Piia Leino: Taivas

Suomalainen tieteiskirjallisuus on pikkuhiljaa pääsemässä parrasvaloihin, vaikka tyylilajin harvat edustajat ovat Johanna Sinisalon ja Leena Krohnin tuotantoa lukuun ottamatta jättäneetkin toivomisen varaa. Piia Leino lähtee Taivas-dystopiaromaanissaan hyvin eri suuntaan kuin mihin Tuomo Jäntin Verso-ekokatastrofikuvitelmat harhailivat, ja Leinon realistisempi ja karumpi ote 2050-luvun Suomen kuvaamisessa toimii vähäeleisen hienosti.

Taivas kertoo entisestä Helsingistä eli Valon kaupungista, joka on muuttunut kansallissosialistiseksi kaupunkivaltioksi. Pakolaisvirtojen, luonnonkatastrofien ja lopulta sisällissodan runtelema Suomi taantui 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä sisäänpäin kääntyneeksi fasistimaaksi, joka on lopulta eristäytynyt kokonaan muusta maailmasta kammottavin tuloksin – Helsingin kadut ovat täynnä apaattisia kerjäläisiä, ruokaa ei meinaa riittää oikein kenellekään rauhanomaisesta ja vakaasta tulevaisuudesta puhumattakaan.

Valo kuitenkin tarjoaa kärsiville asukkailleen leipää ja sirkushuveja Taivas-virtuaalimaailman muodossa. Taivaan niityillä kaiken vapaa-aikansa viettävä tutkija Akseli tapaa virtuaalimatkoillaan kauniin ja kiinnostavan Iinan, joka asuu yhdessä Taivasta korjaavan ja kehittävän Jalon kanssa. Iina ja Aleksi siirtävät pian tapaamisensa raunioituneen Helsingin kaduille, ja ennen pitkää uudenlaiset ja vaarallisetkin ajatukset alkavat muuttua myös teoiksi.

Taivas on varsin uskottava ja raadollinen näkemys mahdollisesta tulevaisuuden Suomesta ja Helsingistä hyönteisruokineen, Hakaniemen torilla huojuvine kerjäläisineen ja propagandistisine julistuksineen ”puhtaan” isänmaan puolesta. Leino suoriutuu romahtaneen ja nyrjähtäneen yhteiskuntajärjestyksen kuvaamisesta yhtä luontevasti ja mielenkiintoisesti kuin Laura Gustafsson Korpisoturi-romaanissaan. Vanhoja dokumentteja tutkivan Akselin kautta Leino onnistuu mielenkiintoisesti avaamaan Suomen romahdukseen johtaneita syitä ja nostamaan esille tässäkin ajassa kyteviä katastrofin aineksia – kuten viiltävältä dystopiaromaanilta voisi odottaakin.

Akseli lukee vuosituhannen alun arvioita masennuksen yleistymisen syistä, muttei osaa päätellä, kuinka uskottavia ne ovat. Kirjoitusten mukaan monien oli vaikea kestää muutosta, kun vakituiset työpaikat katosivat, uskonnot menettivät merkitystään ja sosiaalinen kanssakäyminen siirtyi verkkoon. Elämä koettiin yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Masennus ja siihen käytetyt lääkkeet aiheuttivat seksuaalista haluttomuutta ja kyvyttömyyttä ja ne taas pahensivat masennusta, mutta asioiden syy-yhteys jää kirjoituksissa melko hämäräksi.
   […] Akseli on lukenut vasta muutaman sivun, muttei kykene enempään. Hän riisuu lasinsa ja painaa kasvot käsiinsä, maistaa suussaan yhtä torakkajauhon happaman maun. Vuosituhannen alun runsas ja viisasteleva teksti takoo hänen päässään. He kirjoittivat niin paljon, mutta ymmärsivätkö he mitään? [s. 48]

Dystopiaromaani on haastava ja varsin suosittu lajityyppi, ja harmittavasti Taivaan rahkeet eivät oikein riitä ulkomaisten synkkien tulevaisuudenkuvausten rinnalla. Leinon näkemys toimii kyllä romaanin näyttämönä oivallisesti, mutta valvontayhteiskuntaversio Helsingistä tuntuu vähän nukkavierulta esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin Gileadiin nähden. Siinä missä Atwood avaa omassa teoksessaan naisvihamielisen Gileadin syntyhistoriaa ja ideologisia vaikuttimia, Leino puolestaan jättää Valon valtakunnan liiaksi hämärän peittoon – kolmesta päähahmosta kyllä kaivetaan esille takaumia, mutta ehdottomasti mielenkiintoisimman elementin avaaminen jää rikollisen vähälle. Lukija toki osaa yhdistellä mielessään yhteiskunnallisten mullistusten takana olevia ilmiöitä Akselin kaivamista muinaisdokumenteista, mutta populaarikulttuurissa esiintyviin dystopiakuvauksiin tutustuneelle Taivas ei valitettavasti tarjoa tässä suhteessa mitään erityisen omaperäistä.

Leino osaa hyödyntää raunioitunutta Helsinkiä hauskalla tavalla romaanissaan, kun päähahmot tutkiskelevat pääkaupungin rähjääntyneitä maamerkkejä ja nähtävyyksiä. Hiippailuhetki autiossa Töölön kirjastossa tarjoaa reilun annoksen jännitystä, ja Akselin ja Iinan treffit tuhotulla Linnanmäellä tekevät romaaniin varsin tunnelmallisen ja kaikessa nyrjähtäneisyydessään jopa omaleimaisenkin sivupolun. 

Romaania lukiessani yllätyin siitä, kuinka virtuaalimaailmaan tehdyt todellisuuspaot toivat mieleen loppukesästä ilmestyneen We Happy Few -videopelin. Sekakäytön sävyttämistä juonenkäänteistä tunnettu Compulsion Gamesin dystopiaseikkailu toi huumehörhöilyillään valvontayhteiskuntakuvaukseen tragikoomisia ja visuaalisesti komeita lisäelementtejä, ja hieman hämmentävästi samantapainen päihdepuoli on edustettuna myös Taivaassa. Lääkehuuruissa vallankumousta puuhaavien Akselin ja Iinan toikkarointi on varsin lohdutonta seurattavaa puhumattakaan Akselin omasta virtuaalimaailmariippuvuudesta, johon edes rakastuminen ei tunnu purevan.

Taivas uskaltaa lähestyä maailmanloppua ja ihmiskunnan tulevaisuutta varsin omintakeisesta vinkkelistään – vaikka Leinon vision olisi voinutkin viedä huomattavasti tämänhetkistä toteutusta pidemmälle, kyseessä on vaikuttavan vähäeleinen mutta miellyttävän monitasoinen dystopiakuvaus.

Petter suosittelee painajaismaisen scifin ystäviä tarttumaan Atwoodilta sittemmin ilmestyneisiin 

Oryx ja Crake- sekä Herran tarhurit -romaaneihin, joissa maailman kohtalosta huolestuneen kirjailijan mielikuvitus laukkaa pelottavalla poljennolla.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 250
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale