S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani

S. K. Tremaynen Ennen kuolemaani -jännäri on tekijältään uskalias muutos jo Jääkaksoset-pelinavauksessa muodostuneeseen menestyskaavaan. Aluksi meininki tosin tuntuu masentavan tutulta – mukana on jälleen onnetonta perhe-elämää, suojattomia syrjäseutuja ja omituisesti käyttäytyviä lapsihahmoja. Tremayne kuitenkin koukuttaa lukijan seuraamaan Redwayn perheen murhenäytelmää muutamalla varsin yksinkertaisella mutta toimivalla tempulla.

Kath Redway on jäänyt henkiin yritettyään joulun välipäivinä itsemurhaa, mutta perheen arki on kokenut peruuttamattoman muutoksen. Yksiniitinen ja muutenkin juro Adam-siippa pakenee ääneen lausumattomia totuuksia metsänvartijan velvollisuuksien pariin, ja pariskunnan tytär on vielä hurjemmassa kunnossa. Asperger-oireyhtymästä mahdollisesti kärsivä mutta diagnosoimatta jätetty Lyla käyttäytyy entistä holtittomammin ja kertoilee äidilleen Dartmoorin nummiseuduilla toikkaroivasta tuntemattomasta miehestä.

Kath ei valitettavasti osaa tukea tai lähestyä tyrmistyneitä perheenjäseniä, sillä hän ei muista tekoaan edeltävistä viikoista juuri mitään. Naisparka kuitenkin alkaa saada muistojen palautuessa vihiä omista tekemisistään ja niihin johtaneista paljastuksista, joiden jälkijäristykset koettelevat Redwayn ruokakunnan ohella myös Kathin Dan-velipojan perhettä. Kallonkutistajakäly-Tessa saa useaan otteeseen huomata haukanneensa aivan liian ison palan luvattuaan auttaa Kathia totuuden selvittämisessä.

Ennen kuolemaani nojaa nimensä mukaan vahvasti Kathin muistojen ja sitä kautta tämän itsetuhoisen teon taustavaikuttajien selvittämiseen. Uusia muistikuvia ja välähdyksiä Kathin joulukuusta tarjoillaan säännöllisin väliajoin, kun päähenkilö viilettää pitkin kotiseutuaan ja takaumat heräävät henkiin tuttujen maisemien ja tuoksujen myötä – varsinkin jälkimmäisten kohdalla mennyt palaa päähenkilön mieleen suoraan sanottuna epäuskottavankin tehokkaasti.

Joka tapauksessa paljastukset kääntävät kokonaisuutta päälaelleen mukavan armottomalla tavalla, ja olin varsin vaikuttunut siitä, kuinka ilkeän kipeä salaisuus häiriintyneine lieveilmiöineen lopulta onkaan Kathin oirehdinnan taustalla. Tremayne uskaltaa lähteä kokeilemaan uusia psykologisia tasoja suorastaan pöyristyttävän hyytävin tuloksin.

Lyla on arvoituksellinen ja mielenkiintoinen hahmo – eikä vähiten siksi, että fiktiossa tai mediassa ylipäätään esitellään harvoin naispuolisia Asperger-henkilöitä. Tremayne osaa mielenkiintoisesti kuvata arkea erityislapsen kanssa puhumattakaan siitä, miten epätoivoista on saada tyttö puhumaan todistamistaan kipeistä tapahtumista. Kaiken kaikkiaan Lyla tuntuu uskottavalta ja monitasoiselta tuttavuudelta, joka tuo uudenlaisia sävyjä dekkarien vakiintuneisiin perhesuhteiden kuvauksiin.

Lampaat on täällä ylänköseudulla tapana merkitä maalaamalla niiden turkkiin tietyn värinen läikkä. Lyla on kehittänyt käytännön pohjalta oman lampaanbongauspelinsä, jossa punaisella merkitystä lampaasta saa yhden pisteen, sinisellä merkitystä kaksi ja vaaleanpunaisella värjätystä viisi. Välillä me pelaamme lampaanbongausta koko perheen voimin, koska silloin saamme Lylan havahtumaan mietteistään ja sanomaan edes jotain. Vaitonaisella tuulella ollessaan hän suostuu yleensä kommunikoimaan vain hyvin säännönmukaisten tilanteiden kautta, esimerkiksi numeroista keskustellessaan tai jonkinlaisen pelin tai leikin välityksellä. [s. 112–113]

Lylan kautta käsitellään myös varsin riipaisevin tuloksin esimerkiksi yksinäisyyden teemoja, ja tyttöparan ankeiden syntymäpäiväjuhlien kuvaus on todella karua luettavaa. Tremayne osaa käsitellä Lylaa ja tämän erityisominaisuuksia mielenkiintoisesti ja toki omalla tavallaan puistattavasti kuitenkaan repimättä tytöstä kuitenkaan irti samanlaista kauhua ja pelkoa kuin aiempien romaaniensa häiriintyneistä lapsihahmoista. Ennen kuolemaani saa Lylan ansiosta pirtaansa uudenlaista syvyyttä ja monitasoisuutta, mikä nappasi ainakin minut koukkuunsa. Huomasin lukiessani jännittäväni ehdottomasti eniten sitä, kuinka Lylalle lopulta käy ja miten tämän pää kestää lievästi sanottuna raastavien koettelemusten keskellä.

Toisaalta taas mielestäni oli vähintäänkin epäuskottavaa, että Adam ja Kath eivät ole hankkineet selvästi Asperger-oireilevalle tyttärelleen apua ja tukea. Adamista on tehty modernia maailmaa halveksiva, perinteisille arvoille lämpenevä ja luontoa kunnioittava mörökölli, jonka rinnalla Kath on oikeastaan vain alistunut ja mukautunut omaan rooliinsa korvessa elävänä perheenäitinä. Romaanin alkupuolella Kathin hehkutukset perhe-elämästään ja onnekkuudestaan tuovat naiviudessaan mieleen Elin Willowsin Sisämaan vähän samassa asemassa olevan päähenkilön mielenliikkeet – Kathin itsemurhayrityksestä tietoinen lukija toki tajuaa heti, että Redwayn idyllissä on jokin pahan kerran pielessä.

Kathin muistoista paljastuvat kauheudet ja salaisuudet tuottavat uskottavia jälkijäristyksiä myös Danin ja Tessan perheessä. Tremayne onnistuu kyllä onnistuneesti hämäämään lukijaa toiseen perheeseen liittyvillä käänteillä – onko niillä lopulta mitään tekemistä Kathin teon ja traumaattisen muistiinmenetyksen kanssa vai ei? Kuten jo aikaisemmin totesin, Ennen kuolemaani -romaanin taustalla vaikuttava salaisuusvyyhti on varsin monimutkainen, ja eri asioiden vuorovaikutussuhteet valottuvat tyydyttävästi vasta tarinan jälkipuoliskolla.

Ennen kuolemaani on myös miljöönsä puolesta varsin mieleenpainuva. Tremayne osaa loihtia Dartmoorin nummimaista seudun mytologian ja historiallisten nähtävyyksien avulla omintakeisen ja mielenkiintoisen tapahtumapaikan. Paikallishistoriaa ja pakana-ajan tapoja avataan muun muassa Kathin ja Lylan yhteisten seikkailujen myötä, ja menneen maailman erikoisuudet on myös nivottu osaksi nykyhetkeä parilla erittäin mielenkiintoisella käänteellä. Kaiken kaikkiaan historialliset osuudet luovat osaltaan toimivasti jännäriin omintakeista tunnelmaa, minkä ansiosta kokonaisuus tuntuu raikkaalta ja kovin epädekkarimaiselta.

Lyla suuntaa minuun rävähtämättömän katseen.”Mustan surman aikoihin nummien asukkaat veivät kivikehien sisään ruokatarvikkeita. Sen jälkeen rannikolta saapui ruttoon sairastuneita ihmisiä, jotka kävivät hakemassa ruoan ja jättivät maksuksi kulta- ja hopearahoja etikalla täytettyyn juomakaukaloon. Ruton leviämistä yritettiin sillä tavoin estää.” Lyla räpyttää silmiään ja jatkaa puhettaan. ”Eikö ole ihmeellinen juttu? Täällä Dartmoorissa oli siis ruttoepidemian aikaan erityinen markkinapaikka, jossa ihmisten ei tarvinnut kohdata toisiaan. Myyjät ja ostajat kävivät siellä eri aikaan ja olisivat yhtä hyvin voineet olla toisilleen kuin haamuja. Ja rahat upotettiin vielä etikkaan.” Hän kurtistaa kulmiaan ja pyörittelee yksittäistä ruohonkortta sormiensa välissä. ”Se ei kuitenkaan auttanut, tai niin tekstissä ainakin sanottiin. Musta surma levisi siitä huolimatta tännekin, ja kaikki ihmiset kuolivat. Edes etikka ei auta, äiti. Kaikki kuolevat joka tapauksessa. [s. 61–62]

Ennen kuolemaani on miellyttävä yllätys aiemmin niin tasaisen varmalta ja vakaalta Tremaynelta – ovelilla koukuilla ja lisätasoilla voi puhaltaa yllättävän vaivattomasti omintakeisuutta perinteiseenkin jännäriin. Kyseessä on laadukas kokonaisuus, joka kipuaa Ruth Waren Nainen hytissä 10 -trillerin rinnalle yhdeksi loppukesän jännittävimmistä lukuelämyksistä.

Alkuteos: Just Before I Died
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Antti Autio
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 431
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja pursuaa mielenkiintoisia ja karmaisevia tarinoita, jotka jäävät kummittelemaan lukijaan mieleen – vaikka osa kertomuksista kärsiikin Sirkjärven itsetietoisen mukacoolista kerrontaotteesta.

Barbaran novellien kantavana teemana on yllättävä kohtaaminen, johon joutuminen muuttaa hahmojen kohtalon. Morsiuspukua sovittava Astrid kuulee kopissa piilottelevalta varkaalta paljastuksia miehestään, aikuisen poikansa kanssa elävä vanha nainen epäilee lapsuudenkaverinsa jälkikasvun joutuneen manatuksi, perheenisä alkaa heilastella kuolemansairaan mutta seksikkään ja äveriään miestennielijän kanssa tuhoisin seurauksin ja niin edelleen.

Sirkjärven novellit ovat poikkeuksetta sivumäärällisesti varsin lyhyitä ilmestyksiä, joten painopiste on hahmojen syventämisen sijaan omintakeisen tunnelman luomisessa, ja tässä Sirkjärvi onnistuu upeasti kerran toisensa jälkeen. Jokainen kokoelman teksteistä tuntuu melkeinpä kauhuelokuvamaiselta kokonaisuudelta, jossa näennäisen tavallinen päähenkilö järjestää itsensä keskelle omituisia, käsistä karkaavia tapahtumasarjoja. Herkulliset lähtötilanteet kasvavatkin huomattavasti suuremmiksi painajaisuniksi, jotka päätyvät varsin tyrmistyttäviin loppukohtauksiin – näin käy esimerkiksi maaseudun elämää painajaismaisesti kuvaavassa Perinneryijy-tekstissä, jonka hyytävä loppuhuipennus tuskin jättää ketään kylmäksi.

Surrealistisen kauheiksi muuttuvia tilanteita puivat novellit eivät kuitenkaan keksi pyörää uudestaan perinteisen kauhukuvaston suhteen. Väkivaltaiset kohtaukset ja kauhistuttavat ilmestykset seonneita kotirouvia, vihamielisiä maalaisia ja paholaisen valtaamia lapsia myöten ovat tuttua ja moneen kertaan kierrätettyä huttua. Mielenkiintoiset päähahmot kuitenkin pelastavat kokonaisuuden, kun lukija alkaa jännittää, miten kukin hahmo selviytyy omista koettelemuksistaan.

Sirkjärvi osaa taitavasti sulattaa kliseisintä kauhukuvastoa suomalaiseen miljööseen ja mielenmaisemaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii edellä mainitun Perinneryijyn raakalaismaisen tyylitajuttomaksi mustamaalatun maalaisväestön kuvailu.

Tyttö selitti, että Suvelan mielestä oli parempi elää ilman tiskikonetta, koska tiskikone tekee työttömäksi.
   – Kuinka paljon tässä kylässä on väkeä? Noora kysyi.
   – Pikkasen päälle tuhat.
   Minkä vuoksi kaikki maalaiset värjäävät tukkansa hiusväreillä, jotka ovat epäluonnollisia ja heidän ihonväriinsä sopimattomia, Noora mietti ja siemaisi tölkistä. Ja minkä vuoksi maalaiset käyttivät aina pyöreäkärkisiä, sämpylänmallisia kenkiä ja 2000-luvun alusta peräisin olevia silmälasinkehyksiä. Aivan kuin he tekisivät tietoisesti kaikkensa näyttääkseen rumilta. [s. 205]

Barbaran novellit nojaavat hyvin pitkälti erilaisten stereotypioiden revittelyn varaan, ja Sirkjärvi vie tämän ajoittain yksinkertaisesti liian pitkälle. Itsetietoinen liioittelu ja muoti-ilmausten runsas viljeleminen tuovat tyyliltään mieleen Rosa Liksomin sähäkän lyhytproosan. 

Sirkjärvi ei kuitenkaan osa rytmittää hengästyttävää latelemistaan saati yhdistää tyyliä ja tarkoitustaan – vyöryttäminen vesittää joistakin kohtauksista tunnelman alta aikayksikön. Näin käy esimerkiksi yltäkylläisestä vangin elämästä nauttivan miehen vaiheita kuvaavassa Perhehuolia?-novellissa.

Vedän sängyn alta Zalandon laatikon, joka tuli eilen postissa, ja nostan esiin vaaleanpunaisen karvatakin. Puen sen ylleni ja menen vessan peilin eteen. Pörri on hypännyt sängylle ja katselee minua avonaisesta ovesta. Kissalla on ilmeitä vähintään yhtä paljon kuin ihmisellä. Nyt sen ilme on tuima sfinksi, resting bitch face. Välillä olen melkein varma, että se alkaa puhua.
   Floora antaa minun tilata internetistä vaatteita niin paljon kuin haluan. Hän lainaa Madonnaa ja sanoo:
   – Express yourself, don’t repress yourself. [s. 112–113]

Barbara ja muita hurrikaaneja -novellikokoelma on mielenkiintoinen ja erikoinen kokoelma astetta kesyttömämpää, yllättävämpää ja ennakkoluulottomampaa kotimaista lyhytproosaa kuin mihin olen ainakin itse tottunut. Sirkjärvi tempaisee vastustamattomalla tavalla lukijan kerran toisensa jälkeen keskelle kauhistuttavia kurimuksia – kyseessä on siis ansiokas ja omaääninen kaunokirjallinen debyytti.

Petter odottelee kauhunsekaisella innolla lapsuudenaikaisen traumojentuottajansa
eli Noidan käsikirjasta syksyllä ilmestyvää uusintapainosta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 236
Kansikuva: Marika Maijala
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, kauhu, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale

S. K. Tremayne: Tulilapsi

S. K. Tremaynen Tulilapsi tuntuu heti ensituntumalta varsin tutulta – mukana ovat luonnon keskellä ja armoilla oleva asuinsija, häiriintynyt pikkulapsi sekä tämän vanhempien keskinäinen köydenveto, jossa panokset kovenevat luku luvulta. Tulilapsi muistuttaakin niin hyvässä kuin pahassa tekijänsä läpimurtoteosta Jääkaksoset.

Kovissa oloissa kasvanut Rachel menee naimisiin leskeksi jääneen Davidin kanssa. Kunnianhimoisen ja varakkaan juristin kotina toimii cornwallilainen kartano, josta käsin Davidin maineikas suku on hallinnoinut lähitienoon kaivostoimintaa. Rachel saa luonnollisesti ajan mittaan huomata, että uuden siipan kotipuolessa kaikki ei ole ollenkaan kohdillaan – poikapuoli Jamie on näkevinään salaperäisissä olosuhteissa kuollutta äitiään joka nurkan takana. Uunituoreen äitipuolen mielenterveys on kirjaimellisesti koetuksella viimeistään siinä vaiheessa, kun Jamie uhkaa Rachelin kuolevan kovaa vauhtia lähestyvinä joulunpyhinä…

Tulilapsi eroaa kuitenkin kaikkea muuta kuin edukseen Jääkaksosista nimenomaan Jamien takia – lapsihahmo ei ollenkaan uskottava saati mielenkiintoinen. Kahdeksanvuotiaan pojan psykoottiset höpinät ja esimerkiksi kirjeet kuolleelle äidilleen ovat kiusallisen kliseistä ja tympeää luettavaa ja romuttavat Tulilapsen kauhupuolen kokonaan.

Porejuomat eivät sovi sinulle ja muistan että joluna toin sinulle porejuoman ja luulin että syy on minun että olet kuollut ja takkisi haudattiin mutta en enää ajattele tätä.
   Kuuntelen merta ja se kuulostaa kuin iso mies hengittäisi, iso pelottava mies ja äiti pimeässä ja mustassa. Minä näen pelotavia unia sinusta ilman sormia Anteeksi sinä hymyilet [s. 90.]

Tremayne sysääkin Jamien viimeistään romaanin puolivälin jälkeen syrjään Tulilapsen keskiöstä, ja Rachelin ja Davidin välinen köydenveto nousee huomattavasti suurempaan osaan. Se kannatteleekin hienosti romaanin jälkipuoliskoa, kun molemmat pyrkivät saamaan yliotteen sekä toisistaan että Davidin suvun tiloista. Samalla Tremayne kuvaa mielenterveydeltään hauraan Rachelin hidasta sekoamista ja naisen elämään liittyvien salaisuuksien paljastumista, jotka luonnollisesti kääntävät romaanin perusasetelmat päälaelleen. Muutama käänne yllättää myös lukijan, mutta noin muuten Tulilapsi on juoneltaan varsin ennalta-arvattava.

Tremayne leikittelee huomattavasti Jääkaksosia enemmän kauhuelementeillä ja yliluonnollisilla tapahtumilla, jotka sotkeentuvat parhaimmillaan varsin luontevasti yhteen Rachelin oman sekoamisen kanssa. Varsinkin romaanin loppupuolella psykoosit ovat tulilla sen verran kovalla lämmöllä, että lukija menee onnistuneesti sekaisin painajaisten, muistojen ja nykyhetken kauhujen kanssa.

Tulilapsen loppu ja Rachelin mielenterveyden pettämisen kuvaaminen kuitenkin kärsivät huomattavasti Tremaynen vauhtisokeudesta. Aivan liian nopeaan tahtiin etenevän tarinan mielenkiintoiset sivujuonteet, kuten Rachelin raskaus, katoavat ja unohtuvat jonnekin matkan varrelle. Tremaynen kiihko tarinan loppuun viemiseksi saa taitavat painajaiskuvitelmat puuroutumaan ja aiheuttaa vähän koomisiakin, kaikkea muuta kuin uskottavia mielenliikkeitä.

Olen iskemäisilläni takaisin – puolustamassa itseäni äänekkäästi, kertomassa hänelle raskaudesta – kun hänen puhelimensa soi ja vaimentaa meidät molemmat. Hän onkii sen taskustaan, katsoo näyttöään ja rypistää hämmentyneenä kulmiaan. Sitten hän huitaisee ärtyneesti kädellään minun suuntaani kuin sanoakseen: Tämä on sinua tärkeämpää. Hän menee käytävään ja sulkee oven perässään voidakseen vastata puheluun niin, etten minä kuule.
   Haluaisin polttaa marisätkän. Mutta en voi. Minä olen raskaana. [s. 199]

Tulilapsi tarjoaa Jääkaksosiin tykästyneille sikäli samankaltaisen mutta kömpelömmin toteutetun psykologisen jännärin. Mitään järin erikoista saati unohtumattoman ainutlaatuista ei olekaan luvassa.

Alkuteos: The Fire Child
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Jaana Iso-Markku
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 365
Kansikuva: Richard Augustus
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale

Luca D´Andrea: Rotko

Luca D´Andrean Rotko lainailee häpeilemättä Joël Dickerin ja Stephen Kingin tuotannosta tuttuja elementtejä, joista rakentuu menevä ja viihdyttävä kokonaisuus. Tasapaino-ongelmistaan huolimatta D´Andrean palkittu jännäri tarjoaa lempeällä tavalla hyytävää kesälukemista astetta rönsyilevämpään tyyliin mieltyneille.

Palkittu jenkkidokumentaristi Jeremiah Salinger yrittää etsiä kuumeisesti aihetta seuraavaan kassamagneettiinsa ja pääsee sellaisen jäljille muutettuaan perheineen pieneen Siebenbochin kaupunkiin. Etelätirolilaisen tuppukylän ja Salingerin vaimon lapsuudenmaisemien historiasta löytyy karmaiseva ja ratkaisematta jäänyt murhamysteeri, jonka selvittäminen luonnollisesti saa muutenkin epäluuloiset paikalliset takajaloilleen – varsinkin ne, joilla on eniten salattavaa. Salinger ei kuitenkaan aio antaa periksi, vaikka julmalla veriteolla alkaa olla liikaa yhteyksiä vaimonpuoleiseen sukuun…

D´Andrean teos eroaa merkittävästi skandinaavisten dekkarien synkästä ja hyytävästä tunnelmasta, sillä Rotkossa on hyvin paljon hilpeitä ja rentoja kohtia, joissa vekkulimainen sanailu nousee keskiöön – näin käy esimerkiksi Salingerien perhe-elämän kuvauksille omistetuissa kohtauksissa, joissa päähenkilön ja tämän pikkuvanhan Clara-tyttären sanailut ovat huikean hauskaa luettavaa. Näinä hetkinä Rotko tuo mieleen vahvasti Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedian, jossa kevyttä ja vähän ronskempaakin huumoria kuljetetaan taidokkaasti synkemmän sisällön rinnalla. Välillä D´Andrea tosin sortuu dialogeissaan kingmäiseen mukarentoon äijäilyyn.

”Oleskelin kotosalla kaikessa rauhassa vietettyäni iltaa eräässä pikku lukaalissa Co-op Cityssä. Uskomaton mesta. Livebändi soitti The Stoogesin covereita ja siellä esiintyi myös tankotanssijattaria, joita ei sovi aliarvioida. No, minä kulautan kurkkuuni parit bisset, rupattelen jengin kanssa ja tutustun yhteen blondiin. Joka ei ollut lainkaan hullumpi jos minulta kysyt. Ja niin me päätimme lähteä jatkoille minun kämppääni ja…”
   ”Voit hypätä yksityiskohtien yli.”
   Mike muisti Claran, joka kuunteli henkeään pidättäen Miken monologia. Mike selvitti kurkkuaan ja jatkoi: ”Toin hänet kotiini ja kerroin hänelle sadun ketusta ja pihlajanmarjoista. Söpöläinen, oletko sinä kuullut satua ketusta ja pihlajanmarjoista?”
   ”Onko se sama tarina, jossa ketun tekisi mieli syödä pihlajanmarjoja, mutta se väittää, että ne ovat vielä raakoja ja happamia, koska ei itse ylety marjoihin? Onko se sama satu, Mike-setä?”
   ”Juuri sama faabeli. Sillä erotuksella, että minun versiossani kettu on vanha ja kulahtanut ukkomies, ja kun hänen ystävänsä Mike sitten alkaa hehkuttaa viimeisintä pihlajanmarjaterttua, jota on päässyt maistamaan, vanha ja rupsahtanut, naimisissa oleva kettu…”
   ”Leikkaa pois seuraavat kohtaukset”, keskeytin hänet. [s.489–490]

Baltimoren sukuhaaran tragedia uskaltaa irrottautua kokonaan dekkariperinteestä ja tarjoilla ihan eri tavalla avautuvan ja etenevän murhamysteerin – siksi onkin pieni pettymys, että tyylillisesti niin samankaltainen Rotko laahaa huomattavasti kuljetumpia ja tutumpia latuja pitkin. Salinger on tyypillinen härkäpäisen periksiantamaton nuuskija, joka luonnollisesti onnistuu pienellä kaivelulla ja oikeiden ihmisten luottamuksen puolelleen voittamalla saamaan lisätietoa murhayön tapahtumista. Tällainen kaava on vain niin nähty edellä mainittuun Baltimoren sukuhaaran tragediaan verrattuna, jossa Marcus Goldman kertoo ja avaa lukijalle itse sukunsa mysteereitä. Rotkossa on luvassa niin paljon itseään toistavia, kornilla dialogilla täytettyjä viinanhuuruisia haastatteluhetkiä, että ne menevät lukijan päässä sekaisin, mikäli Rotkoa lukee yhtään pidemmissä erissä.

Miinusta Rotko saa myös pöyristyttävän vanhanaikaisista asetelmistaan – Clara on luonnollisesti pikkuvanha tytöntyllerö, jota Salinger on suojelemassa ja paijaamassa joka hetkessä. Tämä vielä jotenkin menettelee viisivuotiaan lapsihahmon kohdalla, mutta Salingerin vaimosta on tehty nalkuttava, avioerolla uhkaileva ja miehensä tekemisiä torppaamassa oleva pirttihirmu, jolta mies joutuu luonnollisesti salailemaan tutkimustensa edistymistä ja viinanhuuruisia haastattelureissuja. Romaanin edetessä ja salaisuuksien paljastuessa Salinger tosin joutuu mielenkiintoisesti punnitsemaan arvojaan useaan otteeseen, kun tämän perhe alkaa olla melkoisessa vaarassa.

Rotkon vähemmän mairittelevien piirteiden listaamisen jälkeen on muistettava mainita, että kyse on miellyttävän monitasoisesta teoksesta, joka pitää lukijan vahvasti koukussa useilla salaisuuksillaan ja harkitun verkkaisesti etenevällä juonellaan. Ennen kaikkea D´Andrean jännärin tapahtumapaikka ansaitsee erikoisuudellaan kiitosta – Saksan ja Italian rajamailla sijaitseva kaksikielinen Siebenboch on kulttuuriselta identiteetiltään rajatapaus, sillä erityksissä olevan kaupungin asukkailla on erilaisia perinteitä sekoittavia tapahtumia, joista lukeminen on äärimmäisen mielenkiintoista. D´Andrea käyttää Rotkon alussa runsaasti aikaa kuvatessaan kaksikielisyyden aiheuttamia mielenkiintoisia monitulkintaisuuksia ja sävyeroja, ja vaikka saksa ja italia eivät ole koskaan päässeet kotiutumaan kielenkannoilleni, sanaleikit ja väännökset tuovat tarinaan syviä ja yllättäviä lisäsävyjä.

”Kukaan ei tiedä varmasti, mitä tuona päivänä tapahtui. Voin vain kertoa sinulle, mitä itse näin ja tein. Tai pikemminkin, mitä näin ja tein huhtikuun 28. ja 30. päivän välisenä aikana tuonna kirottuna vuonna 1985. Mutta sovitaan sitä ennen jotakin, Jeremiah.”
   Hän oli haudanvakava.
   ”Sovitaan mitä?”
   ”Kerron sinulle kaiken minkä tiedän jättämättä pois mitään, ja vastalahjaksi sinä lupaat ettei tämä tarina hotkaise sinua kitaansa.”
   Hän oli käyttänyt saksan verbiä fressen. Se viittaa eläimeen, joka syö; kun ihminen syö, verbinä on essen. [s.93]

Rotko jääkin monella tavalla helposti seurattavaksi mutta sisällöltään turhan ontoksi jännäriksi, jonka puutteita D´Andrea on lähtenyt paikkailemaan pitkittämällä romaaninsa loppua ja marssittamalla esiin toinen toistaan uskomattomampia käänteitä – asetelmat heittävät kuperkeikkaa niin moneen kertaan viimeisten sivujen aikana, että lukija ei meinaa yksinkertaisesti pysyä mukana. Mammuttitaudista ja köykäisestä sisällöstä kärsivää Rotkoa ei voi siksi suositella täysin varauksetta kovillekaan dekkaristeille.

Alkuteos: La sostanza del male
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 536
Lajityyppi: jännitys, kauhu
Mistä saatu: arvostelukappale

Tuomo Jäntti: Verso

Suomalaista scifikauhua ei näe kovinkaan usein, ja Tuomo Jäntin Verso on saapunut korjaamaan tilannetta lähinnä määrällisesti – lopputuloksena on mahalaskuksi lässähtävä mutta idealtaan mielenkiintoinen näkemys maailmanlopun maisemista.

Verson maailmassa ei kärsitä M. R. Careyn erinomaisen Maailman lahjakkaimman tytön tavoin ihmiskunnan ahmaisseesta zombieinvaasiosta, vaan tällä kertaa uhka on miellyttävän erilainen. Kyseessä on versoksi nimitetty virus, joka muuttaa sairastuneen hitaasti mutta varmasti jäkälää ja sammalta puskevaksi kasviolennoksi, josta ihmisyys häviää hitaasti mutta varmasti. Verso levittää suurkaupungistuneen ihmispopulaation keskuudessa paniikkia, mutta vielä kirjaimellista viherpiipertämistä suuremmaksi uhaksi muotoutuu salaperäinen Gowiwa. Täysin armeijankin pysäyttämättömissä oleva (luonnon)voima tunnetaan kyvystään pyyhkäistä kokonaiset kaupungit tyhjiksi ihmisistä yhdessä silmänräpäyksessä.

Romaanin eräänlaisena keskushenkilönä toimii journalisti Alis Ismantik, joka saa tehtäväkseen selvittää versoon sairastuneille tarkoitetun Kolkamo-hoitolaitoksen tapahtumia. Parantolasta alun perin vastanneet virkamiehet ovat hävinneet luonnollisesti kuin tuhka tuuleen, mutta uutterasti menneisyyttä tonkiva Alis alkaa päästä sekä nykyhallituksen että Kolkamon tarkasti varjeltujen salaisuuksien jäljille.

Verso lähestyy moneen kertaan nähtyä maailmanloppukuvastoa virkistävän erilaisesta näkökulmasta – verso on itsessään mielenkiintoinen ja erilainen tauti Maailman lahjakkaimman tytön sienizombieloistikan jälkeen, mutta lajityypin uudistaminen ei jää tähän. Jäntti kuvaa hitaasti sortuvaa yhteiskuntaa lajityypille uskollisesti tavallisten ihmisten vinkkeleistä, mutta näkökulma pysyy tarkasti ennen kaikkea infrastruktuurin ja ihmisten rakentamien järjestelmien murenemisen tutkiskelussa. Kärjistetysti sanottuna Versoa voisi luonnehtia ihmisen ja luonnon epätasaista suhdetta kuvaavaksi katastrofiromaaniksi. Erikoista versoa kuvataan varsinkin romaanin alussa jännittävästi ja koukuttavasti.

Oma ensikosketukseni versoon oli uutisissa näytetty kuva vanhasta miehestä, joka makasi vatsallaan pienen kotitalonsa takapihalla kaukana pohjoisessa. Kuvan mies oli alasti, hänestä kasvoi suurilakkisia sieniä, heinäkorsia, jalkoja varpaista polvitaipeisiin peittävä sammal näytti peitolta, joka oli hellästi laskettu hänen vanhojen raajojensa lämmikkeeksi. Piha oli sellainen kuin kaikki pihat olivat jo tuolloin: kuivaa hiekkaa, muutama kellastunut muovitupsu. Mutta se mitä miehestä oli jäljellä vihansi niin kuin luonto vielä minun lapsuudessani. Pysäytin lähetyksen ja jäin katsomaan kuvaa. Tunsin kylmät väreet selässäni, kun muistin miltä tuntui koskea tuoretta ruohoa, antaa sen sivellä ihoa. [s.119–120]

Verso on rönsyilevä ja runsas mutta hahmojensa puolesta todella tylsä ja mitäänsanomaton romaani. Jäntin seuraamat hahmot on kaikki nähty lajityypin edustamissa taideteoksissa niin moneen otteeseen, ettei niillä ole mitään uutta saati mielenkiintoista tarjottavaa – Carey onnistui kiertämään tämän ongelman omassa romaanissaan rajoittamalla reippaasti juonen kannalta oleellisten hahmojen määrää ja syventämällä sitten näitä entisestään. Versossa on puolestaan aivan liikaa hahmoja, joita käsitellään liian nopeasti ja pinnallisesti. Alis saa Verson hahmoista eniten huomiota, mutta Jäntti ei ole osannut hyödyntää lehtinaista sen enempää kuin kuvaamalla tämän vaikeaa isäsuhdetta laskelmoidun säännöllisin väliajoin.

Jäntti on ujuttanut Kolkamo-osuuksiin melkoisen määrän laitoksen potilaiden ja henkilökunnan edustajien rustaamia päiväkirjamerkintöjä, lokeja ja muita tiedostoja, jotka avaavat parantolan toimintaa ja siellä olleiden kohtaloita – näiden dokumenttien innokkaan hyödyntäminen voisi parhaimmillaan toimia varsin huikeasti, mutta toteutus kaatuu jälleen kerran mitäänsanomattomiin hahmoihin ja näistä kumpuavaan persoonattomuuteen.

Verson takakansi mainostaa teosta ”kingimäiseksi jännitysromaaniksi”, mutta totta puhuen tässä sekasotkussa ei ole varsinkaan tyylillisesti mitään kauhun kuninkaaseen viittaavaakaan. Verso olisi tuntunut paljon luontevammalta esimerkiksi Stephen Kingin rosoisuuden ja suoraviivaisen tyylin ansiosta, sillä nyt jäykkien hahmojen ja näiden kirjoittamien tekstien myötä myötä myös lukukokemus alkaa tuntua äkkiä pönöttävältä. Jäntti syyllistyy jälleen kerran myös turhanaikaiseen laskelmointiin ja varman päälle pelaamiseen – yhtäkkiä katkeavien tekstien loppuminenkin tuntuu niin ennalta suunnitellulta ja itsestään selvältä, ettei se säväytä saati yllätä. Tämä kuvaa oivasti Versoa lukukokemuksena, ja huomattavasti paremmasta kauhusta kiinnostuneiden kannattaa tutustua Careyn Maailman lahjakkaimpaan tyttöön.

Kirjoitan näitä muistiin Emilyn pyynnöstä, hän uskoo että meistä tehdään joskus historiikki. Istumme hänen ja Louisin huoneessa kahvilla, oliko se eilen, ehkä kaksi päivää sitten. Sieltä näkyy rakennuksen sisäpihalle, joka on vielä villiintynyt. Muutama vuosi sitten se on ollut puisto, graafisen oppilaitoksen ylpeys, seinillä ympäröity sademetsä, nyt kuivettunut.
Emilyn hiukset ovat niin vaaleat että niissä on vivahdus hopeaa, ja hänellä on julman kauniit hymykuopat, punaiset posket ja mantelinmuotoiset silmät. Hänen ei oikeastaan kuuluisi olla

Oletko sinä tutkija? Historiantutkija? Kirjoitatko meistä, onko maailma loppunut ja sinä yrität etsiä syitä siihen? Mikä vuosi nyt on? Oli miten oli, sinulle nämä tiedostot ovat väistämättä pettymyksiä. En osaa tällaista. Emily lukee nämä, luokittelee, kertoo ehköä sinulle mikä on kantani asioihin ja suhteeni ihmisiin, sen jälkeen tiedämme mihin kuulumme. Sen Emily osaa. Hän kertoo ihmisille näiden paikan.
Minä en osaa sanoa hänestä muuta.
Sinusta muuta, Emily. Voi helvetti tällaista.
Haluaisin [s.67–68]

Petter ei ole enää moneen vuoteen kasvattanut edes rairuohoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, kauhu, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale

M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

M. R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö on piristävän raikas tuulahdus paikalleen jääneeseen zombiekauhuun. Omaperäisyydestään huolimatta Careyn romaani tuntuu Isaac Marionin zombiepojan ja ihmistytön välille syntyvää rakkautta kuvaavan Warm Bodies -romaanin sekä sienizombieruton runtelemassa maailmassa matkaavien Joelin ja Ellien reissua seuraavan The Last of Us -kauhuvideopelin kaunokirjalliselta risteytykseltä.

Maailman lahjakkaimman tytön päähenkilönä tavataan armeijan tutkimuslaitokseen vangiksi joutunut Melanie. Älykkään tytön päivät koostuvat koulutunneista, joihin Melanie pääsee osallistumaan muiden lasten kanssa pyörätuoliin sidottuna – vihamielisten sotilaiden ja pelottavien tutkijoiden keskellä Melanieta opettava neiti Justineau tuntuu ainoalta tytöstä välittävältä ihmiseltä. Melanie kuitenkin tajuaa myös opettajansa pelkäävän häntä ja muita lapsia, jotka käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa samalla tavalla kuin ulkomaailmassa parveilevat, nälkäisiksi kutsutut zombiet.

Melanie ja muut tutkimuslaitoksessa vankeina olevat lapset ovat saaneet tartunnan ulkomaailmassa riehuvasta, ihmisaivoihin kasvaimen tekevän sienizombierutosta, mutteivat ole muuttuneet jostain syystä kokonaan aivottomiksi lihansyöjiksi – nälkä pysyy aisoissa, kun sotilaat ja tutkijat nakkaavat hipiäänsä ihmishajun peittävää suojavoidetta ja lapset pistetään pakettiin pyörätuoleihin. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti, kun tutkimuslaitos joutuu inhottavien survivalistien hyökkäyksen kohteeksi, ja Melanie pakenee kotinsa raunioista Justineaun ja muutaman muun selviytyjän kanssa aloittaakseen armottoman pitkän matkan kohti tuhoutuneen Lontoon liepeillä sijaitsevaa turvapaikkaa.

Melanie tuo kotinsa lavastettua koulumaailmaa ja myöhemmin romahtanutta ulkomaailmaa ihmetellessään mieleen The Last of Usin Ellien, joka toimii samalla tavalla tarinan sydämenä ja jaksaa pitää optimismin ja elämän liekkiä yllä julman väkivallan ja synkkämielisten kanssahahmojen keskellä. Carey osaa kuvata mielenkiintoisesti Melanien kehitystä ja ajatuksenjuoksua, jota neiti Justineaun opetukset ja jatkuva todellisen maailman ärsyketulva muokkaavat – kun tähän yhdistetään myös maailmanlopun keskellä varttuneen ja entisestä tietämättömän keltanokkasotilas Gallagherin sanailua koulussaan asioita oppineen Melanien kanssa, lopputuloksena on parhaimmillaan varsin sykähdyttävää luettavaa.

Kaksikerroksinen auto on rysähtänyt kaupan ikkunaan. Se on vähän kallellaan, ja kaikki sen ikkunat ovat pirstaleina. Haurastuneiden renkaiden pintakerrokset ovat irronneet kaarevina suikaleina kuin jonkin oudon hedelmän tummat kuoret. Missään ei näy verta tai ruumiita, mikään ei paljasta, mitä tälle kömpelölle muinaiselle jättivaunulle oikein tapahtui. Se vain tuli matkansa päähän juuri täällä, luultavasti hyvin kauan sitten, ja on seisonut paikallaan siitä lähtien.
  ”Sitä sanottiin bussiksi”, Melanie kertoo hänelle.
  ”Joo, tiesin sen”, Gallagher valehtelee. Hän on kuullut sanan, mutta ei ole koskaan nähnyt sellaista. ”Tietenkin se on bussi.”
  ”Kuka tahansa sai matkustaa niillä, jos vain osti lipun. Tai matkakortin. Kortti työnnettiin laitteeseen, laite luki kortin ja päästi kortinhaltijan bussiin. Bussit pysähtyivät ja lähtivät uudestaan liikkeelle, ne ottivat matkustajia kyytiin ja päästivät heitä pois. Ja teissä oli erityisiä kaistoja, joita pitkin vain bussit saivat ajaa. Ne olivat paljon parempia ympäristöille kuin se, että kaikki käyttivät omia autojaan.”
  Gallagher nyökkää hitaasti, aivan kuin mikään siitä ei olisi tuttua hänelle. Totuus kuitenkin on, että tämä kadonnut maailma on jotain mistä hän ei tiedä yhtään mitään ja jota hän tuskin koskaan edes ajattelee. Romahduksen lapsena hän oli huomattavasti kiinnostuneempi jonkun toisen leipäannoksesta kuin loistavan menneisyyden tarinoista. Totta kai hän käyttää jatkuvasti menneiden aikojen tuotteita. Hänen pistoolinsa ja veitsensä on valmistettu silloin. Samoin tukikohdan rakennukset ja suoja-aita ja suurin osa kalusteista. Humvee. Radio. Oleskeluhuoneen jääkaappi. Gallagher on talonvaltaaja imperiumin raunioissa, mutta hän ei tutki raunioita sen enempää kuin syömänsä lihan alkuperää. Useimmiten on parempi, jos sitä ei tiedä. [s. 254–255]

Maailman lahjakkain tyttö on The Last of Usin ohella miellyttävän hahmovetoinen seikkailu elävien kuolleiden maailmassa – olen liian usein saanut seurata, miten erilaiset zombieteokset ovat sortuneet halpaan säikyttelyn ja muuttuneet lopulta tylsäksi verilöylyksi, jossa hahmot ovat päässeet näyttelemään lähinnä teuraseläinten rooleja. Onkin hienoa, että Carey on jaksanut syventää myös kliseisen oloisia sivuhahmoja niin, että neuroottisesti nälkäisten tutkimiseen suhtautuva tiedemies Caldwell ja ärtyisä Parks-kessu toimivatkin lopulta varsin mukavasti.

Lukijaa oikeasti kiinnostavat hahmot auttavat Maailman lahjakkainta tyttöä selviämään uuvuttavan pitkäksi venähtäneen keskivaiheensa läpi. Melanien ja kumppanien turvapaikanhakuoperaation kuvaaminen ei varsinaisesti romahduta romaanin laatua, mutta itseääntoistava nälkäisten ja survivalistien vältteleminen tuntuu turhauttavan tavanomaiselta – se muistuttaa harmittavan paljon limboa, johon esimerkiksi The Walking Dead ajaa itsensä säännöllisin väliajoin.

Miellyttävän erilaisen alun ja suvannoksi muuttuneen keskikohdan jälkeen Carey kuitenkin korjaa romaaninsa kurssia upealla tavalla. Lopun hurjat tieteiskauhukuvitelmat ja monipuolinen ja -vaiheinen loppurähinä repäisevät lukijan hienosti mukaan unettavan sisällön jälkeen – ihailin sitä, miten lopputaistelu ei ole ollenkaan niin nälkäisten harventamiseen keskittyvä kuin olisin ehkä kuvitellut, vaan konfliktit nousevat selviytyjien keskeltä. Carey osaa ovelasti kasvattaa romaanin ajan Melanien ja tämän matkatovereiden välillä kipunoivia jännitteitä ja viedä tilanteen varsin tyydyttävästi loppuun asti.

Carey ei tosin anna lukijan unohtaa Maailman lahjakkaimman tytön lopussakaan, että kyse on zombiemaailmanloppua kuvaavasta kauhukertomuksesta. Varsinaiset scifielementit nousevat pintaan vasta romaanin lopussa ja jäävät harmittavasti varsinaisen kauhutoiminnan jalkoihin. Careyn romaanin viimeiset luvut ovat täynnä pakokauhunomaista ja häiriintynyttä toimintaa, joka tyydyttää hurmeisuudellaan ja oivalla rytmityksellään lukijan verenhimon.

Lapset keskeyttävät hyökkäyksensä ja perääntyvät hänen ulottumattomiin.
   Mutta nyt lapsia on joka puolella. Gallagher ei pysty laskemaan, kuinka monta heitä on, mutta vaikuttaisi siltä, että kymmeniä. Satoja ehkä. Pieniä kalpeita kasvoja pilkistää hyllyjen välistä ja katoaa sitten näkyvistä. Rohkeimmat kerääntyvät käytävän päähän ja tuijottavat häntä avoimesti. He ovat varustautuneet kaikilla mahdollisilla aseilla veitsistä ja haarukoista katkenneisiin oksiin. Heistä on suurin osa alasti kuten pikkutyttö, mutta joillakuilla on outoja, sekalaisia vaatteita, jotka on luultavasti viety näyteikkunoista. Yhdellä pojalla on leopardikuvioiset rintaliivit, ne on vedetty vinoittain ylävartalon poikki ja sidottu alapäästä solkivyöhön, josta roikkuu koristeellisia avainrenkaita.
   Gallagherin ensimmäisenä näkemä pikkutyttö seisoo yhä lähettyvillä. Hän on vain astunut vähän taaksepäin ja tehnyt tilaa aseistautuneille lapsille. Hän pureskelee kuollutta rottaa tyynesti ja kiireettömästi. [s. 333]

Maailman lahjakkain tyttö ei ole yhtään enempää tai vähempää kuin genrensä pikaisesti tarvitsemaa tekohengitystä. Se tarjoilee sekä syvällisen että mielikuvituksekkaan seikkailun, joka nousee The Last of Usin rinnalle yhdeksi viime aikojen laadukkaimmista zombeilla höystetyistä kauhuelämyksistä.

Alkuteos: The Girl with All the Gifts
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Juha Ahokas
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 407
Lajityyppi: psykologinen romaani, kauhu, toiminta
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

S. K. Tremaynen kauhujännäri Jääkaksoset kertoo englantilaisen Moorcroftin perheen järkyttävän tarinan. Toinen perheen sievistä kaksostytöistä on kuollut merkillisessä onnettomuudessa, ja edelleen surusta sekaisin olevat vanhemmat Sarah ja Angus päättävät muuttaa henkiinjääneen Kirstie-tyttärensä kanssa pois Lontoosta skotlantilaiselle majakkasaarelle uuden tai ainakin tuskallisista muistoista vapaan elämän toivossa.

Moorcroftit saavat luonnollisesti huomata sekä toivoneensa että odottaneensa liikoja uudelta alultaan – ränsistyneen autiosaaren korjaustyöt nielevät aikaa ja rahaa, ja Sarahin ja Anguksen oma avioliittokin tuntuu pysyvän kasassa pelkällä pyhällä hengellä. Kaksikon hitaasti mutta varmasti paljastuvat, Lydia-tyttären kuoliniltaan liittyvät salaisuudet kääntävät tarinan päälaelleen monta kertaa. Suurimman haasteen Sarah ja Angus löytävät omasta perheestään, kun Kirstie alkaa väittää olevansa taannoin kuollut Lydia.

Jääkaksoset tuo eristyksiin jääneellä miljööllään ja perhedynamiikan kuvauksellaan mieleen Stephen Kingin Hohdon, mutta Tremayne tarjoilee hölmön splatterkauhun sijaan viiltävää jännitystä alusta loppuun. Sarahin näkökulmasta kuvattu tarina onnistuu käsittelemään hienosti niin vanhemmuutta kuin kaksoisuuttakin, vaikka viimeksi mainitun kohdalla romaanin symboliikka latistuu mielenkiintoisuudestaan huolimatta ajoittain turhan alleviivavaksi ja itsestäänselväksi.

Ensi alkuun erotimme vauvat toisistaan lakkaamalla kummaltakin saman sormen- tai varpaankynnen keltaiseksi tai siniseksi. Keltainen oli Lydian väri, ja sitä mukaillen syntyi sittemmin myös hänen lempinimensä: Kultasirkku. Sininen kuului Kirstielle, Sinilinnulle.
   Kynsien lakkaaminen oli kompromissi. Eräs synnytyssairaalan hoitajista neuvoi meitä hankkimaan toiselle kaksosista tatutoinnin huomaamattomaan paikkaan: vaikka lapaluulle tai nilkan yläpuolelle – vain pienen, pysyvän merkin, jotta erehtymisen vaaraa ei olisi. Me kuitenkin vastustimme ehdotusta, koska se tuntui meistä aivan liian radikaalilta, jopa barbaariselta: mekö hankkisimme toiselle täydellisistä, viattomista, virheettömistä vastasyntyneistämme tatuoinnin? Ei kuuna päivänä.
   Jotain meidän oli kuitenkin pakko tehdä. Joten luotimme kynsilakkaan, jota levitimme tunnollisesti ja huolellisesti kerran viikossa, joka viikko, vuoden ajan. Sen jälkeen – ennen kuin pystyimme vielä erottamaan tyttöjä heidän persoonallisuutensa perusteella tai sen mukaan, kuinka he reagoivat omaan nimeensä – käytimme erottamiseen vaatteita; osittain samoja vaatteita, jotka on nyt säilötty tälle tomuiselle ullakolle.
   Samaan tapaan kuin kynsilakankin kanssa, Lydialle hankittiin keltaisia vaatteita, Kirstielle sinisiä. Emme pukeneet heitä kokonaan yksivärisiksi – keltaiseksi ja siniseksi tytöksi – mutta varmistimme, että Kirstiellä oli aina sininen paita tai siniset sukat tai sininen tupsupipo, kun taas Lydialla ei ollut mitään sinistä. Hänellä oli puolestaan keltainen T-paita tai vaikka tummankellertävä rusetti vaaleankeltaisissa hiuksissaan. [s.45 – 46]

Lukijalle hitaasti selkenevä valheiden, väärinkäsitysten ja harhojen hetteikkö on Jääkaksosten ehdottomasti vahvin valttikortti. Lukija osaa useimmiten erotella mielessään romaanin todelliset ja valheelliset tapahtumat, mutta joutuu totuudesta tietoisena katsomaan, minkälaisia seurauksia tosina pidetyt valheet saavat aikaan Moorcroftin perheessä niin identiteetti- kuin eskaloituvan aviokriisinkin muodossa.

Tremaynen romaani on täysin nykytrendin vastaisesti veretön ja lähes väkivallaton kokonaisuus, joka malttaa nojata psykologiseen jännitykseen loppuun asti. Jääkaksosten tärkeimmät hahmot eli Sarah, Angus ja elossa oleva tytär on kuvattu monipuolisesti ja mielenkiintoisesti, ja näiden toimet tuntuvat uskottavilta. Sarah saa kertojanäkökulmansa myötä luonnollisesti eniten Tremaynelta huomiota, ja ihailin sitä, miten romaanin alussa surun jäytämältä vaikuttava nainen osoittautuu loppuviimein todelliseksi tiikeriemoksi sekä terävien huomioidensa, suoruutensa että häikäilemättömyytensä vuoksi.

Puhun nopeasti, jotta saan kakistettua kaiken ulos. Kerron, että on mahdollista että erehdyimme siitä, kumpi kaksosista kuoli. Emme ole varmoja. Yritämme selvittää asiaa. Kaikki on niin järjetöntä ja silti niin viiltävän todellista. Yhtä todellista kuin Knoydartin vuoret. Äiti, joka osaa muutoinkin olla yhtä hiljainen kuin minäkin, kuuntelee selostukseni kohteliaasti loppuun asti.
   ”Hyvä tavaton, hän sanoo lopulta. ”Voi hyvä tavaton. Hyvänen aika. Kirstie parka. Tai siis –”
   ”Äiti, älä itke.”
   ”En minä itkekään.”
   Hän itkee. Minä odotan. Hän itkee edelleen.
   "Tämä vain nostaa pintaan niin paljon muistoja. Siitä kamalasta illasta. Ambulanssista.”
   Odotan hänen kyyneltensä tyrehtymistä ja työnnän omat tunteeni väkisin sivuun. Minun pitää olla se, joka pysyy vahvana. Miksi? [s.134 – 135]

Romaanin kehuttu loppu ei puolestaan lunastanut omalla kohdallani odotuksia, vaan varsinkin Anguksen toiminta jäi vähän epäloogiseksi ja perustelemattomaksi. Toisaalta Jääkaksosten loppuun johtava tapahtumaketju ei ole sekään ihan selkein mahdollinen, mikä tuntuu muuten niin kikkailematta edenneen romaanin päätökseksi vähän omituiselta. Varsinaista mahalaskua ei ole luvassa, vaan tason sijaan toteutus notkahtaa jonkin verran – lopun tapahtumat olisivat tarvinneet jonkin verran yksinkertaistamista ja selkeyttämistä.

Tremayne on rakentanut romaanistaan taitavasti punotun ja hyvällä tavalla piinallisen kokonaisuuden, jonka tiheään tahtiin tapahtuvat juonenkäänteet ja paljastukset saavat lukijan kääntämään tehokkaasti sivua. Ihan kertaistumalta Jääkaksosia ei kuitenkaan tee mieli ahnehtia, sillä ahdistava ja alituiseen synkistyvä tunnelma toimii parhaimmillaan muutaman luvun mittaisissa, lyhyemmissä lukusessioissa.

Petter on varsinkin Jääkaksoset luettuaan tyytyväinen siitä, että on perheensä ainoa lapsi.

Alkuteos: The Ice Twins
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Oona Nyström
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 349
Kansikuva: HarperCollinsPublishers Ltd 2015
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Stephen King: Se

Stephen King onnistui loppukesästä nostamaan osakkeitaan silmissäni Mersumies-dekkarillaan. Kauhuelementit kokonaan hylännyt ajojahti oli onnistunut aluevaltaus kauhun kuninkaaksi tituleeratulta Kingiltä – näin lähestyvän Halloweenin kunniaksi on kuitenkin paikallaan kokeilla, miten miehen 30-vuotias Se-kauhupelleily toimii. Tämä arvostelu sisältää muutamia juonipaljastuksia Sen tapahtumista.

Vuonna 1958 seitsenhenkinen lapsijoukko pääsee Mainen Derryssä lapsia tappavan ja Pelle ”Pennywise” Penninvenyttäjäksi itseään kutsuvan pahuuden jäljille. Joukkion päihittämä Se-kiusanhenki nousee haudastaan 1980-luvulla, ja jo aikuistuneen seitsikon on palattava iskemään naula Sen arkkuun toivottavasti viimeisen kerran.

Kingin kaikkiaan 1100-sivuinen kauhuklassikko seuraa siis Derryn kauhistuttavia tapahtumia kahdella aikatasolla – ja natisee liitoksistaan jokaisessa kohdassaan. Niin sankariseitsikko ja kuin sen jäseniä kurmottavat kiusanhenget saavat varsin perusteellisen taustoituksen romaanin aikana, ja vaikka pitkien takaumien määrä hidastaakin varsinaisen tarinan edistymistä ja rikkoo sen rytmin, Se onnistuu kiertämään kauhuteosten perinteisen ongelman varsin ansiokkaasti. Päähahmot eivät jää genrelle ominaisesti paperinohuiksi kärsijöiksi, vaan niiden karut kohtalot riipaisevat huomattavasti tehokkaammin kuin lajityypin muissa edustajissa. Vaikka Sen hahmot ovatkin varsin stereotyyppisiä genrensä edustajia, niissä on silti vetovoimaa juuri sen verran, että lukija jaksaa seurata niiden toilailuja levottomasti haahuilevan tarinan läpi.

Sen kauhuelementit sitä vastoin tuntuvat Hohto-romaanin tavoin vähän lapsellisilta ja vanhentuneilta – Se manifestoituu Penninvenyttäjän ohella muun muassa piparkakkutaloaan hallinnoivan noidan, jättiläislinnun, ihmissuden ja varpusenkokoisten kärpästen muotoon. King osaa kuitenkin genretietoisena kirjailijana yhdistää verisen kauhistelun genren kliseisiin ainakin ällöttävin lopputuloksin.

Pelle oli häipynyt. Vasempien portaiden yläpäässä seisoi Dracula, muttei mikään elokuvien Dracula. Se ei ollut Bela Lugosi eikä Christopher Lee eikä Frank Langelia eikä Francis Ledener eikä Reggie Nalder. Tuossa seisoi ikivanha ihmisolio, jonka kasvot olivat kuin käkkäräiset puun juuret. Sen kasvot olivat kalmankalpeat, sen silmät purppuranpunaiset, hyytyneen veren väriset. Sen suu roikkui ammollaan ja siitä paljastui ienten täydeltä vinoon upotettuja Gilletten partakoneenteriä. Sen katseleminen oli kuin hengenvaarallisessa peilitalossa kävelemistä, jossa yksikin virheaskel voi leikata ihmisen kahtia.
   – NARSK! se kirkaisi ja sen leuat loksahtivat kiinni. Sen suusta syöksyi verta punamustana tulvana. Sen juhlapaidan hehkuvan valkoiselle silkille putosi repeytyneiden huulten palasia ja ne liukuivat etumusta alas jättäen peräänsä verisiä etanan jälkiä. [s.549]

Derryn väkivaltaista historiaa valotetaan runsaasti romaanin aikana, ja suuri osa Sen kauhistuttavuudesta rakentuukin vähän kliseisen ”Ihminen on toiselle ihmiselle susi” -filtterin varaan. Kingin sankarijoukkio joutuu kärsimään molemmilla aikatasoilla Sen ohella väkivaltaiseksi äityvästä kiusaamisesta, yksinäisyydestä ja sekä fyysisestä että henkisestä perheväkivallasta – astmapiippuaan jokaisessa stressitilanteessa pössyttelevän Eddie Kasbrak -paran kärvistely ylisuojelevan äitinsä siipien alla on kammottavan kiusallista luettavaa.

Derryn historiaosuuksissa käsitellään myös mustan väestönosan huonoja elinoloja ja simputuksen kohteena olemista armeijan harmaissa. Ihmisten väliset nahinat ja väkivallanteot ovatkin huomattavasti raadollisempaa luettavaa kuin yliluonnollisilla elementeillä pelaavat osuudet – King tosin osaa ottaa myös inhorealistisesta väkivallankuvauksestaan kaiken irti.

Hän pääsi vuoteen luo ja aikoi tarttua Eddieen. Tämä ei ollut vieläkään kunnolla tajunnut mitä oli tekeillä. Oli kulunut vain neljäkymmentä sekuntia siitä kun Eddie oli avannut oven. Henry tarttui häneen. Eddie sohaisi Perrier-pullon rosoisen pohjan häntä päin. Se repi Henryn kasvoja, viilsi hänen oikean poskensa auki roikkuvaksi lihanpalaksi ja puhkaisi hänen oikean silmänsä.
   Henry päästi voimattoman huudon ja kompuroi taaksepäin. Auki viiltyneestä silmästä vuoti kellertävänvalkoista nestettä ja silmä roikkui irtonaisena kuopastaan. Hänen poskestaan roiskui verta kammottavana suihkuna. Eddien oma huuto oli kovempi. Hän nousi vuoteelta ja lähestyi Henryä – kenties auttaakseen tätä, hän ei ollut varma miksi – ja Henry syöksyi uudestaan hänen kimppuunsa. Eddie survaisi Perrier-pullon eteenpäin kuin miekan ja tällä kertaa vihreän lasin rosoinen, terävä reuna upposi syvälle Henryn vasempaan käteen ja sahasi hänen sormiaan. Uutta verta vuoti esiin. Henry päästi paksun ähkäisyn, kuulosti melkein siltä kuin hän olisi selvittänyt kurkkuaan, ja tönäisi Eddietä oikealla kädellään. [s.968 – 969]

Vaikka Se pitääkin sisällään runsaasti mielenkiintoista materiaalia, rehellisyyden nimissä on todettava teoksen yksinkertaisesti räjähtäneen Kingin käsiin. Pääjuoni harhailee matkan varrella niin holtittomasti, että Sen lukeminen muistuttaa harvinaisen mäkisen vuoristoradan kyydissä olemista – vähän mielenkiintoisempaa ja innostavampaa kohtaa seuraa usein tylsä suvantovaihe, joka saa lukijan katselemaan kaihoisasti lukupinossa odottavia romaaneja. Esimerkiksi reilun sadan sivun mittaisen luvun, jossa aikuisiksi kasvaneet sankarit sompailevat Derryssä, olisi voinut jättää aivan kokonaan pois eikä kukaan olisi jäänyt kaipaamaan tuota pitkitettyä iltakävelyä.

Sen loppu tuntuu myös lievästi sanottuna venyteltä – lukija joutuu lusimaan sankarien ja Sen yhteenoton kahteen kertaan vuosina 1958 ja 1985. Varsinkin vuoden 1958 loppukahakan yhteydessä psykedeeliseksi yltyvä tunnelma ja huvittavan mahtipontiseksi käyvä sanailu vievät kauhistuttavaksi tarkoitetun tunnelman lähinnä campin puolelle.

– kuka sinä olet ja miksi tulet Minun luokseni?
   Mä olen Bill Denbrough. Sä tiedät kyllä, kuka mä olen ja miksi mä olen täällä. Sä tapoit mun veljen ja mä tulin tappamaan Sut. Sä kävit kiinni väärään lapseen, narttu.
   Minä olen ikuinen. Minä olen Maailmojen Syöjä. [s.1050 – 1051]

Se on ylityöstetty ja ylipitkäksi venynyt, aivan liian moneen suuntaan kurottava ja jatkuvasti juonenlankoihinsa kompasteleva romaani, jota on vaikea suositella muille kuin asialleen omistatuneille hurmeisen kauhun ystäville.

Petterin henkilökohtainen suosikkipelle valtavirtaviihteen punanenistä
on ehdottomasti Eiichiro Odan One Piece -mangan Buggy The Clown.

Alkuteos: It
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1986
Suomennos: Ilkka ja Päivi Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: kauhu
Sivumäärä: 1137
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Lars Kepler: Playground

Lars Kepler -taiteilijanimen taakse kätkeytyvien Alexandra Coelho Ahndorilin ja Alexander Ahndorilin uusin romaani Playground saattaa olla perinteisempien dekkarien ystäville kova pala purtavaksi. Laura Lindstedtin Oneironin tavoin myös Playground käsittelee kuolemaa ja sitä, mitä ihmiselle tapahtuu maallisen taivalluksen päätyttyä.

Playgroundin alussa Kosovossa komennuksella ollut luutnantti Jasmine Pascal-Anderson ammutaan kesken operaation. Jasmin päätyy kiinalaista satamakaupunkia muistuttavaan välitilaan, jossa on meneillään jotain hyvin vaarallista: kaupungissa joko elävien kirjoihin palaamista tai tuonelaan vieviin veneisiin joutumista odottelevia ihmisiä tapetaan julmasti ja järjestelmällisesti paikallisen triadin toimesta. Jasmin onnistuu pelastautumaan kuolonkaupungin mafialta ja palaamaan elävien kirjoihin, mutta pelottava paikka jää kummittelemaan naisen mieleen.

Vuosia myöhemmin sotilasuransa lopettanut ja tavalliseen kokopäivätyöhön siirtynyt Jasmin kuolee poikansa Danten ja äitinsä kanssa rajussa liikenneonnettomuudessa. Jasmin menettää äitinsä kaupungista lähteviin veneisiin ja haluaa kahta kauheammin pelastaa Danten . Poikaansa etsiessään Jasmin onnistuu asettumaan poikkiteloin viime kerrasta tutun rikollisjengin kanssa, jonka johtaja tuntuu olevan turhankin kiinnostunut Dantesta ja tämän paluun elävien kirjoihin oikeuttavasta viisumista.

Hitaasti käynnistyvä Playground tempaa mukaansa viimeistään siinä vaiheessa, kun Kepler esittelee lukijalle ”elävien kuolleiden” ja mielenkiintoisten yksityiskohtien täyttämää kiinalaiskaupunkia, joka on juuri sopivan kiinnostava ja painajaismainen paikka

"Tiedätkö mitkä alueet ovat turvallisia?” Jasmin kysyi.
  ”Sitä ei tiedä enää kukaan”, tulkki vastasi ja vilkaisi häntä syrjäsilmällä.
  He ohittivat muutaman jätettä pursuilevan roskatynnyrin ja jatkoivat kaupungille päin kapeahkoa kujaa jolla haisi kostealle kivelle.
  Ilotulitusraketti räjähti taivaalla harmaana ryöppynä, himmeitä tähtiä leijaili alas kadoten tumman usvan sekaan.
  Teollisuusrakennuksen lian juovittamasta ikkunasta Jasmin näki vilaukselta ainakin viisi alastonta ihmistä naimassa persialaisella matolla. Se oli niin yllättävää, ettei hän ollut edes varma näkikö oikein. Kun hän vilkaisi sisään rakennuksen muista ikkunoista, hän näki vain autioiden verstaiden lattioita.
   Eräässä oviaukossa lojui muutamia tyhjiä viinapulloja tahriintuneen täkin ja vettyneen pokkarin vieressä.
   He kulkivat ohi ravintolan, jonka ikkunassa oli esillä pölyisiä ruoka-annosten muovijäljitelmiä. [s.58–59]

Kepler ei kuitenkaan avaa oman välitilansa salaisuuksia yhtä uutterasti kuin Lindstedt tekee Oneironissaan. Kiinnostava kiinalaiskaupunki jää tapahtumien taustakulissiksi viimeistään Playgroundin puolivälin jälkeen, kun romaanin toiminnallinen osuus pyörähtää täysillä käyntiin. Mielenkiintoisista havainnoista huolimatta välitila jää vähän kliseisen oloiseksi ja itsestään selväksi kiirastuleksi. Toisaalta Playgroundin asetelma on itsessään ovela hatunnosto Dante Alighierin Jumalaiselle näytelmälle, jossa runoilijan kirjallinen alter ego laskeutui helvettiin hakemaan rakastettuaan Beatricea – tällä kertaa pelastettavana onkin avuton Dante.

Playgroundin hahmot jäävät kaikki varsin pinnallisiksi, eivätkä romaanin varrella tapahtuvat kuolemat siksi hetkauta suuntaan tai toiseen. Mukana on valitettavasti myös todella väkisin väännettyjä ihmissuhdekuvioita, jotka hidastavat muuten luontevasti kulkevaa juonta turhan paljon.

Pahiten Kepler kompuroi kuitenkin tärkeimmän hahmonsa eli Jasminen kohdalla. Väkisin elämään palaava Jasmin tappaa itsensä niin monta kertaa palatakseen kiinalaiskaupunkiin pelastaakseen poikansa, että hahmon harkittu itsetuhoisuus alkaa jo vähän huvittaa Playgroundin edetessä. Hahmon äidinrakkautta ei juuri syvennetä romaanin aikana, vaan Jasmin muistuttaa jääräpäisyydessään turhan paljon John Williamsin Stonerin uppiniskaista ja aivan yhtä pinnalliseksi jäävää päähenkilöä.

Romaanin jälkipuoliskolla alkava pakokauhuntäyteinen taistelu rikollisia vastaan tempaisee kuitenkin hienosti mukaansa ja saa lukijan unohtamaan Playgroundin terävimmät kulmat melkein kokonaan. Tässä välitilatulkinnassa ei todellakaan keräännytä leppoisasti peruukin ympärille vuodattamaan elämäntarinoita kuten Oneironissa tehtiin!

Petter elää päivän kerrallaan.

Alkuteos: Playground
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kari Koski
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 416
Kansikuva: Getty Images
Lajityyppi: kauhu, fantasia, toiminta
Mistä saatu: arvostelukappale

Kazuo Umezu: The Drifting Classroom

Japanilaisessa Weekly Shōnen Sunday -sarjakuvalehdessä vuosina 1972-74 ilmestynyt Kazuo Umezun The Drifting Classroom on jännittävä kauhuseikkailu maustettuna yllättävän modernein ja ajankohtaisin sivuteemoin. Umezun kaikkiaan yhdentoista kirjan mittainen kauhukeitos tuntuukin paljon rikkaammalta ja monitasoisemmalta lukuelämykseltä kuin Stephen Kingin samoihin aikoihin julkaistu Hohto.

Vitosluokkalaisen Sho Takamatsun ja tämän luokkatovereiden koulupäivä saa ihan uuden käänteen, kun Tokiossa sijaitseva Yamaton ala-aste siirtyy henkilökuntineen päivineen keskelle salaperäistä aavikkoa. Tuttujen rakennusten paljastuttua hiekan alta Sho ja muut selviytyjät tajuavat siirtyneensä ajassa eteenpäin ympäristökatastrofien runtelemaan tulevaisuuteen, jossa ihmiskuntaa ei enää ole.

Oppilaiden ja opettajien väliset ja keskinäiset kahakat ja epävakaan ilmaston aiheuttamat luonnonmullistukset tulvineen ja myrskyineen koettelevat selviytyjiä rankalla kädellä, vaikka pahin on vasta edessä. Japanilaisen koululaitoksen edustajat näet joutuvat kohtamaan kuolleelle maapallolle syntyneitä, ravintoketjussa ihmisten paikan ottaneita vaarallisia elämänmuotoja ja samalla ratkaisemaan, kuinka he pystyisivät palaamaan omaan aikaansa ja varoittamaan 1900-luvun lopussa häämöttävistä, ihmiskunnan tuhoavista ilmastonmuutoksista.

The Drifting Classroomin hidas ja itseään toistava alku ei kuitenkaan sytytä, koska Umezu käyttää runsaasti aikaa kuvatakseen hankaluuksien täyttämää alkutaipaletta synkässä tulevaisuudessa. Luvassa on koko joukko erilaisia katastrofeja aina koulun naapurissa asuneen tutkijan oravan levittämästä ruttoepidemiasta (!) yllättäviin vedenpaisumuksiin ja lihansyöjätorakoista Sholle ilman puudutusaineita tai nukutusta tehtävään leikkausoperaatioon asti. Kaikki uhat eivät kuitenkaan tunnu järin uskottavilta vaan jäävät toistensa varjoon, kun Umezu puskee jo uutta uhkaa ja vaaraa Shon ja muiden selviytyjien niskaan.

Tällainen ratkaisu on toiminut varmasti viikkolehtimuotoisessa The Drifting Classroomissa paljon paremmin ja pitänyt sen lukijat jatkuvasti varpaillaan, mutta nyt tarina rupeaa toistamaan itseään nopeasti. Umezu ei lähde missään vaiheessa hajottamaan tarinaansa tai selviytyjien joukkoa esimerkiksi Mikael Niemen Veden varaan -romaanin tavoin useisiin selviytymistarinoihin, vaan fokus pysyy koko ajan Shossa ja tämän lähimmissä ystävissä.

Itsepäisestä ja ärsyttävän oikeudemukaisesta Shosta kehkeytyy tietysti selviytyjien johtaja, joka on vaikkapa Hajime Isayaman Attack on Titan -mangan päähenkilön Erenin tavoin aika rasittava, turhan itsestäänselvä sankarihahmo. Shon rinnalla on reipas Sakiko, joka jaksaa uskoa Shohon sokeasti huonoinakin hetkinä – valitettavasti Umezu ei anna sankarittarelleen oikein tilaa, vaan hengeltään vanhanaikainen kauhusarjakuva kohtelee Sakikoa ja muita naishahmoja välillä häiritsevän syrjivästi ja asenteellisesti.





The Drifting Classroomin sivuhahmot ovat kuitenkin astetta mielenkiintoisempia. Umezu nostaa vähän yllättäen kainalosauvan kanssa nilkuttavan Nishi-tytön tarinan keskiöön, kun paljastuu, että tyttö pystyy olemaan telepaattisessa yhteydessä Shon äitiin. Menneisyydessä poikansa katoamista sureva Emiko Takamatsu päättää auttaa aikamatkustajia piilottamalla omassa nykyhetkessään tavaroita ja varusteita ympäri Tokiota, jotta Sho ja kumppanit löytäisivät ne tulevaisuudessa.

Erityisesti sivutarina, jonka päätteeksi Sho kaivaa muumioituneen pesäpallotähden vatsasta laatikollisen äitinsä piilotamia antibiootteja, on häiriintyneintä ja mielikuvituksellista kauhumangaa hetkeen. Onkin harmi, ettei Umezu ota kahdesta aikatasosta tämän enempää irti.

Puolivälinsä jälkeen The Drifting Classroom käynnistyy toden teolla ja nousee komeasti siivilleen, kun Sho ja kumppanit joutuvat tekemisiin heinäsirkkamaisten hirviöiden kanssa, joita osa oppilaista ryhtyy palvomaan. Ihmisen paikan planeettamme ravintoketjussa ottaneet kauhistukset muuttavat tarinaa muodostamalla ihan konkreettisen ja vaarallisen uhan selviytyjille - semminkin kun osa oppilaista alkaa itse muuttua hirviöiksi.

Myöhemmin tarinassa esiintyvä, Marilyn Monroeta henkivä tappajarobotti ansaitsee seksistisyydestään huolimatta kunniamaininnan, sillä Umezun kyky leikitellä populaarikulttuurin kuvastolla on ollut melkoisesti omaa aikaansa edellä - Umezun Marilyn-tulkinta tuo mieleen kauhukuvastolla niin ikään leikitelleen, Jennin arvosteleman Aapo Rapin Kosmista kauhua -sarjakuvan.

Kaiken kaikkiaan The Drifting Classroomin kauhistukset ovat Kingin Hohdon vastaavia mielenkiintoisempia ja ennen kaikkea pelottavampia ilmestyksiä.

The Driftng Classroomin mielenkiintoinen loppuvaihe ei jää pelkästään mielenkiintoisten hirviöiden varaan. Umezu lähtee selittämään tarkasti ja havainnollisesti ihmiskunnan kohtaloa, joka paljastuu heinäsirkkaolentojen katselemalta mikrofilmiltä. Lajimme historiaa, kehitystä ja lopulta koko tuhoutumista avaava, surumielisen yksityiskohtainen ja uskottava kokonaisuus on yksi mangan hienoimmista hetkistä.

Mielenkiintoisen keskivaiheen jälkeen The Drifting Classroom romahtaa loppuaan kohti, kun keihäin varustetut oppilaat ryhtyvät sotimaan toisiaan vastaan ruokavarastojen tyhjentyessä hälyttävää tahtia. Eri tahojen väliset yhteenotot ovat tietysti jännittävää ja kaivattua vaihtelua yliluonnollisten uhkien jälkeen, mutta varsinkin loppua kohden taistelut alkavat toistaa itseään ihan liikaa ja niihin turtuu aika nopeasti.

Myös sarjakuvan loppuratkaisu, joka päättää Shon ja selviytyjien tarinan kuin seinään ja sirottelee perään naiivia maailmanparannuspropagandaa, on typerryttävä, hölmö ja yhdentekevä loppunäytös. Voi olla, että Umezu on aikoinaan suunnitellut palaavansa vielä tarinan pariin ja siksi jättänyt sen osin kesken, mutta tälläisenaan päätös ei sovi ollenkaan verisen ja painajaismaista kuvastoa tykittävän kauhuseikkailun loppulauseeksi.

Ongelmistaan huolimatta The Drifting Classroom tyydyttää niin psykologisen kauhun kuin splatterinkin ystävien verenhimon parhaimmillaan erinomaisesti. Umezun kauhuklassikko on häkellyttävän monitasoinen ja omintakeinen lukukokemus, jollaista toista tuskin tulee ihan heti vastaan. 

Petter on huojentunut siitä että tulevaisuus lähestyy vain päivä kerrallaan.


Alkuteos: 漂流教室 / Hyōryū Kyōshitsu
Alkuperäiset ilmestymisvuodet: 1972 – 1974
Englanninkielinen käännös: Yuji Oniki
Kustantaja: Viz Media
Sivumäärä: yhdessä osassa noin 200 sivua
Lajityyppi: kauhu, scifi, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Aapo Rapi: Kosmista kauhua

Aapo Rapin sarjakuva Kosmista kauhua on visuaalisesti huumaavaa luettavaa. Piirrosjäljessä selkeästi erottuva viivasto elää kauniisti ja korostaa sarjakuvan psykedeelisyyttä, ja Peppe Koivusen suunnittelemat värimaailmat tarjoavat varsinaisen hemmottelusession silmille. Hahmot on haettu kuuluisista vampyyritarinoista, ja juoni on nopeasti etenevää tykitystä.

Kivisessä linnassa elävät Igor ja Vampyyri, jotka päättävät kirjoittaa kirjan, johon kirjataan ylös “kaikkia yhteisiä idiksiä ja juttuja.” Eräänä yönä ovelle koputtaa valtion virkamies, joka haluaa suorittaa linnassa yleistarkastuksen ja vaatii Igoria ja Vampyyria kirjoittamaan perinpohjaisen selonteon asumisistaan ja toimittamaan sen kaupunkiin virka-ajan puitteissa.

Samaan aikaan Vampyyrin vanha verivihollinen vampyyrintappaja janoaa kostoa ja haluaa selvittää välinsä tämän kanssa lopullisesti. Kuolemattomat olennot joutuvat kosketuksiin modernin kaupungin kanssa, mutta soihtujen kanssa hurmoksissaan kulkevaa, lynkkausmielistä kyläläisjoukkoa ei nykyajankaan yhteisöstä puutu.

Kuten aluksi mainitsin, visuaalinen kerronta on upeaa ja se puhaltaa tarinaan aivan uudenlaisen liekin. Värit kuvaavat kutakin tilaa ja tuntemusta, ja ruutujen käyttö on nokkelaa: välillä suuret ruudut päästävät tärkeät tapahtumat, tunteet ja yksityiskohdat oikeuksiinsa, kun taas pienemmät ruudut antavat tilaa hahmojen puheille. Ruuduissa on rosoa ja eloa, eivätkä ne ole viivasuoria ja rauhallisia. Nerokas on myös esimerkiksi koko sivun kokoinen ruutu, jossa Igor kävelee tietä pitkin kaupunkiin – useiden ruutujen sijaan kävely on kuvattu yhden ruudun sisällä.

Vielä yksi esimerkki taidokkaasta värien käytöstä on kohtaus, jossa Igor käy virastolla toimittamassa hänen ja Vampyyrin selonteon sosiaalioliolle. Valtion virasto on kuvattu kliinisen valkoiseksi, mikä on toimiva kontrasti muuten värikkäälle ja maagiselle kertomukselle.

Kosmista kauhua on nopealukuinen visuaalinen tykitys, jota tukee nokkela kertomus. Nauroin monesti ääneen pääkaksikon letkautuksille, jotka ovat viiltävää analyysiä nykyilmiöistä: Rapilla on silmää kliseillä ja klassikoilla leikittelylle, ja hän saakin vanhoihin vampyyrikliseisiin uutta eloa. Sarjakuvan kuvista tekee mieli nauttia pidempäänkin, niin kauniisti on kuvattu muun muassa pilvet, savu, varjot ja ilmeet. Erityisesti Igorin kumaraselkäinen, mietteliäs ja vähän surumielinenkin olemus on kuvattu todella taidokkaasti, niin että ruutuihin miltei tuntee sulavansa sisään. Värit ovat nautinnollisia maailmoja, joita tekee mieli siemailla silmillä loputtomuuksiin asti. Halloween-lukemista parhaimmillaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 77

Lajityyppi: kauhu, satiiri

Mistä saatu: kirjastosta lainattu