Sally Salminen: Katrina

Sally Salmisen vuonna 1936 ilmestynyt Katrina on jäänyt vuosikymmenten saatossa unohduksiin, mutta Teos on tehnyt todellisen uroteon julkaistessaan klassikkoromaanin uudestaan Juha Hurmeen suomennoksena.

1800-luvun loppupuolella pohjanmaalainen Katrina rakastuu ahvenanmaalaiseen merimieheen, joka tulee luvanneeksi tomeralle nuorelle naiselle liikoja loistokkaasta saaristoelämästä. Naimisiinmenon jälkeen Johan huitelee pitkin vuotta laivamatkoilla, ja Katrina joutuu paitsi huolehtimaan miehen ränsistyneestä kodista mutta myös työskentelemään omahyväisille maaherroille ja muille Torsön saaren vallasväen edustajille. Hitaasti mutta varmasti ahvenanmaalaiseen elämäntyyliin sopeutuvaa Katrinaa ei päästetä erityisen helpolla – omapäinen nuori nainen koettelee paremman väen kärsivällisyyttä, ja karu saaristolaiselämä osoittaa kovuutensa säännöllisin väliajoin puhkeavien tragedioiden myötä.

Katrina on uskottavan raadollinen kuvaus entisaikojen rankasta elämästä – Salminen kuvaa hienolla tavalla paitsi sisukkaan päähenkilönsä sopeutumista mutta myös unelmien murskautumista, kun Katrina-parka tajuaa olevansa jumissa Ahvenanmaalla käytännössä orjan asemassa. Nuoren Katrinan elämä on hyvin puhuttelevaa luettavaa, ja Salminen purkaa päähenkilönsä selviytymistaistelun sävyttämää ajattelua mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla.

Hänen poikansa osasi nyt kävellä, ja Katrina otti hänet kaikkialle mukaansa töihin. Poika kasvoi tuhdiksi ja vahvaksi, ja Katrina oli kiitollinen jokaisesta kuluvasta päivästä, jona hän tiesi, ettei odottanut jälleen lasta. Niin kauan kuin hän sai olla terve ja vapaa työskentelemään pojan puolesta, eikä hänen tarvinnut jakaa ruoan murenia useimmille suille, oli kaikki niin paljon paremmin. Hän näki hyvin viereisen talon esimerkistä, mikä murskaava mahti köyhyydellä oli kodissa, jossa oli paljon lapsia. Mitä auttoi, vaikka Beda teki töitä kunnes selkä katkeaisi, niin pitkään kuin yksi leipä ja yksi kenkäpari eivät olleet enempää kuin pisara heidän tarpeidensa meressä. Siksi Katrina siunasi jokaisen päivän, jonka hänen poikansa sai olla yksin. Hän tiesi, että pojalla olisi siitä hyötyä koko elämänsä ajan. [s.74–75]

Alun rankkojen kokemusten kuvaamisen myötä Katrina kuitenkin siirtyy kuvaamaan päähenkilön perheen sekä torsöläisten elämää, ja viimeistään tässä vaiheessa romaani puhkeaa viimeistään kukkaan upealla tavalla – vaikka kova elämä ei tähän lopukaan. Katrinan lapset varttuvat ja kasvavat mielenkiintoisiksi hahmoiksi omine haaveineen ja heikkouksineen, ja jälkikasvun kipuilu sekä köyhyyden että omapäisten vanhempien varjossa on raastavaa luettavaa. Salminen kuvaa uskottavalla tavalla äidin mielenliikkeitä, kun Katrina yrittää pitää parhaansa mukaan huolen merille halajavista jälkeläisistään ja toisaalta ohjata näitä eteenpäin elämissään. Lopullinen hinta sekä murskatuista että toteutuneista unelmista on kuitenkin kova, ja kovat käänteet lyövät Katrina-paran rajulla tavalla polvilleen kerran toisensa jälkeen. Esimerkiksi Katrinan päättävä kuvaus päähenkilönsä vanhoista päivistä vetää hiljaiseksi upealla tavalla.

Katrina onkin traaginen romaani, joka ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa liialliseen synkkyyteen. Menetykset ja epäonnenpotkut kääntävät hahmojen elämät ylösalaisin uskottavalla tavalla; yksiulotteisilta vaikuttavista tuttavuuksista tuodaan esille mielenkiintoisia uusia piirteitä. Loistava esimerkki tällaisesta hahmonkehityksestä on huithapelina suunsoittajana tunnettu Johan, joka kasvaa ja kehittyy yksipuolisesta onnenonkijasta varsin syvälliseksi hahmoksi. Pariskunnan suhteen kuvaaminen kolhuineen mutta myös onnen hetkineen on yksi romaanin hienoimmista sivujuonteista. Kaikkiaan Salminen esittelee Katrinassa runsaan, kiinnostavan ja teoksen ilmestymisaikaan nähden erittäin moninaisen hahmokaartin, jonka keskinäisten suhteiden kuvaaminen ei jää yhtään jälkeen esimerkiksi Hanya Yanagiharan Pienen elämän nerokkuudesta.

Fyysisesti vastenmielisiksi ja ahneiksi kuvatuista herraskaisistakin paljastuu mielenkiintoisia ja yllättäviä piirteitä sotakirveen hautaamisen jälkeen, mutta rahaan ja valtaan nojaavat yläluokan edustajat eivät epäröi jyrätä vähävaraista kansanosaa tilaisuuden tullen. Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on vahvasti mukana Katrinan juonessa, vaikka nämä elementit jäävätkin romaanin puolivälin jälkeen ajoittain taka-alalle.

Teoksen julkaisema uusintapainos Katrinasta saa viimeisen mutta erittäin oleellisen silauksensa Hurmeen erinomaisesta käännöksestä. Ruotsin kielen ystäväksi tunnustautunut kirjailija on tasapainoillut hienolla ja uskottavalla tavalla Katrinan monikielisen maailman kanssa – englanninkieliset hokemat ja luontevasti suomennetut sananparret tekevät dialogista sopivan omintakeista mutta ajankuvaan nähden uskottavan oloista luettavaa. Myös yksittäisten hetkien ja saariston arjen kuvaaminen heräävät upealla tavalla henkiin loistavan suomennoksen myötä.

Nuoret tytöt vaelsivat käsi kädessä sunnuntai-iltapäivisin merenrantaan katsomaan purjelaivoja. Katrina teki eräänä sunnuntaina saman promenadin kauniissa kevätilmassa. Hän asettui istumaan kallioille lähelle vettä. Hän piti kädessään pientä kimppua voikukkia, jotka hän oli poiminut maantien vierestä. Hänen lähellään istui tyttöjä pienissä ryhmissä kallioilla ja kivillä. He olivat kaikki pukeutuneet parhaisiin kevätkoreuksiinsa ja käyttäytyivät koketisti ja teennäisesti nyt, kun niin monia miehiä oli liikekannalla. Mutta tällä kertaa kaikki housuväki, jopa pikkupojat, oli mennyt aluksiin. Sillä heille ei ollut kylliksi työskennellä niissä kuutena päivänä viikossa. Sunnuntaisin he tekivät niihin huviretkiä ja kiipeilivät köysistössä omaksi ilokseen. [s. 289]

Katrina pääsi yllättämään minut erittäin positiivisesti – verkkaiselta ja karulta vaikuttava romaani kasvaa hämmästyttävän väkeväksi mutta kauniin inhimilliseksi tarinaksi tavalla, jollaista en kyllä osannut odottaa tältä unohdetulta helmeltä. Ilmestymisaikanaan kuulemma ”bestsellerin” aseman saavuttanut kahdeksankymppinen klassikkoteos raivaa tiensä vaivattomasti myös kirjavuoden 2018 parhaimmistoon.

Alkuteos: Katrina

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1936

Suomennos: Juha Hurme

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 448

Kansikuva: Jussi Karjalainen

Lajityyppi: historiallinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Rein Raud: Rekonstruktio

Rein Raudin Rekonstruktio on kunnianhimoinen dekkari, jonka kuolemansairas päähenkilö Enn Padrik yrittää selvittää tyttärensä kohtaloa. Viisi vuotta sitten Anni Padrik ja tämän omituiset kulttiystävät tekivät joukkoitsemurhan syrjäisessä talossa, ja Enn yrittää käyttää jäljellä olevat päivänsä tekoon johtaneiden syiden paljastamiseen – edessä on lähtökohdiltaan erittäin mielenkiintoinen mutta lopulta pitkäveteiseksi ja sekavaksi juoksettuva seikkailu.

Rekonstruktio yrittää kovasti olla paljon enemmän kuin tavanomainen dekkari, ja tämä kunnianhimoisuus tekee valitettavasti melkoista hallaa kokonaisuudelle. Vetävän alun jälkeen Raud jää junnaamaan Neuvosto-Viron lähimenneisyyden ja Ennin avioliiton ja perhe-elämän kuvaukseen aivan liian pitkäksi aikaa. Kovapäisen vaimon ja idealistisen tyttären mollaaminen alkaa kyllästyttää todella pian, sillä hahmojen avaaminen ei lopulta tuo kokonaisuuteen mitään oleellista mukaan. Niinpä Rekonstruktion alkupuoli valahtaa kuluneeksi perhe-elämän kuvaukseksi, joka kuitenkin sivuaa esimerkiksi Viron itsenäistymisen jälkeistä aikaa ja käsittelee myös nykypäivänä puhuttelevia teemoja.

Minun on todettava, että seurasin heidän väittelyään sivusta ja ihmettelin kaksin verroin. Mairen kykyä argumentoida ja pysyä tarkasti jyvällä yhteiskunnallisista asioista yhtä lailla kuin Annin maailmanparannuksellista uhmakkuutta. Ja minusta tuntui, että he täydensivät toisiaan, mikä auttoi kumpaakin pitämään katseensa kirkkaana. Niin olikin jossain määrin. En tosin jakanut Mairen varmuutta siitä, että jos jollakulla menee heikosti vapaassa Virossa, niin se on täysin hänen omaa syytään – sillä vähäinenkin aloitteellisuus ja ahkera työnteko johtaa kyllä vihreälle oksalle – mutta en ollut samaa mieltä Anninkaan kanssa, jonka mukaan yhteiskunnan on aina taattava kaikille tasavertaiset mahdollisuudet ja jos joku ei pysy muiden tahdissa, hänet tulee lykätä muiden tasalle yhteisin voimin huolimatta siitä, kykeneekö tuo joku edistymään vai ei. Lopulta en hyväksynyt kummankaan kantaa. Eihän yksikään populaatio ole elinvoimainen, jos se toteutuu vain laboratorio-oloissa, vaikka toisaalta ihmisyhteiskunta ei ole mikä tahansa populaatio. Niin minä liityin heidän keskusteluunsa kolmanneksi pyöräksi, joka vuoroin hillitsi yhtä, sitten taas toista osapuolta. Myöhemmin heiltä hävisi tuo väittelyvimma. Ilmeisesti kummankin argumentit olivat menettäneet tuoreutensa kuulijan kannalta. [s. 52–53]

Viron lähihistoriasta lukeminen on kyllä kiinnostavaa, ja esimerkiksi ulkomaille paremman elämän toivossa lähteneiden virolaisten kohtalot ovat varsin synkkiä. Annin kovat vaiheet Pariisissa valottuvat hitaasti ja varmasti tarinan edetessä, ja hahmosta rakentuu lopulta varsin uskottava ja kiinnostava kuva. Lopulta on katkeransuloisen selvää, mikä on saanut kunnianhimoisen Annin vetäytymään maailmasta oudon kultin helmoihin syrjäseuduille.

Sitä vastoin Padrikin vaimon Elo-siskon oma tarinalinja on surullisuudestaan huolimatta selvää täytemateriaalia, joka ei oikein löydä muusta kokonaisuudesta paikkaansa. Annin oma kertomus olisi kyllä riittänyt välittämään lukijalle sanoman siitä, kuinka kova paikka neuvostotodellisuudessa kasvaneella on edessään vapaan Euroopan kamaralla.

Rekonstruktio muuttuu kokonaan viimeisellä kolmanneksellaan, kun dekkari jättää salapoliisityön seuraamisen taakseen kulttielämän kuvauksen saadessa tilaa. Raud osaa kuvata Emma Clinen Tytöt-romaanin tavoin oivallisesti sitä, kuinka hulluus alkaa levitä hitaasti mutta varmasti eristyksissä olevien ihmisten keskuudessa. Valitettavasti Raudin hahmot eivät oikein tee vaikutusta, ja Anni jääkin kulttilaisista ainoaksi oikeasti kiinnostavaksi hahmoksi. Stereotyyppisistä pikkunilkeistä ja sekopäistä koostuvat kultin jäsenet eivät voittaneet sympatioitani puolelleen, eivätkä esimerkiksi pelottavan karismaattisen Androidin hullut höpinät nousseet Tyttöjen uhkaavan ja vaarallisen tunnelman tasolle missään vaiheessa. 

” […] Me kaikki olemme Michael Jacksoneja, voimme laulaa ja liikkua täydellisesti, kaikki huiput on valloitettu, kansajoukot koomassa, mutta väri väärä. Shit happens, eikö vain? Se on muuten tosi hyvä esimerkki, koska se auttaa selittämään, miksi ihmiset lopulta jakautuvat kahteen leiriin. Kutsukaamme heitä potilaiksi ja laskuvarjohyppääjiksi. Potilaat ovat niitä, joiden diagnoosi on Michael Jackson ja hoito kauneusleikkaus. Ajattelet, että ostat itsellesi uuden naaman ja oletkin uusi ihminen. Se joka haluat olla. Tai sanotaan että hankit jonkin uuden vempaimen, auton tai naisen, ei sen väliä. Se ei tietenkään ole hoitoa joka parantaisi ketään, vaan hoitoa jonka he ovat itse itselleen valinneet. Ja joka juuri samasta syystä ei tehoa heihin. Heidän sairautensa ei edes ole parantumatonta laatua, kuten vaikka… sanotaan vaikka sokeritauti tai homoseksuaalisuus. He eivät vain halua parantua.” [s. 192]

Rekonstruktio on aivan liian moneen suuntaan kurottava kertomus, jonka turhankin moninaiset sisällöt eivät muodosta luontevaa kokonaisuutta. Samalla tavalla menneisyyden salaisuuksia tonkivaa dekkaria etsivien kannattaa kääntää katseensa mieluummin kohti Joël Dickerin erinomaista Baltimoren sukuhaaran tragediaa.

Alkuteos: Rekonstruktsioon
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Hannu Oittinen 
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 288
Kansikuva: Tommi Tukiainen 

Lajityyppi: kollaasiromaani, 

historiallinen romaani, jännitys

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Paul Auster: 4 3 2 1

Tiivistunnelmaisista ja hillityn mittaisista romaaneistaan tunnettu Paul Auster luo nahkansa uhkarohkeasti mutta uskomattoman komeasti 4 3 2 1 -tiiliskiven muodossa – Ian McEwan toteutti yhtä riskialttiin ja onnistuneen kirjallisen muuttumisleikin taannoin Pähkinänkuori-teoksellaan. Reippaasti yli tuhatsivuinen 4 3 2 1 voi tuntua kirjahyllyssä köllötellessään melkoiselta luku-urakalta, mutta kunhan lukija ja Auster pääsevät vauhtiin, Fergusonin nelinkertainen elämä vie taatusti mennessään.

Toissa keväänä ilmestynyt Miki Liukkosen O laajensi ainakin omissa silmissäni romaanin käsitettä ja sitä, miten massiivisen maailman lukijan silmille voikaan levittää yhden niteen muodossa – O:n kantavana ideana kun oli kertoa yksinkertaisesti ”kaikki”, ja mielestäni Liukkonen onnistui tässä suorastaan loistavasti. Auster ampaisee itsevarmasti samanlaisiin sfääreihin 4 3 2 1:n siivillä, sillä romaanissa kerrotaan kaikkiaan neljä erilaista versiota vuonna 1947 syntyneen Archie Fergusonin ja tämän lähipiirin elämästä 1900-luvun puolivälin Amerikassa.

4 3 2 1 muistuttaa neljällä erilaisella tarinalinjallaan etäisesti Orhan Pamukin romaania Kummallinen mieleni, jossa Mevlut-päähenkilö pääsee kokemaan elämänsä rakkauden kahteen kertaan eri naisen kanssa ja näkemään, miten erilaisista asioista onnellisuus voikaan koostua. Auster kuljettaa Ferguson-parkaa kaikkiaan neljän hyvin erilaisen vaihtoehtoisen elämän läpi, jossa esimerkiksi avioerot, kirjallisen kunnianhimon löytymiset, rakastumiset, Ohukainen ja paksukainen -leffoista innostuminen, auto-onnettomuudet, yliopistossa opiskeleminen, Pariisissa kirjailijanelämän viettäminen ja seksuaalinen suuntautuminen mullistavat Fergusonin elämän kukin omalla tavallaan eri tarinalinjoilla.

Ferguson toimii itse romaanin vakaana kivijalkana, ja hahmo pysyy luonteenpiirteineen suhteellisen samanlaisena tarinan kaikissa vaihtoehtoisissa tulkinnoissa. Hahmo on monitasoinen ja mielenkiintoinen tuttavuus, joka reagoi käänteisiin omalla tavallaan aina yhtä uskottavasti ja johdonmukaisesti. Auster osaa toki myös kuvata rajuimpien epäonnenpotkujen seuraukset raadollisesti päähenkilönsä mielenmaailmassa – tarinoista kolmosversio erottuu edukseen kaikessa melankolisuudessaan ja traagisessa holtittomuudessaan.

4 3 2 1 on kaikkine tarinoineen autenttinen ja herkkä kuvaus niin Yhdysvaltojen historian kipukohdista 50- ja 60-luvuilla kuin myös elämästä itsestään, ja Auster osaa näyttää hienovaraisesti elämän eteenpäin kuljettavan voiman kerran toisensa jälkeen. Romaanin kaikki hahmot kohtaavat suuria ja pieniä vastoinkäymisiä säännöllisin väliajoin, ja niistä pyristely johtaa vääjäämättä uutta kohti. Fergusonin yrittäjävanhempien urat ja avioliitot taipuvat uskottavasti ja inhimillisesti neljälle varsin omanlaiselleen mutkalle, ja mielestäni kunnianhimoisen ja yritteliään Rose-äidin taivalten seuraaminen oli ajoittain melkein jopa mielenkiintoisempaa kuin Fergusonin kommelluksista lukeminen.

Auster kuvaa varsinkin 4 3 2 1:n alkupuoliskolla mielenkiintoisesti omin käsin rakennetun amerikkalaisen unelman pimeää puolta – uuttera Stanley-isäukko on valmis uhraamaan aivan liikaa työlleen, ja etäinen vanhempi heittää synkän varjonsa raastavalla tavalla Fergusonin ylle.

Ei siinä, oliko rahaa liikaa vai liian vähän, ei siinä mitä ihminen teki tai jätti tekemättä, ei siinä, ostiko isomman talon tai kalliimman auton, vaan kunnianhimossa. Se selitti, miksi Brownstein ja Solomon onnistuivat soljumaan elämänsä läpi verraten levollisin mielin: kunnianhimon kirous ei piinannut heitä. Sen sijaan Fergusonin isä ja Don-setä olivat tulenpalavan kunnianhimoisia, mikä paradoksaalisesti teki heidän maailmoistaan pienemmän ja epäviihtyisämmän kuin niiden, joita se kirous ei vaivannut, sillä kunnianhimo merkitsi ainaista tyytymättömyyttä, jatkuvaa nälkää saada lisää. loputonta yrittämistä, ja koska suurimmatkaan saavutukset eivät voisi tyydyttää uusien ja vielä suurempien saavutusten janoa, oli pakko laajentaa yksi kauppa kahdeksi ja sitten kaksi kolmeksi, pakko puhua nyt neljännen kaupan rakentamisesta ja jopa viidennen, samalla tavalla kuin yksi kirja oli pelkkä askelma toiseen kirjaan, ja lisää kirjoja syntyi koko elämän ajan, mikä edellytti samanlaista keskittymistä ja määrätietoisuutta kuin liikemies tarvitsi rikastuakseen. [s. 124–125]

Auster osaa ottaa kaiken irti romaaninsa rikkaasta hahmogalleriasta, ja hän esittää mielenkiintoisia ja uskottavia variaatioita vaihtoehtoisista ihmissuhteista. Esimerkiksi Fergusonin elämän rakkautena nähtävästä Amy Schneidermanin hahmosta versoaa erittäin mielenkiintoisia ja vähän puistattaviakin juonikuvioita. Jännitteinen ja kaikkea muuta kuin tasainen suhde Amyyn on lopulta turhankin suuressa roolissa romaanin puolivälissä, sillä samojen elementtien käsitteleminen eri tarinoissa luo väkisinkin turhalta vaikuttavaa toistoa tarinaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä ankea kuin miltä lukijasta saattaa tuntua 4 3 2 1:n puolivälin paikkeilla, kun Auster jää pyörimään Kennedyn salamurhan, Vietnamin sodan ja Amyn liehittelyn välimaastoon, sillä romaanin ihmissuhdekuvaus ja yhteiskunnallisen murrosajan käsitteleminen ovat suorastaan loistavia. Auster uskaltaa tuikata terävän kynänsä esimerkiksi katastrofaalisen Vietnamin sodan ytimeen ja osaa tuoda esille Yhdysvalloissa 50 vuotta sitten rehottaneen rasismin, jota käsitellään ainakin omasta mielestäni raikkaista näkökulmista – esimerkiksi hyväosaisen juutalaisväestön kokema viha ja epäluulo mustaa kansanosaa kohtaan oli todella yllättävää ja silmiä avaavaa luettavaa.

Itse ehkä koin ihan romaanin loppupuolella leimahtavien opiskelijamellakoiden kuvaamisen vähän puuduttavaksi ja pitkitetyksi, mutta Amyn ja Fergusonin suhteen käsitteleminen suoranaisen sotatilan keskellä on sekin lopulta varsin huikea loppuhuipennus yhdelle päähenkilön elämänvaiheelle. 4 3 2 1 on ihmissuhdekuvaukseltaan saman tason napakymppi kuin Hanya Yanagiharan herkkä ja monitasoinen Pieni elämä – raadollissävytteiset Julietin ja Andyn kohtaamiset kuuluvat ehdottomasti romaanin unohtumattomimpiin hetkiin, ja Auster osaa myös tasapainoilla komeasti kevyemmän sisällön kanssa. New Yorkissa asustava juutalaisyhteisö kietoutuu Fergusonin ympärille eksentrisine sukulaisineen ja Amyineen uskottavasti ja mielenkiintoisesti.

Austerin tuotannon tuntevat tuskin yllättyvät siitä, että urheilu ja kirjoittaminen ovat vahvasti läsnä melkein kaikissa Fergusonin elämissä. Pitkät ja laajat kuvaukset pesäpallon ja koriksen parissa huhkimisesta eivät tehneet minuun järin suurta vaikutusta, vaikka tässäkin teemassa on toki omat hetkensä. Esimerkiksi eräässä tarinalinjassa kuvattiin hauskasti sitä, kuinka Ferguson löytää kirjoittamisen nimenomaan urheilun kautta.

Kirjailijuus ja lehtityö vievät lopulta Fergusonin mennessään, ja olin iloisesti yllättynyt siitä, miten 4 3 2 1:n runsaita tekstimassoja piristetään tyylillisillä muutoksilla. Romaanissa on näet mukana Fergusonin omia tekstejä, jotka ovat virkistävän erilaista luettavaa ja uskottavia hengentuotoksia kirjoittajansa kulloiseenkin ikätasoon nähden. Auster ei lähde kuitenkaan revittelemään tyylikokeiluilla Nathan Hillin sisällöltään moninaisen Nix-romaanin tavoin, vaan proosan sisäistä proosaa esiintyy juuri sopivaksi harvennetulla tiheydellä – ja se on vieläpä laadultaan hulvattoman hauskaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy nuoren Fergusonin rustaama novelli kovaonnisen kenkäparin karusta kohtalosta.

Mutta kuten veljeksillä yleensä, niillä on eripuran ja pahantuulisuuden hetkiä, riitoja ja kiukunpuuskia, sillä vaikka ne ovat solmitut saman miehen jalkoihin, nuo jalat ovat hieman erilaiset – Quinen vasen ja oikea jalka eivät aina tee täsmälleen samoja liikkeitä samaan aikaan. Ajatelkaamme tuolissa istumista, Vasenkätisenä Quinn yleensä vie vasemman jalan oikean päälle paljon useammin kuin oikean jalan vasemman päälle, ja ani harva tunne on ihanampi kuin ilmaan nostaminen, hetkellinen lattiasta erkaneminen ja pohjan paljastaminen maailmalle, ja koska Hank on vasen kenkä ja pääsee näin ollen nauttimaan tästä elämyksestä useammin kuin Frank, Frank kantaa hienoista kaunaa Hankia kohtaan, joskin se tavallisesti pinnistelee salatakseen sen, mutta joskus jalan nostaminen saa Hankin niin hilpeälle tuulelle, ettei se malta olla vinoilematta. Se naureskelee killuessaan korkeuksissa isännän oikean polven oikealla puolella ja huutelee Frankille: Millaisia ilmoja siellä alhaalla pitelee, Frankie-poitsu?, missä vaiheessa Frank väistämättä polttaa päreensä ja käskee Hankin tukkia turpansa. [s. 342]

4 3 2 1 on elämänmakuinen, uskomattoman sisältörikas ja huikean monitasoinen romaanijärkäle, jonka neljä erilaista tarinaa nivoutuvat yhteen vähintäänkin ainutlaatuiseksi kokonaisuudeksi. Auster ylittää sekä itsensä että kaikki suuret odotukseni romaania kohtaan, ja 4 3 2 1 vei minut täysin mennessään viimeisen kahden ja puolen viikon aikana. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi 2010-luvun merkittävimmistä amerikkalaisista romaaneista, joka myös nostaa Austerin kirjailijanuran uudelle tasolle komealla ja hersyvän yllätyksellisellä tavalla.

Alkuteos: 4 3 2 1
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 1141
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

George Saunders: Lincoln bardossa

George Saunders on tullut suomalaisille lukijoille tutuksi mainioiden novellikokoelmiensa myötä – Joulukuun kymmenes ja Sotapuiston perikato ovat osoittaneet Saundersin olevan kynänjäljeltään terävä ja omintakeinen kirjoittaja. Siksi ehkä jännitinkin, miten lyhytproosallaan vakuuttanut mies selviää kokonaisen romaanin kirjoittamisesta. Harmittavasti Saundersin Lincoln bardossa -esikoisromaani on saamastaan suitsutuksesta huolimatta kaikkea muuta kuin ongelmaton lukuelämys.

Lincoln bardossa seuraa Abraham Lincolnin perhe-elämän traagisia käänteitä. Lincolnin poika Will kuolee helmikuussa 1862 lavantautiin keskellä sisällissodan hurjinta myllerrystä, ja sureva isä vetäytyy yhdeksi yöksi hautuumaan kryptaan jättämään hyvästejä pojalleen.

Abraham ei osaa arvatakaan, minkälainen hullunmylly tuonpuoleisessa on käynnissä kovan surun keskellä. Will Lincolnin saapuminen bardo-nimiseen välitilaan käynnistää hurjan taiston helvetin ja taivaan välillä. Kiirastulessa tekojaan enemmän tai vähemmän katuvat, kaikkea muuta kuin puhtoiset ihmissielut joutuvat pistämään itsensä likoon pelastaakseen Willin ja itsensä.

Lincoln bardossa on kerrontatavaltaan hyvin poikkeuksellinen romaani. Tarinaa seurataan vuorotellen eri hahmojen sisäisen monologin muodossa, ja vikkelimmillään Saunders vaihtaa kohtauksen kertojaa parin lauseen jälkeen – tosimaailman puolella tapahtumat rakentuvat hautuumaakohtauksia lukuun ottamatta ”aikalaiskirjallisuudesta” napattujen lainausten varaan, ja tuonpuoleisessa aaveet kertovat todistamistaan tilanteista kukin omalla nyrjähtäneellä tyylillään.

Roger Bevins III ja Hans Vollman toimivat tarinan jonkinlaisina päähenkilöinä, jotka yrittävät häiriintyneistä tavoistaan ja olomuodoistaan huolimatta pitää bardossa yllä jonkinlaista jöötä – aviovuoteen iloja kokemattoman Vollmanin sukuelin on paisunut valtavaksi, ja Bevinsillä on puolestaan käsiä ja jalkoja vaikka muille jakaa. 

Miehet eivät kuitenkaan syvene tarinan edetessä erityisen mielenkiintoisiksi hahmoiksi, vaan Saunders luottaa vähän liikaakin kaksikon mukanokkelaan ja itsetietoiseen sanailuun, jonka kautta samoja juonenkäänteitä kerrataan aina uudestaan ja uudestaan läpi. Muut bardossa kärvistelevät aaveparat surkeine kohtaloineen, inhimillisine vikoineen ja ajattomine ongelmineen ja neurooseineen ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja samaistuttavampia kuin valokeilaan päässeet kummajaiskummitukset.

Kun omistaa neljä kotia ja palkkaa viisitoista täyspäiväistä puutarhuria huolehtimaan, että seitsemän puutarhaa ja kahdeksan keinotekoista puroa ovat moitteettomassa kunnossa, sitä viettää, välttämättömyyden pakosta, paljon aikaa rientämällä kodista toiseen, puutarhasta puutarhaan, niin ettei kenties ole yllätys, että eräänä iltapäivänä, kiiruhtaessaan tarkastamaan miten lempihyväntekeväisyyskohteen johtokunnalle laitettavan päivällisen valmistelut edistyvät, sitä huomaa tarvitsevansa ihan välttämättä lepoa, lysähtää toisen polven varaan, sitten kokonaan polvilleen ja kaatuu naamalleen, eikä pääse ylös, jatkaa matkaa tänne vähän pitemmälle lepotauolle vain huomatakseen, että se on kaikkea muuta kuin levollista, sillä vaikka sitä näyttää lepäävän, sitä murehtii kaiken aikaa vaunujaan, puutarhojaan, huonekalujaan, kotejaan ynnä muuta, kaikkea mikä (toivon mukaan!) odottaa kärsivällisesti omistajansa paluuta, eikä ole (taivas varjele!) joutunut jonkun (holtittoman, huolimattoman, arvottoman) Toisen käsiin.  

percival ”hosupekka” collier


Hra Collier (paidanrinnus savessa kaatumisen jäljiltä, nenä liiskaksi ruhjoutuneena) oli pakotettu jatkuvasti leijumaan vaaka-asennossa kuin inhimillinen kompassineula, päälaki siihen suuntaan, mikä kiinteistö häntä kulloinkin eniten huolestutti. Nyt hänen päälakensa osoitti länteen. Meidän saapumisemme sai huolen haihtumaan ja hän huokaisi huomaamattaan mielihyvästä, ponnahti pystyasentoon ja kääntyi meihin päin.  

hans vollman [s. 154–155]

Lincoln bardossa yhdistää mielenkiintoisesti fantasiaelementtejä historialliseen kerrontaan. Bardon omituinen maailma ja romaanin puolivälin jälkeen käynnistyvä sodankäynti, joka tappaa kerran kuolleita uudestaan, eivät kuitenkaan varsinaisesti tarjoile mitään uutta – nyrjähtäneistä fantasiasepitteistään tunnetun Terry Pratchettin kädenjälki näkyy vahvasti romaanin maailmassa. Olisin odottanut Saundersilta nimenomaan tällä saralla huomattavasti enemmän, sillä miehen novelleissa nähdyt oudot miljööt ovat olleet poikkeuksetta mielenkiintoisia ja persoonallisia.

Saunders kuitenkin petraa hienosti kuvaamalla todellisen maailman puolella tapahtuvia kauheuksia. Mustien orjien kokemat julmat kohtalot ovat karua luettavaa – esimerkiksi Litzie Wrightin kauhea kohtalo on kaikessa yhtäkkisyydessään tyrmistyttävä sivujuonne romaanissa. Sitä vastoin piipahdus Fort Donelsonin mittelön jälkiselvittelyihin jää turhan irralliseksi sivupoluksi, vaikka Saunders kuvaa taistelukentän kauheuksia tutulla häiriintyneellä alavireellä höystettynä.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt ketään kuollutta. Nyt näin niitä senkin edestä. Yksi poikarukka oli karahtanut umpijäähän katsellen haavaansa silmät kauhusta selällään. Sisälmykset olivat pursunneet osin ulos ja hänen kylkeensä oli ohuen jääkuoren alle muodostunut punaisen ja violetin kirjava töhry. Minulla oli kotona lipaston päällä pyhäkoulukortti, jossa oli kuva Jeesuksen Pyhästä Sydämestä, ja tämä nuori mies oli ihan kuin se, paitsi että violetinpunainen möykky oli hänellä alempana ja se oli isompi ja toisella puolella ja hän katsoi sitä kauhuissaan.

Brian Bell ja Libby Trust (toim.): Kunnian hirvittävä hinta – Kokoelma sisällissodassa taistelleiden miesten kirjeitä [s. 183]

Lincoln bardossa ei kuitenkaan osaa hyödyntää mielenkiintoisinta hahmoaan kovinkaan tyydyttävällä tavalla. Saunders ei nosta missään vaiheessa Abraham Lincolnia erityisen isoon rooliin saati havainnoi romaanin tapahtumia pitkänhuiskean presidentin vinkkelistä, ja tämä on mielestäni hukattu tilaisuus. Aaveita näkemätön ja Willin ruumiin äärellä kykkivä Lincoln on koko romaanin ajan autuaan tietämätön bardon tapahtumista, ja vaikka Abrahamin omat muistot välillä välähtävätkin esille, hahmo jää etäiseksi ja ylimääräisen oloiseksi.

Vaikka en odottanutkaan mitään postmodernia kuvainraastamista saati Timur Bekmambetovin Abraham Lincoln: Vampire Hunter -elokuvan henkistä yliampuvaa uudelleentulkintaa historiallisesta henkilöstä, on sääli huomata, miten Saunders varoo ja arkailee isä-Lincolnin käyttämistä. Niinpä persoonallisisesta olemuksestaan tunnetun presidentin ulkonäön arvosteleminen tuntuu halvalta ja väkinäiseltä ratkaisulta.

Korvat olivat isot ja epämuodostuneet.

Abraham M. Gordon: Abraham Lincoln – lääketieteellinen luonnehdinta



Kun hän oli hyvällä tuulella, odotin aina että hän heiluttelisi niitä kuin hyväluontoinen norsu.

Ruhtinatar Felix Salm-Salm: Kymmenen vuotta elämästäni



Hänen nenänsä ei ollut suhteettoman suuri, mutta kaidat kasvot saivat sen näyttämään kookkaalta.

Edward J. Kempf: Abraham Lincolnin terveen järjen filosofia



Hänellä oli melko pitkä nenä, mutta melkoisen pitkä on mieskin, joten mittasuhteiden tasapainolle se on Välttämättömyys.

Ruth Painter Randall: Mary Lincoln – Avioliiton elämäkerta, erään sotilaan kertomus [s. 237]

George Saundersin romaani osoittaa valitettavasti sen, että mies ei veny luontevasti pidemmän proosan kirjoittamiseen. Lincoln bardossa on kunnianhimoinen teos, jonka toteutus on jäänyt valitettavan puolitiehen.

Alkuteos: Lincoln in the Bardo
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Ulla-Lena Lundberg: Sade

Ulla-Lena Lundbergin Sade on mielenkiintoinen mutta kokonaisuutena hyvin omituinen romaani vedestä, ihmisyydestä ja kunnianhimosta. Oraan ja Bengtin seikkailut vetäisevät lukijan mukaansa parhaimmillaankin vain keskinkertaisella imulla.

Kivikaudella elävä Oras liikkuu heimonsa kansanvaelluksen mukana uusiin seikkailuihin. Heimon poppamiehenä toimivan Parveilevan mehiläisen varjoon jäänyt Oras oppii hyödyntämään omia kykyjään henkiasioiden suhteen, mutta matkat yliluonnollisessa maailmassa sade-eläinten houkutteluineen muuttuvat iän kertyessä aina vain hankalammiksi. Vuosituhansia myöhemmin ruotsalainen vesi-insinööri Bengt saapuu Afrikkaan vesihuollon kehittäminen mielessään, mutta takakireä teknokraatti huomaa olevansa itse nesteessä niin perinteitä arvostavan paikalliskulttuurin kuin lievästi sanottuna haastavan vesitilanteen kanssa.

Sateen ensimmäisen puolikkaan mittainen Oraan tarina on sekava mutta kieleltään raikkaan runollinen aikamatka ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Varsinkin Oraan osuuden loppupuoli juoksettuu unenomaisine henkimaailmassa kulkemisineen haastavaksi luettavaksi, ja se loppuu kuin seinään Oraan yhtäkkisen vanhenemisen myötä. Luolamiehen tarina on omalaatuisine kielikuvineen parhaimmillaan kuvatessaan todellisen maailman tapahtumia, ja Lundberg pääsee uskottavalla tavalla asettumaan entisajan ihmisen nahkoihin.

Me emme vieroksu lihan ryöstämistä leijonilta, niinhän leijonatkin ryöstävät lihaa hyeenoilta, ja joskus se onnistuukin. Joskus leijonista kuitenkin paistaa ilkeä taipumattomuus, ja tiesimme kuinka kävisi kun teimme niin kuin tehdään. Uhrasimme suustamme viimeisen kosteuden, syöksyimme hirveästi kirkuen niitä kohti ja heitimme niitä kivillä ja oksilla ja huusimme, että ne olisivat kuolema omia, elleivät antaisi lihaa takaisin. Meistä kai näki, ettemme olleet vakuuttuneita asiastamme. Pari leijonanaista nousi ja kyyristyi loikkaan, maa järkkyi jalkojemme alla niiden sähinästä ja karjunnasta. Kun lähimpänä oleva ponkaisi hyppyyn ja syöksyi eteenpäin, me kaikki pinkaisimme juoksuun.
   Leijona on sellainen eläin, että jos se haluaa, se voi tappaa meidät, mutta siinä suhteessa se muistuttaa vanhaa ihmistä, että se säästelee voimiaan. Se oli juuri syömässä, ja oli laiha vuodenaika. Kun se loikan jälkeen päätyi maahan, se pysähtyi, ravisteli turkkiaan, huitoi hännällään ja karjui ja huusi uhkauksia, joita leijona suoltaa helposti, sillä se ei ole kohtelias eläin. Se nakkeli päätään, kääntyi ja lönkytti takaisin ruokapaikalleen. [s. 41–42] 

Bengtin tarinanpuolikas on ehdottomasti Sateen mielenkiintoisin osuus. Lundberg kuvaa insinöörin vaikeuksia letkeän liioittelun kautta – mies joutuu hankaluuksiin melkein jokaisessa juonenkäänteessä suurelta osin oman taitamattomuutensa takia. Tilanteet leviävät käsiin yhtä tragikoomisella tavalla kuin niin ikään afrikkalaista elämänmenoa kuvanneessa Petina Gappahin Muistojen kirjassa.

Sateen Afrikka ei kuitenkaan esittäydy lukijalle mahdottomana maanosana, jonka omintakeinen kulttuuri ja lapsenkengissään oleva infrastruktuuri eivät anna länsimaiselle hyväntekijälle jalansijaa. Lundbergin Afrikka-kuvaus on monitasoista ja mielenkiintoista luettavaa, jossa Lundberg lähtee itsetietoisesti purkamaan stereotypioita esimerkiksi Bengtin tuhoon tuomitun vesiprojektin avajaisia kuvatessaan.

Hän maalaili eteeni kuvan ristiriidoista ja kytevästä väkivallasta. Loppujen lopuksi juhlista pääsisivät nauttimaan vain korppikotkat, jotka iskisivät kiinni pumppuasemani savuavien raunioiden ympärille kinostuneisiin ruumiisiin.
   Minä kuitenkin tiesin, ettei kysymys ollut siitä. Justicen maalailema vanhan ja uuden ristiriita oli ollutta ja mennyttä: tosiasiassa eri kirkkokuntien edustajat olivat kiinnostuneita ekumeniasta ja osallistuivat aktiivisesti paikalliseen kulttuurielämään, ja perinteisen kansanparantajien ja klinikan henkilökunnan välit olivat olivat kohteliaat: toisinaan he jopa ohjasivat potilaita toistensa luo. Henget kehottivat ngangaa lähettämään jonkun potilaan klinikalle; toisaalta taas potilas, joka teki kuolemaa vaikkei hänestä löydetty mitään sairautta, saatettiin ohjata ngangan luokse jotta tämä selvittäisi, mikä henki oli pannut potilaaseen kuoleman, ja ajaisi sen ulos. [s. 111]

Bengtin toimet eivät ole kuitenkaan erityisen mielenkiintoisia – paikallisten byrokraattien kanssa häslääminen ja vallasväen voitelu alkavat toistaa itseään varsin nopeasti. Lundberg on rakentanut Oraan ja Bengtin välille suoraan sanottuna vähän ohuen aasinsillan. Tarinan edetessä Bengt näet rupeaa vesihommien sijaan suojelemaan lähiseudulla olevia luolamaalauksia, joita Oras ja Parveileva mehiläinen tekivät elinaikoinaan.

Kulttuuriperinnön turvaaminen voisi olla mielenkiintoinenkin sivupolku, mutta Sade hajoaa loppuaan kohden liian hajanaiseksi kokonaisuudeksi, joka menettää parhaansa teränsä viimeistään Solveigin ilmestyttyä kuvioihin. Ruotsiin jätetty heila saapuu Afrikkaan antamaan Bengtille uuden tilaisuuden ja muuttamaan Sateen kömpelön mukahauskaksi nolosteluksi. Lundberg vetää kaikin tavoin pieleen menevän jälleennäkemisen tilannekomedian puolelle kaikkea muuta kuin luontevasti, ja kyseessä on harmillinen pohjanoteeraus muutenkin askellukseltaan haparoivalle romaanille.

– Miten ihmeessä sinä olet täällä? Sinähän olet sairas, sinulla on kuumetta.
   – Ei enää. Olen terve kuin pukki. Kun olit lähtenyt, kylän poppamies tuli ja paransi minut.
   – Herttanen aika sentään. En ymmärrä yhtään.
   – Sen minä käsitän. Jos kaikki olisi sujunut suunnitelmien mukaan, olisit saanut tutustua häneen, hän on kiinnostava ihminen. Olisimme ajaneet kylään ja käyneet katsomassa minun pumppuasemaani ja kierrelleet tyypillisessä maalaiskylässä. Se olisi varmasti kiinnostanut sinua, mutta suunnitelma meni nyt mönkään.
   – Tulitko tänne minun takiani?
   – Tietenkin. Olen niin onneton siitä, miten tässä kävi. Kaikki muuttuu, kun saan oikaistuksi selkäni.
   Mutta kun minä en saanut selkääni oikaistuksi. Solveig lukitsi auton puolestani ja minä kompuroin hotellin vastaanottoon nojaten rystysiini kuin gorilla. Nenäni ylettyi juuri tiskin reunalle, kun toivotin hyvää iltaa. [s. 194]

Petter otti elämänsä pahimman noidannuolen 
selkäänsä kesken erästä muuttoa vuosia sitten.

Alkuteos: Regn
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1997
Suomennos: Leena Vallisaari
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Ulla-Lena Lundberg ja
Shutterstock/Donovan van Staden
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Hans Keilson: Komedia mollissa

Hans Keilsonin Komedia mollissa on mittakaavaltaan pieni mutta uskomattomalla tyylitajulla tehty romaani. Toisen maailmansodan aikana miehitetyssä Hollannissa asuvat Marie ja Wim päättävät tarjota kotiaan vainoa pakenevalle juutalaiselle. Pariskunnan huusholliin majoittuva Nico-niminen karkulainen kuitenkin kuolee pitkän sairastamisen jälkeen piilopaikkaansa, ja ruumiista eroon pääseminen ei luonnollisesti olekaan erityisen helppo tehtävä.

Komedia mollissa tuo hajuvesikauppiaana työskennelleen Nicon traagisen kohtalon avaamisen myötä mieleen Maria Àngels Angladan Auschwitzin viulu -pienoisromaanin. Keilson kuvaa niin ikään uskottavasti ja ansiokkaasti näennäisesti turvassa olevan mutta neljän seinän vankina olevan miehen henkistä murtumista.

Mutta mitä pidempään sitä kesti, sitä suuremmaksi hänen vaatimuksensa kasvoivat. Koska hän ei voinut vaatia ulkomaailmalta mitään – se minkä hän sai, annettiin vapaaehtoisesti, suorastaan lahjana – hänen vaatimuksensa suuntautuivat sisäänpäin ja kasvoivat kohtuuttomiksi. Mutta häntähän autettiin, he auttoivat häntä, eikö se sitten muka ollut mitään? Oli se, se merkitsi paljon. Eikä ollut mitään. Hänestä ei tullut mitään. Se oli sietämätöntä. Se merkitsi hänen tuhoutumistaan, hänen tuhoutumistaan ihmisenä, olkoonkin että hän – mahdollisesti – säilyisi hengissä. Se pieni oka, joka versoo piilossa joka ihmisessä ja elää toisten avusta ja myötätunnosta, kasvoi jättiläismäiseksi, siitä tuli keihäs, syvälle lihaan porautunut, tuskallisesti pistävä keihäs. [s. 85–86]

Komedia mollissa -romaanin ensimmäinen puolikas seuraa Nicon kuolemaa edeltäneen kipuilun ohella myös Marien ja Wimin muuttunutta arkea eri aikatasoilla – tunnelmat ovat hyvin erilaiset Nicoa odottaessa ja ruumiista eroon hankkiutumisen keskellä. Keilson osaa taitavasti kuvata Marien ja Wimin talon sisällä vallitsevia tunnelmia ja pieniä näennäisen tavanomaisia hetkiä jännittävästi ja mielenkiintoisesti. Talossa huseeravan siivoojattaren välttelyt, Nicon hiustenleikkuut ja Marien ja Nicon shakkiottelut on varustettu harvinaisen hienovaraisella mutta silti yllättävän voimallisella latauksella, jollaista olen viimeksi päässyt ihastelemaan Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman hienostuneen lyhytproosan seurassa.

Keilsonin romaani ei siis sisällä ollenkaan niin ikään juutalaisen piilottamisen ympärillä pyörineen Markus Zusakin Kirjavarkaan fantasiaelementtejä, vaan kyse on teemoiltaan jalat huomattavasti vankemmin maassa pysyttelevästä kertomuksesta. Kuolema, traagiset ihmiskohtalot ja natsimiehittäjien tiukka ote väestöstä luovat romaanin aivan omanlaisensa tunnelman, jota Keilson uskaltaa väännellä romaanin kirjoitusajankohtaan nähden erittäin modernisti ja rajusti. Kuolemaa käsitellään jopa hämmentävän suorasukaisesti mutta toisaalta miellyttävän nurinkurisellakin tavalla – hyvänä esimerkkinä tästä toimii kohta, jossa Wim ja uskottu lääkäri ronttaavat Nicon ruumista alakertaan. 

”Ottakaahan te häntä jaloista”, lääkäri sanoi, tarttui itse vainajaa kainaloiden alta ja nosti tämän ylävartalon lakanalta. He laskivat ruumiin lattialle. Sitten he asettuivat uudelleen asemiin kasvot toisiinsa päin, Wim jalkopäähän ja lääkäri pääpuolelle, ja alkoivat kantaa ruumiista kainaloista ja jaloista kannatellen niin kuin jossain vanhassa hautaanlaskumaalauksessa, hitaasti ja varovasti – sillä Wim joutui kävelemään takaperin – ulos huoneesta ja rappusia alas.
   Käytävässä paloi valo. Kun he avaisivat ulko-oven, heidät saattoi ulkoa nähdä.
   ”Lasketaan hänet vielä kerran maahan”, sanoi lääkäri, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen tähän kuljetustapaan.
   ”Tähän käytävällekö?” Wim kysyi ja laski vainajan jalat matolle. Jokin hänessä vastusti ajatusta laskea kuollut alakerran käytävälle, jossa kuljettiin päiväsaikaan lakkaamatta edestakaisin. [s. 105–106]

Nicon ruumiin löytämisestä koituvat seuraukset on toteutettu harmittavan löperösti. Marien ja Wimin tekemä pakomatka ja piiloutuminen yhdistettynä todella yhdentekevään loppuratkaisuun tekevät Keilsonin romaanin päätöksestä irrallisen osan, jolla ei tunnu olevan paljoa mitään tekemistä muun kokonaisuuden kanssa.

Komedia mollissa on lopustaan huolimatta vaikuttava ja uskottava pieni kertomus ihmiskohtaloiden yhteen kietoutumisesta, sodasta ja kuolemasta.

Petter on käynyt taannoin Amsterdamissa 
Anne Frankin surullisenkuuluisassa ullakkoasunnossa.

Alkuteos: Komödie in Moll

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1947

Suomennos: Ilona Nykyri

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 175

Lajityyppi: psykologinen romaani,

historiallinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Gaël Faye: Pienen pieni maa

Gaël Fayen esikoisromaani Pienen pieni maa on armoton kuvaus Burundissa vietetystä lapsuudesta, jota 90-luvun alussa käynnistyvä kansanmurha varjostaa. Romaanin alussa vellova onnellisuus muuttuu hyvin ripeästi kauhistuttavaksi painajaiseksi, jota Pienen pienen maan kertojana toimiva Gaby muistelee Ranskassa aikuisena.

Gabyn silmin Burundi on todella mielenkiintoinen ja kauniisti kuvattu paikka, jota pikkupojan lapsuudenmuistot värittävät tietyntasoisessa hullunkurisuudessaan hienosti – Faye kasvattaa esimerkiksi varastetun polkupyörän etsimisestä muutaman sivun aikana todella vauhdikkaan tapahtumasarjan. Kerrontaa höystetään taitavasti yksityiskohtaisilla havainnoilla, jotka ovat inhimillisessä koomisuudessaan hersyviä ja mielenkiintoisia kautta linjan. Eri kulttuurien yhteensulautumista käsitellessään Pienen pieni maa tuo vahvasti mieleen Petina Gappahin Muistojen kirjan.

Innocent oli ratissa ja mutusteli iänikuista hammastikkuaan. Tapa ällötti minua. Kaikki Bujumburan rontit kulkivat hammastikku suussa. Innocentin tapaiset tyypit halusivat näyttää miehekkäiltä ja pitivät itseään lännensankareina. Joku piruparka oli halunnut vaikuttaa kiinnostavalta nähtyään Clint Eastwoodin leffan elokuvateatteri Caméossa, ja sitten villitys oli levinnyt hetkessä koko kaupunkiin kuin puuteripilvi. Bujumburassa on kaksi asiaa, jotka kiertävät nopeasti: huhut ja muodin oikut. [s. 51]

Vaikka niin kovasti tykkäsinkin alle kymmenvuotiaasta kertoja-Gabysta ja lapsen näkökulmasta, ajoittain hahmon toimet ja mietteet eivät tunnu pikkuvanhuudessaan erityisen uskottavilta. Tämä voi toki olla itsetietoinen valinta ja kypsemmän Gabyn elämänkokemukset varmasti sävyttävät muistoja, mutta ajoittain puhkiselittämiseksi muuttuva analyysi jää itsestäänselvyyksien vatvomiseksi. Tuolloin lukija ei pääse täysin rinnoin nauttimaan räväköiden ja äärimmilleen vietyjen hahmojen seurasta.

Ginon isä piti siisteydestä ja järjestyksestä. Kun hän teki jonkin askareen, kuten avasi verhot tai kasteli kasvit, hän totesi: ”No niin, valmista tuli!” Ja päivän mittaan hän ruksi asioita mielessään ja mumisi: ”Tulipahan sekin homma hoidettua!” Hän harjasi kyynärvarsiensa karvat ojennukseen. Hänellä oli päälaella kalju laikku, jonka hän peitti kampaamalla reunoilla kasvavat hiukset sen peitoksi. Kravattipäivinä oikealta reunalta ja rusettipäivinä vasemmalta. Hän loihti hiuksistoonsa huolellisesti selkeän jakauksen, joka oli kuin maaston sulautuva joukkohauta. Kotikulmilla häntä kutsuttiin nimellä Kodak, ei hänen valokuvaharrastuksensa takia, vaan siksi, että hänen hilseilevät, öljytyt hiuksensa kiilsivät kuin filmi.
   Kotonaan Gino ei ollut hilpeä, häntä ei huvittanut pelleillä, syljeskellä, röyhtäillä eikä kiilata päätäni sääriensä väliin ja päästellä samalla paukkuja. Hän seurasi minua kuin lemmenkipeä puudeli ja tarkisti, että olin vetänyt vessan kunnolla, että wc-istuimen rengas oli kuiva ja että palautin olohuoneessa hypistelemäni pikkuesineet oikeille paikoilleen. Isän päähänpinttymät tarttuivat Ginoon ja loivat taloon kalsean ja torjuvan tunnelman. [s. 81–82]

Pienen pieni maa seuraa Gabyn ja tämän kaveriporukan seikkailuita, joiden lapsellinen riemukkuus sävyttää hienosti tarinaa. Jengin edesottamukset ja ikävän Francis-kiusankappaleen väistelyt saavat rinnalleen myös synkempiä sävyjä jo ennen sotimisen alkamista, kun Faye nostaa esille poikien kotitaustojen ongelmia – hutujen ja tutsien keskinäinen nokittelu ei tee esimerkiksi eri kulttuuritaustaisten vanhempien omaavan Gabyn elämästä järin helppoa. Äskeisessä sitaatissa mainitun Ginon hahmo nousee Gabyn rinnalle yhdeksi romaanin syvällisimmistä hahmoista, ja Gino-paran hidas mutta kipuisa radikalisoituminen on surullista luettavaa. Francisin, Ginon ja Gabyn väliset suhteet lopullisesti muuttava kahakka joen varrella on ehdottomasti sävähdyttävin käännekohta Pienen pienessä maassa.

Romaanin loppu on puolestaan hivenen ongelmallinen. Poikajoukkion sissitoiminta ei tunnu erityisen uskottavalta saati mielenkiintoiselta luettavalta, ja Faye valitettavasti hukkaa Gabyn kaveriporukassa piilevän potentiaalin – jengiin liittyvän juonikuvion huipentava väkivaltainen kohtaus ei sovi ollenkaan romaanin maailmaan.

Faye osuu kultasuoneen kerran toisensa jälkeen kartoittaessaan inhimillistä kärsimystä sodan keskellä. Gabyn sukulaisten surkeista kohtaloista kerrottaessa kansanmurhan traaginen ja raadollinen puoli leviää armottomasti lukijan silmien eteen. Faye loistaa myös kuvatessaan, miltä sota lopulta näyttää äveriään kansanosan vinkkelistä, ja tämä näkökulma korostaa entisestään väkivallan järjettömyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta.

Koulunkäynti jatkui viikkoa myöhemmin. Kaupungissa oli oudon rauhallista. Pari liikettä oli avannut ovensa, mutta virkamiehet eivät olleet palanneet töihin, ja ministerit olivat edelleen ulkomaisten lähetystöjensä suojissa tai naapurimaissa. Presidentin virka-asunnon ohi mennessäni huomasin, että sitä ympäröivä suojamuuri oli vahingoittunut. Muita merkkejä kaupungissa käydystä taistelusta ei näkynyt. Oppilaat kertoivat välitunnilla vallankaappausyöstä, tulituksesta, kranaattien räjähdyksistä, presidentin kuolemasta ja siitä, kuinka he olivat nukkuneet eteisen käytävään kannetuilla patjoilla. Kukaan ei ollut peloissaan. Meille keskustan ja varakkaiden asuinalueiden etuoikeutetuille lapsille sota oli pelkkä sana. Olimme kuulleet kaikenlaista, muttemme nähneet mitään. […] Mullistus kouraisi oikeasti vain kotiemme palvelusväkeä, vanhempiemme palkollisia, jotka asuivat työläiskaupunginosissa, Bujumburan liepeillä ja maan sisäosissa ja joilla ei ollut yhdenkään lähetystön tarjoamia turvatakuita, vartijoita eikä autonkuljettajia hoitamassa lastensa koulukyydityksiä. He joutuivat liikkumaan jalan, pyörällä ja bussilla. [s. 121–122]

Ongelmistaan huolimatta Pienen pieni maa on varsin pysäyttävä ja puhutteleva kuvaus sekä lapsuuden äkkinäisestä päättymisestä sekä sodan kauhuista. 

Alkuteos: Petit pays

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Suomennos: Einari Aaltonen

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 217

Kansikuva: Colin Bootman

Lajityyppi: psykologinen romaani, historiallinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Jessie Burton: Muusa

Jessie Burtonin Muusa on jännittävä ja yllättävä romaani kadotetuksi luullun maalauksen takana olevasta salaisuudesta ja rikoksesta. 

Vuonna 1967 trinidadilaistaustainen Odelle pääsee kenkäkaupan puotipuksun hommista astetta parempiin hommiin – mystinen Marjorie Quick palkkaa naisen konekirjoittajaksi hienoon taidegalleriaan. Eipä aikaakaan, kun galleriaan tepastelee Lawrie-miekkonen arvokas taulu kainalossaan. Lawrien äidiltä perinnöksi saatu taulu paljastuu nimekkään Isaac Roblesin teokseksi, mutta uusia kysymyksiä nousee pintaan välittömästi. Mistä Lawrien äiti on saanut kadonneen Roblesin käsiinsä? Miksi Quick käyttäytyy oudosti taulusta puhuttaessa?

Muusan toinen puolikas sijoittuu 1930-luvun lopun Espanjaan, jossa eletään näennäisen tyyntä aikaa sisällissodan ja toisen maailmansodan välissä. Schlossin perhe asustelee suhteellisen rauhassa vuokraamallaan tilallaan, mutta seinien sisällä kuohuu – Sarah-äiti on mieleltään sairas ja holtiton, Harold-isä ei juuri vietä aikaa kotona ja Olive-tytär maalaa salaa vanhemmiltaan. Oliven tutustuttua perheeseen pestattuihin paikallisiin tytön päässä alkaa kehkeytyä maalaustaiteeseen liittyvä juoni, jossa palvelijattarena toimivalla Teresalla ja tämän veljellä eli Isaac Roblesilla on omat tärkeät roolinsa.

Muusa on Burtonin Nukkekaappi-esikoisromaanin kaltainen monitasoinen ja jännittävä mutta helposti seurattava kokonaisuus, jonka paljastukset ja käänteet muuttavat asetelmia jatkuvasti. Äkkinäinen yllätys yhdellä aikatasolla kääntää kuviot ylösalaisin, ja Muusaan onkin todella helppo jäädä koukkuun, kun mielenkiintoisia juonenkäänteitä pudotellaan säännöllisin väliajoin lukijan syliin. Burton onnistuu myös hämäämään lukijaa erittäin onnistuneesti käsitellessään tarinassa tärkeässä roolissa olevia vääriä henkilöllisyyksiä – viimeistä käännettä on mahdotonta arvata etukäteen, ja yllätys tuntuu tyydyttävältä.

Valitettavasti Nukkekaapin heikkoudet ovat löytäneet tiensä myös Muusaan – etäiset ja yksiulotteiset hahmot ovat kuitenkin vähän omituisesti Burtonin tarinan riesana vain Lontoon aikatasolla. Odelle ei pääse kasvamaan missään vaiheessa kunnolla mittaan, jota tarinanpuolikkaan keskushenkilöltä voisi odottaa. Tarinan kannalta erittäin tärkeässä roolissa oleva Marjorie Quick on varsin hämmentävä hahmo, joka tuntuu olevan omituisella tavalla ihan eri aaltopituudella muiden hahmojen kanssa, eivätkä hänen toimensa oikein istu kokonaisuuteen mukaan loogisella tavalla.

Odelle jää yksipuoliseksi salapoliisimaiseksi nuuskijaksi, jonka motiiveja esimerkiksi taulun salaisuuksien selvittämiseen ei avata ollenkaan. Myös suhde Lawrien kanssa jää kummalliseksi harharetkeksi, kun Burton ei vaivaudu selittämään kunnolla, miksei Odelle halua päästää ketään lähelleen. Burton kuitenkin avaa mielenkiintoisesti Lontooseen kotiutuneen Odellen mietteitä, ja olisin mieluusti lukenut tästä puolesta enemmän saadakseni naisesta paremman käsityksen.

Useimmat tapaamani englantilaiset kyselivät minulta saaresta ja odottivat, että sovittaisin koko Trinidadin moninaisuuden tähän yhteen kehoon heidän ilokseen. Kukaan ei ollut ikinä käynyt siellä, joten me olimme kuriositeetti, näytteitä trooppisesta petrimaljasta, jonka yllä brittilippu vielä hiljan liehui. Suurimman osan aikaa, kuten Pamelan kanssa, perienglantilaisten kiinnostus ei ollut pahansuopaa (paitsi silloin kun oli) – mutta heidän kyselemisensä sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi, vaikka minut oli kasvatettu ymmärtämään brittien tavat täydellisesti, olinhan minäkin imperiumin lapsi. 
   […] Melkein jokainen englantilainen uskoi, valistuneetkin ihmiset, että meillä olisi enemmän yhteistä sudanilaisten kanssa kuin heidän kanssaan. Mutta mitä minä tiesin Saharasta, kameleista tai beduiineista? Minun kauneus- ja glamourihanteeni oli koko lapsuuden ajan prinsessa Margaret. Lawrien kanssa olin jutellut James Bondista tai oudosta pomostani tai maalauksesta, tai perhanan Gerrystä, kuolleista vanhemmista. Asioista jotka sitoivat meidät pariksi ja jotka eivät pakottaneet minua edustamaan kokonaista saarta, jota en edes ollut nähnyt viiteen vuoteen. [s. 176, 177]

Schlossien perheen ongelmien kuvaaminen on puolestaan mielenkiintoisuudessaan aivan eri tasolla Odellen jäykistelyihin nähden. Espanja-osuudet tuovat tarkalla perhedynamiikan kuvaamisellaan mieleen Burtonin Nukkekaapissa esiintyvän Brandtin vinksahtaneen huushollin, jossa salaisuudet erottivat mutta toivat myös ihmisiä yhteen kaikkea muuta kuin tervehenkisin seurauksin. Näin käy myös Muusassa, kun Oliven juoni muuttuu parin petoksen myötä täysin hallitsemattomaksi kuvioksi – Burton osaa hienosti kuvata niin taitojaan salailevan taiteilijan päänsisäisiä muutoksia kuin koko talossa tapahtuvaa tunnelman muutosta. Olive on erittäin mielenkiintoinen ja ristiriitainen hahmo, jonka kohtalo ja kärvistely mielisairaan vanhemman synkistämässä kodissa tempaisevat mukaansa välittömästi.

”Onhan se raskasta”, Olive sanoi. ”Isä kutsuu niitä hänen 'myrskypilvikseen', mutta se on vain kohtelias tapa sanoa, että hän retuuttaa meitä mukanaan. Lääkärin mukaan hänen mielensä on kuin hunajakenno, kennoa kennon päällä, joka rikkoutuu yhä uudestaan ja uudestaan. Tiesitkö, että hän näkee tuskansa väreissä? Teräksensininen, mustelmankellertävä, vihurirokonpunainen.” Olive naurahti kolkosti ja Teresa yritti ymmärtää vieraita sanoja. ”Sairaus on aina ollut hänen puolen suvussaan. Yksi isoisoäideistäni on haudattu siunaamattomaan maahan, ja täti – josta kukaan ei ikinä puhu – on teljetty hullujenhuoneelle. Sitten on serkku, Johnny; hän inhosi sisäoppilaitosta ja yritti hukuttautua Ousejokeen. Se on inhottava tauti, ja olen niin itsekäs, että pelkään vain olevani seuraava.”
   Teresa kuuli Oliven hengityksen takertuvan kurkkuun ennen kuin hän imi taas pitkään isänsä tupakkaa. ”Tunnen sen joskus luissani – kuinka helposti se voisi tarttua äidistä.” Olive kääntyi katsomaan häntä. ”Luuletko, että se tarttuu, Tere?”
   Huoli häivähti Oliven kasvoilla, pisamarykelmä nenän päällä, tummanruskeat silmät, suu hiukan auki. ”En usko, että sinusta tulee hullu”, Teresa sanoi. Olive nauroi ja pukkasi häntä olkaan, ja kosketus järkytti Teresaa. [s. 106–107]

Muusan tasapaino-ongelmat verottavat kuitenkin kokonaisuuden tenhoavuutta sen verran tehokkaasti, että Burtonin uusin ei pääse aivan nousemaan mainion Nukkekaappi-esikoisen tasolle. Luvassa on kuitenkin taiteen tekemistä sekä taiteilijuuden synkkää puolta avaava mainio ja koukuttava tarina, jonka hurjimmat käänteet jäävät takuuvarmasti mieleen.

Petter tietää, että sukuunsa on joskus muinoin
kuulunut avoimesti kommunistinen henkilö.

Alkuteos: The Muse
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 443
Kansikuva: Lisa Perrin
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanton Lahtarit lähestyy sisällissotaamme moniäänisen historiallisen kerronnan kautta. Seikkailunhaluisten ilmajokelaisten eli valkoisten puolelle päätyvien Hermannin ja Arvon sotaretki muodostaa jonkinlaisen kehyskertomuksen Lahtareissa, mutta sisällissodan kuohuntaa ja käännekohtia seurataan usean eri hahmon ja lukuisten sivustajakatsojien vinkkeleistä – oman näkemyksensä sodasta pääsevät tuomaan esille niin kornetinsoittaja, vapaaehtoinen ruotsalainen sotilas kuin pelokas suomenhevosparkakin. Lahtareiden hahmokavalkadin monimuotoisuus tuo vahvasti mieleen toista maailmansotaa samalla tavalla avanneen Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren.

Kanto pohjustaa Lahtareiden alussa onnistuneesti sitä, kuinka kahtia jakautunut kansa kääntyy toisiaan vastaan. Bolshevistien vastustamista ajavan kansanliikkeen toimet eskaloituvat nopeasti ja armottomasti hallitsemattomaksi tappamiseksi, jota oikean ja valkoisen Suomen ”pelastajat” perustelevat varsin harhaisin ja kiivain mielipitein. Eri ääripäihin ajautuneiden suomalaisten mielenmaailman kuvaaminen on uskottavaa ja kylmäävää luettavaa. Vuoden 1918 henkisen ilmapiirin vertaaminen nyky-Suomessa koettuun vastakkainasetteluun on ehkä jo vähän kulunutta, mutta esimerkiksi Lahtareiden Frans Ketoluoman öyhöttämisessä on hyvin paljon samaa kuin vihapuhemongerruksessa nykypäivänä.

Meidän on katsottava kauas ja ymmärrettävä vastuumme tulevan Suomen kansan kasvattamisessa ja kehittämisessä. Oikeaa isänmaan ja kansan rakkautta on kitkeä pois kelpaamaton hylkyaines ja raivata tilaa terveelle ja vahvalle sukupolvelle. Tulevaisuuden vuoksi olemme tässä sodassa, sillä näemmehän kirkkaasti kaksi tietä, joille maamme voi kääntyä: rappioitunut ja matalamielinen bolshevismi tai raikas ja voimakas suomalaisuus. On itsestään selvää, kumpi tie on katkaistava armottomasti ja kummalle raivattava tilaa. [s. 103–104]

Lahtarit avaa siis uskottavasti ja mielenkiintoisesti valkoisten puolella olevien kannustimia ja mietteitä sotaan liittyen, mutta valitettavasti nämä hahmot ovat ohuita ja mielenkiinnottomia ajopuita sisällissodan vuolaassa ja verisessä virrassa. Kansanopistosta rintamille muonitushommiin siirtyvän Helenan ja valkoisten joukossa taistelevan Samuli-siipan rakkaustarinassa olisi eniten potentiaalia kasvaa tarinan (hirtehisesti sanottuna) punaiseksi langaksi, mutta lupaavat ja kiinnostavat elementit katoavat sotaoperaatioiden ja väkivallalla heruttelun sekaan.

Kerronta vaihtelee tarinan edetessä hahmon näkökulmasta toiseen sen verran nopealla tahdilla, että hahmot sulautuvat väkisinkin toisiinsa – erityisesti sotilashahmoja on muistaa tai erottaa toisistaan muuten kuin vahvasti murteellisten puheenparsien ohella. Eniten tällainen massaan hukkuminen harmittaa Martti Heino -nimiseksi miessotilaaksi sukupuolensa takia naamioituneen Martta Heinon kohdalla, jonka motiivit sotaan lähtöön saati muutos rintamalla eivät tunnu samanlaisten kehityskaarien joukossa oikein miltään. Ehkäpä yksi onnistuneimmista kasvun paikan kuvaamisesta puolestaan nähdään Samulin kohdalla, kun Kanto kuvaa miesparan vaurioituneen mieleen ja romahtaneen kristillisen maailmankuvan yhteentörmäystä.

Äiti uskoo, että Jumala varjeli minut, koska varalleni on taivaallinen suunnitelma. Hän kertoo rukoilleensa minulle Jumalan varjelusta ja uskoi, että rukouksiin on vastattu. Toista kertaa minulle ei sodassa mitään satu. Salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, hän toisteli.
   En halua väitellä äidin kanssa, mutta ajattelen toisin. Jumala antoi minulle ankaran varoituksen mutta säästi henkeni. Hän vei minulta järjen mutta soi sen takaisin, nyt suuremman ymmärryksen ja viisauden kanssa. Hän näytti, mitä seuraa siitä, että kristitty lähtee vainoamaan veljiään.
   Olen outo tässä maailmassa. Puolet minusta on vieläkin rajan toisella puolen. Kukaan ei kysynyt Latsarukselta, halusiko hän tulla kuolleista herätetyksi. Ehkä hän ei halunnut, kun oli jo mennyt ajattomuuteen. Minäkään en ole varma, halusinko jäädä henkiin, eikä minulta sitä kysytty. Vaikka en muista tapahtumia, muistan hetken, kun ymmärsin kuolevani. Siinä ei ollut yhtään tunnetta, ei pelkoa, ei tuskaa, ei toivoa. Olin aivan rauhallinen ja kirkas. Kuoleminen ei ole kauheaa, koska kuoleva ei ole enää täällä. [s. 155–156]

Latteiksi jääneiden sotilashahmojen kohtaloiden kuvaamisen ohella Lahtarit avaa sotatapahtumien etenemistä esimerkiksi todellisiin dokumentteihin pohjautuvien propagandatiedotteiden muodossa. Tavallisen kansan kärsimyskin nostetaan esille säännöllisin väliajoin, ja tästä sodan puolesta olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Esimerkiksi suorasanaisen emäntä Ida Korpelan tarina sodan jaloista pakenemisesta ja vuorotellen punaisten ja valkoisten ryöstämäksi joutumisesta on tietyntasoisessa tragikoomisuudessaan puhuttelevaa luettavaa sodan järjettömyydestä.

Sitten punaset lähti takasin Tampereelle, ja me kotio elukkain kanssa. Koto oli paskottu ja särjetty. Ikkunat ja ovet oli lyöty rikki, talo jäässä, laattialla kuraa, olkia, räkälönttejä, peltipurkkeja, sanomalehtee, patruunoita, astiat revitty kaapeista ja särjetty, kaikki varastamisen arvoinen viety vaikkei sitä kyllä paljon ollu, kun oli otettu vähänen arvotavara mukaamme, mutta perkele ku peilikin oli kelvannu vaikkei se kummonen ollu, laikuilla oli ja väänsi naaman vinoon, että minkä takia punikit viitti semmosesta peilistä itteään kattella ja millä konstilla ne sen Tampereelle mukanansa vei. Meitin hääkuva ei ollu kelvannu, oltiin vissiin äijän kanssa liika rumia, niin olivat ampuneet sen pyssyllä paskaks. Naamaan olivat tähränneet ja osuneet kans. Että en oo kyllä työväenvaltaa sen jälkiin kannattanu.
   […] Seuraavaks tuli lahtarit suksilla ja sano, että ny tulee meinaan kauheet taistelut, menkää hyvät ihmiset etemmäs, tässä vapahretaan Suomi punasesra kulkutaurista ja polsujen hirmuvallasta. No mikä siinä autto. Otettiin lehmät ja hevonen ja kanat mutta porsasta ei enää ollu ja taas ne jauhosäkit rekeen ja eiku yrittään sinne saunanporstuaan. Tie aivan soosina valkosten sotakoneitten ja hevosten jäliltä. Helvetti ku ihmistä viittitään kiusata. [s. 162–163]

Lahtarit on parhaimmillaan vaikuttavahko faktaa ja fiktiota sekoittava selonteko sisällissodasta. Pökkelöt ja mielenkiinnottomat hahmot sekä tarinan yleinen onttous koettelevat lukuiloa harmittavan paljon, eikä Kannon laahaava sotakronikka nouse oikein missään vaiheessa siivilleen Painovoiman sateenkaaren tavoin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 382
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu

Maria Àngels Angladan pienoisromaani Auschwitzin viulu on karu mutta yllättävän monitasoinen tarina keskitysleirin kauhujen keskeltä. 90-luvulla eräät muusikot sattuvat tapaamaan, ja viulisti esittelee kollegalleen sielukkaasti soivaa soittopeliään, joka on saanut alkunsa Auschwitzin tuhoamisleirillä. Tämä arvostelu sisältää muutaman paljastuksen romaanin tapahtumista.

Keskitysleirillä vankina oleva viulunrakentaja Daniel joutuu mukaan erään komendantin ja lääkärin kuolettavaan vedonlyöntiin. Danielin on kyhättävä henkensä uhalla laadukas soittopeli kasaan, ja Danielin muusikkotaustainen vankitoveri joutuu vinguttamaan kyseistä viulua henkensä edestä.

Auschwitzin viulun alkuasetelma tuo etäisesti mieleen syksyllä lukemani ja niin ikään keskitysleirin kauheuksia kuvanneen Affinity Konarin Elävien kirjan. Hajanaiseksi kostokertomukseksi romahtanut Konarin romaani olisi voinut ottaa mallia Angladalta pysähtyneen ja kauhistuttavan tunnelman luomiseen – Anglada ei tarvitse Elävien kirjan massiivista hahmokatrasta saati verisiä silpomiskuvauksia tarjotakseen lukijalle väkevän lukuelämyksen.

Satunnaiset tilasto-otteet leirin välivaltaisuuksista ja tuhoamisen järjestelmällisyydestä ovatkin sitten vähän omituisia lisiä romaanin lukujen alkuun. Sitä vastoin leirielämän kuvauksen lomassa kerrotut, kuulopuheiden muotoon puetut kauhutarinat ovat kyllä pysäyttävää ja puistattavaa luettavaa. Hyvänä esimerkkinä toimii huhu kokeesta, jossa vanki pakotetaan jääkylmällä vedellä täytettyyn ammeeseen.

– Mitä varten he sellaista tekevät?
   – Siat sanovat tutkivansa, kuinka pelastaa Itämereen pudonneita saksalaislentäjiä, mutta sitä minä en usko, eikä kukaan muukaan korjaamolla… eivät edes ne nilkit itse. Olen varma, että ne kusipäät haluavat vain tuottaa kärsimystä. On sanomattakin selvää, että he nauttivat kiduttamisesta.
   – Eikö siinä palellu kuoliaaksi?
   – Jotkut paleltuvat, mutta se on sikojen mukaan vain ”olematon” osuus. Arvaapa, millaista ensiapua he antavat. He panevat vangin lämpenemään kahden alastoman prostituoidun tai naisvangin väliin; ne nurjamieliset puhuvat eläin- ja ihmislämpökokeista. He käyttävät kuumemittaria ja katsovat, tokenevatko vangit. Viime hetkellä ne perkeleet peittävät kaikki kolme huovalla. Eräs toveri kertoi kuulleensa toisessa leirissä, kuinka ne tappajasiat naureskelivat kokeesta puhuessaan. Saisivat tukehtua nauruunsa! [s. 66–67]

Auschwitzin viulun keskiössä ovat viluinen, nälkäinen ja kaikin tavoin murtunut mies sekä loputtomasti aikaa ja hupenevia voimia vaativa viulu. Danielin pakkomielteenomaiseksi puurtamiseksi muuttuvat rakennustyöt ovat huikeaa ja jännittävää luettavaa, ja ne ovat kieltämättä yksi romaanin vahvimmista tukipilareista. Miehen puuhailujen kuvaaminen verstaan uumenissa tuo väkisinkin yksipuoliseksi valahtavaan keskitysleirielämään tarvittavaa vaihtelua – semminkin kun viulunrakentamisen ympärille kietoutunut valtapeli kesyyntyy turhan ennalta-arvattavaksi juonikuvioksi.

Danielin höylä pysähtyi väkisinkin. Hän ei kohottanut katsettaan, hänen ei tarvinnut. Herra, älä anna minun lamaantua, älä anna minun tyriä. Verstaan tasaisessa hälyssä hän oli tunnistanut kaksi ääntä, jotka sihauttivat hänen korviinsa pelon kuin hehkuva rauta poltinmerkin. Kovempi, karkeampi ääni oli Sauckelin. Toinen kuului Rascherille.
   Daniel arveli sydämentykytyksensä kantautuvan kaikkialle, mutta hänen ajatuksensa juoksivat nopeasti. Miehet olivat vielä kaukana hänen syrjäisestä nurkastaan. Hän laski viulun kannen varovasti työpöydälleen ja suuntasi höyläpenkille. Hän tarttui palaan vaahteraa, jota oli sahannut viulun kaulaa varten. Hän katsoi hyväksyvästi vaahteran kauniisti aaltoilevaa loimukuviota ja alkoi hioa reunaa. Tämän minä osaan vaikka unissani, joten pystyn siihen myös Rascherin kylmien silmien alla, hän tuumi. Höylän edestakainen liike rauhoitti häntä, kun miehet pysähtyivät hänen eteensä. [s. 83]

Angladan romaani on tunnelmaltaan erittäin väkevä ja vahva kokonaisuus, jonka koruttomuus teki jopa kaltaiseeni rönsyilevien tarinoiden ystävään vaikutuksen. Auschwitzin viulu on pohjimmiltaan yksi monista korostetun toiveikkaista keskitysleiritarinoista, joiden pääosassa nähdään kuoleman ja hävityksen keskellä oikeita naruja vetelevä erityisyksilö, mutta Anglada kuljettaa näennäisen yksinkertaisen tarinansa hienotunteisuudella ja tyylillä loppuun saakka.

Alkuteos: El violi d’Auschwitz
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1994
Suomennos: Satu Ekman
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 142
Kansikuva: iStockphoto
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Nathan Hill: Nix

Nathan Hillin kohuttu ja kehuttu Nix on yksi hurjimmista esikoisromaaneista, johon olen törmännyt. Vuosikymmenten mittaiselle ajanjaksolle sijoittuva tarina sinkoilee ja harhailee villisti ympäriinsä mutta pysyy silti kasassa useimmiten vakuuttavasti.

Romaanin aihepiirien kirjo kuitenkin hengästyttää jo parinsadan ensimmäisen sivun aikana, kun Hill käsittelee kerrontansa lomassa muun muassa netissä pelattavien massiivimoninpelien dynamiikkaa, pakasteaterioiden menekkiä, norjalaisia kansansatuja, populismia, paniikkikohtauksia ja pakkomielteistä käytöstä. Varsinkin kahden viimeisen osa-alueen kohdalla Nix tuo vahvasti mieleen yhtä ennakkoluulottomasti rönsyilleen Miki Liukkosen O:n. 

Hillin julkinen vertaileminen John Irvingiin ei ole mennyt kovin pahasti metsään, sillä romaanin kirjoittaminen ja vaikeat perhesuhteet ovat pinnalla myös Nixissä. Irvingistä poiketen olematonta isäsuhdetta ei mennä käsittelemään painimolskille, vaan kokonaisuus punoutuu runsaiden takaumien kera äidin ja pojan onnettoman suhteen ympärille vähän samalla tavalla kuin Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanissa.

Samuel Andersen-Anderson on chicagolaisessa collegessa kirjallisuutta opettava kynäniekka, jonka solmima kustannussopimus alkaa lähestyä uhkaavasti parasta ennen -päiväänsä – onnettoman Samuelin vapaa-aika valuu nettiroolipeli World of Elfscapen vääntämiseen salaa työkoneella. Samuel kuitenkin joutuu nostamaan katseensa fantasiaseikkailuista televisioruudulle, jossa hän näkee perheensä jättäneen Faye-äitinsä heittämässä poliitikkoa kivillä. 

Samaan aikaan Samueliin aikoinaan uskonut kustantamo lähtee perimään tuottamattomaksi osoittautuneelta kirjailijalta huomattavia rahasummia takaisin – Samuel joutuu ulosoton pelossa lupaamaan, että kirjoittaa anarkistiäidistään paljastuskirjan. Menneisyyteen sukeltaminen ei olekaan niin kevyt ja rahakas pulahdus kuin päähenkilö on suunnitellut.

Nix on pituudestaan ja runsaudestaan huolimatta juoneltaan varsin yksinkertainen ja selkeä kokonaisuus – lukija seuraa Samuelin salapoliisitöiden etenemistä ja Fayen nuoruusvuosia. Hillin romaanin päähenkilöt kannattelevat hienosti kokonaisuutta, mutta myös mainiot sivuhahmot toimivat ainakin suurimmilta osin oikein mukavasti.

Samuelin akateemisen uran tuhoava Laura Potsdam on röyhkeästi ihmisiä astinlautanaan käyttävä opiskelijaneitokainen, joka jää harmittavasti sivuun romaanin edetessä. Hill on kuitenkin loihtinut runsaan teoksensa sekaan muodoltaan piristäviä erikoislukuja, joita lukija jää tuijottelemaan parhaimmillaan haltioissaan. Yksi tällainen erikoistapaus odottaa heti Nixin alussa, kun Lauran ja Samuelin välit kehittyvät varsin kummalliseen suuntaan – luku on jaettu kutkuttavasti osiin, jotka on nimetty Lauran plagioidussa kurssityössä esiintyvien mokien mukaan. Hill osaa yllättää lukijansa säännöllisin väliajoin poikkeamalla perinteisemmästä kerronnasta tavalla, joka tuo rohkeudessaan ja luontevuudessaan mieleen jälleen kerran Liukkosen O:n.

Toinen mielenkiintoinen sivuhahmo ja Nixin kiistaton väriläiskä on Samuelin kanssa World of Elfscapea pelaava Pwnage. Aluksi vierastin Pwnagen kohdalla sitä, että miesparasta oli loihdittu vaimonsa jättämä ja rutiiniensa vangiksi jäänyt pakko-oireinen nörtti, mutta tarinan edetessä huolet osoittautuivat täysin turhiksi – Pwnagen pään sisällä kaikuvat monologit, joissa tämä perustelee itselleen loputtomiin aloittavansa terveellisemmän elämän ja rustaavansa loppuun tulevan menestysromaaninsa, ovat suorastaan loistavaa luettavaa.

Hill käsittelee Pwnagen kautta makaaberilla tavalla sitä, kuinka ihminen voi nykyään unohtaa itsensä rakentamiensa järjestelmien taakse, ja Pwnagen hulluuden kuvaaminen tuo mieleen samoja aihepiirejä käsitelleen Liukkosen O:n. Pwnagen kanssa kuljettu tie huipentuu romaanin loppupuolella ikimuistoisen hypnoottisella tavalla, kun Hill kuvaa miehen kohtalonhetket 13 sivun mittaisen virkkeen muodossa. Mutta laatua on luvassa jo ennen loppuhuipennustakin, kun Pwnage keuhkoaa Samuelille elävänsä 7-Elevenistä saamillaan poistoruuilla mutta tähtäävänsä parempaan elämään.

”Mutta kun se on halpaa. Ja kun otetaan huomioon tämänhetkinen tulotasoni, joka on suoraan sanoen minimaalinen, koska multa meni työ alta, ja lisäksi multa päättyy työttömyyskorvaus jotakuinkin kolmen kuukauden kuluttua, koko lailla juuri silloin kun alan nähdä tuloksia uudesta dieetistäni. mitä vyötärönmittaan tulee. Ja jos mun silloin täytyy ruveta syömään huonoa halpaa ruokaa sen takia että rahat on loppu, niin – no, se juttu päättyy niin kuin seinään. Ihan selvä homma. Joten mun on tehtävä dieettini taloudellisesti kestäväksi ja mahdolliseksi pitkällä aikavälillä, ja sen takia on tärkeää olla syömättä terveellisesti juuri nyt, niin että saan säästettyä sitä aikaa varten, kun syön terveellisesti. Tajuatko?” [s. 224]

Sitä vastoin osa Nixin sivupoluista jää melkoisiksi harharetkiksi. Esimerkiksi Samuelia kustannussopimuksen lakipykälillä kuumottelevan Perwinklen pitkät horinat poptähden imagonluonnista ja amerikkalaisista mediamarkkinoista ovat uuvuttavan onttoa media-analyysiä, joka tuntuu kaikessa väkinäisessä kyynisyydessään harvinaisen ohuelta ajankuvaukselta. Kunkin kuvattavan aikakauden haasteet näkyvät paljon konkreettisemmin ja mielenkiintoisemmin Nixin hahmoissa – Hill olisi voinut luottaa vähän rohkeammin hahmovetoisen romaaninsa kykyyn välittää ajankuvaa lukijalle.

Fayen nuoruuteen sijoittuvissa osissa Hill perehtyy todella mielenkiintoisesti 50-luvun omituiseen moraalikasvatukseen, jonka tiimoilta tytöistä valmistettiin tuleville miehilleen kuuliaisia pikkuvaimoja. Samaten Hill osaa taitavasti vetää yhteyksiä nykyajan ilmiöihin, kuten populismiin ja lehdistön ahtaalle ajamiseen, joita osattiin harjoittaa kyllä vanhoina hyvinä aikoinakin.

Sitä paitsi vaikka Cronkite keskittyisi kunnolla ja esittäisi teräviä, vaikeita kysymyksiä, pormestari vain turvautuisi siihen poliitikolle ominaiseen temppuun, että jättäisi vastaamatta hänelle esitettyyn kysymykseen ja sen sijasta vastaisi kysymykseen, jonka olisi halunnut kuulla. Ja jos häntä alettaisiin painostaa liikaa sen takia, että hän on jättänyt vastaamatta kysymykseen, niin toinen olisi lopulta se joka on tehnyt itsestään ääliön. Siltä se ainakin tv:ssä näyttää. Ruveta nyt hiillostamaan tuota hyvin karismaattista miestä, joka on sanonut paljonkin sellaista mikä ainakin tuntuu liittyvän alkuperäiseen kysymykseen. Sellainen vaikutelma kaikesta syntyy katsojalle, joka ei pelkästään seuraa Cronkitea vaan myös pitää silmällä ympäriinsä juoksevia lapsia ja leikkaa jauhelihapihviä, koska samalla nauttii tv-ateriaansa. Jos toimittaja jatkaa poliitikon piinaamista, hän asettuu kiusanhengen rooliin, eikä Amerikka halua katsella sellaista. On karmeaa ajatella, että poliitikot ovat oppineet manipuloimaan tätä viestintäkanavaa paremmin kuin alan ammattilaiset itse. Kun Cronkite aikoinaan tajusi miten asiassa vielä käy, hän osasi kuvitella millaisista ihmisistä tulevaisuudessa tulisi poliitikkoja. Ja se sai hänet vapisemaan pelosta. [s. 612]

Hillin esikoisteos ei pysy kasassa yhtä vakuuttavasti kuin Liukkosen O tai Hanya Yanagiharan upea Pieni elämä, ja miehen kirjallinen kokemattomuus paistaa harmittavasti sivuilta välittyvän innokkuuden ja kunnianhimoisuuden lävitse. Esikoisromaaniksi Nix on kuitenkin poikkeuksellisen väkevä ja monitasoinen keitos, ja suurten mutta mukaansatempaavien tiiliskivien ystävän kannattaa ehdottomasti antaa Nixille tilaisuus – luvassa on taatusti koskettava ja viihdyttävä lukuelämys.

Alkuteos: The Nix

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Suomennos: Raimo Salminen

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 716

Kansikuva: Oliver Munday

Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani,

psykologinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale