John Williams: Augustus

Stoner- ja Butcher´s Crossing -romaaneistaan tuttu amerikkalaiskirjailija John Williams on noussut viime vuosien aikana postuumisti maailmanmaineeseen. Miehen aikoinaan nopeasti unohduksiin vaipuneiden ja sittemmin menestystä takoneiden teosten sarja päättyy Williamsin viimeiseksi ja heikoimmaksi kaunokirjalliseksi tuotokseksi jääneeseen kirjeromaani Augustukseen.

Williams perkaa romaanissaan antiikin Rooman keisarina tunnetun Gaius Octaviuksen kivikkoista taivalta kieltämättä mielenkiintoisesti. Romaanin loppua lukuun ottamatta keskushenkilönä toimiva keisari ei pääse itse ääneen, vaan tämän edesottamuksia kuvaillaan muiden hahmojen toisilleen lähettämissä kirjeissä ja muissa Williamsin sepittämissä dokumenteissa.

Tämä ratkaisu osoittautuu haasteelliseksi heti teoksen alun sekavien tapahtumien myötä. Lukijalle esitellään aivan liian lyhyessä ajassa turhan monta hahmoa, jotka eivät eroa esimerkiksi kirjoitustyyleiltään millään tavalla toisistaan, ja Augustus-parka hukkuu saman tien preivien sekaan. Augustuksen ensimmäinen osa on todella haastava ja turhauttava lukukokemus, jonka rämmittyään tilanne tosin kohenee.

Kirjeromaanin vahvuudet nousevat esille kaikista parhaiten Augustuksen keskellä, kun Williams keskittyy kuvaamaan vallankahvaan päässeen keisarin ympärillä vellovaa valtapeliä. Politikoinnin osapuolet tulevat kirjeiden kautta hitaasti mutta varmasti tutuiksi, ja Williams avaa näiden motiiveja hienosti ja tarkasti vehkeilyn kuvaamisen ohella. Lukija ei kuitenkaan pääse tässäkään vaiheessa järin helpolla, sillä kirjeet näyttelevät valheineen päivineen tärkeää osaa valtapelissä – niiden kanssa saa olla tarkkana pysyäkseen mukana siinä, mikä on romaanin maailmassa totta ja mikä ei.

Augustuksen mielenkiintoisinta antia ovat valtapelikuvioihin liittyvät järjestetyt avioliitot, joita kuvataan romaanissa varsin runsaasti – teoksen traagisimmaksi hahmoksi nousee Augustuksen tytär Julia, joka muuttuu epäonnisesti liitosta toiseen patisteltavaksi pelinappulaksi. Onkin tyrmistyttävää lukea naruista vetelevien miesten kirjoituksia peliliikkeistä, jotka ovat muuttaneet ihmisyksilöiden elämän tyystin. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Gaius Cilnius Maecenaan kirje.

Esimerkki: ensimmäistä [Octaviukselle] hänelle järjestämääni avioliittoa suunniteltiin hyvin varhaisessa vaiheessa ennen triumviraatin muodostamista. Tyttö oli Servilia, jonka isä P. Servilius Isauricus suostui asettumaan Octaviuksen kanssa ehdolle vanhemmaksi konsuliksi Ciceroa vastaan, kun Cicero ryhtyi Mutinan jälkeen vastustamaan Octaviusta. Avioliitto Serviliuksen tyttären kanssa oli tarkoitettu meidän antamaksi takeeksi siitä, että tukisimme Serviliusta aseidemme voimalla, mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Kävi kuitenkin niin, ettei Servilius päässyt Ciceron suhteen puusta pitkään eikä ollut meille avuksi. Avioliittoa ei solmittu.
   Toinen avioliitto oli ensimmäistä naurettavampi. Morsian oli Clodia, Fulvian tytär ja Marcus Antoniuksen tytärpuoli. Liitto sisältyi triumviraatin pohjana olevaan sopimukseen; sotilaat halusivat sitä, emmekä nähneet aiheetta tyrmätä heidän mielijohdettaan, niin merkityksetön kuin se olikin. Tyttö oli kolmetoistavuotias ja aivan yhtä ruma kuin äitinsä. Muistaakseni Octavius tapasi hänet kahdesti, eikä tyttö astunut jalallakaan hänen taloonsa. Kuten tiedät, avioliitto ei hillinnyt Fulviaa eikä Antoniusta yhtään; he jatkoivat juonitteluaan ja maanpetturuuttaan. Filippoin jälkeen Antoniuksen ollessa idässä ja Fulvian uhatessa Octaviusta uudella kansalaissodalla meidän oli tehtävä kantamme selväksi avioerolla. [s.146–147]

Williamsin kirjeromaani toimii parhaimmillaan jännittävänä ja taitavasti eri teemoja pyörittelevänä kokonaisuutena, joka kärsii kuitenkin lukuelämystä rampaannuttavasta sekavuudesta.

Petter on tähän mennessä tutustunut antiikin Roomaan lähinnä Asterix-sarjakuvien muodossa.

Alkuteos: Augustus
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1971
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 429
Kansikuva: Araldo de Luca
Lajityyppi: historiallinen romaani, kirjeromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Leena Krohn: Tainaron

Kun äsken satuin katsomaan peiliin, sinä sanoit sen kaukaa mutta yhtä selkeästi kuin silloinkin. Minä katson harvoin peiliin, mutta aina siellä on joku, joka antaa minulle silmät. Ja nenänjuuri sinertää, jokin viiva on piirretty suupieleen kuin kuivaneulan uurros. Tämä ei ole koevedos, ja jokaisen päivän happo syövyttää, viimeistelee sitä mikä on sielu. --
Mutta eilen aamulla seisahduin suuren tavaratalon eteen, josta aioin mennä ostamaan vaatekappaleita, ja aurinko oli vasta noussut Tainaronin kattojen takaa. Seisahduin, koska satuin katsomaan jalkoihini, ihan muuten vain, ja eteeni jalkakäytävälle niistä kasvoi kaksi varjopuuta, ja kumpikin oli kokonainen, minä ja se toinen. [s. 65-66]

Leena Krohnin Tainaron keskittyy peruskysymyksiin, kuten elämään ja kuolemaan sekä vierauden ja tuttuuden kokemuksiin. Tainaron on kaupunki, joka ei ole tästä maailmasta, ja sen pinta näyttäytyy omituisena ja kaukaisena. Romaanin kertoja on jostakin syystä päätynyt Tainaronin kaupunkiin, ja hyönteisten kaltaisten opastajiensa avulla hän ihmettelee meidän maailmastamme eroavaa paikkaa.

Tainaron koostuu 30 kirjeestä, joissa kerrotaan kaupungin arjesta, ilmiöistä, tapahtumista ja sen asukkaista. Kirjeiden nimetön kirjoittaja ei muista, miksi on saapunut vieraaseen kaupunkiin, eikä hän saa koskaan vastausta kirjeiden vastaanottajalta, joka myös jää nimettömäksi. Kaupungin asukkaat muistuttavat hyönteisiä ja he kokevat monia ulkoisia sekä sisäisiä muutoksia. Ystävä tai naapuri ei saata olla huomenna sama olento kuin tänään, mutta kaupungin asukkaat suhtautuvat muutoksiin tyynesti ja jopa odottavaisesti.

Tainaronin kaupunki ei olekaan paikka vaan pikemminkin prosessi: se on muuttuva kokonaisuus, jonka palaset eivät pysy yhdessä. Jo kirjan alkusivuilla mainitussa Angelus Silesiuksin sitaatissa sanotaan: “Et ole paikassa vaan paikka sinussa.” Kun teoksen kertoja pyytää Tainaronin karttaa ystävältään Jäärältä, koska haluaa löytää erään kahvilan, vie Jäärä kertojan kaupungin näkötorniin:

Siinä, missä vielä äsken oli kulkenut viivasuora bulevardi, risteilivät nyt kapeat polut. Niiden rihmasto haarautui yhä laajemmalle alueelle aivan silmieni alla.
        – Ja näin tapahtuu kaiken aikaa, loputtomasti, hän sanoi. – Ei Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa. Ei kenenkään hyödytä ryhtyä kartantekoon. Se olisi ajan ja voimien tuhlausta. Ymmärrätkö nyt?
        En voinut olla ymmärtämättä, että Tainaron eli niin kuin asukkaansa, sekin oli olento, josta oli koko ajan tulossa muuta kuin mitä se oli. [s. 109]

Minua kiehtoi Tainaronissa se, ettei kirjeiden vastaanottajaa kerrota: onko vastaanottaja elossa, onko kyseessä rakastettu tai joku, jota ei ole olemassa, vai ovatko kirjeet kirjoittajalle itselleen. Mietin myös kirjoittajan yksinäisyyttä vieraassa maailmassa - eikö hänellä ole ketään, joka hänelle vastaisi ulkopuolisesta todellisuudesta? Myös kertojan kasvottomuus on mielestäni kaunista: se tarjoaa valkoisen kankaan lukijalle, samaistumispinnan, joka on helppoa saavuttaa ilman ulkoisia, esimerkiksi sukupuolisia, tai kulttuurisia merkkejä.

Leena Krohnin kieli on silkkaa hemmottelua aisteille. Se on huolellista, sanat lipuvat miltei maagisesti tajuntaan ja tekstissä yhdistyy sujuvuus ja lumous. Kirjeet lähentelevät samaan aikaan runoa ja esseetä, ja päästessään sanojen pinnan alle lukijalle on tarjolla miljoona maailmaa:

Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: Lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea.
        Kun avaa verhon, näen puolihämärän kadun eikä siellä tapahdu mitään, mutta tyhjyydessä, jota askelet eivät nyt riko, yhtyvät ensimmäisen askelen levottomuus ja viimeisen uupumus.
        Tänä yönä näen puolihämärässä kuin olisi kirkas päivä, näen niin kauas ja niin tarkasti, että erotan sinutkin, sinä vaippayökkönen. [s. 121]

Olen aikaisemmin lukenut Krohnilta teoksen Pereat mundus, jonka otin matkalukemiseksi viime vuonna vaellusreissulle Saariselälle. Sen maailma oli yhtä lailla kiehtova kokoelma lyhyitä tarinoita erilaisten asioiden loppumisista - oli upeaa ja vähän pelottavaakin käpertyä makuupussiin otsalampun valoon lukemaan apokalyptisiä kertomuksia. Teltan ulkopuolella humisi ja puron öiset loiskahdukset saivat lihakset jännittymään ennen unta. Nyt Tainaronia lukiessani olin useimmiten turvallisesti peiton alla, mutta sama jännän aalto liplatti lukukokemuksen taustalla.

Tainaron ei anna vastauksia, se kysyy kysymisen ilosta. Uteliaisuus ja ihmettely ovat teoksen parasta antia. Tainaron on minulle pitkästä aikaa sellainen kirja, joka hullaannuttaa, johon rakastuu kuin johonkin lapsena lukemaansa kirjaan - niin kovin tuttujen mutta kaukaisten hyönteishahmojen piirteet pelkoineen ja rituaaleineen pohdituttavat sekä tulevat yllättävän lähelle, ja kirjan hieman melankolinen, utuinen ja vieras maailma lohduttaa. Usein lohduttavimmat asiat ovat vähän surullisia.

Tainaronin maailma linkittyi mielessäni jostain syystä vahvasti Riston tuotantoon, etenkin uusimpaan levyyn II . Ennen pystyin kuuntelemaan samaan aikaan musiikkia kun luin, mutta nykyään koen sen jostain syystä hankalaksi. Mutta Risto sopisi mielestäni erinomaisesti Tainaronin soundtrackiksi.

Erityismaininta pitää myös antaa Inari Krohnin Tainaroniin luomasta upeasta kuvituksesta.

Jenni eksyy vähän liiankin helposti, vaikka kaupunkien kadut eivät vaihtaisikaan päivittäin paikkaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 138

Kansikuva: Inari Krohn 

Lajityyppi: sci-fi, fantasia, kirjeromaani

Mistä saatu: kirjastosta lainattu