Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen Kivitasku kertoo Mustasalmen suvun tarinan. Lukija pääsee seuraamaan Suomessa 1800-luvulla vankityöläisenä olevan Sergein värikkäitä vaiheita sekä uudella vuosituhannella elävän Vekan arkea. Sairaseläkepäiviään viettävä Veka karkaa Savon sydämessä tyhjillään olevalle suvun mökille, ja Louhurannassa vietetyt hiljaiset päivät kääntävät Vekan katseen oman sukunsa salaisuuksiin.

Sergein tarina venähtää melkein sadan vuoden mittaisella aikajänteellään varsin komeisiin mittoihin, kun lukija saa seurata samojen hahmojen varttumista ja elämistä melkoisten elämänvaiheiden lävitse. Vekan perehtyessä sukunsa vaiheisiin lukija huomaa, että Sergein kertomien tapahtumien ja Mustakallioiden taltioitujen vaiheiden välillä on melkoisesti eroja. Näin Kivitaskussa painotetaan hienosti, kuinka historiasta unohtuu ja jää pois melkoisen oleellisia tarinoita ja faktoja – tilalle ui luonnollisesti koko joukko valheita ja petoksia.

Sergei pysyy oman tarinansa tähtenä mielenkiintoisen hahmonkehityksen kuvaamisen turvin. Kuolleen Albert-vankitoverinsa nimen ja identiteetin kaappava, Albertiksi hitaasti muuttuva Sergei pitää entistä minäänsä elossa sisällään ja elää tavallaan kahden ihmisen elämää samanaikaisesti.

Albert ja Sergei kommentoivat ihmiskuorensa sisällä tapahtumia kukin omalla tavallaan – tällainen monitasoisuus tuo muutenkin laadukkaaseen historialliseen kuvaukseen mukaan ihan uusia elementtejä. Mainiona esimerkkinä toimii se, kuinka Venäjällä vallankumousta aikoinaan kabineteista käsin puuhannut Sergei joutuu lopulta kohtaamaan kovan maailmaan silmästä silmään.

Jos Sergei olisi ollut maaorja, hän olisi viljellyt maata ja palvellut isäntäänsä. Nyt hän miettisi, miten selviytyä vapaana. Maaorjille on luvattu ilmaiseksi neljännes siitä maatilkusta, jota he ovat viljelleet. Loput heidän on lunastettava itselleen. Ei heillä ole siihen varaa.
   Niin pitkälle emme ajatelleet, kun vaadimme orjille vapautta. Vapaus on hyveistä ylin, sen kaikua ei saa himmentää miettimällä mitä käsite käytännössä tarkoittaa. Kuten hyveet yleensäkin, myös vapaus käpristyy kokoon kun se on saavutettu. Sen takana ei ole mitään tavoiteltavaa. On vain sama ruumis joka on pidettävä kylläisenä ja lämpimänä, ja mieli jonka on etsittävä uusi kirkas tähti.
   Kuuntelen askelia kadulla. Joko niitä on enemmän, joko entiset orjat ovat palaamassa? Joko he ovat huomanneet, että keisarin antama vapaus on vain pakkotyön uusi muoto? Heidän on haettava turvaa kaupungista, asetuttava sen laidoille hökkeleihin ja haalittava elanto kokoon. Tilanherrat ryhtyvät tyytyväisinä viljelemään kerjuulle lähteneiden käskyläistensä peltoja. [s. 434–435]

Vekan tarina on puolestaan hivenen ongelmallisempi kokonaisuus. Mustasalmen suvun jälkeläisten elämää ja ongelmia kuvaavat, nykyaikaan sijoittuvat osiot ovat kyllä mielenkiintoisia, mutta etäinen ja tylsä Veka, jonka edesottamukset eivät tunnu kovinkaan uskottavilta, toimii lähinnä riippakivenä omassa kertomuksessaan.

Kivitaskun loppu kuitenkin muuttaa kaiken, kun Vekasta selviää muutama todella iso, kokonaisuuden täysin ylösalaisin kääntävä piirre. Kytömäki on ajoittanut paljastukset tarkasti niin, että niiden jälkijäristykset ehtivät tuntua lukijassa asti, ja ne kieltämättä hienosti muuttavat Vekan osuuksien sävyn. Käänteitä edeltäneiden tapahtumien tylsyyys ja ennalta-arvattavuus eivät kuitenkaan katoa mihinkään tällaisen hattutempun avulla.

Kivitasku on raukeassa etenemistahdissaan, faktaa ja fiktiota villisti sekoittavassa kehyskertomuksessaan häikäisevän monitasoinen teos, joka onnistuu vangitsemaan kansiensa sisälle täysin erilaisia maailmoja – nykyaikaisen Louhurannan ankea taajamaelämä, syrjäytyneen ja sairastavan ihmisen mielenmaailmojen avaaminen, 1800-luvun vankityöläisen vaiheet sekä Vekan äidin sairauden kuvaaminen toimivat kukin tavallaan osana kokonaiselämystä.

Petter odottelee edelleen sisäisen viherpeukaloisensa heräämistä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 645
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Laura Gustafssonin hurja Korpisoturi lähtee pelotta varsin provokatiiviseen suuntaan – se kuvaa joulukuussa satavuotisjuhliaan viettävän kotimaamme täydellistä romahtamista. Turvapaikanhakijoita kuljettaneeseen bussiin kohdistunut polttopullohyökkäys saa paheksuvat ulkovallat pistämään Suomen täydelliseen eristykseen, ja kun sähköntuottajinamme toimivat venäläiset vetävät vahingoniloisesti töpselin seinästä, katastrofin ainekset ovat kasassa.

Itärajan tietämillä erakkona elävä Ahma on aikoja sitten haistattanut pitkät sisäisten ristiriitojen jakamalle ja yhteiskunnallisesti levottomalle Oy Suomi Ab:lle ja ruvennut valmistautumaan horisontissa siintävään maailmanloppuun. Ihmisistä vähät välittävä survivalisti ei ole kuitenkaan osannut varautua siihen, miten lähialueiden asukkaat tukeutuvat Ahmaan yhteiskunnan romahtamisen jälkimainingeissa – miesparka temmataan mukaan ääriolosuhteiden myötä eskaloituneisiin ihmissuhdesotkuihin, joiden rinnalla sähkön ja puhtaan veden puute eivät tunnukaan niin vakavilta ongelmilta.

Korpisoturi tempaa jo heti ensimmäisiltä sivuiltaan mukaansa. Se yhdistää pelottavan tarkasti tosielämän sosiaalisessa mediassa kuohuvaa uutisvirtaa mukailevan maailmankuvansa Ahman vainoharhaisiin mietteisiin. Samalla Gustafsson onnistuu rakentamaan ylilyödystä hahmostaan yllättävän uskottavan päähenkilön. Pentti Linkolan ajatuksista ammentaminen tuntuu aluksi vähän itsestäänselvältä ratkaisulta, mutta Gustafsson osaa tuoda Ahmaan ja tämän maailmankuvaan runsaasti myös omaa sisältöä viemällä miehen mietteet ihan omiin sfääreihinsä.

Sisään kävelee iso pöhöttyneen näköinen kaljupää. Miehet örähtelevät sille tervehdyksen, joku niistä kysyy, onko kalju nähnyt sen tytärtä viime aikoina. Televisiossa soivat Finlandian ensitahdit.
   ”Suomi suomalaisille”, köriläs sanoo ja kyylää Ahmaa.
   Ahmahan on periaatteessa samaa mieltä, suomalaiset saavat Suomessa jo itse niin paljon vahinkoa aikaan, ettei tänne enää ulkopuolisia kaivata. Mutta tämä pakastearkun hengenheimolainen on imenyt ideologiansa jostain kusentahrimasta kansallisuusaatteesta, joka ei ole muuta kuin aikaa sitten maatuneiden runoilijoiden, vallanpitäjien ja fanaatikkojen salaliitto rahvaan hallitsemiseksi. Kun tuo puhuu suomalaisista, se tarkoittaa jotain saatanan Saarijärven Paavoa, joka nöyrästi jaksaa vääntää, vaikka Jumalakin vittuilee. Ruotsalaiset pitivät itseään herrarotuna ja ehkä ne tosiaan olivat älykkäämpiä. Miten muuten voi selittää sen, että suomalaiset suostuivat mukisematta hyväksymään hyödyllisen hölmön roolin. Eivätkä enää muuta muista. Nationalismi tappoi ihmisen kansan tieltä.
   Pidä Suomesi, Ahma haluaisi sanoa, minulla on parempi. Mutta mitä keskustelu muka kannattaa? Ei ihminen siitä mihinkään muutu. [s.53 – 54]

Korpisoturi käsittelee yhteiskunnan romahtamista vahvasti Ahmalta valokeilan röyhkeästi varastavien yksilöiden kautta. Naisiin nuivasti suhtautuva pessimistinen eräjorma saa huomata lähes nöyryyttävän usein, miten tarvitsee jatkuvasti muita ihmisiä selvitäkseen uudesta maailmajärjestyksestä hyödyn irti ottavista ihmispedoista. Korpisoturi ei muutu selviytyjien välisiä kähinöitä kuvatessaan Walking Dead -henkiseksi verellä mässäileväksi saippuaoopperaksi, vaan pysyttelee miellyttävän konkreettisena ja mittakaavaltaan sopivasti ahdistavan pienenä selviytymiskuvauksena.

Korpisoturi kasvaakin vaatimattomista alkuasetelmistaan ajankohtaiseksi ja uskottavaksi matkaksi luontoon ja ihmiseen itseensä. Ahman edesottamuksissa riittää ihmeteltävää ja ajateltavaa varmasti myös seuraavillekin lukukerroille.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Into
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: satiiri, psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan esikoisromaani Kaksi ihmistä minuutissa on sujuva mutta vähän latteaksi jäävä kertomus malariasta, rakkaudesta, kaipauksesta ja ihmissuhteista.

Lahjakas tutkija Alina elää romaanin alussa eräänlaisessa vanhemmuuden tuulikaapissa – hän saa tavata kuolleen puolisonsa Astridin tytärtä vain satunnaisesti ja riutuu liukuessaan omaksi jälkeläisekseen kokemastaan Sellasta aina vain kauemmaksi. Alina päättää lähteä Pohjois-Thaimaan vuorille pariksi viikoksi tutkimaan malariaa ja lääkeresistenttejä sairastapauksia. Leirissä työskentelee Alinan matkaan houkutellut Lotte, jonka tarinaa ja menneitä kokemuksia malariasta seurataan romaanin edetessä.

Kaksi ihmistä minuutissa käsittelee vuorotellen sekä Alinan että Loten edesottamuksia kolmen eri vuosikymmenen ajalta – naisten kautta seurataan myös pohjoisthaimaalaisen perheen jäsenten kärsimystä malarian kourissa. Markkulan romaanissa on siis hurjan paljon sisältöä, ja ongelmana tässä onkin se, että Kaksi ihmistä minuutissa liukuu turhan usein tarinansa tärkeimpien kohtien lävitse sujuvasti ja kauniisti kylläkin – varsinaisiksi huippukohdiksi miellettäviä kohtauksia tulee vastaan todella harvoin.

Erityisesti malarian runtelemaan kylään sijaitsevat kohtaukset ovat vähän vaisuja, sillä sairastuvien hahmojen kohtalot eivät jaksa oikein kiinnostaa tai herkistää lukijaa, kun romaanin hahmotkin reagoivat varsin ennalta-arvattaviin juonenkäänteisiin oudon mitättömästi. Tietyssä mielessä ratkaisu on perusteltavissa sillä, että sekä Lotte että Alina ovat sokeasti eteenpäin porhaltavia ja koko malariantutkimiseen lähinnä projektiluontoisesti suhtautuvia työmyyriä, jotka eivät juuri vilkuile sivuilleen. Markkula olisi kuitenkin voinut kasvattaa esimerkiksi tästä asetelmasta huomattavasti voimakkaamman jännitteen koko tutkijaryhmän ja kyläyhteisön välille – nykyisellään tämä juonenhaara jää varsin hataraksi muiden yhtä ohuiden elementtien sekaan.

Markkulan romaania kasassa pitävät elementit ovat puolestaan niin vahvoja, että ne onnistuvat jättämään muun, vähemmän syvällisen sisällön kokonaan varjoonsa. Alinan yksinäisyyttä, menetystä ja rakkautta sisältävä tarina on melkoisen raju mutta vaikuttava vuoristorata, joka etenee synkkyydestään huolimatta uskomattoman sujuvasti. Alina ja Astrid ovat vähän turhan harkitulla tavalla toistensa vastakohtia, mutta naisten suhteen muodostumisen ja etenemisen kuvaaminen tuntuu halki romaanin uskottavalta ja mielenkiintoiselta luettavalta – kunpa Markkula olisi saanut romaaniinsa Thaimaa-osuuksiin samanlaista tunnelmaa!

”Tunnetko sinä nyt itsesi enemmän naiseksi kuin ennen?” kysyin Astridilta Sellan syntymän jälkeen.
   ”Karhuksi mä itseni tunnen”, Astrid vastasi.
   ”Mitä? Karhuksi?”
   Astridin mukaan muutos karhuemoksi tapahtui välittömästi sen jälkeen kun vauvan oli saanut syliin ensi kerran, sinä hetkenä kun tunsi vastasyntyneen pienten jalkojen painelevan kylkeä sairaalapaidan alla, pienten käsien haparoivan ja nyrkkeilevän itselleen ihoon oman, yksityisen taskun. Silloin tapahtui leimautuminen: minä suojelen sinua tuli mitä hyvänsä.
   Olisin halunnut kokea sen itsekin, muuttumisen eläimeksi, vaistojen ylivallan, teoreetikon täydellisen poistumisen.
   Kun Sella oli kahdeksantoista tunnin ikäinen, sain hänet paitani alle ihoa vasten. Astrid oli juuri vaihtanut vaipan ja opetellut pesemään vauvan. Sellan varpaasta oli otettu verinäyte, ja hän itki lohduttomasti. Astrid nosti hänet sängyltä, pienen laihan ihmisenpoikasen, ja sujautti paitani helman alle. Kantapäät painuivat vatsalleni, pyöreät nahkakuulat leipoivat ihoani ja potkaisivat suoraan sydämeen. Tässä syy, miksi ihmisillä ei ole turkkia, ajattelin, voi rakastaa koko kehonsa voimalla. [s. 136–137]

Kuluva kotimainen kirjavuosi on ollut nimenomaan esikoisromaanien puolella suoranaista juhlaa, eikä Kaksi ihmistä minuutissa aivan pääse bileiden vip-alueelle Minna Rytisalon Lempin ja Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanien seuraan. Markkulan kaunis kieli ja mielenkiintoiset hahmot kuitenkin kannattelevat hienosti kokonaisuutta alusta loppuun.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 384
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli yksi viime vuoden parhaista romaaneista. Toisen maailmansodan melskeisiin sijoittunut jalokivijahti teki kauppansa myös maailmalla, sillä Doerr voitti läpimurtoteoksellaan Pulitzerin. Kirjailijan vastikään suomennettu Davidin uni -esikoisteos ei valitettavasti yllä lähellekään Marie-Lauren ja Wernerin kertomusta.

Alaskalainen hydrologi David Winkler on nähnyt nuoresta alkaen unia erilaisista onnettomuuksista, jotka ovat toteutuneet ja aiheuttaneet kauheaa tuhoa. Mies menee rakastumaan naimisissa olevaan Sandy Sheeleriin, kaunis ja ennakkoluuloton Sandy vastaa Davidin tunteisiin, ja he ottavat hatkat entisestä kotikaupungistaan Sandyn pamahdettua paksuksi.

Vuosia myöhemmin perhe-elämästä nauttiva David näkee unta Grace-tyttärensä kuolemasta ja jonkin omituisen logiikan myötä päättää jättää elämänsä naiset pelastaakseen Gracen karmealta kohtalolta. Neljännesvuosisadan kuluttua maailman turuilla ja toreilla pyörinyt 59-vuotias David palaa Amerikkaan selvittämään, mitä Sandylle ja Gracelle on tapahtunut.

Davidin uni rakentuu vahvasti anteeksiantamisen teeman ympärille. Tässä on vain ongelmana se, että romaanin päähenkilö David on rasittava ääliö, jonka toimet ja ratkaisut ovat halki kirjan ajan äärimmäisen epäloogisia ja kaikkea muuta kuin samaistuttavia – lukijan on erittäin vaikea suoda anteeksiantoa perheensä hylänneelle ja Karibialla talonmiehen hommissa piilotelleelle Davidille. Doerr ei näet millään tavalla perustele lukijalle sitä, miksei David ole lentolippurahat koottuaan lennähtänyt takaisin Amerikkaan vaan on jäänyt vuosikymmeniksi leikkimään tuttavaperheen Gracea muistuttavan tyttären kanssa.

Karibia-ajan tapahtumille omistetut luvut tuntuvat vedellä jatketuilta ja jotenkin turhilta kokonaisuuden kannalta. Ne vesittävät romaanin mainion alun tunnelman ja lukijan kiinnostuksen, joka on herännyt mainiosti kuvatusta Davidin ja Sandyn ensikohtaamisesta. Naista päiväkausia vaanineen ujon Davidin toimet ovat hersyvän kiusallista luettavaa, kun hän raahaa Sandyn kauppaan unohtamat ruokatavarat tämän työpaikalle.

”Ajattelin, että ehkä haluaisitte nämä”, Winkler sanoi. ”Kun lähditte sieltä niin kiireesti pois.”
   ”Ai nuo.” Nainen ei koskenut muroihin eikä lehteen, muttei siirtänyt katsettaan niistä pois. Winkler ei ollut varma, mutta hänestä tuntui, että nainen kumartui hieman eteenpäin. Hän nosti muropakkausta ja ravisti sitä. ”Minä söin näistä osan.”
   Nainen hymyili hänelle hämmentyneen näköisenä. ”Pitäkää loputkin.”
   Hänen katseensa kulki lehdestä Winkleriin ja takaisin lehteen. Oli ratkaisun hetki, sen Winkler tajusi: tuntui kuin lattia olisi pettänyt jalkojen alla. ”Huvittaisiko teitä lähteä joskus elokuviin? Tai johonkin vastaavaan?”
   Nyt naisen katse kääntyi Winklerin ohi tämän olan taa toisaalle pankkisaliin. Hän pudisti päätään. Winklerin vatsaan valahti jokin painontapainen. Hän alkoi jo perääntyä. ”Ai ymmärrän kyllä. No, tuota, anteeksi.”
   Nainen otti Apple Jacks -pakkauksen, ravisti sitä ja piilotti sen tiskin alle. Hän kuiskasi: ”Minun mieheni”, ja katsoi Winkleriä ensimmäisen kerran, todella katsoi, ja Winkler tunsi katseen lävistävän takaraivonsa.
   Hän kuuli sanovansa: ”Teillä ei ole sormusta.”
   ”Ei.” Nainen kosketti nimetöntään. Kynnet oli leikattu lyhyiksi. ”Se on kultasepällä korjattavana.” [s.27–28]

Davidin uni ei juuri kohene Amerikan mantereelle päästyäänkään, sillä Doerr kierrättää päähenkilöään uutterasti ihan muualla kuin perhettään etsimässä. Kun tietoja ja vastauksia alkaa lopultakin tihkua, Doerr venyttää myös kirjan viimeistä osiota aivan liian pitkäksi – uudestaan löytynyt jännite katkeaa vihoviimeisen kerran niin, ettei ärsyyntynyt lukija oikein jaksa välittää romaanin viimeisistä kohtauksista saati yhdentekevästä lopusta.

Doerr on höystänyt romaaninsa tapahtumia kauniilla luontokuvauksella ja luonnon ihmeiden ällistelyllä, jotka ajavat parhaimmillaan asiansa ja kehnoimmillaan tuntuvat luettelomaiselta täytemateriaalilta. Sisällöltään levottomasti vellovan tarinan karsiminen olisi kannattanut aloittaa ehdottomasti niistä.

Mutta hän [Naaliyah] oli yhä romantikko: hän saattoi katsella kokonaisen aamun hämähäkin nuorallatanssinumeroa, kun se kutoi silkkiä; tai toukkaa nakertamassa kotelonsa saumoja. Yöllä hän sulki silmänsä ja kuvitteli, miten yli sata miljoonaa miljardia hyönteistä kuoriutui ja kuoli joka vuosi – kaikki nuo kihisevät, suipot, siivekkäät elämät: murhaajat ja munanryöstäjät, yhteistyökumppanit ja kuningattaret. Oli loistavat sudenkorennot ja kammottavat lesket, orjia pitävät muurahaiset, vaeltavat monarkit, siro runoilijasirkka, joka söi rakastettunsa, sudenkorennot, jotka rakastelivat viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdissa – kaikki nuo entomologian lippulaivat. [s.279]

Davidin uni onkin yksi vuoden pahimmista pettymyksistä John Irvingin Ihmeiden tien ohella. Doerrin romaani olisi kaivannut rutkasti terävöittämistä ja tiivistämistä – nyt lukijan käsiin jää toteutukseltaan korkeintaan puolitiehen jäänyt lopputulos.

Petterillä on tapana unohdella näkemiään unia heti heräämisen jälkeen.

Alkuteos: About Grace
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2004
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Helen Macdonald: H niin kuin haukka

Helen Macdonaldin H niin kuin haukka on omaelämäkerrallinen romaani surusta, luonnosta ja haukoista. Se on kaunokirjallisen ja tietokirjallisen sisällön välillä taidokkaasti tasapainoileva teos, joka ei tunnu faktapainotteisuutensa takia missään vaiheessa kohtuuttoman raskaalta vaan saa lukijan tarpomaan innostuneena eteenpäin.

Macdonaldin romaani alkaa samasta asetelmasta kuin Antti Ritvasen upea Miten muistat minut – päähenkilön toisen vanhemman kuolemasta. Ritvasen Jesse Vuorinen tosin lähtee työstämään suruaan perkaamalla äitinsä elämää, kun taas Macdonaldin isän yllättävä poismeno saa  haukankasvattajan eli haukastajan hommista lapsena haaveilleen Helen ostamaan itselleen kanahaukka Mabelin. H niin kuin haukka kertoo Mabelin kesyttämisestä ja Helenin omista pyrkimyksistä vapautua surusta.

Ihmisen ja luontokappaleen suhteen kuvaamisen ohella Macdonaldin romaani kertoo paljon muustakin. Helen on utelias ja haukkoja aikaisemminkin elämässään käsitellyt ihminen, joka ujuttaa romaaninsa kerronnan lomaan runsaasti mielenkiintoista tietoa haukankesytyksen historiaan ja oikukkaiden lintujen piirteisiin liittyen. Toinen taso H niin kuin haukka -romaanissa löytyykin brittikirjailija Terence Hanbury Whiten vuonna 1951 ilmestyneestä Goshawk-eepoksesta, jossa kynäniekka raportoi yhteisestä taipaleestaan Gos-kanahaukan kanssa. Omaa homoseksuaalisuuttaan hävenneen ja toisen maailmasodan myötä seuraavaa tuhoa pelänneen Whiten katkerat aivoitukset ovat mielenkiintoista luettavaa, ja Macdonald osaa taitavasti herättää tuntemattoman kirjailijan lukijan eteen oman romaaninsa sivuilla.

Kesytön. Hän tahtoi olla vapaa. Hän tahtoi olla villi. Hän tahtoi olla outo, raivopäinen, ”ferox”. Hän oli torjunut ne ominaisuutensa, oman seksuaalisuutensa, halunsa olla julma, halunsa hallita: yhtäkkiä ne kaikki olivat haukan hahmossa siinä. White oli löytänyt itsensä haukasta, jonka Blaine oli kadottanut. Hän tarrasi siitä lujasti. Se saattaisi satuttaa häntä, mutta hän ei päästäisi irti. Hän kouluttaisi sen. Niin. Hän opettaisi haukkaa ja harjaantuisi itse, ja hän kirjoittaisi aiheesta kirjan ja opastaisi lukijoitaan tuhoon tuomitussa muinaisessa taidossa. Tuntui kuin hän osoittaisi uskollisuuttaan jollekin ammoin kukistuneelle maalle ja kohottaisi sen lipun korkealle. Hän kouluttaisi haukkaa entisen elämänsä raunioilla. Ja kun sota syttyisi, niin kuin varmasti syttyisi, ja kun kaikki ympärillä sortuisi raunioiksi ja suistuisi anarkiaan, White lennättäisi kanahaukkaansa ja söisi sen pyydystämiä fasaaneja; hän olisi selviytyjä, talonpoika, joka eli maan antimilla kaukana suurkaupungin katkerasta seksuaalisesta hämmennyksestä, kaukana luokkahuoneen nahinoista. [s.64]

Tässä tietysti herää mielenkiintoinen kysymys, kuinka oikeutettua on suitsia kanahaukan kaltainen luontokappale ihmisen omien ongelmien lievittäjäksi – on merkille pantavaa, että Macdonald ei pohdi tätä eettistä ongelmaa romaanissaan lainkaan edes Whiten välillä julmista kesytystoimista kertoessaan. Yhtäältä molemmat ovat aivan yhtä syyllisiä käyttäessään Mabelia ja Gosia terapiavälineinään, mutta toisaalta Macdonald ja White joutuvat kanahaukkojensa vedättämiksi ja jopa manipuloiduiksi sen verran monta kertaa, että omia ongelmiaan angstaavien ihmisten tunarointi melkein naurattaa – luonto vetää tapansa mukaan pidemmän korren.

Alan huolestua. Onko linnussa jotain vikaa? Se on oudon kesy. Missä on odottamani mielipuoli? Sillä olen nyt istunut haukan kanssa kaksi päivää, ja toisin kuin White, en ole vielä kertaakaan halunnut silpoa lintuani tai piestä sitä hengiltä. Olin odottanut tornadomaista pelon ja vauhkouden pyörrettä, jotain suurta ja kauheaa sielujen kamppailua, mutta kun valo syvenee ja myöhäiset pääskyt nousevat ulkona välkähteleville siivilleen ja hukkuvat taivaalle, istun sohvalla ja katson miten väsynyt haukka nukahtaa. Siipien etureunat laskeutuvat ja jäävät lepäämään hansikasta vasten. Untuvainen, harmaa silmäluomi lipuu silmän peitoksi, sitten myös toinen. Haukan hartiat valahtavat, pää nuokahtaa. Kiiltävänmustan nokan kärki painuu linnun kupua peittävien höyhenten sekaan. Kun katson sen torkahtamista tänä illan hetkenä, painuvat omatkin silmäni kiinni, mutta kun uni tulee, seison palaneen talon luurankomaisissa jäänteissä, tyhjässä, valkoisessa ilmassa, jossa kimaltelee himmeästi kiille tai huurre. Ympärilläni on mustuneita kannatinpalkkeja ja kattotuolin selkäpuita. Ojennan käteni. Kosketan hiiltynyttä puuta. Kylmää, karkeapintaista, jotenkin väärää. Yltyvä paniikki. Kieltämistä. Täydellinen epäusko. Sitten tunne, että kaikki romahtaa, että talo sortuu kasaan, päälleni. Ja me heräämme yhdessä, haukka ja minä, lintu pelosta säpsähtäen, jalat ja höyhenet jännittyen, minä hitaasti, ajan ja paikan tajuni kuvottavasti kadottaneena, niin että minun on pakko kiinnittää katseeni epätoivoisesti haukkaan, jotta se vetäisi minut takaisin maailmaan, jossa tuhkaa eli ole. Samat ajatukset yhä uudestaan. Miksi se nukkuu niin paljon? Haukat nukkuvat ollessaan kipeitä. Se on varmasti kipeä. Miksi minä nukun? Olenko minäkin kipeä? Mikä haukkaa vaivaa? Mikä meitä vaivaa? [s.112–3]

Nuoresta asti haukkojen kanssa tekemisissä ollut Macdonald tietää ja tuntee lintunsa sekä laajemman kontekstin, johon muinaisten englantilaisten poroporvarien harrastuksena toiminut haukkojen kasvattaminen liittyy. H niin kuin haukka kertoo erittäin luontevasti ja mielenkiintoisesti siipiveikkojen suhteesta britti-imperiumiin, Englannin luontoon ja muinaistaruihin sekä siihen, miten haukkojen kasvattamista on harrastettu niin Natsi-Saksassa kuin Yhdysvalloissakin.

Macdonald osaa kirjoittaa todella vetävästi aiheestaan, ja vaikka se ei lukijaa kiinnostaisi tai koskettaisi juuri lainkaan, kiinnostus näitä luontokappaleita ja niiden kouluttamista kohtaan lisääntyy kummasti tarinan edetessä. Matkan varrella tehdään tuttavuutta myös muiden mielenkiintoisten historiallisten ilmiöiden kanssa – niistä lukeminen voi myös auttaa ymmärtämään nykyajan asenneilmastoa.

Lukuun ottamatta yhtä omituisuutta, ranteella kannettua haukkaa, Whiten luontoretket kuuluivat mitä suurimmassa määrin ajan henkeen. Pitkät, usein öiseen aikaan tehdyt patikkaretket maaseudulle olivat 1930-luvun Englannissa hämmästyttävän suosittuja. Retkeilykerhot julkaisivat täydenkuunkalentereita, rautatieyhtiöillä oli liikenteessä maaseutukohteisiin kuljettavia seikkailujunia, ja kun Southern Railway tarjosi vuonna 1932 matkaa kuutamokävelylle South Downsin liitukiviharjanteelle arvellen, että kaupaksi menisi nelisenkymmentä lippua, paikalle ilmaantuikin tuhatviisisataa henkeä. Nämä retkeilijät eivät halunneet valloittaa vuorenhuippuja tai mitata kykyjään kartanlukutaidolla tai kuljettuina kilometreinä. He hakivat mystistä yhteyttä luontoon, astelivat ajassa taaksepäin kuviteltuun menneisyyteen, joka oli tulvillaan maagista kansallista hohtoa: takaisin vanhaan, iloiseen Englantiin tai esihistoriallisen ajan Englantiin. […] Kriitikko Jed Esty on kuvaillut sitä pastoraalista vimmaa osaksi laajempaa, tuolloin kansallisen kulttuurin pelastamiseksi virinnyttä liikettä: se oli vastareaktio, jonka taloudellinen katastrofi, brittiläisen imperiumin kutistuminen ja ulkomailta uhkaava totalitarismi olivat nostattaneet. Liikkeen kannattajat kunnioittivat muinaisia paikkoja ja kansanperinteitä. He nauttivat Shakespearesta ja Chaucerista, druideista ja kuningas Arthurin tarusta. He uskoivat, että kansakunta oli kadottanut jotain olennaista ja että sen voi saada takaisin ainakin kuvitelmissaan. Tämän vanhoillisen, muinaista kunnioittavan mielialan vallassa White käveli haukkansa kanssa ja kirjoitti haamuista ja tähtikirkkaasta Orionista, joka loisti paljaana ja häikäisevänä Englannin taivaalla, kaikista kuvitelluista rajoista, joita ihmiset ja aika olivat piirtäneet maisemaan. Valkean ääressä, haukka rinnallaan, hän mietiskeli kansakuntien kohtaloa. [s.138–9]

Vaikka H niin kuin haukka ei olekaan mikään tiiliskivi, se on sisällöltään melkoisen tuhti paketti. Macdonald vyöryttää lukijan silmille tekstiä ja tietoa melkoisella vauhdilla, mutta osaa hidastaa tahtia löydettyään jälleen juonen punaisen langan eli Helenin ja Mabelin suhteen kuvauksen. Hidastelusta on tosin seurauksena se, että naisen ja kanahaukan keskinäinen köydenveto tuntuu kiinnostavuudestaan huolimatta vähän pitkäpiimäiseltä ja paikoin aika ennalta-arvattavalta säännöllisine rakkausryppyineen. On tosin vaikea sanoa, pitääkö omaelämäkerrallista romaania moittia ennakoitavuudesta vai ei.

Juuri tuo hämmennys jää lukijan päähän vahvimpana luku-urakan jälkeen. H niin kuin haukka liikkuu vaivattomasti jossain tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä, mutta lopulta sen vaimeaksi jäävä pääjuoni heilauttaa painopisteen kohti tietokirjallisuutta. Macdonaldin tarinointi Whitesta ja haukastamisen historiasta vievät romaanin korkeuksiin, joihin H niin kuin haukalla ei olisi pelkkänä haukankasvatusromaanina asiaa.

Petter kävelee mielellään ilman sen ihmeempiä nationalistisia taka-ajatuksia.

Alkuteos: H is for Hawk
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Lajityyppi: tietokirjallisuus, kehitysromaani
Sivumäärä: 356
Päällys: Chris Wormwell
Mistä saatu: arvostelukappale

John Williams: Butcher`s Crossing

John Williamsin naftaliinista kaivettu yliopistoromaani Stoner on niittänyt mainetta ja kiitosta ympäri maailman, ja saanut valloittamansa lukijat odottelemaan Williamsin muun tuotannon uudelleenjulkaisua. Alun perin vuonna 1960 ilmestynyt Butcher`s Crossing jäi Stonerin tavoin ilmestymisaikanaan nopeasti unohduksiin, mutta nyt Williamsin lännentarina on taas täällä.

Williamsin toisessa romaanissa siirrytään Stonerissa nähdystä Missourin yliopistosta Kansasin armottomille erämaille. Tarina alkaa vuonna 1873 Butcher`s Crossingin kyläpahasesta, jonne nuori, runsaan perinnön saanut ja yliopisto-opinnot keskeyttänyt Will Andrews saapuu suurin odotuksin.

”Herra McDonald”, Andrews sanoi hiljaa. ”Kiitän siitä, että yritätte auttaa, mutta haluaisin kertoa yhden asian. Tulin tänne…” Hän vaikeni ja antoi katseensa harhailla McDonaldin ohi, kylän ohi, yli harjanteen, jonka otaksui joentörmäksi, antoi sen harhailla kellertävänvihreälle lakeudulle, joka häipyi läntiseen taivaanrantaan. Hän yritti muotoilla mielessään, mitä tahtoisi sanoa McDonaldille. Kyse oli tunteesta; pakosta saada jotakin sanotuksi. Mutta Andrews tiesi, että sanoisi hän mitä tahansa, se olisi pelkkä toinen nimi hänen etsimälleen villille luonnolle. Hän etsi vapautta ja hyvyyttä, toivoa ja alkuvoimaa, joiden aavisti vaikuttavansa elämänsä kaikkien tuttujen asioiden alla, asioiden jotka eivät olleet vapaita eivätkä hyviä eivätkä toiveikkaita eivätkä alkuvoimaisia. Hän etsi oman maailmansa lähdettä ja säilyttäjää, maailman joka tuntui alati kääntävän peloissaan selkänsä lähteelleen sen sijaan että olisi etsinyt sitä kuten hänen ympärillään kasvava preeriaruoho ulotti säikeiset juurensa viljavaan pimeään kosteuteen, villiin luontoon, ja siten uudistui vuodesta toiseen. Yhtäkkiä keskellä tätä suurta ja laakeaa preeriaa, joka oli asumaton ja arvoituksellinen, hänen mieleensä palautui kuva Bostonin kadulta. Siellä oli vaunuja ruuhkaksi asti, ja käveleviä miehiä, jotka verkkaisesti ponnistelivat kaartuvien, tasavälien istutettujen jalavien alla, jalavien jotka näyttivät siltä kuin ne olisi pakotettu kasvamaan jalkakäytävän kivilaattojen ja katukivien alta; hänen mieleensä palautui kuva korkeista rakennuksista, joita oli vieri vieressä, rakennuksista joiden koristeellisesti hakattu kivi oli likaista savusta ja kaupungin saastasta: hänen mieleensä palautui kuva Charlesjoesta, joka luikerteli aidattujen peltojen ja kylien ja pikkukaupunkien välissä kuljettaen avaralle lahdelle ihmisten ja suurkaupunkien lokaa.
  Hän huomasi puristaneensa kädet tiukasti nyrkkiin: sormenpäät lipsuivat kämmenten hiessä. Hän avasi nyrkit ja pyyhkäisi kämmeniä lahkeisiin.
  ”Tulin tänne nähdäkseni maata niin paljon kuin suinkin”, hän sanoi hiljaa. ”Haluan tutustua siihen. Tunnen tarvetta tehdä niin.” [s.36-7]

Andrews tapaa kylän saluunassa kokeneen biisoninmetsästäjä Millerin, joka kertoo tuntevansa tien salaiseen, puhveleita kuhisevaan laaksoon. Rikkaat amerikkalaiset ovat hullaantuneet biisoninturkiksiin, ja Miller lupaa Andrewsin saavan retkikuntaan sijoittamansa rahat moninkertaisesti takaisin tulevien vuotakauppojen myötä. Andrews ja Miller houkuttelevat yksikätisen, juopon ja uskovaisen Charley Hogen ja pahasuisen Fred Schneiderin mukaan kaikkien aikojen metsästysreissulle.

Butcher`s Crossingin juoni etenee yhtä sulavasti ja vaivattomasti kuin Stonerissa. Erona näiden kahden romaanin välillä on kuitenkin se, että siinä missä Stoner taltioi kansiensa väliin nimihenkilönsä koko elämän, Butcher`s Crossingissa seurataan Andrewsin ja muiden metsästäjien elämää noin vuoden ajan. Tällä on suunnattomasti merkitystä eritoten Butcher`s Crossingin metsästysreissulle omistetussa toisessa osassa – Williams antaa runsaasti aikaa ja tilaa matkanteon kuvaamiseen.

Vaikka puhvelijahti ja korvessa taivaltaminen eivät kuuluisi lukijan harrastuksiin saati mielenkiinnonkohteisiin, juuri tuo tietty verkkaisuus ja yksinkertaisuus, joka ei viehättänyt Stonerissa, saa lukijan innostumaan Butcher's Crossingin tarinasta. Erityisesti metsästysreissun kohokohta, jossa retkikunta pääsee sarvipäiden metsästämisen makuun, on todella surrealistinen juuri kaikessa karuudessaan. Miller ampuu kiväärillään tuhansia (!) biisoneita silmää räpäyttämättä ja Andrews ja Schneider nylkevät eläinten ruumiit niin suunnitelmallisesti, armottomasti ja kustannustehokkaasti, että kolmen miehen muodostama järjestelmä herättää lukijassa melkein ihailua.

Miller ampui, latasi, ampui ja latasi taas. Kitkerän ruudinsavun usva hälveni heidän ympärillään. Andrews yski ja hengitti työläästi. Hän laski kasvonsa lähelle maanpintaa, missä savu oli ohuempaa. Kun hän kohotti päätään, hän näki edessäpäin lukemattomia biisoneiden ruhoja ja lopun lauman – joka tuntui huvenneen tuskin lainkaan – kiertävän nyt lähes konemaisesti ympyrää eräänlaisella vaistonvaraisella rytmillä, kuin Millerin kiväärin säännöllisen paukkeen tahdissa. Andrewsin korvat menivät lukkoon – laukausten välillä ne soivat vaimeasti, ja hän odotti jännittyneenä jomottavassa hiljaisuudessa melkein peläten seuraavaa pamahdusta, joka särkisi hänen kuuroutensa lähes kivuliaalla, nopealla äänenpurkauksella.
  Kehää kiertävä lauma siirtyi heistä vähitellen kauemmaksi. Miehet konttasivat perässä muutaman askelmitan kerrallaan säilyttäen etäisyyden samana. Hetken he pystyivät hengittämään helpommin päästyään pois sankasta ruudinsavusta, mutta pian levisi uusi usva, ja he alkoivat taas köhiä ja huohottaa.
  Jonkin ajan kuluttua Andrews alkoi nähdä Millerin teurastuksessa rytmiä. Ensin liikkeet olivat harkitun hitaita: käsivarret jännittyivät, pää jähmettyi vakaaseen asentoon ja sormi puristi hitaasti, kun Miller laukaisi kiväärin; sitten hän veti savuavan hylsyn nopeasti ulos ja latasi uudelleen; hän katsoi kaatamaansa eläintä, ja jos näki saaneensa hyvän osuman, hänen silmänsä alkoivat etsiä laumasta erityisen levotonta biisonia; pian haavoittunut eläin horjahteli ja lysähti maahan; ja sitten Miller ampui uudestaan. Koko toimitus vaikutti Andrewsista tanssilta, jyrähtelevältä menuetilta, jonka ympäröivä villi luonto oli säveltänyt. [s.172-3]

Butcher`s Crossingin hahmot ovat hyvin stereotyyppisiä lännenromaanin sankareita. Andrews on arkajalasta mieheksi kasvava sankari, ja Miller puolestaan edustaa kokenutta ja vaitonaista eräjormaa, joka naureskelee Andrewsin kömpelyydelle. Hoge on jumalaapelkäävä juoppolalli ja Schneider taas on puhvelien keritsemisen kannalta välttämätön mutta ihmisenä sitäkin ärsyttävämpi mulkku. Näistä lähtökohdista huolimatta hahmoissa on sisäisiä ristiriitaisuuksia ja yllättäviäkin luonteenpiirteitä, jotka nousevat vastoinkäymisten myötä esille. Edellä mainitun nelikon ansiosta yksinkertaiseen tarinaan nousee lisää jännitteitä ja elementtejä, joita ilman Butcher`s Crossing jäisi todella karuksi ja yksipuoliseksi romaaniksi.

Vaikka Butcher`s Crossing kuulostaakin hyvin miehiseltä romaanilta, siinä on yllättävän vähän varsinaista äijäilyä. Williams keskittyy kuvaamaan miesnelikon metsästystä ja selvitymistä; heillä on tehtävä, johon Andrews ja muut suhtautuvat enimmäkseen kunnoituksella ja vakavuudella – mitä nyt Schneider iniseekin naisenpuutteesta säännöllisin väliajoin.

Romaanin ainoa naishahmon asema ei olekaan kummoinen. Se on varattu Butcher`s Crossingissa ilotyttönä työskentelevälle Francinelle, joka rakastuu Andrewsiin ja jää odottamaan tätä kylään metsästysreissun ajaksi. Butcher`s Crossing on toki pohjimmiltaan aikuistumis- ja kasvukertomus, jonka edetessä Andrews kartuttaa kokemustaan metsästyksen ohella myös muilla elämänalueilla, mutta koko Francinen ja Andrewsin kuvio tuntuu vähän päälleliimatulta. Vaikka Williams yrittääkin myöhemmin vetää tästä kuviosta uusia puolia esille, ne jäävät silti aika vaisuiksi.

Samoin uhkaa käydä myös Andrewsille, joka on päättämättömyydessään ja uppiniskaisuudessaan samanlainen kuin Stonerin nimihenkilö. Stonerissa yhtenä merkillisimmistä piirteistä jäi mieleen se, miten ontoksi romaanin päähahmo jäi – Andrews on Stonerin tavoin saanut päähänsä vain lähteä etsimään yhteyttä luontoon Kansasin preerioilta ja on valmis tekemään kaikkensa retken toteutumiseksi. Williams ei arvostelun alussa ollutta sitaattia lukuun ottamatta kerro, mikä ihme on saanut pojan jättämään yliopiston kesken ja ajanut tämän luonnon helmaan.

Hahmonkehitystä  kuitenkin on luvassa mitä kammottavimmilla tavoilla. Andrewsin epäonnenpotkut muovaavat tätä, ja romaanin lopussa odottavat onnettomuudet pistävät poikaparan henkisesti todella kovaan paikkaan. Näin Andrewsin äärimmäinen päätös Butcher`s Crossingin viimeisillä sivuilla tuntuu loogiselta ja juhlalliselta.

Stonerin onnettoman lopun kaltainen käänne seurauksineen päivineen toimii hienosti myös Butcher`s Crossingissa ja antaa taitavasti kerrotulle romaanille hienon loppusilauksen. Williamsin karu kerrontatyyli tekee hyvin kauppansa tässä sopivan karheassa ja jännittävässä lännenromaanissa.

Petterin edellisestä yöstä luonnon helmassa on kulunut aikaa jo yli kymmenen vuotta.

Alkuteos: Butcher`s Crossing

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1960
Suomennos: Ilkka Rekiaro

Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 334
Kansikuva: Getty Images
Lajityyppi: historiallinen romaani, lännenromaani, seikkailu
Mistä saatu: arvostelukappale

Tommi Musturi: Toivon kirja

Tommi Musturin kaunis, lempeä ja haikea Toivon kirja on kotimaista sarjakuvaa parhaimmillaan. Se onnistuu taivuttamaan niinkin arkisen ja kliseisen aiheen kuin suomalaisen miehen visuaaliseksi matkaksi, jonka ei soisi päättyvän.

Jo heti alussa Musturi onnistuu vangitsemaan lukijan vyöryttämällä Toivon kirjan sivuille mielenkiintoisia yksityiskohtia mökissään vaimonsa kanssa elelevän miehen lähiympäristöstä. Liki elokuvamaiset välähdykset pitävät muuten rauhallisesti etenevän tarinan alati mielenkiintoisena ja eloisana kuitenkaan häiritsemättä sen upeasti soljuvaa ryhmiä.

Toivon kirja käsittelee viidessä osassaan miehen suhdetta luontoon, omaan vaimoon, arjen askareisiin, mielikuvitukseen ja miehen omaan historiaan. Vaikka osat onkin jaoteltu jokseenkin edellä mainittujen teemojen mukaan, jako ei ole näin mustavalkoinen.

Toivon kirja ei kuitenkaan ole aivan tasapainoinen kokonaisuus, sillä sarjakuvaromaanin kolmas osa, jossa mies kuvittelee olevansa varjoaan nopeampi villin lännen pyssysankari, ei oikein istu muuhun tarinaan. Ruudinkäryinen ja houreisiin näkyihin kurottava osa vie tarinaa liikaa pois Toivon kirjan muuten vähäeleisestä ja karustakin kerronnasta, mutta toisaalta taas monipuolistaa ja virkistää muuten verkkaista tarinaa.

Länkkäriseikkailuista haaveilu tuntuukin noin muuten uskottavalta, sillä on helppo kuvitella nuori Mies lukemassa nuoruudessaan 70-luvulla Tex Willeriä, Lucky Lukea ja muiden stetsonhattujen seikkailuja. Tämä alleviivaa sitä, miten realistiselta ja samaistuttavalta hahmolta Musturin päähenkilö lopulta tuntuukaan. Lännen seikkailujen vieraannuttavia väkivaltavisioita se ei kuitenkaan pehmennä, ja ne jäävät lopulta vähän turhiksi kokonaisuuden kannalta.

Toisaalta suomalaisesta miehestä kertoessaan Musturi ei malta olla tarttumatta stereotypioihin, ja aiemmassa kuvakattauksessa esiintynyt piilopullo näyttäytyy tarinassa turhan paljon – ainakin sen olemassaolosta muistutetaan näyttämällä sen piilopaikkaa varsin usein.

Edellä mainitut voimafantasiat, ilmeinen viinanhimo ja miehen melankoliset hetket kuuluvat elämän nurjiin ja ikäviin puoliin, joita Toivon kirjan kaltaisen ihmiseloa ruotivan teoksen tuleekin käsitellä. Lukija jää vain toivomaan, että Musturi olisi saanut sarjakuvaromaaninsa muun hienovaraisuuden ja kekseliäisyyden ulottumaan näillekin osa-alueille.

Toivon kirjan osien alussa esiintyviä hienoja, aukeaman mittaisia tunnelmakuvia lukuun ottamatta jokainen Musturin sivu on kahdeksan ruudun kokoinen elämys. Edellä mainitun yksityiskohtien vyöryttämisen ohella Musturi hyödyntää ruutukahdeksikkojaan ja niille varattua tilaa tehokkaasti erilaisten tapahtumasarjojen tai Miehen oman ajatusmaailman kuvaamiseen.

Musturi on todella taitava niin erilaisten maisemien kuin ihmistenkin kuvaajana. Maisemissa ja miljöökuvauksissa riittää yksityiskohtia, mutta ne ovat tästä huolimatta selkeitä ja näyttäviä. Yksinkertaisissa hahmoissa on luonnetta, ja näiden läheltä kuvatut ilmeet ovat uskottavia ja hauskojakin. Vähän vinon mutta lempeän huumorin kukka puhkeaakin Toivon kirjan viimeisessä osassa loistoonsa, kun Musturi kuvaa miehen ja tämän vaimon suhdetta realistisesti ja lempeästi – se on ehdottomasti yksi romaanin parhaista kokonaisuuksista.

Espanjalaisen Liberdúplex-painon suoltama kovakantinen teos on kompakti teos, jonka komeat näkymät saavat lisäpontta kirkkaista ja kauniista väreistä. Niitä käytetään monipuolisesti ja reippaasti, mikä on tämän mittakaavan visuaalisessa heruttelussa tärkeää. Toivon kirja sopiikin myös kahvipöytäkirjaksi sen selailtavuuden ja yksinkertaisuuden takia – noin 40 sivun mittaiset osat voi lukea haluamassaan järjestyksessään, eikä yhden osan kanssa mene järin kauaa aikaa.

Musturin teoksen runsaan kuvallisuuden alta löytyy kuitenkin mielenkiintoista ja syvällistä sisältöä, jonka takia Toivon kirja ansaitsee kunniapaikan ehdottomasti kahvipöydän ohella myös kirjahyllystä. Suomalaisen miehen elämästä saati siitä kertovasta kirjasta ei ehkä löydy suuria loppuratkaisuja tai tiukkoja juonenkäänteitä, mutta Toivon kirja on itsessään melkoinen elämys, joka kannattaa ehdottomasti lukea ja kokea.

Petter luki lapsuudessaan Aku Ankan Taskukirjoja ja Hämähäkkimiestä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 216
Lajityyppi: sarjakuvaromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Mikael Niemi: Veden viemää

Katastrofit tuntuvat kiinnostavan ihmisiä ainakin elokuvien muodossa, sillä tuhoa ja kuolemaa kylväviä katastrofielokuvia tuntuu valuvan elokuvateattereihin harva se päivä: viimeisimpänä näistä voisi mainita Brad Peytonin ohjaaman ja Dwayne ”The Rock” Johnsonin tähdittämän San Andreasin, jossa San Fransisco murenee maan tasalle mannerlaatan riehaantuessa kaupungin alla. Onkin mielenkiintoista, että Mikael Niemi tarjoilee Veden viemää -romaanissaan liki samanlaisiin elokuvamaisiin mittasuhteisiin kasvavan mutta silti persoonallisen katastrofitarinan.

Veden viemää alkaa, kun Ruotsin Lappia koetelleet rankkasateet saavat padot tulvimaan yli äyräidensä, ja tuloksena ei ole yhtään sen vähempää kuin raamatullinen vedenpaisumus. Niemen romaani kuvaa vääjäämättömästi etenevän tuhoaallon ohella sitä pakenevia selviytyjiä. Vincent joutuu pelastushommiin entisen vaimonsa Hennyn kanssa, ja pariskunnan raskaana oleva tytär Lovisa taistelee elämästään sortuvan talon katolla. Naistenvihaaja Barney osoittaa kahdelle naispuoliselle selviytyjälle ihmisen olevan toiselle susi, ja Luulajassa lahjapuotia pyörittävä Sofia lähtee pahimmalle tuhoalueelle hakemaan tytärtään turvaan.

Eri hahmojen tarinat risteävät romaanin edetessä, ja luvassa onkin taatusti yllättäviä juonenkäänteitä ja kohtaamisia katastrofitarinan lomassa. Vaikka Veden viemää ei voikaan käyttää kerronnassaan katastrofielokuvista tuttuja tyylikkäitä tietokoneanimaatioita, Niemi heruttelee täystuhon kuvauksella juuri sopivassa määrin.

Vincent ei enää tuntenut paikkoja. Joenuoma oli varmasti vieläkin heidän allaan, mutta rantaviiva oli pyyhkiytynyt pois. Kesämökit, pikkutiet, kaikki inhimillinen jonka hän tunsi niin hyvin. Ja nyt hän näki sen minkä Henny oli havainnut, sen mitä kohti he lensivät ja mikä olisi pian heidän allaan. Lohikäärme, hän ajatteli. Hydra. Jotain mitä ei ollut olemassakaan.
Kumpikaan heistä ei kyennyt sanomaan mitään. Vincent vähensi nopeutta niin että he saattoivat seurata tuota kuvaamatonta. Se näytti vyöryvän eteenpäin. Kohoavan kuin kita, pimeys. Kohoavan yli maiseman ja sitten laskeutuvan, nielaisten ja murskaten. Suuret satavuotiaat männyt huojuivat kuin tikut ja katkesivat, maa pyyhkiytyi pois, koko mäkiluoma pyyhkiytyi pois ja hävisi. [s. 62]

Noin viiteenkymmeneen lukuun jaettu Veden viemää on nopeasti etenevä lukuelämys, jossa Niemi kuvaa yhden selviytyjän tarinaa luvun kerrallaan. Tällaiset nopeat vaihtelut pitävät toki meiningin mielenkiintoisena, monipuolisena ja koukuttavana, mutta turhauttavat siksi, että yhdessä luvussa ei oikeastaan ehdi tapahtua kovinkaan paljoa, kun Niemi on jo siirtymässä muualle.

Esimerkiksi omaan kulkupeliinsä jumiin jääneen Adolfin kamppailusta on venytetty koko kirjan mittainen kertomus, jonka yhdessä osassa Niemi lähinnä kuvailee yksityiskohtaisesti, miten Adolf valaisee iPodillaan pimeää, vedellä hitaasti täyttyvää autoa. Vaikka Niemi kuvaa taitavasti hahmon epätoivoa ja yritteliäisyyttä varman kuoleman hölskyessä Adolfin ympärillä, tällainen venyttäminen vie hahmon tarinalta sen parhaan terän.

Toisaalta vuorotellen etenevät tarinat koukuttavat lukijan melko nopeasti kääntämään sivua, ja kitsaasti annosteltu tieto pitää koukussa aika vetävästi. Turhautumiselta ei voi kuitenkaan välttyä, kun esimerkiksi juuri Adolfin ja parin muun hahmon tarinat etenevät todella hitaasti.

Sitä vastoin Sofian epätoivoinen matka Evelina-tyttärensä luokse ja Barneyn karmaisevat teot edustavat ovat Niemen romaanin parasta antia, vaikka Sofian matka suurimmalle vaaravyöhykkeelle tuntuukin väkisin väännetyltä – vähän samalta kuin kauhuelokuvien kliseinen kohta, jossa hahmot aina hiipivät seikkailemaan pelottaviin kellareihin, joihin yksikään järjissään oleva ihminen ei menisi.

Juonenkäänteet eivät tunnukaan aina järin uskottavilta, sillä esimerkiksi kohta, jossa Henny menee hakemaan kotitalostaan turvaan suvun vanhoja valokuvia hyökyaallon valuessa aina vain lähemmäksi, tuntuu Sofian seikkailun ohella aika epäloogiselta; toisaalta jos hahmot eivät tekisi näitä asioita, juoni ei etenisi minnekään eikä jännitystä pääsisi syntymään, mutta jännityksen tekemällä tekeminen alkaa vaivata ennemmin tai myöhemmin.

Niemi ei kuitenkaan anna armoa hahmoilleen, vaan näiden tarinat päättyvät pahimmillaan todella kammottavilla tavoilla – tämä tuntuu surullisuudestaan huolimatta virkistävältä esimerkiksi alussa mainitun San Andreasin, 2012:ta tai The Day After Tomorrowin kaltaisiin katastrofielokuviin nähden, joissa amerikkalainen ydinperhe selviää ongelmitta miljoonia kuolonuhreja vaativasta maailmanlopun kuvastosta. Vaikka iänikuiset perhearvot ovat myös Niemen romaanissa pinnassa, Veden viemää tuntuu kuitenkin raadollisemmalta ja rajummalta kokemukselta, kuten esimerkiksi Barneyn tarina varmasti osoittaa.

Veden viemää on erikoinen lukuelämys, joka saa ongelmistaan huolimatta kääntämään sivua toisensa jälkeen. Jokainen varmasti löytää romaanin selviytyjistä oman suosikkinsa, jonka hengen puolesta saa jännittää loppuun viimeisiin sivuihin asti. Erilaista katastrofitarinaa etsivien kannattaa antaa Niemen romaanille tilaisuus.

Petter ei heittänyt viime kesänä talviturkkiaan ollenkaan pois.

Alkuteos: Fallvatten
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Jaana Nikula
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 298
Lajityyppi: katastrofiromaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja