Yuri Herrera: Kartellin trubaduuri

Yuri Herreran rikosromaani Kartellin trubaduuri kertoo kovaonnisesta Lobo-muusikosta, joka onnistuu pääsemään mukaan pahamaineisen huumeparonin hoviin. Kovasta rikollispomosta ylistyslauluja lurittava trubaduuri huomaa kuitenkin olevansa ennen pitkää liemessä korviaan myöten, kun Kuninkaaksi kutsutun nilkin imperiumi alkaa sortua ja Lobo kiinnostuu liikaa väärästä naisesta.

Herrera kuvaa romaanissaan Kuninkaan hovin ja tämän hämärähommista rakentuvan liiketoiminnan hidasta tuhoutumista Lobon silmin ja pyrkii kiertämään genren pahimpia kliseitä sekä omien ideoiden huutavaa pulaa runollisen kauniilla kielellä. Jälkimmäinen tuo Kartellin trubaduuriin mukaan parhaimmillaan satumaisen värikkään ja mielenkiintoisen tunnelman. Niiden myötä varsinkin erilaiset miljöiden kuvaukset tuntuvat heti kiinnostavammilta ja persoonallisemmilta.

Ihmisiä oli joka puolelta, maailman joka kolkasta, autiomaan takaa. Paikalla oli jopa sellaisia, jotka olivat nähneet meren. Ja naisia, jotka astelivat kuin leopardit, ja jättimäisiä sotureita, joilla oli kasvoissaan arpisia kunniamerkkejä, ja siellä oli intiaaneja ja mustaihoisia ja vieläpä kääpiökin. Hän kulki keskustelevien ryhmien ohi ja höristi korviaan, hän halusi kuulla, mistä he puhuivat. He jutustelivat vuorijonoista, metsistä, merenlahdista ja korkeista huipuista hänelle tuntemattomalla puheenparrella: ”y” lausuttiin ”ch”, s:t olivat mykkiä, ja joidenkin ihmisten ääni nousi ja laski kuin he olisivat matkustaneet joka lauseessa; oli selvää, etteivät he olleet kotoisin miltään tavanomaiselta seudulta. [s.17–18]

Aiemmin mainitsemani pula omista ideoista on huomattava ongelma – väkivaltaiset pettureiden mestaukset ja muut veriset episodit romaanin ensimmäisellä puolikkaalla ovat kliseisyydessään heikosti toteutettuja ja irrallisia kohtia, joita olisi voinut karsia entisestään. Jälkimmäisellä puolikkaalla Lobon, Kuninkaan ja kahden miehen välillä rimpuilevan, Hupakoksi nimitetyn naisen välinen kolmiodraama nousee suureen rooliin, eikä sekään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Kuningas ja Hupakko jäävät molemmat todella etäisiksi ja epäloogisesti toimiviksi hahmoiksi, ja varsinkin Kuninkaan ja Lobon odotetun välirikon kuvaus miltei huvittaa kömpelyydessään.

Kartellin trubaduuri on parhaimmillaankin keskinkertaiseksi jäävä mutta ihailtavan sinnikkäästi erilaista lähestymistapaa genreensä soveltava kokonaisuus, joka voi olla lajityyppiin tottuneille liiankin eksoottinen ja kikkaileva elämys. Se herättääkin lopulta kysymyksen siitä, kenelle Herrera on romaaninsa lopulta suunnannut – sen runollisuus karkottanee perinteisempien dekkarien ystävät tiehensä, ja vähän enemmän odottavat väsähtänevät onton tarinan ja siinä tarkoituksetta sätkivien hahmojen kanssa.

Petter suri aina lapsena Asterix-sarjakuvien väärinymmärrettyä Trubadurixia, joka nautti seikkailuiden lopussa pidetyistä juhlista puuhun sidottuna.

Alkuteos: Trabajos del reino
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Sivumäärä: 123
Kansikuva: Riikka Majanen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

John Irving: Ihmeiden tie

John Irvingin uusimman romaanin päähenkilönä on raajarikko meksikolaistaustainen ja sydänlääkkeistä riippuvainen kirjailija Juan Diego Guerrero. Kovaonnisen elämän kokenut ja aikuisiällä amerikkalaistunut kynäniekka joutuu lähtemään Filippiineille kiertueelle, jonka jokaisella etapilla Juan Diego saa kimppuunsa kirjailijasta kiusallisen paljon tietävän naiskaksikon. Ahdistavaa nykyhetkeä on kuitenkin helppo paeta menneisyyteen, kun beetasalpaajien ottamatta jättäminen saa Juan Diegon palaamaan säännöllisesti Meksikon Oaxacassa sijaitseville jättömaille omituisten aikuisten, uskonnon, sirkuksen ja eläinten täyttämään lapsuuteen.

Meksikosta käynnistyvä romaani on kuitenkin tapahtumapaikkojensa puolesta eksoottisinta ja erilaisinta Irvingiä sitten parikymmentä vuotta sitten ilmestyneen, Intiaan painottuvan Sirkuksen pojan jälkeen. Meksikon ja Filippiinien maisemissa tapahtuvat seikkailut ovat tervetullutta vaihtelua länsimaisiin toimintaympyröihin – erityisesti Oaxacaan keskittyvät takaumat tarjoavat mielenkiintoista kuvausta paikallisesta kulttuurista, joka elää ihan omaa elämäänsä esimerkiksi uskonnollisuuden suhteen.

Oaxacassa oli neitsyitä myyvä kauppa; kaatopaikan lapset löysivät sen heti ensimmäisillä käynneillään. Oltiin Meksikossa: espanjalaiset valloittajat olivat vallanneen maan. Eikö jatkuvasti käännyttävä katolinen kirkko ollutkin osallistunut neitsytkauppaan jo vuosia? Oaxaca oli muinoin ollut mixtecien ja zapotecien sivistyksen keskus. Eivätkö espanjalaiset valloittajat olleetkin myyneet neitsyitä alkuperäiskansoille vuosisatoja – ensin augustinolaiset ja dominikaanit ja sitten jesuiitat, eivätkö he kaikki olleet tyrkyttäneet kansalle omia Neitsyt Marioitaan?
   Nykyisin oli muutakin kaupattavaa kuin Marioita – Lupe oli pannut sen merkille Oaxacan monissa kirkoissa – mutta missään muualla kaupungissa ei neitsyistä ollut tarjolla niin kirjavaa valikoimaa kuin Independencian Neitsytkaupassa. Siellä oli luonnollisen kokoisia neitsyitä ja elävää suurempia neitsyitä. Mainittakoon neitsyistä kolme, jotka olivat saatavina halpoina ja huonoina kopioina: ensiksi Neitsyt Maria, tietenkin, mutta saatavana oli myös Guadalupen Neitsyt Maria ja luonnollisesti Nuestra Señora de la Soledad. La Virgen de la Soledadiin Lupe suhtautui halveksien ”paikallisneitsyenä” – se oli kovia kokenut Neitsyt ”typerine aasitarinoineen”. (Aasi, pieni kuorma-aasi, oli luultavasti syytön.)
   Neitsytkaupassa myytiin myös elävän kokoisia (ja suurempia) versioita ristiinnaulitusta Kristuksesta; oman vertavaluvan Jeesuksen sai viedä kotiin vaikka heti, jos jaksoi kantaa, mutta vuodesta 1954 Oaxacassa toimineen Neitsytkaupan myyntivaltti olivat joulunajan juhlien (las posadas) tarvikkeet.
   Itseasiassa vain kaatopaikan lapset kutsuivat Independencian myymälää Neitsytkaupaksi, kaikki muut puhuivat siitä joulujuhlakauppana – kammottavan puodin oikea nimi oli La Niña de las Posadas (sananmukaisesti Joulujuhlatyttö). Kyseinen tyttö oli se, joka kulloinkin valittiin kotiin vietäväksi; ilman muuta joku noista elävänä kokoisista neitsyistä piristikin joulukekkereitä – ainakin enemmän kuin ristiinnaulittu Kristus. [s. 38–9]

Ihmeiden tie onkin monessa mielessä tyypillistä Irvingiä kannesta kanteen: mukaan mahtuvat miehen tyypillisimmät maneerit suurta hahmogalleriaa ja maagista realismia lähenteleviä elementtejä myöten – Juan Diegon Lupe-pikkusisko osaa lukea ihmisten ajatuksia. Mukaan romaaniin on päässyt prostituoitujen ohella luonnollisesti isätön, kirjailijaksi ryhtyvä päähenkilö, mutta painimolskilla huhkiminen ja karhut ovat jääneet tästä keitoksesta pois; mesikämmeniä ovat sijaistamassa sirkusleijonat, ja Juan Diegon ja Lupen kotina toimivalla kaatopaikalla asustavat kulkukoirat.

Juan Diegon lapsuuskuvaus kärsii kuitenkin mielenkiintoisten tapahtumien puutteesta ja huonosta rytmittämisestä. Irving näet paljastaa  Juan Diegon lapsuudesta oleellisimpia kohtauksia kauan ennen niiden tapahtumista, ja kun kuolema lopulta korjaa satoaan päähenkilön lähipiirissä, lukijassa ei herää mitään reaktioita. Vaikka Ihmeiden tie ei yritäkään olla mikään Game of Thrones, pieni yllätyksellisyys lukuisten epäonnenpotkujen suhteen olisi piristänyt kummasti.

On myös kummallista, että Irving ei perustele lukijalle, miten nuoresta Juan Diegosta on kehkeytynyt sydänvaivainen ja kummallinen papparainen, joka lähinnä sukeltaa lapsuusmuistoihinsa lähinnä kulkeakseen niiden lävitse – muut hahmot tuntuvat vain olevan enemmän huolissaan Juan Diegon lasisesta lapsuudesta kuin ukko itse.

Välinpitämättömyyskin on tosin ihan uskottava tapa suhtautua menneeseen elämään, mutta kunpa Irving olisi vain ravistellut Juan Diegon hahmoa vähän lisää – miten tämä on päätynyt kovettamaan itsensä näin täysin? Irving ei pysty käyttämään kahta aikatasoa hyväkseen kuvatakseen päähahmonsa kehitystä ja kehityksen lopputulosta. Esimerkiksi Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanin Jesse Vuorisen hahmon traumaattinen lapsuus näkyy miehen toimissa kauhistuttavilla tavoilla pitkin matkaa.

Ihmeiden tien ehkä hämmentävin piirre on se, miten laiha romaani lopulta on sisältönsä puolesta. Irving vemputtaa samoja teemoja eestaas sellaisella pieteetillä, että loputtomat uskonnolliset höpinät, sydänlääkkeiden ja Viagran annostelu, omaelämäkerrallisen kaunokirjallisuuden vuoroin puolustaminen ja vuoroin tuomitseminen ja monet muut teemat pursuvat lukijan korvista ulos. Mahdollisesta ideoiden loppumisesta kertoo myös se, kuinka paljon Irving nojaa edelliseen, Minä olen monta -romaaniinsa. Seksuaalisilla rooleilla ja seksuaalisuudella leikitelleen William Abbottin tarinasta tutut teemat ovat omituisen suuressa roolissa myös Ihmeiden tiessä.

Iowalaisen pappiskokelas Edward Bonshaw´n rakastuminen itseään myyvään Flor-transvestiittiin on tietysti hauska lisäys Ihmeiden tien muutenkin uskonnollisuudelle luunappeja jakelevaan maailmaan, mutta se muistuttaa liikaa Abbottin seksuaalisia pohdintoja ja mieltymyksiä. Tämän sivujuonteen ympärille keskittyvät kappaleet voisivat hyvin olla Minä olen monta -romaanista ylijääneitä tekstinrippeitä.

Edward Bonshaw oli epäilemättä miettinyt oliko hän homo vai ei tai oliko hän rakastunut juuri tähän nimenomaiseen henkilöön, jolla vain sattui olemaan rinnat ja penis. Epäilemättä señior Eduardo oli kysynyt itseltään: Eivätkö transvestiitit inhota monia homomiehiä? Silti Edward Bonshaw tiesi että toisia homoja transsut kiehtoivat. Mutta varmaan hän oli miettinyt sitä, tekikö se hänestä vähemmistön vähemmistön sisällä. [s.358]

Ihmeiden tie on turhan usein tyhjäkäynnille unohtuva romaani, joka on eksoottisista alkuasetelmistaan huolimatta patavanhoillista Irvingiä niin hyvässä kuin pahassakin. Sen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu lopulta se, että tarinassa ei ole tarpeeksi syvyyttä saati sisältöä – niinpä Ihmeiden tiestä jää uuvuttava ja vedellä jatkettu jälkimaku, jonka myötä pettymyksen katkera kalkki maistuu vielä väkevämmältä. 

Petterin joulunodotusta on Joulujuhlatytön sijaan helpottamassa perinteisesti
partiolaisten aina yhtä päheä joulukalenteri.

Alkuteos: Avenue of Mysteries
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: fantasia, historiallinen romaani, perheromaani
Sivumäärä: 600
Päällys: Timo Mänttäri
Mistä saatu: arvostelukappale