Markku Pääskynen: Hyvä ihminen

Markku Pääskysen Hyvä ihminen edustaa kaikessa salamyhkäisyydessään ja jopa taianomaisuudessaan kunnianhimoisuutta, jollaista näkee harvemmin kotimaisessa kaunokirjallisuudessa – Miki Liukkosen O-romaani on viimeksi venynyt yhtä monitasoisiin ja omintakeisiin sfääreihin.

Hyvän ihmisen kertojana toimii Rakku, jonka vaiheita seurataan niin kipuilevana nuorukaisena kuin vakiintuneen oloisena perheenisänäkin. Romaanin ensimmäisellä puoliskolla Rakku matkustelee opintolainarahoilla Euroopassa, ja vuoristoratamaisen reissun päätteeksi päähenkilö löytääkin itsensä sijaan jotain aivan muuta.

Vaikka Rakun matkantekoon keskittyvä osio onkin venähtänyt lopulta aavistuksen ylipitkäksi, en voi olla ihastelematta Pääskysen kirjoitustyyliä. Miehen kerronnassa on poikkeuksellisen hieno ja komea rytmi, jossa sanoilla leikittely on varsin suuressa osassa – Rakun tajunnanvirtamaisen vuolaassa reissukuvauksessa kunkin seudun omat legendat ja yliluonnollisetkin tapahtumat uivat mukaan hienovaraisella tavalla. Nopeatahtisuus ja älykäs synkkämielisyys paiskaavat kättä samalla tavalla kuin Edward St Aubynin Loistava menneisyys -kokoomalaitoksen romaaneissa konsanaan.

Miltei unohdin miksi olin tullut tähän kaupunkiin. En tarkoita kirkontorneja ja vanhoja kivitaloja joita olin nähnyt Prahassa riittämiin. Kuuntelin hetken padolta kantautuvaa kohinaa ja solinaa, katuja vailla autoja, vaimeita askelia siellä täällä. Olin varma että täällä oli paljon kummituksia, aivan varmasti öisin kaduilla liikkui vuoroin valkoinen, punainen tai musta nainen, valkoinen kuin luu, punainen kuin suu, musta kuin eebenpuu. Aivan varmasti öisin kaduilla liikkuivat kolmekymmentävuotisen sodan haamut joiden ansiosta sota säilyi vielä tuoreessa muistissa. Tunnelma iskeytyi päähän kuin kuollut lintu. Minun pitäisi soittaa äidilleni joka oli raskaana, minun pitäisi soittaa isälleni joka oli myös syntymättömän lapsen isä, minun pitäisi keksiä jotain sanottavaa heille, ymmärsin sanat aurinko, kuu, pilvi ja sade, mutta lauseeni murenivat ennen syntymistään ja muuttuivat änkytykseksi tai pikemminkin omaksi kielekseni jossa eri sanojen tavut vaihtoivat mielivaltaisesti paikkaa. [s. 33]

Rakun hahmoon sisältyy vielä yksi hieno ja omalaatuinen piirre, joka nousee Hyvän ihmisen keskiöön oikeastaan vasta romaanin jälkimmäisellä puoliskolla. Päiväkirjojaan maanisesti rustaava kertoja jättää asioita kertomatta lukijalle, ja Rakun perhe-elämää kuvaava jakso tuntuu äkillisine muutoksineen melkeinpä kaaottiselta ja painajaismaiselta – päähenkilö menettää itselleen tärkeitä asioita lukijan näkökulmasta täysin varoittamatta.

Tällainen aukkoisuus tuntuu luonnolliselta seuraukselta siitä, että omalaatuisen Rakun päänsisäinen maailma ja ulkomaailma eivät aina täysin kohtaa – Rakku jättää itselleen epäedullisia kohtia pois kirjoituksistaan. Toisaalta taas Pääskynen osaa kuvata esimerkiksi Rakun vieraantumista perheestään nimenomaan pienten kohtausten ja väläysten kautta, ja lukijan on itse osattava sijoittaa ne osaksi kokonaisuutta. Suuria yksinäisyyden kaltaisia tunteita taas käsitellään hienosti kirjoittamisen kautta, kun Rakku valvoo öisin joko kävellen tai kynäillen sekavia ajatuksiaan päiväkirjoihinsa.

Päiväkirjani ovat nykyään yökirjoja. Jo lapsena minussa oli päivälapsi ja yölapsi. Päivälapsi ei tiedä mitä yölapsi tekee, yölapsi ei tiedä mitä päivälapsi tekee. He eivät tiedä toistensa elämästä mitään, kumpikin luulee olevansa saman talon ainoa asukki. Sen sijaan yökirja tähyää edelliseen päivään, kertoo kaikista päivistä ja niiden kulusta, mutta yöstä se ei kerro. Päiväkirja kertoo päivästä paremmin kuin yökirja mutta yötä se ei näe. On liian pimeää, pää on tehdas joka ei aina toimi niin kuin pitäisi eikä maailma suostu kulkemaan käsien lävitse. Yökirja liikkuu yön ja aamun rajamailla, se näkee mitä edellisestä päivästä on jäljellä, millainen yö on ja millainen aamu on tulossa. Hämärissä viihtyvät hämärät ajatukset, ajatukset jotka eivät kestä päivänvaloa. Päivänvalossa viihtyvät selkeät ja yksinkertaiset ajatukset kuten: ”Aurinko paistoi kaupungin yllä. Ihmiset olivat liikkeellä. Söin lounaalla mainioita lihapullia ja erinomaisia perunoita ja kävin kahvilla siinä mainiossa kahvilassa jonka mainitsin eilen.” [s. 150]

Hyvä ihminen on mukaansatempaava ja vähintäänkin omalaatuinen matka suoraan synkkämielisen ja itsensä ontoksi kokevan ihmisyksilön ytimeen – Pääskynen sukeltaa pelotta Harri Sirolan Abiturientti-klassikosta tuttuihin synkkiin syvyyksiin. Mielenpainuvaa ja haastavaa luettavaa kaipaavien kannattaa ehdottomasti antaa Hyvälle ihmiselle tilaisuus.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 198
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Kim Leine: Kuilu

Kim Leine teki vaikutuksen Ikuisuusvuonon profeetat -romaanillaan nelisen vuotta sitten, eikä alkuvuodesta suomeksi ilmestynyt Kuilu jää juuri pekkaa pahemmaksi. Tanskalaisten Gottliebin kaksosveljesten traaginen taival on yksi tämän kirjavuoden ikimuistoisimmista elämyksistä.

Vuonna 1918 Kaj ja Ib Gottlieb lähtevät seikkailunhaluisina vapaaehtoisina mukaan Suomessa riehuvaan kansalaissotaan. Valkoisten puolella sodittu ”vapaussota” jättää synkän jälkensä sekä Kajhin että Ibiin, jotka yrittävät kumpikin karistaa traumansa ja omat luonnevikansa maailmansotien välisen rauhanajan ilonpitoon. Gottliebin veljekset ja Eurooppa ajautuvat kuitenkin hitaasti kohti uutta tragediaa, ja Kolmas valtakunta miehittää Tanskan. Niinpä vastarintaliikkeen jäseniksi päässeet Kaj ja Ib joutuvat jälleen kerran tekemisiin kuoleman kanssa.

Kuilu jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan – kyse onkin erittäin sisältörikkaasta ja monipuolisesta lukuelämyksestä, joka muuttaa muotoaan varsin luontevalla tavalla. Romaanin aloittava sisällissotakuvaus koulutusleireineen ja Tampereen valloittamisineen ei edusta Kuilun omaperäisintä sisältöä, mutta Leine on onneksi malttanut pitää väkivaltaisen ja intensiivisen sotimisen kurissa romaanin muuhun sisältöön nähden. 130 sivun mittainen sotaosio on juuri sopivan mittainen ristiretki, jonka aikana lukija ehtii mainiosti tutustua Kajhin ja Ibiin sekä huomata, kuinka veljesparat muuttuvat ja vanhenevat melkeinpä silmissä verilöylyjen keskellä.

Kuilun Suomeen sijoittuva osuus etenee myös varsin rivakalla tahdilla, ja romaanin luvut koostuvat tässä vaiheessa varsin nopeista tunnelmakuvista esimerkiksi sodanrunteleman maaseudun maisemista tai tuhoutuneen Tampereen raunioissa kykkimisestä. Leine tarjoilee kieltämättä vaikuttavia ja painajaismaisen pysäyttäviä väläyksiä toiminnan keskellä.

He heittävät käsikranaatin huoneeseen, josta kuulevat ääniä, ja kun se on räjähtänyt, he menevät sisään, ja siellä on viisi miestä, kaksi vielä elossa mutta aseistamattomina, ja muutamat heistä, Ib mukaan lukien, ryhtyvät kylmästi ja järjestelmällisesti tappamaan miehiä kiväärinperillä, eivätkä nämä päästä ääntäkään, niin kuin eivät nekään jotka lyövät, kuuluu vain moottoriajoneuvojen hurinaa ja tykistön ja kivääritulen pauketta joka saa seinät välähtelemään ja huoneen välkkymään räjähdysten räikeästä valosta ja heidän järjestelmällisestä, lähes verkkaisesta väkivallastaan, kuin elokuvan nopeina leikkauksina. Kaj näkee että miehet ovat löytäneet lääkärintakkeja ja korsetteja jotka he ovat pukeneet sotilaspuvun päälle, samoin kuin lääkärinvälineitä, otsalamppuja, stetoskooppeja, leikkaussalinaamioita, kumistetoskooppeja, he ovat myös mustanneet poskensa, eikä heitä enää tunnista. Takit ovat jo veressä, ja pian kaikki miehet ovat valkoisissa univormuissa, ne lepattavat heidän ympärillään kun he kulkevat käytävää pitkin kiväärejä rennosti käsissä lepuuttaen, kuin jollakin murhanhimoisella lääkärinkierroksella, ajattelee Kaj joka on edelleen vain sotilasvaatteissaan. [s. 72–73]

Kajn ja Ibin Tanskaan kotiutumisen jälkeen alkaa Kuilun mielenkiintoisin ja puistattavin osuus. Tavallisesta elämästä vieraantuneet veljekset ryhtyvät rakentamaan kumpikin tahoillaan omaa aikuiselämäänsä, mutta tragediat pysyttelevät itsepintaisesti Gottliebien kannoilla. On suorastaan huikeaa seurata, kuinka Kaj ja Ib hylkäävät hitaasti mutta varmasti omat näkemyksensä, jotka kannattelivat veljekset sodan kauhujen läpi, ja miten veljekset kadottavat itsensä siviilissä tapahtuvien julmuuksien sekaan. Julma mutta hienovarainen Ib kylvää kaaosta ja kuolemaa vaivihkaa ympärilleen, kun taas inhimillinen Kaj pyrkimyksistään huolimatta ajautuu ongelmiin niin ihmissuhteissaan kuin urallaankin.

Leine pitää Kuilun keskimmäisessä osassa fokuksen Kajn edesottamuksissa, ja hän on haavoittuvuudessaan ja monitahoisuudessaan veljeksistä ehdottomasti mielenkiintoisempi ja samaistuttavampi hahmo. Kajn seikkailut ja elämänvaiheet vievät miesparan suorastaan pelottavien ja varsin yllättävien sivuhahmojen luokse. Uudet tuttavuudet ovat romaanin häijyyn ja synkkään ihmiskuvaukseen oivallisesti sopivia, mahtavan omaleimaisia ja karmaisevan nurinkurisia hahmoja, joiden välityksellä Leine osaa kuvata iloisen 30-luvun estotonta ja lihallisten nautintojen ympärille rakentuvaa ilmapiiriä raadollisine lopputuloksineen. Hyvänä esimerkkinä tästä käy sivuhaara, jonka aikana Kajlla on avoin suhde naimisissa olevaan saksalaiseen arabianopettajaansa.

Kun Kaj joskus harvoin törmää Josephan mieheen tai kun he syövät illallista yhdessä, hän huomaa punastuvansa, mutta Herr Müller on täysin asiallinen häntä kohtaan ja keskustelee Tanskan kirjallisuudesta, jota on lukenut alkukielellä, ja Kajn opintojen sujumisesta. Vaihtaako aviopari katseita? Ja jos vaihtaakin, mitä se merkitsee? Vaikka miehellä on hyvä syy olla mustasukkainen, jos hän tietää mitä on tekeillä, ja Kaj arvelee hänen tietävän, Kaj on omalla puolestaan mustasukkainen miehelle ja tuntee itsensä aisankannattajaksi. Hän kuulee miten puolisot puhuvat toisiaan teititellen, ja se kuulostaa Kajn korvissa erityisen intiimiltä, lähes suuteluun verrattavalta, kun taas hän joutuu itse tyytymään mitättömään sinutteluun, ja hän kuulee katkelmia keskustelusta jota Josepha käy miehensä kanssa silloin kun mies on työhuoneessaan, ja hän kuulee että heidän välillään vallitsee vanha ja luja ja rikkumaton luottamus, jota hän ei voi koskaan tavoittaa eikä tuhota. Tämä luottamuksen menetys tekee kipeää, ja se saa hänet inhoamaan Josephaa ja koko asuntoa. [s. 295]

Sitä vastoin Kuilun viimeinen osa saksalaismiehityksen kuvauksineen on hieman ongelmallinen. Leine loikkaa estottomasti jälleen uudenlaisen sisällön pariin muuttaen romaanin loppuosan jännärimäiseksi kujanjuoksuksi. Kajn poukkoilu vastarintaliikkeen ja natsien välillä on turhan pitkitetty ja hivenen sekava vaihe, joka kuitenkin kasvaa hitaasti erittäin vaikuttavaksi ja traagiseksi päätepisteeksi Kajn ja Ibin tarinalle. Leine onnistuu nostattamaan tunnelman kattoon itsevarmasti ja tyylikkäästi, ja Kuilun loppuhuipennus on erittäin tyylikäs päätös romaanille.

Sisällissodan tapahtumiin palaava Sodan runokirja -epilogi on vähän omituinen loppulause Kuilulle. Leine täydentää kyllä mielenkiintoisesti sotaretkeen tarkoituksella jätettyjä aukkoja, mutta pohjimmiltaan epilogi tuntuu lopulta lähinnä sotaisamman sisällön uudelleen lämmittelyltä. Jälkinäytös ei aivan löydä kokonaisuudesta paikkaansa, mikä on harmillinen takaisku sisällöltään rikkaan mutta muuten niin ihailtavan yhtenäiseltä tuntuvan kokonaisuuden kannalta.

Kuilu on koukuttava ja monitasoinen romaani sodasta, rauhasta sekä näiden kahden ääripään välillä paikkaansa etsivän ihmisen rimpuilemisesta. Vähän repsottamaan jääneestä loppupuolesta huolimatta Kuilu raivaa kevyesti tiensä vuoden merkittävimpien lukuelämysten sekaan.

Alkuteos: Afgrunden  

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015

Suomennos: Katriina Huttunen

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 724

Kansikuva: Jussi Kaakinen

Lajityyppi: historiallinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Paul Auster: 4 3 2 1

Tiivistunnelmaisista ja hillityn mittaisista romaaneistaan tunnettu Paul Auster luo nahkansa uhkarohkeasti mutta uskomattoman komeasti 4 3 2 1 -tiiliskiven muodossa – Ian McEwan toteutti yhtä riskialttiin ja onnistuneen kirjallisen muuttumisleikin taannoin Pähkinänkuori-teoksellaan. Reippaasti yli tuhatsivuinen 4 3 2 1 voi tuntua kirjahyllyssä köllötellessään melkoiselta luku-urakalta, mutta kunhan lukija ja Auster pääsevät vauhtiin, Fergusonin nelinkertainen elämä vie taatusti mennessään.

Toissa keväänä ilmestynyt Miki Liukkosen O laajensi ainakin omissa silmissäni romaanin käsitettä ja sitä, miten massiivisen maailman lukijan silmille voikaan levittää yhden niteen muodossa – O:n kantavana ideana kun oli kertoa yksinkertaisesti ”kaikki”, ja mielestäni Liukkonen onnistui tässä suorastaan loistavasti. Auster ampaisee itsevarmasti samanlaisiin sfääreihin 4 3 2 1:n siivillä, sillä romaanissa kerrotaan kaikkiaan neljä erilaista versiota vuonna 1947 syntyneen Archie Fergusonin ja tämän lähipiirin elämästä 1900-luvun puolivälin Amerikassa.

4 3 2 1 muistuttaa neljällä erilaisella tarinalinjallaan etäisesti Orhan Pamukin romaania Kummallinen mieleni, jossa Mevlut-päähenkilö pääsee kokemaan elämänsä rakkauden kahteen kertaan eri naisen kanssa ja näkemään, miten erilaisista asioista onnellisuus voikaan koostua. Auster kuljettaa Ferguson-parkaa kaikkiaan neljän hyvin erilaisen vaihtoehtoisen elämän läpi, jossa esimerkiksi avioerot, kirjallisen kunnianhimon löytymiset, rakastumiset, Ohukainen ja paksukainen -leffoista innostuminen, auto-onnettomuudet, yliopistossa opiskeleminen, Pariisissa kirjailijanelämän viettäminen ja seksuaalinen suuntautuminen mullistavat Fergusonin elämän kukin omalla tavallaan eri tarinalinjoilla.

Ferguson toimii itse romaanin vakaana kivijalkana, ja hahmo pysyy luonteenpiirteineen suhteellisen samanlaisena tarinan kaikissa vaihtoehtoisissa tulkinnoissa. Hahmo on monitasoinen ja mielenkiintoinen tuttavuus, joka reagoi käänteisiin omalla tavallaan aina yhtä uskottavasti ja johdonmukaisesti. Auster osaa toki myös kuvata rajuimpien epäonnenpotkujen seuraukset raadollisesti päähenkilönsä mielenmaailmassa – tarinoista kolmosversio erottuu edukseen kaikessa melankolisuudessaan ja traagisessa holtittomuudessaan.

4 3 2 1 on kaikkine tarinoineen autenttinen ja herkkä kuvaus niin Yhdysvaltojen historian kipukohdista 50- ja 60-luvuilla kuin myös elämästä itsestään, ja Auster osaa näyttää hienovaraisesti elämän eteenpäin kuljettavan voiman kerran toisensa jälkeen. Romaanin kaikki hahmot kohtaavat suuria ja pieniä vastoinkäymisiä säännöllisin väliajoin, ja niistä pyristely johtaa vääjäämättä uutta kohti. Fergusonin yrittäjävanhempien urat ja avioliitot taipuvat uskottavasti ja inhimillisesti neljälle varsin omanlaiselleen mutkalle, ja mielestäni kunnianhimoisen ja yritteliään Rose-äidin taivalten seuraaminen oli ajoittain melkein jopa mielenkiintoisempaa kuin Fergusonin kommelluksista lukeminen.

Auster kuvaa varsinkin 4 3 2 1:n alkupuoliskolla mielenkiintoisesti omin käsin rakennetun amerikkalaisen unelman pimeää puolta – uuttera Stanley-isäukko on valmis uhraamaan aivan liikaa työlleen, ja etäinen vanhempi heittää synkän varjonsa raastavalla tavalla Fergusonin ylle.

Ei siinä, oliko rahaa liikaa vai liian vähän, ei siinä mitä ihminen teki tai jätti tekemättä, ei siinä, ostiko isomman talon tai kalliimman auton, vaan kunnianhimossa. Se selitti, miksi Brownstein ja Solomon onnistuivat soljumaan elämänsä läpi verraten levollisin mielin: kunnianhimon kirous ei piinannut heitä. Sen sijaan Fergusonin isä ja Don-setä olivat tulenpalavan kunnianhimoisia, mikä paradoksaalisesti teki heidän maailmoistaan pienemmän ja epäviihtyisämmän kuin niiden, joita se kirous ei vaivannut, sillä kunnianhimo merkitsi ainaista tyytymättömyyttä, jatkuvaa nälkää saada lisää. loputonta yrittämistä, ja koska suurimmatkaan saavutukset eivät voisi tyydyttää uusien ja vielä suurempien saavutusten janoa, oli pakko laajentaa yksi kauppa kahdeksi ja sitten kaksi kolmeksi, pakko puhua nyt neljännen kaupan rakentamisesta ja jopa viidennen, samalla tavalla kuin yksi kirja oli pelkkä askelma toiseen kirjaan, ja lisää kirjoja syntyi koko elämän ajan, mikä edellytti samanlaista keskittymistä ja määrätietoisuutta kuin liikemies tarvitsi rikastuakseen. [s. 124–125]

Auster osaa ottaa kaiken irti romaaninsa rikkaasta hahmogalleriasta, ja hän esittää mielenkiintoisia ja uskottavia variaatioita vaihtoehtoisista ihmissuhteista. Esimerkiksi Fergusonin elämän rakkautena nähtävästä Amy Schneidermanin hahmosta versoaa erittäin mielenkiintoisia ja vähän puistattaviakin juonikuvioita. Jännitteinen ja kaikkea muuta kuin tasainen suhde Amyyn on lopulta turhankin suuressa roolissa romaanin puolivälissä, sillä samojen elementtien käsitteleminen eri tarinoissa luo väkisinkin turhalta vaikuttavaa toistoa tarinaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä ankea kuin miltä lukijasta saattaa tuntua 4 3 2 1:n puolivälin paikkeilla, kun Auster jää pyörimään Kennedyn salamurhan, Vietnamin sodan ja Amyn liehittelyn välimaastoon, sillä romaanin ihmissuhdekuvaus ja yhteiskunnallisen murrosajan käsitteleminen ovat suorastaan loistavia. Auster uskaltaa tuikata terävän kynänsä esimerkiksi katastrofaalisen Vietnamin sodan ytimeen ja osaa tuoda esille Yhdysvalloissa 50 vuotta sitten rehottaneen rasismin, jota käsitellään ainakin omasta mielestäni raikkaista näkökulmista – esimerkiksi hyväosaisen juutalaisväestön kokema viha ja epäluulo mustaa kansanosaa kohtaan oli todella yllättävää ja silmiä avaavaa luettavaa.

Itse ehkä koin ihan romaanin loppupuolella leimahtavien opiskelijamellakoiden kuvaamisen vähän puuduttavaksi ja pitkitetyksi, mutta Amyn ja Fergusonin suhteen käsitteleminen suoranaisen sotatilan keskellä on sekin lopulta varsin huikea loppuhuipennus yhdelle päähenkilön elämänvaiheelle. 4 3 2 1 on ihmissuhdekuvaukseltaan saman tason napakymppi kuin Hanya Yanagiharan herkkä ja monitasoinen Pieni elämä – raadollissävytteiset Julietin ja Andyn kohtaamiset kuuluvat ehdottomasti romaanin unohtumattomimpiin hetkiin, ja Auster osaa myös tasapainoilla komeasti kevyemmän sisällön kanssa. New Yorkissa asustava juutalaisyhteisö kietoutuu Fergusonin ympärille eksentrisine sukulaisineen ja Amyineen uskottavasti ja mielenkiintoisesti.

Austerin tuotannon tuntevat tuskin yllättyvät siitä, että urheilu ja kirjoittaminen ovat vahvasti läsnä melkein kaikissa Fergusonin elämissä. Pitkät ja laajat kuvaukset pesäpallon ja koriksen parissa huhkimisesta eivät tehneet minuun järin suurta vaikutusta, vaikka tässäkin teemassa on toki omat hetkensä. Esimerkiksi eräässä tarinalinjassa kuvattiin hauskasti sitä, kuinka Ferguson löytää kirjoittamisen nimenomaan urheilun kautta.

Kirjailijuus ja lehtityö vievät lopulta Fergusonin mennessään, ja olin iloisesti yllättynyt siitä, miten 4 3 2 1:n runsaita tekstimassoja piristetään tyylillisillä muutoksilla. Romaanissa on näet mukana Fergusonin omia tekstejä, jotka ovat virkistävän erilaista luettavaa ja uskottavia hengentuotoksia kirjoittajansa kulloiseenkin ikätasoon nähden. Auster ei lähde kuitenkaan revittelemään tyylikokeiluilla Nathan Hillin sisällöltään moninaisen Nix-romaanin tavoin, vaan proosan sisäistä proosaa esiintyy juuri sopivaksi harvennetulla tiheydellä – ja se on vieläpä laadultaan hulvattoman hauskaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy nuoren Fergusonin rustaama novelli kovaonnisen kenkäparin karusta kohtalosta.

Mutta kuten veljeksillä yleensä, niillä on eripuran ja pahantuulisuuden hetkiä, riitoja ja kiukunpuuskia, sillä vaikka ne ovat solmitut saman miehen jalkoihin, nuo jalat ovat hieman erilaiset – Quinen vasen ja oikea jalka eivät aina tee täsmälleen samoja liikkeitä samaan aikaan. Ajatelkaamme tuolissa istumista, Vasenkätisenä Quinn yleensä vie vasemman jalan oikean päälle paljon useammin kuin oikean jalan vasemman päälle, ja ani harva tunne on ihanampi kuin ilmaan nostaminen, hetkellinen lattiasta erkaneminen ja pohjan paljastaminen maailmalle, ja koska Hank on vasen kenkä ja pääsee näin ollen nauttimaan tästä elämyksestä useammin kuin Frank, Frank kantaa hienoista kaunaa Hankia kohtaan, joskin se tavallisesti pinnistelee salatakseen sen, mutta joskus jalan nostaminen saa Hankin niin hilpeälle tuulelle, ettei se malta olla vinoilematta. Se naureskelee killuessaan korkeuksissa isännän oikean polven oikealla puolella ja huutelee Frankille: Millaisia ilmoja siellä alhaalla pitelee, Frankie-poitsu?, missä vaiheessa Frank väistämättä polttaa päreensä ja käskee Hankin tukkia turpansa. [s. 342]

4 3 2 1 on elämänmakuinen, uskomattoman sisältörikas ja huikean monitasoinen romaanijärkäle, jonka neljä erilaista tarinaa nivoutuvat yhteen vähintäänkin ainutlaatuiseksi kokonaisuudeksi. Auster ylittää sekä itsensä että kaikki suuret odotukseni romaania kohtaan, ja 4 3 2 1 vei minut täysin mennessään viimeisen kahden ja puolen viikon aikana. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi 2010-luvun merkittävimmistä amerikkalaisista romaaneista, joka myös nostaa Austerin kirjailijanuran uudelle tasolle komealla ja hersyvän yllätyksellisellä tavalla.

Alkuteos: 4 3 2 1
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 1141
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakamin romaanien ystävillä on ollut viimeisen viiden vuoden ajan todelliset kissanpäivät – Tammi on tarjoillut syksyisissä kirjakattauksissaan aina yhden Murakami-suomennoksen, ja kustannuspäälliköt ovat uskaltaneet näyttää vihreää valoa myös miehen varhaisempien romaanien kääntämiselle. Näistä erikoisin ilmestys lienee ollut Maailmanloppu ja ihmemaa -seikkailuromaani, joka erottuu fantasia- ja scifielementteineen varsin radikaalisti Murakamin muusta tuotannosta. Viime syksynä suomeksi päivänvalon nähnyt mutta alkujaan jo vuonna 1992 Japanissa ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen ei juuri koettele genrerajoja, mutta on sitäkin kovempi ja mieleenpainuvampi tähtihetki Murakamin kirjallisella uralla.

Romaanin päähenkilönä nähdään baariyrittäjä Hajime, jolla on elämä päällisin puolin varsin mukavasti reilassa. Äveriään mutta avuliaan appiukon rahoituksella perustetut ravintolat takovat tulosta, vaimo ja lapsetkin voivat hyvin ja 36-vuotias Hajime kokee olevansa onnellinen perheensä ja afääriensä kanssa. Hahmon menneisyydestä kuitenkin paljastuu yksinäisyyden ja surumielisyyden sävyjä, joita Hajimen lapsuudenystävä ja ensirakkaus on ollut helpottamassa, ja aikamieheksi varttunut Hajime muistelee polion runtelemaa jalkaansa laahaavaa Shimamoto-tyttöä edelleen lämmöllä.

Myöhemmät ihmissuhteet eivät ole tuntuneet oikein miltään Shihamotoon verrattuna, ja Hajime kokeekin elämästään puuttuvan merkittävän palasen, vaikka ei osaa määritellä, mitä oikein kaipaa tai haluaa. Hajime pääsee kartoittamaan omia tarpeitaan, kun Shimamoto yhtäkkiä palaakin kuvioihin. Alkuhuuman jälkeen Hajime joutuu tekemään mahdottoman valinnan, jonka seurauksia on kuitenkin vaikea arvioida etukäteen – saati sitä, kuinka vakavissaan oudosti käyttäytyvä Shimamoto lopulta onkaan Hajimen suhteen.

Verkkaisesti käynnistyvä Rajasta etelään, auringosta länteen on aloitukseltaan melkeinpä hypnoottinen vyöryttäessään lukijan silmille Hajimen lapsuudesta ja nuoruudesta nousevia tuskallisia muistoja. Hajimen ja Shimamoton suhteen kuvaaminen loistaa kaikessa outoudessaan ja häiriintyneisyydessään. Shimamoto jättää peruuttamattoman jälkensä Hajimeen, joka myöhemmin elämässään lähestyy naisia lähinnä sen mukaan, ovatko nämä perheensä ainoita lapsia kuten mies itse tai raahaako kyseinen hameväen edustaja jalkaansa Shimamoton tavoin.

Murakami kuvaa taidokkaasti sitä, miten Shihamoto onnistuu joko tahattomasti tai tarkoituksella sekoittamaan muutenkin mieleltään oirehtivan Hajimen pään lopullisesti. Onkin karmaisevaa lukea, kuinka Shimamoton varjo häilyy Hajimen ihmissuhdeongelmien ja naisiin suhtautumisen taustalla – siitä puhumattakaan, kuinka sekaisin Hajime menee naisen palatessa kuvioihin. Romaanissa on aavemaista ja häiriintynyttäkin tunnelmaa, jota Murakamin teoksissa harvemmin näkee. Loistavana esimerkkinä tästä on kohtaus, jossa Hajime lähtee Ayoyamassa varjostamaan Shimamotoa muistuttavaa naista ja joutuu keskelle todella omituista tilannetta. Hajimen eksiin ja näiden suhteiden onnettomiin päätöksiin liittyvät takaumat ovat myös erittäin mielenkiintoista ja omalaatuista luettavaa, jotka tuovat mieleen Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelman kierohkot mutta koskettavat tekstit.

Rajasta etelään, auringosta länteen eroaa myös toisenkin keskeisen teemansa ansiosta Murakamin muista romaaneista. Miehen teoksissa on harvemmin seurattu näin arkirealistisissa merkeissä tavallisen yrittäjäisän ahkeraa työskentelyä ja tavallista perhe-elämää, joille muistetaan antaa mukavasti tilaa romaanissa. Murakami kuvaa varsin uskottavasti Hajimen ja tämän vaimon suhdetta, ja yksi romaanin hienoimmista kohtauksista nähdäänkin miehen kodin seinien sisällä, kun Hajime ja puoliso puhdistavat ilmaa loistavalla dialogilla höystettynä teoksen loppupuolella.

Myös Hajimen työkuviot ovat varsin suuressa roolissa romaanissa, ja niiden kautta päästään tutustumaan bisneksiä rahallisesti ja henkisesti tukevaan appiukkoon. Hajimen appi on varsin eksentrinen papparainen, joka ei epäröi lain kiertämistä liiketoimiensa lutvittamiseksi saati Hajimen hyödyntämistä hämärähommissaan. Hajimen raha-asioihin jatkuvasti puuttuva appiukko onnistuu hitaasti ja varmasti nakertamaan päähenkilön motivaatiota omaa yritystä kohtaan, ja sitä kautta toki työntämään Hajimea poispäin vaivalla rakennetusta onnellisesta elämästä.

Häiriintyneimmillään appiukko usuttaa Hajime-parkaa helpottamaan paineita vieraiden naisten kanssa – eli antaa vävylleen luvan pettää tytärtään – ja tällainen öyhötys on omiaan ajamassa Hajimea kohti äärimmäisen valinnan tekemistä. Appiukon överiksi vedetty hahmo ei ihan istu mukaan muuten hienovaraiseen kerrontaan, mutta toisaalta vanhan miehen vahva vaikutus vävyparkaan on karmaiseva ja mielenkiintoinen sivujuonne tarinassa.

Tarkkailin hänen ilmettään. Hetken ajan pelkäsin, että appi tiesi yhteydenpidostani Shimamoton kanssa ja oli kutsunut minut lounaalle sen takia. Mikään hänen äänensävyssään ei kuitenkaan viitannut siihen, että hän aikoisi kuulustella minua naisasioistani. Hän puhui vain yleisellä tasolla.
   ”Minäkin olin sinun iässäsi kova huvittelemaan. Senkään takia en aio kieltää sinua makaamasta muiden naisten kanssa. On ehkä outoa sanoa näin omalle vävylleen, mutta minusta on vain parempi, jos pidät sopivasti hauskaa. Se tekee ihmiselle joskus hyvää. Kun ei päästä paineita kertymään, kotonakin menee paremmin ja on helpompi keskittyä töihin.” […]
   […] ”Älä sitten pelehdi tyhjänpäiväisten naisten kanssa. He tekevät sinustakin tyhjänpäiväisen ihmisen. Ja samoin hölmö nainen tekee rakastajastaan hölmön. Mutta älä ole liian hyvienkään naisten kanssa. Sellaisesta suhteesta ei halua palata takaisin. Sitten ei enää tiedä mihin mennä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?” [s. 143]

Vaikka Murakami liikkuu hyvin erilaisilla temaattisilla vesillä Rajasta etelään, auringosta länteen -romaanissaan, teokseen on livahtanut mukaan varsin murakamimaisia maneereja – itseäni eniten hiertävä länsimaisella kulttuuritietoudella päteminen ei ole jäänyt suinkaan kyydistä pois. Murakamilla on myös hieman hämmentävä tapa selittää käänteitä auki hieromalla asioiden todellisia laitoja suoraan sanottuna lukijaan naamaan.

Alleviivaaminen ja toisaalta vähän lukijan aliarvioiminenkin tuntuvat kuitenkin hieman ristiriitaisilta elementeiltä romaanin yleiseen arvoituksellisuuteen nähden, kun esimerkiksi kaikkia Shimamoton salaisuuksia ei todellakaan paljasteta romaanin lopussa. On vaikea sanoa, kuinka itseironisessa tarkoituksessa juonen itsestäänselvimmät kohtaukset on lopulta tuotu mukaan kokonaisuuteen, mutta ne eivät ainakaan omalla kohdallani tehneet suurta vaikutusta. Esimerkiksi Star Crossed Loversin soitattaminen Hajimen anniskeluliikkeessä ja tätä seuraava kappaleen analysointi eivät ole yhdessä erityisen luonteva liikesarja romaanissa.

”Star Crossed Lovers”, Shimamoto sanoi. ”Mitähän se tarkoittaa?”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneitä rakastavaisia. Onnettomia rakastavaisia. Se on englanninkielinen fraasi. Tässä se viittaa Romeoon ja Juliaan. Kappale kuuluu sarjaan, jonka Ellington ja Strayhorn sävelsivät esitettäväksi Ontariossa pidettävillä Shakespeare-festivaaleilla. Alkuperäisessä esityksessä Johnny Hodges soitti Julian osan alttosaksofonilla ja Paul Gonsalves soitti Romeon osan tenorisaksofonilla.”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneet rakastavaiset”, Shimamoto sanoi. ”Jotenkin kuulostaa siltä kuin kappale olisi sävelletty meitä varten.”
   ”Olemmeko me rakastavaisia?”
   ”Oletko sitä mieltä, että emme ole?” hän kysyi. [s. 182]

Kaiken kaikkiaan Murakamin kuvaama ihmissuhderuletti, jota Hajime lähtee pelaamaan uhkarohkeasti koko elämällään, on mielenkiintoinen ja monitasoinen vyyhti – kyse on mielestäni yhdestä parhaimmista lukemistani Murakamin romaaneista. Omituisten ja häiriintyneiden tapahtumien keskellä ovat sätkimässä puutteelliset ja samaistuttavat hahmot, jotka yrittävät ongelmistaan huolimatta löytää läheisyyttä toisistaan. Murakami onnistuukin näyttämään kouriintuntuvasti sen, kuinka ihmisen omat tarpeet ja ominaisuudet voivat tuottaa toisen osapuolen elämässä vahingollisia ja peruuttamattomia seurauksia, joista lukeminen on parhaimmillaan varsin puistattava kokemus.

Alkuteos: 国境の南、太陽の西 /
Kokkyō no Minami, Taiyō no Nishi
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1992
Suomennos: Juha Mylläri
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 230
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Markku Ropponen: Koirapuistoromaani

Markku Ropposen Koirapuistoromaani on kesäisen letkeä ja tapahtumarikas veijariromaani. Syrjäytymään päin ollut jyväskyläläinen Onni Mäihälä palkataan kaupungille koirapuisto-ohjaajaksi, ja joutomiehen elämä saa yllättävää täytettä varsin omintakeisen palkkatyön myötä. Mittavan mutta hämäräperäisen testamenttilahjoituksen turvin perustettu ”koiranvirka” herättää melkoisesti närää kaupungin työntekijöiden keskuudessa, ja Mäihälä huomaa pian joutuneensa köydenvetoon inhottavien virkahenkilöiden kanssa – byrokraatti-ilkimykset ovat riepottelemassa miesparkaa niin työasun kuin kellokorttilaitteen hankkimisen kanssa.

Myös koirapuistoon tuntuu heilahtavan jos jonkinlaista sakkia: muun muassa koko puistohanketta vastustava Mäihälän nuoruudenihastus, koirankakkapusseja kauppaava helppoheikki ja vähän turhankin maallistunut ortodoksipappi käyvät kääntymässä koirapuiston tiluksilla. Onneksi Mäihälän unelias koirakaveri Vauhkonen ei jaksa hermostua vastoinkäymisistä vaan kääntää kylkeään meiningin käydessä liian riehakkaaksi.

Koirapuistoromaani ei ole juoneltaan missään tapauksessa järin monimutkainen tai erityisen yllättäviä käänteitä sisältävä kokonaisuus. Olin silti iloisesti yllättynyt siitä, että vaikka lukija osaakin esimerkiksi arvata Mäihäsen vetävän koirapuisto-ohjaajan hakuprosessissa pisimmän korren, Ropponen venyttää työpaikasta kamppailemisen rohkeasti reilun sadan sivun mittaiseksi operaatioksi. Kaiken kaikkiaan Ropposen rennon itsetietoinen ja luistava kirjoitustyyli sopii loistavasti mukaan romaanin tunnelmaltaan rentoon maailmaan.

– Ja nyt sitten mielit polkaista uuden elämän alkuun hakemalla koirapuiston ohjaajaksi? Sofia Laitimmainen sanoi.
   – Totta, mistä tiesit?
   – Näytät koiraihmiseltä eikä talossa muusta puhuta kuin siitä testamenttilahjoituksesta. Ajattele kahdeksan miljoonaa euroa koirapuiston perustamiseksi ja ohjaajan palkkaamiseksi.
   – Miten niin näytän koiraihmiseltä?
   – Sulla on talutusremmin hankaama känsä peukalontyvessä ja paimenkoiran silmät.
   – Ja se tietää täsmälleen sitä, ettei valintaani estä mikään.
   – Täsmälleen. [s. 73]

Mäihälän tartuttua koirapuiston ruoriin tarina seuraa nelijalkaisten asiakkaiden ja näiden erikoisten omistajien kanssa tehtävää ohjaustyötä, ja mukaan mahtuu jos jonkinlaisia juonikuvioita aina hajoavista koiranmurkina-automaateista puistoon hylättyjen koirien karuihin kohtaloihin. Parin luvun mittaisten juonikuplettien varrella koirapuisto-ohjaajan virkaan ja salaperäiseen testamenttiin liittyvät salaisuudet paljastuvat verkkaiseen tahtiin. Vaikka kyse ei lopulta olekaan kovin kummoisesta saati erityisen syvälle sukeltavasta punaisesta langasta, Ropponen onnistuu tarjoilemaan muutaman ovelan juonenkäänteen matkan varrella.

Koirapuistoromaani on kuitenkin vähän ongelmallinen romaani sen suhteen, että koiraparat jäävät värikkään ihmishahmokavalkadin jalkoihin kerran toisensa jälkeen. Tähän sopii oivaksi esimerkiksi kohtaus, jossa Mäihälä käyttää Vauhkosta erikoisen koirapsykologin pakeilla – kyseinen juonenhaara antaisi loistavan mahdollisuuden päästä sukeltamaan hurttien sielunelämään, mutta valokeila pysyy turhauttavan itsepintaisesti hernekeittoa ryystävässä ja burmalaista Koirien kirjaa tavaavassa lanttumaakarissa.

En tokikaan odottanut Koirapuistoromaanin nousevan ihmisen ja eläimen suhdetta kuvatessaan Helen Macdonaldin H niin kuin haukka -romaanin tasolle, mutta kyllä se vähän harmittaa, että sympaattiset hännänheiluttajat jäävät niin pinnallisiksi tuttavuuksiksi. Ropponen ei selvästi ole oikein osannut veistää vaikkapa koirapäähenkilölleen kunnon osuutta romaanista, ja Vauhkosesta uneliaan tekeminen on ollut pidemmän päälle vähän laiskan oloinen ratkaisu – nurkkiin nukkumaan unohtuva koirakaveri on jätetty kaikkea muuta kuin luontevasti ulos erittäin oleellisistakin kohtauksista.

Ihmishahmojen väliset kahnaukset ja kuviot nousevat juonessa huomattavan suureen rooliin, ja esimerkiksi sen tilan, jonka Ropponen hassaa päälleliimatun oloiseen lemmenleimahdukseen Mäihälän ja ukulelea soittavan laitoskeittäjän välillä, olisi voinut lahjoittaa paljon mieluummin koirahahmoille. Hauveleiden rajatut roolit ja vaikutusmahdollisuudet koirapuiston ympärillä pyörivässä romaanissa muodostavat ratkaisun, jota kaikkien lukijoiden ei ole välttämättä kauhean helppoa sulattaa.

Koirapuistoromaani on ongelmallisista asetelmistaan huolimatta leppoisan runsas ja monipuolinen kesäinen lukupaketti. Rennon lyhyet luvut, ripeä etenemistahti ja Ropposen viihdyttävät verbaaliset vyörytykset pitävät huolta siitä, että esimerkiksi löhölomailevan lukijan on helppo tarttua romaaniin epäsäännöllisinkin väliajoin ja katsoa, mitä Mäihälä ja Vauhkonen kulloinkin puuhailevat työmaallaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 391
Kansikuva ja kuvitus: Ilja Karsikas 
Lajityyppi: veijariromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Stephen King: Viimeinen vartio

Stephen Kingin dekkaritrilogian loppuhuipennus on ilmestynyt suomeksi pitkän odotuksen jälkeen. Kauhun kuningas siirtyi kolmikon aiemmissa osissa Mersumies ja Etsivä löytää varsin luontevasti jännityksen pariin, mutta Viimeinen vartio on tässä suhteessa karvas pettymys – kauhu valtaa kömpelösti ja kiusallisesti alaa etsivä Bill Hodgesin viimeisessä seikkailussa. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia trilogian kaikista osista.

Eläköitynyt ja elämästä jälleen nauttiva Hodges jatkaa etsivätoimistonsa pyörittämistä Holly-aisaparinsa kanssa. Yllättävä rikostapaus, joka liittyy Brady ”Mersumies” Hartsfeldin iskussa halvaantuneen uhrin murhaan, johdattaa kuitenkin ex-kytän mutkikkaamman rikosvyyhdin jäljille. Ja kuinka ollakaan, uhrien omistamien hypnotisoivien pelikonsolien takaa alkaa löytyä liikaa yhteyksiä aivovammaosastolla vihanneksena makaavaan Hartsfieldiin.

Viimeinen vartio on äärimmäisen sekava ja hitaasti käynnistyvä romaani. King raahaa näyttämölle edellisosista tuttuja hahmoja, joiden myötä tuttuja tapahtumia valotetaan ihan uusista näkökulmista. Mielenkiintoisimpana elementtinä on Etsivä löytää -romaanin tapahtumien ajaksi sairaalaan unohdettu Hartsfield, jonka supervoimien heräämisen kuvaaminen ja hahmonkehitys Mersumiehessä koetun nöyryyttävän tappion jälkeen koukuttavat tehokkaimmin.

Tuttuun tapaan Hodges ei toimi hahmona saati kiinnosta lukijaa, vaan Hartsfieldin  ja tämän suunnitelmien seuraaminen ovat paljon jännittävämpää luettavaa. Hodgesin saama haimasyöpädiagnoosi ei mitenkään hillitse hahmon toimintaa saati tunnu missään vaiheessa erityisen merkittävältä osalta juonta. King osaa kuvailla Hartsfieldin sairaan mielen ”kehitystä” ja kostonhimoa kiinnostavasti, kun taas Hodgesin kohdalla dramaattisimmat juonenkäänteet lakastuvat lähinnä vaivaannuttaviksi.

”Se on haimasyöpä, ja valitettavasti huomasimme sen… tuota… aika myöhäisessä vaiheessa. Se on levinnyt maksaan.”
   Hodges tuntee kamppailevansa voimakasta, tyrmistyttävää naurunpuuskaa vastaan. Ei, kyse on muustakin kuin naurusta, hän haluaisi nakata päänsä takakenoon ja hitto jodlata kuin Heidin isoisä. Se kai johtuu siitä, että Stamos sanoi mutta ei toivoton. Hänelle muistuu mieleen vanha vitsi. Lääkäri sanoo potilaalle, että hänellä on hyviä ja huonoja uutisia. Kummat potilas haluaa kuulla ensin? Kertokaa ensin huonot, potilas vastaa. Teillä on aivokasvain, jota ei voi leikata. Potilas alkaa vetistellä ja kysyy, miten tuollaisen iskun jälkeen voi enää tulla hyviä uutisia. Lääkäri kumartuu lähemmäksi, hymyilee kahdenkeskisesti ja sanoo: Minä puikotan vastaanottoapulaistani, ja hän on upea. [s. 94–95]

Kerronnan sekavuuden takia Bradykin jää lopulta hukatuksi mahdollisuudeksi. Konnan ympärillä parveilee näet melkoinen joukko ihmisiä, joiden puikkoihin Brady voi siirtyä psyykkisillä voimillaan. Näitä apureita vain on aivan liikaa – menin Viimeisen vartion alkupuoliskon aikana useaan otteeseen sekaisin siitä, kuka on kukin Bradyn joukoissa enkä pitkään edest tajunnut, kuka kumma oli Z-Boy. Bradyn lakeijoista kiinnostavin on ehdottomasti Mersumurhaajalle kokeita tehnyt ja oman koekaniininsa pauloihin langennut tohtori Babineau.

Viimeinen vartio kuitenkin parantaa hienosti lopussaan. Hodgesin ja Bradyn väkivaltainen yhteenotto talvisella metsästysmajalla on Kingiä parhaimmillaan, eikä harkitun surumielinen ja haikea jälkinäytöskään onnistu vesittämään tunnelmaa. Viimeisen vartion jälkipuolisko toimii ehdottomasti alkua luontevammin, kun King unohtaa hölmöt yliluonnolliset elementit ja keskittyy jännittävän, suhteellisen realistisissa puitteissa pysyttelevän loppuhuipennuksen toteuttamiseen.

Viimeinen vartio on harmittavan epätasapainoinen päätös Kingin sujuvasti kulkeneelle dekkaritrilogialle. Kyseessä on selvästi kolmikon heikoin osa, josta Hodgesin seurassa viihtyneet saavat kuitenkin kohtuullisesti hupia irti – King sitoo irralliset juonenlangat suhteellisen tyydyttävästi yhteen, vaikka koetteleekin lukijaa ajoittain liikaa.

Alkuteos: End of Watch
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 400
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Don Delillo: Nolla kelviniä

Artisia tultaisiin hakemaan. Hänet työnnettäisiin hissiin ja vietäisiin alas johonkin niin sanotuista numeroiduista kerroksista. Hän kuolisi, kuolema aiheutettaisiin kemiallisesti, holvissa jossa on pakkasasteita, äärimmäisen tarkassa lääketieteellisessä prosessissa, jota ohjasivat joukkoharha, taikausko, ylimielisyys ja itsepetos. [s. 52]

Don Delillon Nolla kelviniä käsittelee rohkeasti kahta ihmiskuntaa ravistelevaa ja innostavaa teemaa – kuolemaa ja kuolemattomuuden houkuttelevaa ajatusta.

Lähitulevaisuudessa miljonääri Ross Lochart on perustanut syrjäisen tutkimuslaitoksen, jonne vetäydytään kuolemaan hallitun kliinisesti ja odottamaan syväjäähän aikaa, jolloin tiede on kehittynyt siihen pisteeseen, että lusikan nurkkaan heittäneitä ja jäädytettyjä voidaan palauttaa eloon. Rossin poika Jeff saapuu laitokseen seuraamaan, kuinka Jeffin äitipuoli ja Rossin uusi vaimo Artis on tekemässä kuolemaa – ainakin toistaiseksi. Sairaalloisen Artisin riutumisen ja sekä kuolemaan että kuolemanjälkeiseen elämään valmistautumisen ohella toisistaan etääntyneet isä ja poika joutuvat kohtaamaan toisensa ja ristiriitansa.

Romaanin ensimmäisellä puolikkaalla juonta kannattavaksi elementiksi tarkoitettu kolmiodraama isän, pojan ja äitipuolen välillä ei suoraan sanottuna kanna. Delillon tavaramerkiksi muodostunut etäinen dialogi kuvaa ajoittain hienosti sitä, kuinka ihmiset puhuvat toistensa ohi ymmärtämättä kanssakeskustelijaa, mutta jättää mielenkiintoiset hahmot todella etäisiksi – lukijalle ei missään vaiheessa esimerkiksi valkene, miksi Ross päätyy ennen romaanin puoliväliä tekemäänsä merkittävään ratkaisuun. Jeffin ja Rossin keskinäiset nahistelut eivät siis kauheasti innosta lukijaa, eikä Delillokaan saa isän ja pojan suhteen kipupisteistä kaikkea irti.

Kiinnostavinta antia edustavat Jeffin ja laitoksen henkilökunnan väliset keskustelut, jotka avaavat hienosti kuoleman uudelleenmäärittelystä seurannutta ideologista muutosta ihmiskunnassa. Pakastimessa ylösnousemustaan odottavat ihmiset pannaan esimerkiksi opiskelemaan kokonaan uutta kieltä uudessa maailmassa elämistä varten – tällaisista teemoista olisin lukenut mielelläni huomattavasti enemmänkin.

Kuolemattomuuden filosofia ja pöyhkeä ylpeys leijailevat vahvasti tutkimuslaitoksen käytävillä, ja Nolla kelviniä sisältääkin runsaasti pohdintaa aiheesta – harmi vain, että pohdinnat jäävät junnaaviksi ja etäisiksi tyhjyyttään koliseviksi monologeiksi, jotka vievät esimerkiksi kuolemanjälkeisen kielen kaltaiselta mielenkiintoiselta teemalta parhainta pontta pois.

Uusi järjestelmä joka tarjoaa uusia merkityksiä, aivan uusia aistihavaintojen tasoja.
   Se laajentaa todellisuuttamme, kasvattaa älymme ulottuvuutta.
   Se tekee meistä uusia, hän sanoi.
   Tunnemme itsemme toisin kuin vielä koskaan, veren, aivot, ihon.
   Lähestymme arkipuheessa puhtaan matematiikan logiikkaa ja kauneutta.
   Ei hymyjä, kielikuvia, vertauksia.
   Kieli joka ei kavahda mitään objektiivista totuutta, vaikka sitä ei ole koettu koskaan aikaisemmin.
   Hän puhui, minä kuuntelin, aloimme lähestyä uusia suuruusluokkia.
   Universumi, mitä se oli, mitä se on, minne se on menossa.
   Laajentuva, nopeuttaan kasvattava, loputtomasti kehittyvä universumi, täynnä elämää, päättymättömästi maailmoja maailmojen jälkeen, hän sanoi.
   Universumi, multiversumi, niin paljon kosmisia äärettömyyksiä, ettei toistettavuuden ajatusta voi enää välttää. [s. 129–130]

Nolla kelviniä muuttuu jälkimmäisessä osassaan täysin eri romaaniksi – eikä muutos ole valitettavasti yhtään parempaan suuntaan. Jeffin heilastelu New Yorkissa erityisopettajana työskentelevän Emman kanssa, joka on huolissaan omituisesta pojastaan, on sikäli mielenkiintoinen toisinto Jeffin, Rossin ja Artisin välille kyhätystä asetelmasta, mutta hyppy keskelle tavallista elämää on vähän omituinen ratkaisu.

Delillo kai haluaa tällä näyttää, että samalla kun se yksi prosentti hankkii itselleen kuolemattomuutta, tavalliset ihmiset ovat keskellä omaa elämäänsä – muun muassa työttömyyttä ja erityisluokan haurasta ja häiriöherkkää arkea. Ne eivät vain ole kauhean mielenkiintoista luettavaa, ja viimeistään viimeisellä puolikkaallaan Nolla kelviniä muuttuu suoraan sanottuna aika puuduttavaksi lukuelämykseksi.

Nolla kelviniä on romaanina keskinkertainen, sikäli helposti seurattava mutta ontto kokonaisuus, joka lähinnä väläyttää mielenkiintoisia ja innostavia ideoitaan silloin tällöin pitääkseen lukijan hereillä. Nämä hetket jäävät kuitenkin aivan liian harvaan, jotta Nolla kelviniä saisi pysyvää saati pysäyttävää vaikutusta aikaan.

Petter odottelee edelleen talven kunnollista alkamista.

Alkuteos: Zero K
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 271
Kansikuva: Time Life Pictures / Getty Images
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Orhan Pamukin Kummallinen mieleni on erikoinen kasvukertomus, joka seuraa omapäisen bozakauppiaan ja Istanbulin kehitysvaiheita. Mevlut Karataş sattuu neidonryöstön yhteydessä nappaamaan elämänkumppanikseen väärän naisen, ja tämä kömmähdys seurauksineen mullistaa Mevlutin elämän kokonaan niin hyvässä kuin pahassakin. Tämä arvostelu sisältää muutamia paljastuksia romaanin juonesta.

Byrokratian ja korruption muovaama ja luonnonmullistusten takia jatkuvasti muutoksessa oleva Istanbul ohjaa Mevlutia varsin monipuoliselle urapolulle. Tarinan edetessä idän ja lännen välissä oleva kaupunki paljastaa useat kasvonsa Mevlutille, joka näkee elämänsä aikana miljoonakaupungin kehityksen katutasolta käsin.

Istanbulin nykymeiningistä ja historiasta tietämättömän lukijan on luonnollisesti mahdotonta arvioida sitä, kuinka lähellä totuutta ”kansanmiehen silmin” esitetty Istanbul onkaan, mutta parhaimmillaan historiallinen kuvaus on varsin mielenkiintoista luettavaa. Pamuk hyödyntää varsinkin romaanin alkupuoliskolla Mevlutin ja Istanbulin ”nuoruusvuosia” kuvatessaan runsaasti listamuotoista kerrontaa.

Kummallakin kukkulalla puolet miehistä käytti yöllä nukkuessaan siniraitaista (raitojen paksuudessa oli tosin eroja) pyjamaa, toinen puolisko taas ei käyttänyt koskaan pyjamaa vaan pärjäsi vuodenajasta riippuen hihattomalla tai hihallisella aluspaidalla, jonka päällä päivisin pidettiin paitaa ja slipoveria tai neulepuseroa.
[…]Sekä Kültepen että Duttepen asukkaat näkivät unissaan säännöllisin väliajoin hämmästyttävän samankaltaisia ihmisiä:
   Poikalapset: kansakoulun naisopettajan
   Tyttölapset: Atatürkin
   Aikuiset miehet: profeetta Muhammedin
   Aikuiset naiset: pitkän länsimaisen filmitähden, jolla ei ole nimeä
   Vanhat miehet: maitoa juovan enkelin
   Vanhat naiset: hyviä uutisia tuovan nuoren postiljoonin
   Unen nähtyään he olivat ylpeitä, koska heille oli sen myötä annettu ilmoitus, ja sen myötä he tajusivat olevansa jotenkin erityisiä ihmisiä, mutta kertoivat silti ani harvoin unistaan toisille. [s. 158–159]

Kummallinen mieleni on naiskuvaltaan hyvin asenteellinen ja jopa sovinistinenkin romaani, joka toisaalta onnistuu ainakin avaamaan tällaisen näkemyksen syntymistä vanhanaikaisessa turkkilaisessa kulttuurissa. Miesten ja naisten etäiset suhteet ovat tapetilla Pamukin teoksessa alusta loppuun – Mevlut onnistuu hankkiutumaan kahden vahvan naisen väliin naidessaan puolivahingossa rakastamansa Samihan Rayiha-siskon.

Pamuk kuvaa hienosti sitä, kuinka vanhanaikainen sukupuolijärjestelmä ei tue tavallista ja tasapainoista ihmiskehitystä millään tavalla – eräskin sivuhahmo puuskahtaa naimisiinmenosta paasaavalle isälleen, ettei osaa tai edes tiedä, kuinka vastakkaiselle sukupuolelle pitäisi puhua. Sivujuonne jää kuitenkin Pamukin tiiliskivessä harmittavan ohueksi ja nopeasti syrjään sysätyksi teemaksi, johon ei paria poikkeusta lukuun ottamatta palata tarinan keskikohdan jälkeen.

Jumala oli luonut heidät toisilleen. Hän rakasti Rayihaa suuresti; ilman Rayihaa hän kuolisi. Samihan kaltaiset tytöt olivat olivat vaikeita ja vaativia, he saattoivat tehdä miehen onnettomaksi aivan käsittämättömistä syistä. Kauniit tytöt talttuivat vasta kun naivat rikkaan miehen. Kun taas sellainen hyvä tyttö kuin Rayiha rakasti miestään vaikkei tämä ollut rikas. Samiha oli vuosia käynyt töissä ja rauhoittunut vasta kun Ferhat aloitti sähköhommat ja rupesi hankkimaan rahaa. [s. 507]

Toisaalta taas Kummallinen mieleni tuo myöhemmin hienolla tavalla esille vallankumouksellisen ajatuksen siitä, että elämässä ei lopulta olekaan absoluuttisen vääriä tai oikeita valintoja. Mevlut on näet omalla tavallaan aivan yhtä onnellinen ollessaan naimisissa niin Mevlutin kauppiasuraa tukevan Rayihan kuin miehen tunteita ymmärtävän Samihan kanssa – oman kohtalon vastustaminen ja sekoittaminen väärän neidon ryöstämisen muodossa ei johda vääjäämättömään tuhoon vaan erilaisiin elämiin. Mevlutille vain siunaantuu mahdollisuus kokea molemmat vaihtoehdoista, jotka eivät ainakaan vähennä miehen elämän kummallisuutta.

Kummallinen mieleni on modernia kirjallisuutta myös siltä osin, että siihen on lorahtanut mukaan aimo annos muodissa olevaa moniäänisyyttä. Romaanin hahmot kuvailevat vuorotellen tapahtumia ja niiden taustalla olevia ilmiöitä, ja ratkaisu ei muutu missään vaiheessa liian sekavaksi tai pirstaleiseksi. Dramaattisimmissa kohtauksissa nopeat vaihdokset kertojien välillä oikeastaan pitävät lukijan hienosti varpaillaan.

Samiha. Isosisko oli oikeassa. ”Odota, niin lähetän auton pois”, minä sanoin. Mutta sitten otinkin näköjään taas ovenpielestä matkalaukun käteeni. Nähdessään ikkunasta, että menin matkalaukku kädessä kohti pihaporttia, Vediha aneli itku kurkussa: ”Älä mene, Samiha, siskokulta, älä mene!” Kun astion pihaportista kadulle auton luo, en tiennyt mitä tehdä ja mitä sanoa. Olin juuri sanomaisillani ”Muutin mieleni, isosisko itkee”, kun auton ovi avattiin ja minut vedettiin sisään. En pystynyt edes kääntymään, että olisin nähnyt siskon vielä viimeisen kerran.

Vediha. Samiha kiskottiin väkisin autoon. Näin sen ikkunasta omin silmin. Huusin apua. Äkkiä, muuten minä saan syyt niskoilleni. Roistot ryöstävät pikkusiskoni, apua!

Süleyman. Kun nousin päiväunilta, näin auton seisovan takaportilla. Bozkurt ja Turan leikkivät pihalla. Kuulin kun Vediha huusi ja juoksi ulos. [s. 336–337]

Pamukin erikoinen ratkaisu jättää Mevlut syrjään romaanin kertojaryhmästä on kuitenkin erikoinen – mies ei pääse omassa tarinassaan kertaakaan itse ääneen, vaan muut hahmot ja kertoja avaavat miten taitavat keskushenkilön tuntoja ja toimia. Mevlut jää todella etäiseksi hahmoksi, mikä on selkeä suonsilmä hahmoja ja ihmiskohtaloita pursuavassa romaanissa, sillä edes jollain tavalla särmikäs ja lukijaan vetoava keskushenkilö olisi oivallinen punainen lanka valtavassa kokonaisuudessa. Tällaisella ratkaisulla Pamuk on kaiketi halunnut alleviivata sitä, kuinka omapäiseltä ja etäiseltä Mevlut vaikuttaa romaanin hahmojen silmissä omituisine tempauksineen, mutta hän päästää samalla Mevlutin aivan liian kauas lukijasta.

Vaimentamalla Mevlutin kokonaan Pamuk vetää maton myös mielenkiintoisimpien teemojen alta. Mevlutin, Samihan ja Rayihan välisen kuvion jääkin mainioiden naishahmojen varaan, ja ennen kaikkea Rayiha karuine kohtaloineen muuttuu romaanin edetessä mielenkiintoiseksi hahmoksi. Mevlutin serkkupojat Süleyman ja Korkut ovat puolestaan todella persoonattomia ja mielenkiinnottomia hahmoja, vaikka ensiksi mainitulla onkin näppinsä pelissä Mevlutin ja siskosten välisessä kolmiodraamassa.

Kummallinen mieleni on epätasapainoinen mutta mielenkiintoisia teemoja pohdiskeleva romaani, joka yrittää aivan liikaa runsaan aineistonsa kanssa. Elämän moninaisuutta ja traagillisuutta käsittelevästä kirjallisuudesta kiinnostuneiden kannattaakin tarttua sivumäärältään jopa massiivisempaan mutta huomattavasti laadukkaampaan opukseen – Hanya Yanagiharan koskettava ja monitasoinen Pieni elämä on ihan eri maailmasta tähän sekasortoon verrattuna.

Alkuteos: Kafamda Bir Tuhaflık
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Tuula Kojo
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 763
Kansikuva: Orhan Pamuk
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Nobel-voittaja Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen on omintakeinen fantasiaseikkailu kuningas Arthurin valtakauden jälkeisessä Englannissa.

Kelttiläinen vanhapari jättää kotikylänsä aikomuksenaan matkustaa tapaamaan poikaansa, jonka senioripariskunta on ilmeisesti unohtanut – merkilliset muistinmenetykset tuntuvat vaivaavan kaikkia lähitienoon asukkaita. Yhteisten muistojen puuttuminen ja niiden yhtäkkinen mieleen palautuminen hämmentävät Axlia ja Beatricea, ja muutenkin vaaralliseen matkaan on luvassa mutkia roppakaupalla.

Haudattu jättiläinen on tahdiltaan verkkainen ja salaperäinen romaani, jonka hahmoista ja mielenkiintoisesta maailmasta paljastetaan asioita hitaasti. Ishiguron tarinan karut ja köyhät, sumun peittämät miljööt tuovat mieleen pikemminkin Ursula le Guinin Maameri-fantasiasaagan kuin vaikkapa Game of Thronesin tai Andrzej Sapkowskin Noituri-maailman. Haudattu jättiläinen jättää esimerkiksi politiikan pohtimisen Westerosin asukkaille ja keskittyy kuvaamaan kovaonnisten yksilöiden taivalta kelttien ja saksien rajamailla.

Köyhää rahvasta edustavien Axlin ja Beatricen suhteen kuvaaminen on mielenkiintoista luettavaa, ja onkin harmi, että juoni muuttuu varsin radikaalisti teoksen puolivälin kieppeillä. Axl ja Beatrice nimittäin tempautuvat tapaamiensa sankarihahmojen matkaan,  ja erilaiselta ja oikeasti aikuismaiselta fantasiaeepokselta vaikuttanut romaani muuttuu melkeinpä noiturimaiseksi hirviöjahdiksi kirottuine lapsineen ja väkivahvoine sotureineen.

Tuttu sankaritarina saa kuitenkin lisäsävyjä onnistuneella muistiinmenetyksen käsittelyllä, sillä tienpenkalta löydetyt urhot eivät ihan muista omia tehtäviään tai asemiaan. Vaikka lukija haistaakin suuren osan juonenkäänteistä ennalta, omaleimainen epämääräisen uhan ja epäluottamuksen täyteinen jännite säilyy Haudatussa jättiläisessä alusta loppuun.

Axl muisti taas harmaapäisen sotilaan ja pienen eleen puolikkaan, jonka tämä oli tehnyt sillalla. Kun paksu sotamies oli karjunut ja repinyt Wistania hiuksista, harmaapää oli nostanut kättään sormet melkein osoittaen, moite huulilla. Sitten hän oli antanut käsivartensa vaipua. Axl oli ymmärtänyt täydellisesti. mitä harmaapäinen sotilas oli niiden hetkien aikana kokenut. Sitten sotilas oli puhunut Beatricelle erityisen ystävällisesti, ja Axl oli ollut siitä kiitollinen. Hän muisti, kuinka Beatrice oli seissyt sillalla, ja hänen ilmeensä oli muuttunut synkästä ja varautuneesta pehmeän hymyileväksi. ilmeeksi joka oli Axlille hyvin rakas. Kuva kosketti Axlin sydäntä, mutta sai hänet samaan aikaan pelkäämään. Muukalaisen – joka saattoi olla jopa vaarallinen – tarvitsi vain lausua pari ystävällistä sanaa, ja Beatrice oli taas heti valmis luottamaan maailmaan. Ajatus vaivasi Axlia, ja hänen olisi tehnyt mieli sivellä olkapäätä vieressään. Mutta eikö Beatrice ollut aina ollut samanlainen? Eikö hän juuri senkin takia ollut Axlille niin rakas? Ja eikö hän ollut selviytynyt kaikki nämä vuodet kärsimättä mitään isoa vahinkoa? [s. 164]

Haudatun jättiläisen suhteellisen realistisen oloista maailmaa väritetään vahvasti fantasiaelementeillä, joista osa toimii mainiosti. Esimerkiksi Arthurin ja Merlinin nimien viliseminen hahmojen hölinöissä luo onnistuneesti omanlaistaan tunnelmaa, mutta tappajakeijujen kaltaiset ilmestykset tuntuvat vähän hölmöiltä lisäyksiltä vaikkapa Noituri-maailman persoonallisiin mörrimöykkyihin verrattuina.

Haudattua jättiläistä on sen laadukkuudesta huolimatta hieman vaikea suositella eteenpäin – lajityyppiä karsastavat tuskin lämpenevät tällekään seikkailulle, ja fantasiakirjallisuuden ystävistä Ishiguron romaani voi tuntua tyyliltään liian kikkailevalta ja tuskastuttavan hitaasti etenevältä.

Alkuteos: The Buried Giant
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 378
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: arvostelukappale

Petina Gappah: Muistojen kirja

Petina Gappahin kehuttu Muistojen kirja maalaa kiitettävän rennosti ja monitasoisesti kuvan Zimbabwesta unohtamatta kansilehdessäkin mainittua ”värikästä tarinaperinnettä” – onkin harmi, että kokonaisuus leviää hajanaiseksi sotkuksi, ja sitä kasassa pitävä tarina osoittautuu varsin heikoksi tekeleeksi.

Muistojen kirjan päähenkilönä nähdään kaltereiden takana kuolemantuomiotaan odottava Memory-albiinonainen. Vanhempiensa myymää Memorya syytetään kaupan toisena osapuolena olleen valkoihoisen professorin murhasta, ja juridista apua vartova Memory rustaa saamiinsa muistikirjoihin elämäntarinaansa. Memoryn värikkään elämän ohella kirjoihin päätyy sekä huomioita vankilaelämästä että aikamatkoja Zimbabwen vaikeaan menneisyyteen.

Näsäviisastelu johti siihen, että Synodia takavarikoi Raamattuni kahdeksi viikoksi. Hän varmaan kuvittelee, että ilman Hyvää kirjaa eläminen on ihmiselle aivan äärimmäistä ahdinkoa. Hän halusi ikään kuin alleviivata tekoaan, rangaista minua henkisen tason lisäksi myös ruumiillisella, joten hän määräsi minut siivoustöihin, mikä on kaunis tapa ilmaista, että keräsin kahden viikon ajan pahanhajuisia ja verisiä terveyssiteitä paljain käsin ja panin ne sitten suureen metallikanisteriin, joka toimii myös jätteidenpolttoastiana.
   Eikö jossain ole tutkittu, että kun naisjoukko elää lähellä toisiaan, heidän kuukautiskiertonsa synkronisoituvat? Siltä täällä tosiaan tuntuu, aivan kuin kaksisataa-kolmesataa naista saisi kuukautiset aina samaan aikaan.
   Kerran viikossa, iltaisin, siivousvuoroon määrätyt vangit keräävät terveyssiteet ja kantavat ne polttoastiaan Takavarikon taakse. Meille ei anneta hanskoja, joten sovelsimme siihen tarkoitukseen vanhoja muovikasseja ja tungimme iljettävät lastit polttoastiaan, missä ne rätisivät ja paloivat uhkuen hajua, joka tarttui vaatteisiin ja hiuksiin, emmekä me kyenneet pesemään sitä pois, koska vettä ei ollut. [s. 82–83]

Välillä nopeatahtisuus kostautuu ennen kaikkea Memoryn lapsuutta kuvaavissa osioissa, joissa päähenkilö latelee kerronnan lomaan niin paljon nimiä, että lukija menee auttamatta sekaisin. Myös dialogiin ripotellut shonankieliset huudahdukset ja kokonaiset repliikit ovat toki eksoottisia lisäyksiä, kunhan lähistöllä on vain tarjolla jonkinlainen suomenkielinen käännös.

Lapsuudenkuvaus on kuitenkin parhaimmillaan äärimmäisen mielenkiintoista luettavaa – Memoryn elämään sekoittuu ennakkoluulottomasti afrikkalaisia kaupunkilegendoja, myyttejä, esimerkiksi Raamatusta tuttuja käänteitä ja kuulopuheita, jotka rikastavat muuten vähän ohutjuonista romaania unohtumattomalla tavalla

MaiWhizi, MaiNever ja MaiMaTwins keskustelivat pyykkiämpärien äärellä. Lähtöni vuonna heillä oli pakkomielle Peggyyn, asuinalueen haamuun jolla oli punaiset huulet, häikäisevä afrokampaus ja houkuttava takamus. Peggy oli heidän mukaansa nähty sekä Highfieldsissä että Glen Norahin Chitubussa ja matkasi paraikaa Kambuzuma Roadia pitkin kohti Mufakosea.
   ”Hän lumosi miehen Mushandirapamwe-hotellissa, banzi he tanssivat koko yön.”
   ”Kun he pääsivät miehen kotiin, hän sanoi ettei mies saisi sytyttää kynttilää.”
   ”Mies heräsi seuraavana aamuna hautausmaalta sen naisen haudan päältä.”
   ”Mies näki Peggyn, mutta tämä oli muuttunut patsaaksi, pafungei ipapo, patsaaksi joka oli polvillaan haudalla, polvillaan vain, jäykkänä kuin mikä, kunge mukadzi waLoot chaiye. Aivan kuin Lootin vaimo.” [s .55]

Muistojen kirjan polttavin kysymys on kuitenkin se, onko Memory syyllistynyt oikeasti pahamaineiseen veritekoonsa, ja tähän vastaaminen on ollut Gappahille ilmeisen vaikea pala. Memoryn ostanut Lloyd jää todella etäiseksi ja tylsäksi hahmoksi, jonka kieltämättä kurjasta kohtalosta lukija ei opi välittämään missään vaiheessa. Memoryn, Lloydin ja erään kolmannen hahmon muodostama kolmiodraama on hivenen epäuskottava lopputulemaansa myöten, ja lattea päätös ei kohoa edes parin Memoryn perheeseen liittyvän paljastuksen avulla.

Gappahin romaani tarjoilee kieltämättä eksoottisen ja hyvinkin erilaisen lukuelämyksen, jonka tärkeät kysymykset eivät vain pääse nousemaan kovinkaan näkyvään osaan.

Petter ihmettelee, miksei niinkin tunnetulle Raamatun hahmolle
kuin Lootin vaimolle ole annettu etunimeä.

Alkuteos: The Book of Memory

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Tero Valkonen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 302
Kansikuva: Eveliina Rusanen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood on aina ollut silmissäni upeiden scifi-maailmojen luoja, vaikka hurjien tieteiskuvitelmien sepittäminen onkin vain yksi Atwoodin kirjallisen nerouden osa-alueista. Atwoodin Oryx ja Crake -romaani sekä sen sisarteos Herran tarhurit yhdistelevät ennakkoluulottomasti ja varsin mielikuvituksellisesti tieteiskirjallisuuden vakiintuneempaa sisältöä uusiin ideoihin ja kehitelmiin – siksi odotinkin kulttimaineessa paistattelevan Orjattaresi-dystopiaromaanin lukemista niin kovasti.

Orjattaresi kertoo vaihtoehtoisesta Yhdysvalloista, joka on muuttunut arvokonservatiiviseksi Gilead-valvontayhteiskunnaksi. Valtaan päässeet uskonnolliset kiihkoilijat ovat vieneet kaikilta gileadilaisilta naisilta ihmisarvon ja alistaneet nämä synnytyskoneiksi, joita ei saa opettaa lukemaan saati kirjoittamaan. Orjattaresi seuraa yhden tällaisen naisen eli omistajansa mukaan Frediläiseksi nimetyn sankarittaren edesottamuksia patriarkaalisen koneiston ikeessä. Nykymenoon nähden Orjattaresi onkin aiheiltaan erittäin ajankohtainen, kun miettii vaikkapa Donald Trumpin naisten ulkonäköä suomivia ”pukuhuonepuheita”.

Orjattaresi muistuttaa rakenteeltaan hyvin paljon alussa mainittuja Atwoodin myöhempiä romaaneja – Atwood avaa hitaasti mutta varmasti sekä Frediläisen omia taustoja että Gileadin häiriintynyttä tapakulttuuria, ja jossain näiden teemojen välissä myös romaanin juoni etenee säännöllisin väliajoin. Orjattaresi onkin hyvin sirpaleinen ja kaikkea muuta kuin kronologinen romaani, jossa Atwood onnistuu kyllä pitämään kaikki pallot jotenkin ilmassa – kaikki juonikuviot eivät vain ole yhtä mielenkiintoisia tai kantavia kuin toiset.

Atwoodin klassikkoromaani on sävyltään dystopiaromaaniksi hyvin seksuaalinen ja eroottinenkin kokonaisuus, jossa Frediläinen jaarittelee lukijalle hyvin paljon aikojen saatossa muuttuneista seksikäsityksistä – naisen ajatuksenjuoksu eri aikoina esiin versovasta seksuaalisuudesta on parhaimmillaan erittäin mielenkiintoista ja sivistävääkin luettavaa.

En saa aikaani kulumaan. Se on niitä asioita joihin en ollut valmistautunut, tämä täyttämistä vaille jäävä ajan määrä, pitkät tyhjät välit. Aikaa kuin valkoista kohinaa. Kun voisin edes ommella. Kutoa, virkata, tehdä jotain käsilläni. Tahtoisin tupakan. Muistan kuinka kuljeskelin taidegallerioissa, 1800-luvun osastoilla: miten pakonomaisesti haaremit niitä taiteilijoita askarruttivatkaan. Kymmeniä maalauksia haaremeista, lihavia, divaaneilla lojuvia, turbaanipäisiä tai samettimyssyisiä naisia, joita viilennettiin riikinkukonsulkaviuhkoilla eunukin seistessä taustalla vartiossa. Tutkielmia liikkumattomasta lihasta, sellaisten miesten maalaamia jotka eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa tosielämässä. Kuvien oli tarkoitus olla eroottisia, ja niin ne minusta olivatkin, silloin; mutta nyt tajuan kyllä mistä ne todellisuudessa kertoivat. Maalaukset esittivät pysähdystilaa; odotusta, olentoja jotka eivät olleet käytössä. Niiden aiheena oli ikävystyminen.
   Mutta ehkäpä juuri ikävystyminen on eroottista, naisten ikävystyminen, miesten mielestä. [s. 45]

Orjattaren juonessakaan ei ole varsinaisesti valittamista. Frediläisen oman menneisyyden paljastuminen orjattareksi kouluttautumisineen on hyvin puhuttelevaa luettavaa siitä, kuinka yksilön oikeudet painetaan mutkitta lokaan vallankumouksen tiimellyksessä. Myös nykyhetkessä tapahtuvat, Frediläisen kotitalon sisäiset valtapelit ovat erittäin mielenkiintoista mutta loppua kohden hivenen ennalta-arvattavaa luettavaa. Valitettavasti Frediläinen jää kiinnostavuudestaan huolimatta etäiseksi hahmoksi, joka katoaa muun kokonaisuuden sekaan.

Tylysti ja armottomasti kuvatut Gileadin sairaat rituaalit niin sanottuine ”syntypäivineen” ja kapinahenkisten naisten joukkoteloituksineen päivineen ansaitsevat erityismaininnan. Gilead-kultti onkin erittäin realistinen ja uskottavasti kasattu ideologia, joka ottaa tosimaailman huuhaahommien tavoin aineksia niin kristinuskosta, islamista kuin luonnonuskonnoistakin ja keittää ne yhdessä kauhistuttavaksi kokonaisuudeksi.

Orjattaresi yksinkertaisesti vakuuttaa alusta loppuun. Ainoat varsinaiset ikääntymisen merkit tässä Atwoodin klassikossa ovat juonen tietyntasoinen ennakoitavuus sekä muutamien teemojen kohdalla turhan paksulla kynällä tehty alleviivaaminen.

Verhojen läpi työntyy sisään harmautta, usvaisen kirkasta, tänään ei aurinko paljoa pilkistele. Nousen sängystä, menen ikkunaan, polvistun ikkunapenkille, kovalle pienelle USKO-tyynylle ja katson ulos. Ei näy mitään.
   Mietin mitä molemmille muille tyynyille on tapahtunut. Niitähän on kaiketi ollut alun perin kolme. TOIVO ja RAKKAUS, minne ne on tungettu? Serena Joy on säästäväinen ihminen. Ei hän heitä mitään pois niin kauan kuin siitä on vähänkin jäljellä. Onkohan toinen Ritalla ja toinen Coralla? [s. 158]

Orjattaresi on harmittavan tuntemattomaksi jäänyt mutta räväkkä ja provosoiva klassikko, jonka soisi pääsevän parrasvaloihin George Orwellin 1984:n rinnalle koululukemistoihin. Sekä Orjattaresi että 1984 tarjoavat taatusti unohtumattoman ja mielipuolisen painajaisen, jota vasten lukija voi peilata oman aikansa yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Petterin mielestä Game of Thronesin teräväkielinen Varys on

ehdottomasti populaarikulttuurin pähein eunukki.

Alkuteos: The Handmaid´s Tale
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Matti Kannosto
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 436
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagiharan Pieni elämä on kertakaikkisen mukaansatempaava ja rikas romaani, joka on ehdottomasti ansainnut kaiken suitsutuksensa. Kyseessä on eeppisyydessään likimain Miki Liukkosen O-romaanin tasolle nouseva teos, joka ei kuitenkaan tunnu Liukkosen runsaudensarven tavoin ylimitoitetulta tai liialliselta missään vaiheessa – on aivan uskomatonta, että kaikki erikoisemmatkin osaset asettuvat Pienessä elämässä paikoilleen nätisti ja luontevasti. Tämä arvostelu sisältää muutaman paljastuksen romaanin tapahtumista.

Pieni elämä on lähtöasetelmaltaan hyvin yksinkertainen teos, eikä sen juonen lyhyt kuvaus oikeastaan kerro romaanista vielä mitään. Yanagihara esittelee neljä nuorta kunnianhimoista ja vikoineenkin hurmaavaa miestä – Willemin, Jean-Baptisten eli JB:n, Malcolmin ja Juden – joiden edesottamuksia pääsemme seuraamaan useamman vuosikymmenen edestä. Jude nousee vammoineen ja salaperäisine taustoineen kuitenkin romaanin keskushenkilöksi ja kantavaksi voimaksi, jonka paljastuvat salaisuudet vaikuttavat eri tavoin miesnelikon dynamiikkaan ja muihinkin lähipiirin jäseniin.

Kun sain Pienen elämän päätökseen ja aloin kertailla kokemaani elämystä, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli se, kuinka aidolta ja uskottavalta kokonaisuus tuntuu. Yanagihara osaa kuvata romaaninsa sivuilla samaan aikaan erilaisia tunteita, tiiviin miesporukan toimintaa ja nelikon vanhenemista aivan huikealla tavalla – unohtamatta Juden oppi-isän Haroldin näkökulmasta kuvattuja lukuja, joiden aikana Yanagihara livahtaa uskottavasti vanhan, traagisia asioita kokeneen ja ylianalyyttisen vanhuksen nahkoihin uskottavasti.

[…] kun lapsi kuolee, vanhempi tuntee kaiken sen, mitä odottikin tuntevansa, tunteita, jotka niin moni on dokumentoinut jo niin perusteellisesti, etten edes vaivaudu luettelemaan niitä tässä, muutoin kuin sanomalla, että kaikki, mitä suremisesta on kirjoitettu, on samanlaista, ja syystäkin – nuoteista ei juurikaan poiketa. Joskus tuntee enemmän yhtä ja vähemmän toista, joskus tuntee ne väärässä järjestyksessä, ja joskus tuntee ne pidemmän tai lyhyemmän ajan. Mutta mitä tunnetaan, se pysyy samana.
   Mutta tästä kukaan ei puhu – kun se on oma lapsi, osa sinua, erittäin pieni mutta silti ohittamaton osa sinua tuntee myös helpotusta. Sillä lopulta se hetki, jota on odottanut, jota on pelännyt ja johon on valmistautunut vanhemmaksi tulostaan lähtien, on koittanut.
   No, sanot itsellesi, se on tullut. Tässä se on.
   Ja sen jälkeen ei tarvitse enää pelätä mitään. [s. 216–217]

Pieni elämä muistuttaa tietynasteisessa saippuaoopperamaisuudessaan ja ihmissuhdepainotteisuudessaan Jonathan Franzenin Puritya, joka niin ikään tasapainotteli aavistuksen kepeähkön ihmissuhdekuvauksen ja ajankuvan luotaamisen välillä. Yanagihara uskaltautuu kurottamaan omassa teoksessaan vielä pidemmälle, ja Pieni elämä tuntuu melkein John Irvingin romaaneja muistuttavalta kronikalta, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jonka harmaantuvien ja vanhenevien päähenkilöiden toilailuja saa seurata melkein loputtomiin – kaikki hahmogallerian edustajat eivät luonnollisesti ole mukana ihan viimeisissä näytöksissä.

Yanagihara ei kuitenkaan päästä Pientä elämää lerpahtamaan tylsäksi peukaloidenpyörittelyksi missään vaiheessa, vaan tarina koukuttaa lukijan nimenomaan Juden avulla. Hahmon rimpuilujen ja kärsimysten seuraaminen sekä salaisuuksien paljastuminen pitävät tuulen hallitusti romaanin purjeissa, mutta muuttuvat hahmojen väliset suhteet tuovat muassaan sen viimeisen piristävän pasaatituulen. Erityisesti Juden suhteet Haroldiin ja näyttelijäksi haluavaan Willemiin ovat koetuksella Pienessä elämässä, ja jälkimmäisen kohdalla tapahtuvat juonenkäännökset pistävät koko romaanin komeasti uusiksi puolivälin paikkeilla. Willemin ja Juden yllättävän parisuhteen kuvaaminen on kaunista ja raastavaakin luettavaa, mutta Yanagihara suoriutuu tästäkin suorastaan loistavasti liikkuen luontevasti kokonaan muuttuneen ihmissuhteen eri tasoilla. Pienet arkiset asiat ja hellyydellä tehdyt kädenojennukset muuttuvat Yanagiharan käsissä kauniiksi ja merkityksellisiksi kohtauksiksi.

Willem on hyvin innostunut uudesta strategiastaan: sen sijaan, että kieltäisi häntä [Judea] tekemästä sitä tai tätä, koska se ei tee hyvää jaloille tai selälle, Willem yrittääkin saada hänet luopumaan ajatuksesta antamalla ymmärtää, ettei itse pysty siihen. Nykyään Willem on aina liian väsynyt tai kipeä kävelläkseen, tai liian kuumissaan tai kylmissään. Mutta hän tietää, ettei se ole totta. Kun he eräänä lauantaina olivat käyneet galleriakierroksella, Willem oli sanonut, ettei jaksa kävellä Chelseasta Greene Streetille (”väsyttää liikaa”), joten he olivatkin menneet taksilla. Mutta seuraavana päivänä Robin oli sitten sanonut: ”Eikö ollutkin kaunis päivä eilen? Kun Willem tuli kotiin, me käytiin lenkillä – jotain kolmetoista kilometriä, eikö niin, Willem? – moottoritielle asti ja takaisin.”
”Vai sillä tavalla?” hän kysyi Robinilta ja loi katseen Willemiin, joka hymyili hänelle hämillään.
”Minkä sille mahtaa?” Willem sanoi. ”Piristyin yllättäen.” [s. 387–388]

Järkälemäinen Pieni elämä on ulkomuotoonsa nähden mielettömän herkkä, tunteikas ja kerta kaikkiaan loistava romaani alusta loppuun. Se on sivumääräänsä ja sisältönsä määrään nähden uskomattoman tasapainoinen ja harkittu kokonaisuus, joka kuitenkin onnistuu jatkuvasti yllättämään ja saa lukijan kiintymään hahmoihinsa melkein pelottavan voimakkaasti. En ole aikapäiviin lukenut ystävyyttä, rakkautta ja ihmissuhteita näin viisaasti ja monitasoisesti käsittelevää romaania – Pieni elämä kuuluu ehdottomasti kuluvan kirjavuoden parhaimmistoon.

Alkuteos: A Little Life
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 937
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale