja itsetietoiseen sanailuun, jonka kautta samoja juonenkäänteitä kerrataan aina uudestaan ja uudestaan läpi. Muut bardossa kärvistelevät aaveparat surkeine kohtaloineen, inhimillisine vikoineen ja ajattomine ongelmineen ja neurooseineen ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja samaistuttavampia kuin valokeilaan päässeet kummajaiskummitukset.

Kun omistaa neljä kotia ja palkkaa viisitoista täyspäiväistä puutarhuria huolehtimaan, että seitsemän puutarhaa ja kahdeksan keinotekoista puroa ovat moitteettomassa kunnossa, sitä viettää, välttämättömyyden pakosta, paljon aikaa rientämällä kodista toiseen, puutarhasta puutarhaan, niin ettei kenties ole yllätys, että eräänä iltapäivänä, kiiruhtaessaan tarkastamaan miten lempihyväntekeväisyyskohteen johtokunnalle laitettavan päivällisen valmistelut edistyvät, sitä huomaa tarvitsevansa ihan välttämättä lepoa, lysähtää toisen polven varaan, sitten kokonaan polvilleen ja kaatuu naamalleen, eikä pääse ylös, jatkaa matkaa tänne vähän pitemmälle lepotauolle vain huomatakseen, että se on kaikkea muuta kuin levollista, sillä vaikka sitä näyttää lepäävän, sitä murehtii kaiken aikaa vaunujaan, puutarhojaan, huonekalujaan, kotejaan ynnä muuta, kaikkea mikä (toivon mukaan!) odottaa kärsivällisesti omistajansa paluuta, eikä ole (taivas varjele!) joutunut jonkun (holtittoman, huolimattoman, arvottoman) Toisen käsiin.  

percival ”hosupekka” collier


Hra Collier (paidanrinnus savessa kaatumisen jäljiltä, nenä liiskaksi ruhjoutuneena) oli pakotettu jatkuvasti leijumaan vaaka-asennossa kuin inhimillinen kompassineula, päälaki siihen suuntaan, mikä kiinteistö häntä kulloinkin eniten huolestutti. Nyt hänen päälakensa osoitti länteen. Meidän saapumisemme sai huolen haihtumaan ja hän huokaisi huomaamattaan mielihyvästä, ponnahti pystyasentoon ja kääntyi meihin päin.  

hans vollman [s. 154–155]

Lincoln bardossa yhdistää mielenkiintoisesti fantasiaelementtejä historialliseen kerrontaan. Bardon omituinen maailma ja romaanin puolivälin jälkeen käynnistyvä sodankäynti, joka tappaa kerran kuolleita uudestaan, eivät kuitenkaan varsinaisesti tarjoile mitään uutta – nyrjähtäneistä fantasiasepitteistään tunnetun Terry Pratchettin kädenjälki näkyy vahvasti romaanin maailmassa. Olisin odottanut Saundersilta nimenomaan tällä saralla huomattavasti enemmän, sillä miehen novelleissa nähdyt oudot miljööt ovat olleet poikkeuksetta mielenkiintoisia ja persoonallisia.

Saunders kuitenkin petraa hienosti kuvaamalla todellisen maailman puolella tapahtuvia kauheuksia. Mustien orjien kokemat julmat kohtalot ovat karua luettavaa – esimerkiksi Litzie Wrightin kauhea kohtalo on kaikessa yhtäkkisyydessään tyrmistyttävä sivujuonne romaanissa. Sitä vastoin piipahdus Fort Donelsonin mittelön jälkiselvittelyihin jää turhan irralliseksi sivupoluksi, vaikka Saunders kuvaa taistelukentän kauheuksia tutulla häiriintyneellä alavireellä höystettynä.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt ketään kuollutta. Nyt näin niitä senkin edestä. Yksi poikarukka oli karahtanut umpijäähän katsellen haavaansa silmät kauhusta selällään. Sisälmykset olivat pursunneet osin ulos ja hänen kylkeensä oli ohuen jääkuoren alle muodostunut punaisen ja violetin kirjava töhry. Minulla oli kotona lipaston päällä pyhäkoulukortti, jossa oli kuva Jeesuksen Pyhästä Sydämestä, ja tämä nuori mies oli ihan kuin se, paitsi että violetinpunainen möykky oli hänellä alempana ja se oli isompi ja toisella puolella ja hän katsoi sitä kauhuissaan.

Brian Bell ja Libby Trust (toim.): Kunnian hirvittävä hinta – Kokoelma sisällissodassa taistelleiden miesten kirjeitä [s. 183]

Lincoln bardossa ei kuitenkaan osaa hyödyntää mielenkiintoisinta hahmoaan kovinkaan tyydyttävällä tavalla. Saunders ei nosta missään vaiheessa Abraham Lincolnia erityisen isoon rooliin saati havainnoi romaanin tapahtumia pitkänhuiskean presidentin vinkkelistä, ja tämä on mielestäni hukattu tilaisuus. Aaveita näkemätön ja Willin ruumiin äärellä kykkivä Lincoln on koko romaanin ajan autuaan tietämätön bardon tapahtumista, ja vaikka Abrahamin omat muistot välillä välähtävätkin esille, hahmo jää etäiseksi ja ylimääräisen oloiseksi.

Vaikka en odottanutkaan mitään postmodernia kuvainraastamista saati Timur Bekmambetovin Abraham Lincoln: Vampire Hunter -elokuvan henkistä yliampuvaa uudelleentulkintaa historiallisesta henkilöstä, on sääli huomata, miten Saunders varoo ja arkailee isä-Lincolnin käyttämistä. Niinpä persoonallisisesta olemuksestaan tunnetun presidentin ulkonäön arvosteleminen tuntuu halvalta ja väkinäiseltä ratkaisulta.

Korvat olivat isot ja epämuodostuneet.

Abraham M. Gordon: Abraham Lincoln – lääketieteellinen luonnehdinta



Kun hän oli hyvällä tuulella, odotin aina että hän heiluttelisi niitä kuin hyväluontoinen norsu.

Ruhtinatar Felix Salm-Salm: Kymmenen vuotta elämästäni



Hänen nenänsä ei ollut suhteettoman suuri, mutta kaidat kasvot saivat sen näyttämään kookkaalta.

Edward J. Kempf: Abraham Lincolnin terveen järjen filosofia



Hänellä oli melko pitkä nenä, mutta melkoisen pitkä on mieskin, joten mittasuhteiden tasapainolle se on Välttämättömyys.

Ruth Painter Randall: Mary Lincoln – Avioliiton elämäkerta, erään sotilaan kertomus [s. 237]

George Saundersin romaani osoittaa valitettavasti sen, että mies ei veny luontevasti pidemmän proosan kirjoittamiseen. Lincoln bardossa on kunnianhimoinen teos, jonka toteutus on jäänyt valitettavan puolitiehen.

Alkuteos: Lincoln in the Bardo
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Tässä vaiheessa annoin hiukan liekaa itsesäälille, joka oli nostamassa päätään. Toiset nauttivat täysin rinnoin festivaalipäivän karnevaalihengestä ja minut oli sysätty pop up -salapoliisiksi ratkomaan juttua, jossa panokset olivat suuret ja onnistumisen todennäköisyys häviävän pieni. Tietoni etsivän työstä olivat peräisin dekkareista, joista useampia en ollut edes lukenut kokonaan – minä kun en uskonut näppäriin loppuratkaisuihin. Äitini tapaus minun olisi kuitenkin elettävä loppuun saakka. Keksin sille nimenkin siinä toivossa, että se auttaisi minua tarkastelemaan tilannetta ulkopuolisen rauhallisin silmin: Kaarna ja Mutanttikissan arvoitus eli kuinka muuan äiti nousi kuolleista ja juoksi karkuun. [s. 123]

Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä on sadunomaisen vallaton mutta hurjan intensiivinen yhden päivän romaani. Sen keskiössä on arkkitehtinä työskentelevän Kaarnan ja tämän Alice-äidin ongelmallinen suhde – vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Nathan Hillin Nixissä.

Kaarna yrittää pysytellä Marrasvirran juhlahumussa polskivan mutta henkisesti menneisyydessä elävän psykoterapeuttiäitinsä perässä ja kartoittaa tämän mahdollisia piilopaikkoja omia lapsuusmuistojaan vasten. On sanomattakin selvää, että Kaarna joutuu tarinan edetessä kyseenalaistamaan niin omat näkemyksensä menneistä tapahtumista kuin mielikuvansa itsestään tai äidistään.

Koulupoikana olin pannut merkille, millä tavalla äiti katsoi joitakin kohtaamiaan miehiä – pitkiä ja itsevarmoja, sanavalmiita ja hauskoja, kiehtovan vaiteliaita, sellaisistahan äiti piti. Minua hän katsoi eri tavalla. Ikään kuin olisi listannut mielessään näkemiään virheitä. Joskus hän huomautteli niistä ääneenkin:
   – Seiso suorassa, olet muutenkin lyhyt. Ja rintakehäsi on ihan litteä, katso nyt itsekin – miten sinun keuhkosi yleensä voivat toimia…
   Äidin silmät eivät enää ikinä katsoisi minua. Hän oli muuttunut itsensä muotoiseksi esineeksi. Siksi minun olikin nyt ihmeen helppo katsoa ja koskettaa häntä. Hän oli kaadettu ja nyljetty tiikeri. Hänen ihonsa tuntui samalta kuin sen työhuoneen vanhan nahkasohvan pinta, johon on pinttynyt Minervan ja minun jäljiltä rakastelujen tahmea tuoksu. [s. 42]

Väärän kissan päivässä mukana kulkevat jännityskertomusmaiset elementit saksalaisine vakoojineen, Mutanttikissaksi nimettyine ihmelääkkeineen ja aikamatkustuskuvioineen sopivat kokonaisuuteen hämmentävän luontevasti. Jääskeläinen uskaltaa pyörittää lukijaa ja Kaarnaa jokaisessa luvussa entistä hurjempiin juonenkäänteisiin, ja suvantokohdissa salaperäinen lääketehtailija Lang evästää Kaarnaa uusiin haasteisiin huvittavalla agenttielokuvamaisella paatoksella. Tällainen itsetietoinen tyylilajien kliseillä ilkamointi tuo mieleen Tuomas Vimman Vasen ranta -jännärin.

Jääskeläinen on loihtinut myös Väärän kissan päivän tapahtumapaikasta unohtumattoman miljöön. Joenvarteen rakennettu Marrasvirta on kirjakauppoineen, vaatehtimoineen, lastenkirjastoineen ja mannereurooppalaisine tyyliratkaisuineen korostetun epäsuomalaiselta tuntuva kaupunki, mutta se on juuri sopivan epätavallinen näyttämö Väärän kissan päivälle.

Kun viidennen luokan uskonnontunnilla puhuttiin Vanhan testamentin paratiisista, sijoitin sen mielessäni Veera Peuran puutarhaan. Ajattelin että puutarhassa, ehkä kilometrien syvyydessä, oli enkelien ja muiden raamatullisten olentojen pyhiä jäännöksiä.
   Aikuisena olin oppinut, että Marrasvirran suurimman ja kauneimman puutarhan historia oli lyhyempi. Se oli perustettu viisikymmentäviisi vuotta sitten Venäjän vallan aikaisen vankilan paikalle. Hanketta johti silloinen kaupunginpuutarhuri Veera Peura. Hän oli omalaatuinen ja kiistelty henkilö ja ihailemani visionääri, ja lempipuutarhani oli hänen mestariteoksensa.
   Vankilan alkuperäiset kivimuurit jätettiin pystyyn ja kunnostettiin suojaamaan puutarhaa kaupungilta, joka kasvoi ja kehittyi sen ympärillä. Sisäpuolelle tuotiin eri puolilta Marrasvirtaa vanhoja lehmuksia, pyökkejä ja tammia, joita vartioimaan siirrettiin kokoelma eri ikäisiä patsaita.
   Patsaiden joukossa oli myös suosikkini, pelottava mutta kiehtova Vaihdokas, Marrasvirran suomalais-arabialaisen kuvanveistäjäsuuruuden Abraham Pyyn kiviveistos 50-luvulta. Se esitti peikkoa, joka pitää pientä poikaa kädestä. [s. 156–157]

Ajassa matkaamisen kaltainen teema on haastava elementti rakenteeltaan muutenkin levottomassa ja monitasoisessa Väärän kissan päivässä, mutta Jääskeläinen onnistuu ihmeen kaupalla pitämään langat käsissään alusta loppuun – lukijakin pysyy tapahtumissa kärryillä, kunhan saa vetää henkeä edellä mainituissa suvantokohdissa. Romaanin hämmentävä päätös sitten erotteleekin jyvät akanoista armottomalla tavalla, jonka tarkoitusta ja merkitystä lukija jää taatusti pohtimaan pitkäksi aikaa.

Väärän kissan päivä on mielikuvituksellinen ja todella omintakeinen lukuelämys, joka vetoaa lukijaan jännittävillä käänteillään sekä ripeällä etenemistahdillaan. Mikäli edellä mainittu Viimeinen ranta tai Miki Liukkosen aivan yhtä vallaton O ovat tehneet kauppansa, seuraavaa kaupunkilomaa varten kannattaa suunnata Marrasvirralle.

Petter viihtyy kotikaupunkinsa puistoalueista parhaiten
Katri Valan puistossa sekä Kontulan komeilla "Alpeilla".

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 342
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: psykologinen romaani, fantasia
Mistä saatu: arvostelukappale

Gregory Maguire: Egg & Spoon

Gregory Maguiren Egg & Spoonin vinksahtanut maaginen realismi tuo mieleen fantasiaa ja historiallista kuvausta niin ikään sekoittaneen Kazuo Ishiguron Haudatun jättiläisen. Maguiren munaseikkailu on kuitenkin itsetietoisuudessaan ja vauhdikkuudessaan Ishiguron hidastempoista romaania huomattavasti menevämpi kokonaisuus – harmi vain, että Egg & Spoon rysähtää vähän puolivälinsä jälkeen komeasti metsään.

Pietariin matkalla olleen Catin reissu saa yllättävän käänteen, kun ylhäisöperheen vesa joutuu seurueineen yöpymään köyhässä venäläiskylässä onnettomuuden takia. Cat tutustuu kuolemaa tekevää äitiään hoitavaan Elenaan, ja tytöt alkavat ystävystyä. Monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi käy niin, että Catiksi tekeytynyt Elena pölähtää junan kyydissä Pietariin – tsaarille lahjaksi tarkoitettu Fabergen muna sattuu jäämään kyydistä pudonneen Catin hoteisiin.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, kun noita Baba Jaga poimii Cat-paran kyytiinsä, ja epätodennäköinen kaksikko lähtee myös Pietarinreissulle noidan kuuluisan Dumb Doma -kananjalkatalon kyydissä. Elenankaan ei tarvitse mennä tsaarin pakeille tyhjin käsin, sillä tyttö saa Tulilinnun munan hyppysiinsä – salaperäinen muna kuitenkin johdattaa Egg & Spoonin hahmot vielä suurempiin seikkailuihin.

Egg & Spoonissa tarinan rytmitys on pahemman kerran pielessä. Romaani käynnistyy suhteessa muuhun etenemistahtiin todella verkkaisesti ja mielenkiinnottomasti, ja homman voi sanoa alkavan vasta Elenan jäätyä Pietarin-junan kyytiin melkein sadan sivun jälkeen. Ennen tätä tyttöjen ystävystymisen seuraaminen on kohtuullisen mielenkiintoista, mutta esimerkiksi Elenan kotikylän hahmojen toilailut ja puuduttava sanailu eivät juuri sytytä.

Grandmother Onna replied, ”They say a shoemaker has no shoes for himself. Doctor, you can´t help the sick until you recover. Lie still or this poker will do some interesting damage.”
   “You’re trying to finish the job the lighting couldn´t manage. Oh Elena, you’re here. Hit that old woman over the head with a shovel.”
   “Tell him to stop flirting”, said Grandmother Onna. [s. 48]

Kuihtuvan agraaritalouden jäätyä taakse homma muuttuu heti paljon mielenkiintoisemmaksi ainakin Elenan osalta. Tyttö ei onnistu pitämään henkilöllisyyttään salassa tarkalta ja Catia passanneelta palvelusväeltä, jonka jäsenet joutuvat paljastumisen ja Siperiaan muiluttamisen pelossa asettumaan Elenan puolelle – alkaa armoton pikakurssi venäläisiin hienostopiireihin ja tsaarin pokkurointiin liittyen.

Maguire osaa mainiosti kuvata myös sitä, kuinka Elena ja palvelusväki joutuvat puhaltamaan vastahakoisesti yhteen hiileen välttääkseen uran työleirillä. Elena luonnollisesti selviää yllättävän pitkälle Euroopassa asuneen Catin roolissa vetäessään nenästä niin tytöstä vieraantuneita sukulaisia kuin tsaariakin, ja kiinnijääminen kesken eliitin pröystäilevien juhlien on juuri sopivan pitkitetty ja kiusallinenkin operaatio. Elenan sooloseikkailu onkin ehkä Egg & Spoonin mielenkiintoisinta ja toimivinta antia verkkaisen alun jälkeen.

Sitä vastoin Catin ja Baba Jagan matkan kuvaus ontuu melkoisesti. Itsekseen Pietaria kohti laahustavan kananjalkatalon kyydissä istuskeluun ei ole saatu kylliksi vaihtelua, ja hahmojen välinen sanailu ajantappamisen merkeissä alkaa maistua hyvin nopeasti puulta. Maguire on hieman erikoisena ratkaisuna tehnyt romaanin realismin pirstovasta noidasta tulevaisuuden keksinnöistä ja ilmiöistä höperehtivän hahmon, jonka profetointeja Cat ei tajua lainkaan. Tästä huumorin repiminen ei sekään oikein toimi pidemmän päälle, ja Baba Jagan sikäli mielenkiintoiset horinat jäävät lopulta vain roikkumaan ilmaan – Maguire ei selvästi osaa ottaa hahmostaan ihan kaikkea irti.

”I hope Dumb Doma can swim, too”, said Cat.
   “It’s made of wood. It’ll float.”
   “I’ve been meaning to ask. How did it get such large chicken legs?”
   “I was reading a little something by Gregor Mendel about the hereditary characteristics of pea plants. I decided to try a little do-it-yourself genetic engineering in the privacy of my own home. It went rather badly wrong. I don´t like to talk about it.” [s. 255]

Pietarin hovissa tapahtuneen jälleennäkemisen myötä Egg & Spoonin mielenkiintoisempi puolikas päättyy, ja romaanin nurjempi puoli on suoraan sanottuna aika ankeaa luettavaa. Vauhdikas seikkailu kesyyntyy itsestään selväksi maailmanpelastustarinaksi Pohjois-Venäjän jäisillä lakeuksilla, jossa sankariretkue kohtaa ihmisten ahneudesta ahdistuneen jäälohikäärmeen. Hölmö aasinsilta nykyajan maailmantuskaan ei yksinkertaisesti kanna vaan tuntuu omituiselta päätökseltä ihan erilaisissa tunnelmissa käynnistyneelle tarinalle.

Maguire on kuitenkin hienosti osannut hyödyntää tarinassaan venäläisen kansanperinteen elementtejä ja symboliikkaa – munien ohella esimerkiksi maatuskat ovat korostetun esillä tarinan eri käänteissä. Välillä Egg & Spoonissa on myös mukana virkistävän usein itseironiaa, kun romaanin kertoja uskaltaa pysäyttää tarinan avatakseen persoonallisesti ja mielenkiintoisesti hahmojen kohtaamia ilmiöitä. On vain harmi, että Maguire oikein uskalla viedä tätäkään piirrettä yhtään pidemmälle.

I must explain. Hitherto I have been saying ”it” in referring to the Firebird, because Elena wasn’t clever enough to wonder about the creature’s gender. But the probability is that the Firebird is male. Yes, the Firebird lays an egg; I know that. But the Firebird is a magic bird. The maleness of him isn’t material to the various legends, true, but here you are. Think about it. If a Russian nesting doll can find in her own womb six other generations of children without a male doll’s involvement, a Russian male Firebird can lay his own egg. [s. 148–149]

Egg & Spoon on erikoinen ja ominaisuuksiltaan varsin ristiriitainen kokonaisuus. Kunnianhimoa ja ideoita riittää, mutta jostain syystä Maguire ei tohdi viedä villeimpiä kehitelmiään yhtään pidemmälle – liiallinen pidättyvyys selvästi tukahduttaa romaanin elovoimaa ja ilmauksellisuutta. Egg & Spoonin heikko ja muusta kokonaisuudesta irrallinen loppupuolisko puolestaan vie Elenan ja Catin keskinkertaiselta seikkailulta viimeisetkin vetovoiman rippeet.

Petter odottelee jo pääsiäisen suklaamunaövereitä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Walker Books
Sivumäärä: 509
Lajityyppi: historiallinen romaani, seikkailu, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Nobel-voittaja Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen on omintakeinen fantasiaseikkailu kuningas Arthurin valtakauden jälkeisessä Englannissa.

Kelttiläinen vanhapari jättää kotikylänsä aikomuksenaan matkustaa tapaamaan poikaansa, jonka senioripariskunta on ilmeisesti unohtanut – merkilliset muistinmenetykset tuntuvat vaivaavan kaikkia lähitienoon asukkaita. Yhteisten muistojen puuttuminen ja niiden yhtäkkinen mieleen palautuminen hämmentävät Axlia ja Beatricea, ja muutenkin vaaralliseen matkaan on luvassa mutkia roppakaupalla.

Haudattu jättiläinen on tahdiltaan verkkainen ja salaperäinen romaani, jonka hahmoista ja mielenkiintoisesta maailmasta paljastetaan asioita hitaasti. Ishiguron tarinan karut ja köyhät, sumun peittämät miljööt tuovat mieleen pikemminkin Ursula le Guinin Maameri-fantasiasaagan kuin vaikkapa Game of Thronesin tai Andrzej Sapkowskin Noituri-maailman. Haudattu jättiläinen jättää esimerkiksi politiikan pohtimisen Westerosin asukkaille ja keskittyy kuvaamaan kovaonnisten yksilöiden taivalta kelttien ja saksien rajamailla.

Köyhää rahvasta edustavien Axlin ja Beatricen suhteen kuvaaminen on mielenkiintoista luettavaa, ja onkin harmi, että juoni muuttuu varsin radikaalisti teoksen puolivälin kieppeillä. Axl ja Beatrice nimittäin tempautuvat tapaamiensa sankarihahmojen matkaan,  ja erilaiselta ja oikeasti aikuismaiselta fantasiaeepokselta vaikuttanut romaani muuttuu melkeinpä noiturimaiseksi hirviöjahdiksi kirottuine lapsineen ja väkivahvoine sotureineen.

Tuttu sankaritarina saa kuitenkin lisäsävyjä onnistuneella muistiinmenetyksen käsittelyllä, sillä tienpenkalta löydetyt urhot eivät ihan muista omia tehtäviään tai asemiaan. Vaikka lukija haistaakin suuren osan juonenkäänteistä ennalta, omaleimainen epämääräisen uhan ja epäluottamuksen täyteinen jännite säilyy Haudatussa jättiläisessä alusta loppuun.

Axl muisti taas harmaapäisen sotilaan ja pienen eleen puolikkaan, jonka tämä oli tehnyt sillalla. Kun paksu sotamies oli karjunut ja repinyt Wistania hiuksista, harmaapää oli nostanut kättään sormet melkein osoittaen, moite huulilla. Sitten hän oli antanut käsivartensa vaipua. Axl oli ymmärtänyt täydellisesti. mitä harmaapäinen sotilas oli niiden hetkien aikana kokenut. Sitten sotilas oli puhunut Beatricelle erityisen ystävällisesti, ja Axl oli ollut siitä kiitollinen. Hän muisti, kuinka Beatrice oli seissyt sillalla, ja hänen ilmeensä oli muuttunut synkästä ja varautuneesta pehmeän hymyileväksi. ilmeeksi joka oli Axlille hyvin rakas. Kuva kosketti Axlin sydäntä, mutta sai hänet samaan aikaan pelkäämään. Muukalaisen – joka saattoi olla jopa vaarallinen – tarvitsi vain lausua pari ystävällistä sanaa, ja Beatrice oli taas heti valmis luottamaan maailmaan. Ajatus vaivasi Axlia, ja hänen olisi tehnyt mieli sivellä olkapäätä vieressään. Mutta eikö Beatrice ollut aina ollut samanlainen? Eikö hän juuri senkin takia ollut Axlille niin rakas? Ja eikö hän ollut selviytynyt kaikki nämä vuodet kärsimättä mitään isoa vahinkoa? [s. 164]

Haudatun jättiläisen suhteellisen realistisen oloista maailmaa väritetään vahvasti fantasiaelementeillä, joista osa toimii mainiosti. Esimerkiksi Arthurin ja Merlinin nimien viliseminen hahmojen hölinöissä luo onnistuneesti omanlaistaan tunnelmaa, mutta tappajakeijujen kaltaiset ilmestykset tuntuvat vähän hölmöiltä lisäyksiltä vaikkapa Noituri-maailman persoonallisiin mörrimöykkyihin verrattuina.

Haudattua jättiläistä on sen laadukkuudesta huolimatta hieman vaikea suositella eteenpäin – lajityyppiä karsastavat tuskin lämpenevät tällekään seikkailulle, ja fantasiakirjallisuuden ystävistä Ishiguron romaani voi tuntua tyyliltään liian kikkailevalta ja tuskastuttavan hitaasti etenevältä.

Alkuteos: The Buried Giant
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 378
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: arvostelukappale

Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Sadie Jones teki sen jälleen kerran – Kutsumattomat vieraat on erinomaisen kiero ja koukuttava musta komedia pahimmalla tavalla pieleen menevistä ylhäisön kemuista.

Kutsumattomat vieraat sijoittuu 1900-luvun alun englantilaiselle maaseudulle. Taloudellisella veitsenterällä tasapainoitteleva Sternen perhe on valmistautumassa Emerald-tyttären syntymäpäiväjuhliin, kun sattuma puuttuu peliin. Lähistöllä tapahtunut junaonnettomuus sekoittaa kaikki suunnitelmat ja lähettää juhlaväen joukossa tien päälle joutuneita matkalaisia Sternen perheen hoteisiin – kopea Charlotte-äiti joutuu nielemään ylpeytensä ja ojentamaan kätensä inhottaville, kolmannessa luokassa matkustaneille rahvaan edustajille. Yösijaa ja ruokaa vailla olevien hädänalaisten joukkoon mahtuu myös pahat mielessä olevia hahmoja, jotka aikovat tehdä selvää muustakin kuin juhliin tarkoitetuista ruokavarannoista.

Romaanin kepeä häiriintyneisyys tuntuu aluksi jopa omituiselta tyylivalinnalta Jonesin Kotiinpaluu-esikoisen synkkämieliseen tunnelmaan nähden, mutta Jonesin tyylilliset ratkaisut viettelevät lukijan puolelleen hitaasti mutta varmasti. Kutsumattomat vieraat käynnistyy katastrofielokuvan tavoin esitellen Sternen klaanin hahmoja hetkeä ennen tuhoa – käsipuolen isäpuolen lähdön sävyttämä alku synnyttää kasvoille välittömästi hämmentyneen virneen. Sekä itsetietoinen dialogi että hahmojen äkkiväärät mietteet antavat raikkaasti sapiskaa perienglantilaisen pönöttävälle tapakulttuurille.

”Voisimmeko kenties yrittää pysyä asiassa, rouva Trieves? Charlotte kivahti. Hänen suurpiirteisyytensä oli tiessään. ”Ehdotan seuraavaa, ja tämä tuskin on vallankumouksellinen ajatus: tarjoamme heille kaikille kupin teetä. Suttoneille, matkustajille, kaikille. Pitäisihän meillä olla tarpeeksi kuppeja.” Hän muisti äkkiä asemansa. ”Mutta eihän se ole minun asiani. Jätän kupit teidän huoleksenne, rouva Trieves. Ja kunhan vain saamme rautatien väen kiinni, meille selviää kuinka paljon vaivaa tästä tarkalleen ottaen koituu, ja kuinka pitkäksi aikaa. Sopisiko tällainen?”
   ”Teetä?” Florence sanoi väsyneesti, sillä hänen mielestään kyseessä oli maailman työläin ja hyödyttömin aine. Keittäminen, hauduttaminen, astioiden kerääminen ja ympäriinsä kanniskelu – kaikki tämä, ja minkä vuoksi? Laihan juoman, joka kulkee muuttumattomana kehon läpi. Hän muisti rakastaneensa teetä aiemmin, mutta nyt se oli hänelle pelkkää vettä. ”Kyllä kai se sopii”, hän sanoi. [s. 72–73]

Myös mukaan ujuttautuvat fantasiaelementit aiheuttavat samanlaisen hämmentyneen ensireaktion, mutta yliluonnolliset elementit sopivat ajan mittaan äkkiväärään tarinaan varsin mukavasti. Pahiksena toimivassa Charlie Traversham-Beecherisissä on uhkaavuuden ohella persoonallisuutta, jota Jonesilla ei ole aivan riittänyt muihin Kutsumattomien vieraiden hahmoihin – esimerkiksi Imogen ”Smudge” Stern on turhankin tuttu ja moneen kertaan nähty pikkuvanha lapsihahmo.

Toisaalta Jones taikoo romaaniinsa mukaan mielenkiintoisia juonenkäänteitä, joiden myötä eri hahmot joutuvat lyömään yllättäen päänsä yhteen, ja koettelemukset kaivavat kliseisistä hahmoista esiin taatusti yllättäviä tasoja. Esimerkiksi Traversham-Beecherin järjestämä seuraleikki, jossa Sternit ja Suttonit pilkkaavat toisiaan aluksi hyväntahtoisesti mutta lopulta verisin loukkauksin, on raastavaa luettavaa, ja myös muut nyrjähtäneet kohtaukset onnistuvat pääsemään lukijan ihon alle.

”Luuletteko, että minä korventaisin puolustuskyvyttömän eläimen?” vieras kysyi, muttei vetänyt kättään takaisin vaan keinutteli pentua venyvien liekkien päällä.
   Vähitellen vieraat keskeyttivät herkuttelunsa. Kuoreet unohdettiin, ja kaikkien katseet nauliintuivat heiveröiseen olentoon, joka roikkui kynttelikön päällä venytellen pikkuruisia raajojaan niiden täyteen mittaan. Herrasmies haastoi muut olemaan puuttumatta asiaan; hän herätti heissä tarpeen tulla hyväksytyiksi. Heikoin lenkki oli Clovis, joka alkoi kikattaa. Emerald oli kauhuissaan.
   ”Lopettakaa!” hän sanoi, ja mies veti kätensä pois. Sitten hän virnisteli mielistellen kaikille ympärillään.
   ”Höpsis”, hän sanoi, ”kuka nyt paahdettua kissaa söisi.”
   Hän pudotti pennun Charlotten kämmenelle. Polkuanturat tuntuivat kuumilta ihoa vasten. [s. 151–152]

Kutsumattomat vieraat on asetelmiltaan hyvin nyrjähtänyt romaani, jonka häiriintyneisyys pääsee yllättämään lukijan kerran toisensa jälkeen – äkkiväärä tunnelma ja tyylilajien villi sekoittaminen ovat erikoinen yhdistelmä, jota kaikki Jonesin romaanien ystävät eivät niele täysin nikottelematta. Omasta puolestani voin kuitenkin todeta, että Kutsumattomat vieraat on Jonesin ainakin tähän mennessä suomennetuista romaaneista laadukkain.

Petterillä ei olisi yksinkertaisesti pokkaa mennä kuokkimaan tuntemattomien ihmisten juhliin.

Alkuteos: The Uninvited Guests
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 291
Kansikuva: Marcus Lyon
Lajityyppi: fantasia, psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Robert Coover: Pinokkio Venetsiassa

”Ja nyt, villin Amerikan roihuavilta vuorilta ja armottomilta moottoriteiltä, suorinta tietä teidän silmienne eteen ja hehkuvassa väriloistossa, jos niin voidaan sanoa, illan viimeinen esitys, jännittävämpi kuin ihmisten teot, kauniimpi kuin naisen rakkaus, pelottavampi kuin lasten unet” – sen kuullessaan lapset huutavat ja ulvovat ja heiluttavat innoissaan vasaroitaan – ”pitkän kärsimysnäytelmän loppuratkaisu, viimeinen tanssi, pääosassa maailman kuuluisin rasavilli, impotentin puusepän ja neitsythaltiattaren odottamaton jälkeläinen, yöastiassa kastettu ja tikkojen ympärileikkaama, poika jossa liha ja henki käyvät jatkuvaa kamppailua, legenda jo eläessään, Pinokkio! [s. 115–116]

Robert Cooverin Pinokkio Venetsiassa on melkoinen kaunokirjallinen jalokivi kaikessa räävittömyydessään ja haastavuudessaan. Heikki Karjalaisen Moebius-pienkustantamon ensimmäinen kirjajulkaisu edustaa Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin kaunokirjallisuuden kivikovaa ydintä, joka vaatii lukijaltaan poikkeuksellisen paljon niin hyviä istumalihaksia kuin avomielisyyttäkin – kyseessä on ehdottomasti yksi häiriintyneimmistä ja härskeimmistä romaaneista, jonka olen lukenut aikoihin.

Sadunomainen seikkailu alkaa, kun niin akateemisessa kuin viihdemaailmassakin menestynyt Pinokkio saapuu vanhoilla päivillään takaisin Venetsiaan. Veteen vajoava kaupunki osoittautuu myös maailmankuululle puupäälle melkoiseksi suonsilmäksi, johon tämä hukkaa itsensä ja maallisen omaisuutensa. Samalla lahoamistilassa oleva satavuotias Pinokkio-parka joutuu kohtaamaan menneisyytensä aaveet Lampunhenkeä, kevytmielistä Kaunokki-oppilastaan, kirjaimellisesti uudelleenkoottua marionettien punkbändiä ja Sinistä haltiatarta myöten.

Pinokkio Venetsiassa muistuttaa myös alkuasetelmaltaan melkoisesti Painovoiman sateenkaarta – molemmissa vähän untelo sankari tönäistään riuskasti keskelle anarkistista ja arvaamatonta maailmaa, jossa mitkään lainalaisuudet eivät pidä paikkaansa. Pinokkio-parkaa vedetään kuuluisasta puunenästä useaan otteeseen, ja tämä menettää omaisuutensa arvokasta käsikirjoitustaan ja rahojaan myöten ja löytää kaiken kurjuuden keskeltä rakkauden – ja ehkäpä myös itsensä.

Cooverin romaanin jokainen luku on survottu vähän liiankin täyteen tavaraa. Uusien kurjuuksien kuvaamisen ohella lukijalle avataan Pinokkion kuuluisaa mutta melkoisen happopäisesti kerrottua elämäntarinaa, josta perinteinen faabelimaisuus ja Disney-elokuvamainen söpöstely ovat lentäneet kanaalinpohjalle. Cooverin kerronta on pynchonmaisen päällekäyvää ja aggressiivista, nykyhetken ja muistojen välillä villisti sukkuloivaa tajunnanvirtaa, jonka pyörteisiin katosin yhtä helposti kuin Painovoiman sateenkaaren käänteisiin aikoinaan. Romaanin lukuisat tasot menevät suloisesti sekaisin sekä Pinokkion vanhuudenhöperössä lahopäässä kuin lukijankin korvien välissä – kiivaimmillaan kerronnan perässä on yksinkertaisesti mahdotonta pysyä ensiyrittämällä.

Pinokkion elämänvaiheiden uudelleentulkinnat ovat mielenkiintoista luettavaa Venetsiassa harhailun ohella. Puunuken seikkailut ovat muuttuneet melkeinpä Tim Burtonin elokuvien kaltaisiksi painajaisuniksi, jotka eivät epäröi rienata alkuperäisen Pinokkio-tarinan ohella esimerkiksi Raamatun kuvastoa. Pinokkion valasseikkailu ja Raamatun Joonan vähän samantyylinen kalareissu löytävät luonnollisesti yhteisen temaattisen sävelen Cooverin hyppysissä – kunnes Pinokkio Venetsiassa tekee täyskäännöksen ja karkaa uuteen, entistä häiriintyneempään suuntaan, jossa sekä valtava eväkäs että puuseppä saavat huutia.

Vanha Geppetto oli tottunut olosuhteisiin ja oppinut viihtymään, tislasi kuolettavaa grappaansa kalan nesteistä, kehitteli reseptejä hirviön nielemästä valtavasta ruoanpaljoudesta, yhtenä lempiruokanaan kylmä puuro, joka oli tehty murskatuista mustekaloista, elävistä vapaakiduskotiloista ja mursun ulosteesta, ja pynttäytyi hukkuneiden merikapteenien univormuihin. Hän tunsi elävänsä herroiksi. Harrastuksena hänellä olivat merimiesten pornografiset ja uskonnolliset kaiverrukset, joilla hän koristi asuintilansa, suuremmat kuin koskaan aiemmin. […] Enimmäkseen isä kuitenkin vain istui paikallaan keskellä kaamean keitoksensa aiheuttamia harhanäkyjä. Kotipolttoinen grappa oli kovettanut hänen sydämensä ja vallannut hänen mielensä niin, ettei hän suostunut liikahtamaankaan. Pinokkio pelkäsi, ettei saisi sitä päihtynyttä surkimusta koskaan takaisin ihmisten ilmoille. Hänen yrittäessään maanitellen lähestyä isäänsä tämä äityi häijyksi, löi häntä airon kahvapuolella ja uhkasi sytyttää hänet tuleen ja käyttää silliensä savustamiseen. [s. 155–156]

Sekava ja haastava Pinokkio Venetsiassa pitää lukijan imussa mukana röyhkeällä ja mielikuvituksellisella tyylillään – arvostelun sitaatit antavat pientä esimakua siitä, minkälaista verbaalista vyörytystä on luvassa alusta loppuun. Karjalainen suoriutuu Cooverin kääntämisestä mestarillisesti vähintäänkin haastavia sanaleikkejä ja sananparsia myöten. Venetsian ja Pinokkion mielenmaailman ja tragikoomisten tapahtumien kuvailu on viipyilevää ja itsetietoisen venytettyä mutta silti aivan yhtä luontevaa kuin keväällä ilmestyneessä Miki Liukkosen O-romaanissa.

Huikeimmilleen ja sekavimmilleen kuvaus nousee romaanin viimeisellä kolmanneksella kaupungissa pidettävien naamiojuhlien myötä. Unenomaisissa kohtauksissa kaupungin omaleimainen historia puhuvine patsaineen ja uskonnollisine viittauksineen saa lukijan viimeistään hukkaamaan punaisen langan. Romaanin lopussa kuitenkin odottaa yksi teoksen parhaista kohtauksista, kun kieltämättä nenänsä turhan moneen paikkaan pistänyt Pinokkio kohtaa Sinisen haltiattaren ikimuistoisissa merkeissä.

Pinokkio Venetsiassa on taatusti mieleenpainuva lukukokemus, jota ei voi tosin suositella ihan kenelle tahansa lukijan tarkoituksellisen pyörittämisen ja poikkeuksellisen haastavan episodirakenteen takia. Mikäli samaa kaunokirjallista kaliiperia edustavat Painovoiman sateenkaari ja O ovat kuitenkin aikoinaan maittaneet, näitä ”venetsialaisia” ei kannata missään tapauksessa jättää väliin.

Petter ei ole koskaan oppinut iskemään puuroihinsa voisilmää.

Alkuteos: Pinocchio in Venice
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1991
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius
Sivumäärä: 559
Kansikuva: Jouko Nuora
Lajityyppi: fantasia, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja

Andrzej Sapkowski: Noituri – Viimeinen toivomus

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin maailmankuulusta Noituri-fantasiakirjallisuudesta on melkein mahdotonta puhua mainitsematta aiheesta tehtyä interaktiivista viihdettä – niin ikään puolalaisen CD Project Redin Witcher-videopelitrilogia salakuljetti Sapkowskin kirjallisen tuotannon kunnianhimoisesti tietokoneisiin ja pelikonsoleihin sekä esitteli Geralt Rivialaisen kumppaneineen maailmalle. Vuonna 2015 ilmestynyt The Witcher 3: Wild Hunt ei olekaan yhtään vähempää kuin yksi kaikkien aikojen parhaista roolipeleistä, johon olemme Jennin kanssa kaataneet elämästämme enemmän tunteja kuin kehtaamme näin julkisesti myöntääkään.

Noituri-kirjallisuuden alkupamauksena voidaan pitää Puolassa alun perin jo 1993 ilmestynyttä Viimeinen toivomus -novellikokoelmaa, jossa harmaahapsinen noituri harventaa fantasiamaailmansa hirviökantaa maksua vastaan ja tutustuu saagansa oleellisempiin hahmoihin, kuten velhotar Yennefer Venderbergiin ja sulavasanaiseen Valvatti-trubaduuriin. Witcher-pelinsä pelanneet jo tietävätkin, millä tavalla kokoelmalle nimensä antaneen novellin otsikko liittyykään Yenneferin ja Geraltin suhteeseen…

Viimeinen toivomus eroaa pääosin hyvällä tavalla novellimuotoisuutensa turvin muista länsimaisen fantasiakirjallisuuden jättiläisistä – Geraltin hahmoa, noituruutta ja ihmisten asemaa hirviöiltä vallatussa maailmassa avataan hitaasti eri tarinoiden muodossa, ja lukija pääsee ilman raskasta aloitusta mukaan hahmon retkille. Novellien välille taas on rakennettu suhteellisen hyvin kantavia aasinsiltoja, joissa Geralt hengailee parantajanunnien luona ja joissa Sapkowski selvästi petaa tulevien Noituri-osien tapahtumia. Risuja taas satelee novellien itseään toistavasta rakenteesta ja mielikuvituksettomuudesta, kun Geralt joutuu kohtaamaan hälyttävän useassa tarinassa kerran toisensa jälkeen pelastamistaan odottavan, hirviöksi muuttuneen prinsessan.

Sapkowskin aikoinaan niin vallankumoukselliseksi mainostettu fantasiakirjallisuus, jossa genren ilmeisimmät roolit on käännetty ylösalaisin, on selvästi menettänyt tehoaan nimenomaan asetelmiensa osalta muutamissa novelleissa. Prinsessahirviöiden ohella Noituri-maailman tunnetuin etnografinen piirre, jossa ylhäisistä haltioista on tehty köyhää slummikansaa ja äksyt kääpiöt on nostettu rikkaaksi herrasväeksi, ei tunnu kovin kummoiselta teemalta. Tavallista kansaa ja rahvaan rappiollista elämää kuvatessaan Sapkowski ei myöskään mitenkään kierrä suurimpia fantasiakirjallisuuden kliseitä.

Kultaisessa hovissa, kaupungin parhaassa majatalossa. oli täyttä ja meluisaa. Asiakkaat, niin paikalliset kuin muualta tulleet, olivat enimmäkseen uppoutuneet omiin puuhiinsa, kukin kansansa tai ammattinsa mukaisesti. Isot kauppiaat riitelivät kääpiöiden kanssa tavaran hinnasta ja luoton korosta. Vähäpätöisimmät kauppiaat nipistelivät olutta ja hernekaalia kantavien tarjoilijatyttöjen takapuolia. Paikalliset kylähullut olivat tietävinään kaikesta kaiken. Portot koettivat olla rahakkaiden mieleen ja torjua tyhjätaskut. Ajurit ja kalastajat joivat kuin humalanviljely oltaisiin aikeissa kieltää huomenissa. Merimiehet lauloivat lauluja, joissa ylistettiin merten aaltoja, kapteenien rohkeutta ja seireenien suloja – viimeksi mainittuja havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti. [s. 110]

Viimeisen toivomuksen tarinat ovat parhaimmillaan kuitenkin kaikkea muuta kuin mustavalkoisia tai ennalta-arvattavia – kunhan Sapkowski malttaa jättää prinsessasadut taakseen, meininki muuttuu astetta mielenkiintoisemmaksi. Pitkiksi venähtäneissä novelleissa on yllättäviä juonenkäänteitä toisensa jälkeen, ja Geraltin kulloistenkin liittolaisten uskollisuus tai luotettavuus ovat varsin kyseenalaisia. Vastustajavalikoimakin kokee melkoisen ehostuksen, kun Geralt ja lukija kohtaavat esimerkiksi noiturin kotiinsa kutsuvan hirviön tai maataloustöissä kaalipalkalla auttavan ”pahulaisen”. Näinä hetkinä Sapkowski uskaltaa irrotella tarinoissaan ja suo lukijalle hengähdystauon muuten niin melankolisena ja synkkänä pysyttelevän tunnelman keskellä. Pilke löytyy silmäkulmasta kuin Douglas Adamsin tai Terry Pratchettin teoksista konsanaan esimerkiksi silloin, kun vieraanvarainen hirviö käpälöi Geraltin ikonista noiturikorua.

Portaissa hirviö kääntyi.
   ”Mikä sinulla heiluu kaulassa, arvon vieras? Mikä se oikein on?”
   ”Katso.”
   Otus otti medaljongin käpäläänsä ja nosti sen silmiensä eteen niin että Geraltin kaulan ympäri menevä ketju kiristyi.
   ”Onpas ruma ilme elikolla. Mikä se oikein on?”
   ”Killan tunnus.”
   ”Ahaa, ammattisi on siis kuonokoppien valmistaminen. Tänne päin, ole hyvä! Valoa!” [s.59]

Viimeisen toivomuksen luettuani en oikein tiedä, kuinka Noituri-kirjallisuuteen tulisi suhtautua saati jatkaa niiden lukemista. Aika on päässyt puraisemaan Sapkowskin proosaa sen verran pahasti, etteivät lukemani novellit saati kokoelma kokonaisuutena tehneet kovin suurta vaikutusta – tähän on varmasti vaikuttanut se tosiseikka, että osa novellien tarinoista oli minulle ennestään tuttuja The Witcher 3: Wild Hunt -videopelistä. Näin epätasaista jakoa en ole kuitenkaan aikaisemmin kokenut minkään monimediallisen brändin kohdalla. Esimerkiksi The Walking Dead toimii yhtä hyvin niin alkuperäisten sarjakuvien kuin televisiosarjankin muodossa.

CD Project Red saikin Viimeisen toivomuksen tahkoamisen myötä yhden lisäsulan hattuunsa kyvystään muuttaa näin keskinkertaista fantasiakirjallisuutta huomattavasti toimivammaksi interaktiiviseksi viihteeksi. En ole aivan varma, pitäisikö minun antaa vielä seuraavalle Noituri-kirjalle mahdollisuus vai keskittyä palaamaan sähköisen Witcherin maailmaan – kolmososan Blood and Wine -lisäosa odottaa vielä korkkaamistaan.

Petter aloitti konsoliroolipelaamisen kymmenisen vuotta sitten
PS2-klassikko Dragon Quest VIII: Journey of The Cursed Kingin seurassa.

Alkuteos: Ostatnie życzenie
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1993
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 336
Kansikuva: Kai Toivonen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Miki Liukkonen: O

Miki Liukkosen O on kannesta kanteen riemastuttavan kovakouraista tukkapöllyä suomalaiselle kaunokirjallisuudelle. Kyseessä on jo nyt yksi merkittävimmistä kotimaisen kirjavuoden teoksista, josta tullaan puhumaan ja keskustelemaan varmasti vielä pitkään.

O seuraa useita keskenään risteäviä tarinalinjoja, jotka käynnistyvät yliopisto-opiskelija Emilia Jensenin itsemurhasta keväällä 2013. Liukkonen marssittaa Jensenin teon jälkimaininkeja kuvatessaan esille muun muassa munakoisoja soittavan yleisen kirjallisuustieteen professorin, kaksi tuntia tulevaisuudessa elävän romaniklaanin, ahdingossa elävän tanskalaisen liukumäkisuunnittelijan, Espanjassa mierolaisena elävän ja Nikola Teslan salaisiksi jääneistä tutkimuksista kiinnostuneen unkarilaisen mestaripianistin sekä neuroottisista jäsenistä koostuvan uimajoukkueen, jota luotsaa Ilmestyskirjaa ulkomuistista siteeraava kreikkalaistaustainen valmentaja. Muutenkin erikoiset hahmot joutuvat O:n edetessä mukaan uskomattomiin seikkailuihin, joista en halua tässä vaiheessa vielä paljastaa mitään – ne limittyvät huikeilla tavoilla pitkin romaania.

Liukkonen on haastatteluissaan myöntänyt olevansa amerikkalaista proosaa armotta myllänneiden Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen suuri ystävä, ja miesten perintö näkyy erittäin vahvasti O:n sivuilla. Liukkosen tiiliskiven nurinkurinen hahmogalleria tuo mieleen Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ihan yhtä sekalaisen seurakunnan, ja O:ssa varsinaisen tarinan alareunoilla versovat alaviitehetteiköt rehottavat yhtä vallattomina kuin Wallacen kaunokirjallisissa töissä – alaviitteet täydentävät kautta linjan muutenkin runsasta tarinaa, ja erityisesti romaanin alussa ne antavat mukavasti viitteitä tulevasta.

Solanum melongena, tuttavallisemmin munakoiso, on koisokasvien heimoon kuuluva monivuotinen kasvi. Sen historian tiedetään ulottuvan aina 4000 vuoden taakse Intiaan, joskin Euroopassa munakoisojen viljely alkoi vasta 1600-luvulla. 31

31”Ei liene sattumaa, että myös romanien tiedetään saapuneen Intiasta Eurooppaan 1600-luvulla”, populaatiogeneetikko Eero Kivi sanoi vastikään aloittaneen ”Radio Nyt” -kanavan haastattelussa, jonne hän oli saapunut jalostusgeneetikko Oula Einolan kanssa avaamaan kohututkimuksensa väitettä romanien ja munakoisojen geneettisestä yhteydestä. [s.180]

Monista teemoista ammentavan O:n ytimen muodostavat kuitenkin mielenterveysongelmat ja ennen kaikkea pakko-oireiset häiriöt, joihin Liukkonen sukeltaa empimättä. O on hitaasti etenevä romaani, joka omistautuu aiheelleen ihailtavan kokonaisvaltaisesti Painovoiman sateenkaarta muistuttavalla intohimolla – Liukkonen yksinkertaisesti kertoo kaiken hahmoistaan vuolaana virtaavan proosansa seassa. Tässä mittakaavassa toimivaa ja näin kokonaisvaltaista kaunokirjallista elämystä en ole tähän mennessä päässyt kokemaan suomalaisen kaunokirjallisuuden puolella.

Liukkonen tuntuu yksinkertaisesti livahtaneen tasolle, jolle pääsemistä kukaan ei ole aiemmin tohtinut edes yrittää – ja onnistuu uskomattomalla tavalla pitämään vellovan kokonaisuuden hallinnassa. O on näet varsin hahmovetoinen romaani, jonka lukuisat henkilöt pitävät edesottamuksineen meiningin todella mielenkiintoisena. Liukkonen onnistuu avaamaan hahmojaan kiitettävästi ja näyttämään näiden mielenterveyden ongelmia armottoman nöyryyttävästi mutta myös varsin inhimillisen ymmärtäväisesti kuvattuina – eräs sosiaalisia tilanteita kammoava yliopisto-opiskelija kommunikoi pelkästään muistilapuille rustattujen viestien varassa ja uimajoukkueen taikauskoiset voittovarmistelut ovat tragikoomista luettavaa.

Liukkonen onnistuu kuvaamaan loistavasti mielenterveysongelmien suhdetta mieltä kuormittavaan nykyaikaan. Ajankuvan ja hahmojen mielenmaailman kuvaus tuntuu erittäin uskottavalta ja se toimii loistavasti selkärankana, jota muuten niin löyhäjuoninen tiiliskivi tarvitsee kipeästi.

Erik ymmärsi (samalla kun nielaisi liukenemattoman jääpalan) ettei hän ollutkaan laiska vaan päinvastoin liian aktiivinen, sisäisesti, jatkuvan informaatiotulvan syövyttämä ja siksi mihinkään kykenemätön olento (”kun selitämme maailmaa, teemme siitä lopulta vain monimutkaisemman”, prof. Alfgren oli sanonut kerran, ja Erik muisti tuolloin ajatelleensa Algrenin sanovan niin vain koska ei itse ollut sanonut mitään tieteellisesti merkittävää, hänestä se oli ollut vain tyypillisen katkeran professorin kyyninen huomautus, eräänlaista älyllisen vastuun välttämistä…) – tämänkaltainen staattinen aktiivisuus, obsessiivinen analysointi, oli mahdollista ainoastaan nykyaikana, koska nykyajan obsessiivinen ”ajan henki” kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon. Erik ei ollut nihilisti tai välinpitämätön tai itsekeskeinen ihminen vaan ihminen joka välitti liikaa; hän välitti siitä mitä muut hänestä ajattelivat, hän piti huolen siitä, että muisti ottaa toiset huomioon ja toivoi, etteivät muut ajattelisi hänen tekevän niin vain, jotta nämä ajattelisivat hänestä hyvää, jolloin hänen tarkoitusperänsä olisivat tosiasiassa itsekkyyden ajamia. Hän tiesi eron itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä, osasi hyödyntää niiden eri nyansseja tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla ja tiesi, että hän tiesi, kuinka näitä nyansseja olisi hyvä hyödyntää saavuttaakseen sitä ja tätä, ja että hän ei saisi ajatella pelkästään niin; hän oli uuden ja kummallisen nykyhengen osa, mutta samalla se, että hän oli tietoinen siitä, tästä osastaan, ei ollut pelkästään ratkaisu per se, vaan vice versa se oli paikallaan seisovan nyökyttelyä, se että hän tiedosti nykyelämän ytimessä vavahtelevan ylitietoisuuden oli yksi ylitietoisuuden muodoista, ja sen sijaan, että hän olisi sen tiedostamalla päässyt sen ulkopuolelle, hän olikin entistä syvemmin sen sisällä. [s.480–481]

O on Liukkosen omien sanojen mukaan lukijaystävällinen versio alun perin 1200-sivuisesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, ja ihailen sitä, miten WSOY:n kustantama versio ei tunnu tyhmennetyltä saati liiaksi terävöitetyltä kokonaisuudelta. Liukkosen proosa on kaunista ja maailmaa viipyilevästi kuvailevaa tekstiä. Kertoja saattaa unohtua kuvailemaan tarinan kannalta epäoleellisia Kööpenhaminan katuvilinää tai edellisillan bileiden jälkeisiä, kuntopyörien palvontaan keskittyvän kultin luona pidettyjen jatkojen tapahtumia näyttävästi ja mielenkiintoisesti.

Liukkosen kunnianhimo ja ”kaiken” kertomisen ympärille rakentuva härkäpäisyys ovat kuitenkin ajoittain ongelmallinen yhdistelmä – mukana on lopulta ehkä liikaakin selvää täytemateriaalia, jossa Liukkonen harhailee tyylillisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Luettelomaiset rienaukset nykymenosta jäävätkin vähän etäisiksi kokonaisuuksiksi, kun Liukkonen tyytyy listaamaan vähän jäykästi erilaisia nykyilmiöitä ilman sen kummoisempaa analyysiä. Nämä täytekohdat jäävät määrittelynsä mukaisesti vähän yhdentekeviksi.

Bittiavaruuden data on olemukseltaan erilaista kuin papyrusten data, se on sotkuisempaa ja epätarkempaa, lähinnä myös hyödytöntä, ja kohta se on 70 % kaikesta tiedosta, mitä meillä on. Sitten se on 84% ja sitten 96%. Se on näkymätön meri, johon me kuolematta hukumme, se on nykyajan ääni. Se kun laittaa kasvot liian lähelle television lumisadetta. Ja me hukumme. Tulemme osaksi sitä, muutumme itsekin tiedoksi, abstraktioksi. Verkkomaailma ihmisruumiin jatkeena. Se että ihminen on näkyvillä, kaiken aikaa, se ei voi olla vaikuttamatta siihen kuinka itsensä näkee… Nollien ja ykkösten kohisevat virrat halkovat ilmaa yhtenään, tälläkin hetkellä keväänlämpimässä bussissa syötetään bittiavaruutta kuin suurta mustaa sikajumalaa, tarjotaan sille kuvia, kuvia omasta naamasta tai sukuelimistä, tarjotaan sille mielipide, pomminteko-ohjeet, MS Paint -hakaristi ja vegaanisia reseptejä, annetaan sille rahaa, kryptovaluuttaa, bitcoineja, litecoineja, fanipostia ja videoita, loukkaus ja waveja, annetaan sille Rammsteinia, Brad Pittin kotiosoite ja no signal, syötetään sille feedi, kirjoitusvirheitä, virus ja silmää iskevä hymiö. [s. 509–510]

O on kaikessa syöksähtelevyydessään ja äkkivääryydessään kiinnostavasti ja yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, jonka kikkailut eivät useimmiten tunnu tekotaiteellisilta päähänpistoilta vaan ne nivoutuvat muuhun sisältöön varsin luontevasti – onhan romaanin kantavana ideana yksinkertaisesti kertoa ”kaikki”. Onkin lukijasta itsestään kiinni, onko ”kaikki” liikaa vai ei.

Petter laski viimeksi mäkeä Vuosaaren uimahallin aina yhtä jännittävässä vesiliukumäessä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 858
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi,
surrealismi, kollaasiromaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu