Sarah Crossan: Yksi

Sarah Crossanin mainio nuortenromaani Yksi kertoo siamilaisten kaksosten elämästä keinoin, joita YA-kirjallisuudessa nähdään valitettavan harvoin – Crossan perehtyy teini-ikäisten Gracen ja Tippin elämään lyhyiden proosarunojen välityksellä. Tämä arvostelu sisältää muutamia paljastuksia romaanin juonesta.

Proosarunouteen nojaava kerronta toimii mukavan hienovaraisella tavalla, kun kaksostyttöjen kirjaimellinen yhteiselämä aukenee lukijalle häivähdys kerrallaan. Crossan lähestyy aihetta maanläheisellä ja realistisella otteella kuvatessaan Gracen ja Tippin toimia vaikkapa autokoulussa tai terapiasessioissa, joissa tytöt saavat avata psykiatrille sydäntään vuorotellen toisen kuunnellessa kännykästä musiikkia yksityisyyden takaamiseksi. Romaanin kertojana nähtävä Grace kasvaa tarinan aikana varsin monitasoiseksi ja uskottavaksi hahmoksi, jonka kohtalosta jaksaa välittää.

Tykästyin myös tyttöihin tutustuvaan, omien terveysongelmiensa kanssa painiskelevaan Yasmeeniin, mutta Gracen ihastuksen kohteena nähtävä Jon on puolestaan vähän yksipuolisen ihanaksi nappisilmäksi kuvattu nuorukainen. Vaikka lemmenleimahdusten kuvaus käykin ajoittain siirappisuuden puolella, Crossan onnistuu parhaimmillaan lähestymään tätäkin aihetta miellyttävän hienovaraisilla tavoilla, kuten Mustasukkaisuutta-luku osoittaa.

Jon antaa meille kyydin kotiin
Calin autolla
ja minun pitää pinnistää
etten olisi vihainen Tippille
koska hän on vasemmanpuoleinen kaksonen
ja saa istua
ihan lähellä Jonia
viisitoista minuuttia. [s. 190]

Crossan osaa kuvata hienosti syyllisyyden ja epävarmuuden tunteita, joita perheen vaikeudet herättävät päähenkilöissä; tytöt ovat hyvin tietoisia vaikkapa siitä, että heidän runsaat lääkärikulunsa vetävät rahahuolien riivaaman ruokakunnan taloutta entistä pahemmin pakkasen puolelle. Perheen isä ramppaa joko työhaastatteluissa tai viinakaapilla, ja reipasta esittävä pikkusisko painiskelee omien ongelmiensa parissa. Pidin todella paljon Gracen ja Tippin arkielämän kuvauksesta ja miellyttävän monitasoisiksi versovista perhesuhteista, eikä Yksi petä siirtyessään synkempiin aiheisiin.

Gracen ja Tippin reistaileva terveys nousee varsin suureen osaan romaanin puolivälissä, eikä raastavilta juonenkäänteiltä vältytä. Crossan onnistuu kuitenkin säilyttämään hienovaraisuuden ja tyylitajuisuuden mukana Yhden rankalla jälkipuoliskolla, ja melankolista tunnelmaa tasapainotetaan mukavan omintakeisella ja luontevalla huumorilla. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii luku Toiveita ennen kuolemaa.

Tippi ja minä istumme puunrungolla
ja kirjoitamme listaamme,
kumartuneina toisistamme poispäin,
piilotellen sanoja käsiemme sisään.
Mutta minä en keksi oikein mitään: 

1) lue Kotiopettajattaren romaani
2) katso auringonnousua
3) kiipeä puuhun
4) suutele poikaa – kunnolla

Tippi katsoo olkani yli.
”Kotiopettajattaren romaani on kuulemma tosi tylsä”,
hän sanoo
ja ojentaa oman listansa.
Hän on kirjoittanut näin: 

1) lakkaa olemasta kusipäämuija

”Tuohon meneekin vähän aikaa”,
sanon hänelle.

”Niin menee sinun neloseesikin”, hän sanoo. [s. 321]

Yksi etenee mukavan luontevalla ja sopivan verkkaisella poljennolla eteenpäin – parin sivun mittaisten, varsin väljästi taitettujen lukujen tavaaminen on mutkatonta kautta linjan. Uskoisin niin vähemmän lukeneiden kuin romaaneita suurkuluttavien nuorison edustajienkin viihtyvän Gracen ja Tippin seurassa.

Alkuteos: One
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 436
Kansikuva: Aino Ahtiainen
Lajityyppi: nuortenromaani, proosaruno
Mistä saatu: arvostelukappale

Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani

Aiemmin syksyllä ilmestynyt Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu osoitti, että elämänmuutosten aikaansaaminen saati käynnistäminen on usein melkoisen korkean kynnyksen takana. Lori Nelson Spielmanin Kymmenen unelmaani -esikoinen käsittelee samanlaisia teemoja huomattavasti vaihtelevammin tuloksin.

Kosmetiikkayrityksen perijättäreksi kaavailtu Brett Bohlinger löytää äitivainaansa testamentista melkoisen yllätyksen. Miljoonaomaisuuden ja toimitusjohtajan pestin saadakseen Brettin on vuodessa toteutettava kaikki kymmenen kohtaa unelmalistasta, jonka hän laati neljätoistavuotiaana – hevosen ja koiran hommaaminen eivät ole yksinkertaisia projekteja puhumattakaan siitä, että Brettin pitäisi listan mukaan jättää nykyinen miesystävänsä ”rakastuakseen”. Lopulta Brett-parka kääntää koko elämänsä ylösalaisin edetessään listalla eteenpäin, mutta onko ”unelmien” täyttäminen kaiken vaivan arvoista?

Kymmenen unelmaani seuraa Brettin elämää vuoden ajan, ja tarina rakentuu vahvasti listan tehtävien suorittamisen varaan – jokaisen täytetyn kohdan myötä Brett saa tehtävän suorittamista valvovalta lakimieheltä kirjekuoren, jossa on äidin rohkaiseva mutta kryptinen haudantakainen viesti. Harmittavasti Nelson Spielman käsittelee osaa tehtävistä varsin pintapuolisesti, ja päähenkilön tämän mukavuusalueen ulkopuolelle hätistelevät hommat jäävät vähän merkityksettömiksi etapeiksi romaanissa. Esimerkiksi herkullisen kiusallinen koomikkona keikarointi lähibaarin open mic -tilaisuudessa juostaan turhan nopeasti lävitse. Työskentely niin sijais- kuin kotiopettajana puolestaan etenee todella epäuskottavalla tavalla, joka ei onnistuisi kyllä todellisessa elämässä sitten millään – hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Brett valmistautuu ensimmäiseen työpäiväänsä kotiopettajana.

Kun pääsen toimistolle, saan tietää että Even lörpöttely olisikin ollut melko pieni ongelma. Esimieheni herra Jackson tulee puheilleni jo ennen kuin olen saanut tietokoneen käynnistettyä.
   ”Eve soitti aamulla”, hän sanoo. Hänen valtava ruhonsa täyttää koko ovensuun. ”Hänellä on hätätapaus perheessä eikä hän tule enää töihin. Mutta hän sanoi luottavansa siihen että pärjäät omin neuvoin. Hän käski toivottaa onnea.” Jackson nyökkää minulle jäykästi. ”Joten onnea matkaan.”
   Syöksähdän pöytäni takaa niin että neuleeni tarttuu sen rosoiseen reunaan. Se niistä hyvistä ensivaikutelmista. ”Mutta Even oli tarkoitus esitellä oppilaat tänään ja auttaa minut alkuun.”
   ”Olen varma että kaikki menee hyvin. Tulitko autolla vai bussilla?”
   ”A-autolla.”
   ”No niin, sittenhän kaikki on kunnossa.” Hän kääntyy lähteäkseen. ”Pidä kirjaa ajokilometreistäsi. Niistä saa korvauksen.” [s. 133–134]

Kymmenen unelmaani on toki luonteeltaan hömpähtäväksi tarkoitettua luettavaa, jossa asioiden ei ehkä tarvitsekaan olla ihan niin justiinsa, mutta ajoittain laiskahkolta tuntuvaa juonen kuljettamista on vaikeampi perustella. Minua häiritsi myös se, miten ongelmanuorten kanssa työskenteleminen ei lopulta muuta päähenkilöä millään tavallaan. Esimerkiksi katastrofaalinen sijaisuus ja pahoista henkisistä ongelmista kärsivän nuoren miehen kotiopettaminen tuntuvat olevan pelkkiä välttämättömiä jalansijoja matkalla kohti ystävyyttä Sanquita-nimisen oppilaan kanssa, vaikka edellä mainituissa aiheissakin olisi kyllä jutunjuurta.

Kunnianhimoisen mutta ongelmiinsa hukkuvan Sanquitan ja Brettin välinen suhde on toki romaanin yksi mielenkiintoisimmista teemoista, joka kasvaa ja kehittyy mielenkiintoisella tavalla. Samalla Brett kypsyy ja valmistautuu tietämättään tarinan loppupuolella odottaviin koviin koitoksiin, jotka tarjoavat vähän rutiininomaisen ja yksipuoliseksi jäävän loppukliimaksin. Jälkeläisten hankkimisen ympärille pyörimään unohtuva tarina iskee pöytään pari koomista mutta eettisesti arveluttavaa juonenkäännettä, joiden luulisi puhututtavan esimerkiksi romaania puntaroivissa lukupiireissä.

Spielman kuvaa hienosti Kymmenen unelmaani -romaanin loppupuolella sitä, kuinka hankalaa on ihmissuhteissa tarttua härkää sarvista ja kohdata ongelmat suoraan. Vanhojen ihmissuhteiden elvyttäminen, toimimattomien sammuttaminen ja esimerkiksi uusien perheenjäsenten kohtaaminen ovat kukin äärimmäisen haastavia rasteja, ja nimenomaan näissä kohdissa Nelson Spielman osaa näyttää, kuinka raastavan vaikeaa on muuttaa oma elämänsä ja kohdata sitten tämän manööverin seuraukset.

Nelson Spielman kuitenkin tekee hallaa Brettin muutosprosessin kuvaamiselle sotkemalla mukaan mieskuvioita tavalla, joka horjuttaa muutenkin sisällöltään runsaan kokonaisuuden tasapainoa. Kymmenen unelmaani -teoksen alkupuolella miesasiat ryöhäävät valtoimenaan, kun Brett pohtii, pitäisikö tämän vauvakuumetta potiessaan pysyä toimivahkossa suhteessa hyvin tienaavan miehensä kanssa. Puolivälissä deittailuhuolet pyyhkäistään paria harha-askelta lukuun ottamatta rennosti sivuun, ja loppupuolella mieshuolet nousevat pinnalle todella väkinäisen juonenkäänteen takia. Epäuskottavan suorapuheisuuden ja suoranaisen lässyttämisen välillä tasapainoileva dialogi tekee lukemisesta varsinkin jälkimmäiseen ääripäähän unohtuessaan todella piinaavaa puuhaa.

Etsin kuusen alta suorakulmion muotoisen paketin. Hän avaa sen ja jää tuijottamaan. Viimein hän nostaa laatikosta puisen laivan.
   ”Voi miten hieno.”
   ”Halusin antaa tuon, koska olet ollut pelastusveneeni ruorissa ja kaikkea.”
   ”Kauniisti ajateltu.” Hän painaa suukon otsalleni. ”Mutta sinä olet oman laivasi kapteeni. Minä olen vain miehistöä.” Hän nousee sohvalta. ”Pieni hetki.”
   Hän katoaa eteiseen ja palaa kohta pienen hopeisen lahjapaketin kanssa.
   ”Tämä on sinulle.”
   Rasiassa on punaisella samettityynyllä kultainen riipus – pikkuruinen laskuvarjo.
   ”Jotta laskeutuisit aina jaloillesi.” [s. 210]

Kymmenen unelmaani on harmittavan epätasapainoinen kokonaisuus, jossa kuitenkin tuntuu olevan tarinan mittakaavan ja teemojen puolesta melkoisesti kunnianhimoa mukana. Nelson Spielman onnistuukin ajoittain pääsemään miellyttävän syviin vesiin, ja nämä romaanin alkupuoliskolle painottuvat kohdat rohkaisevat kyllä lukijaa jatkamaan eteenpäin – sitä vastoin ongelmainen loppuosa koettelee lukuiloa liiankin kanssa.

Alkuteos: The Life List

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013

Suomennos: Outi Järvinen

Kustantaja: Otava

Sivumäärä: 376

Kansikuva: Sarah Gibb

Lajityyppi: psykologinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Paul Auster: 4 3 2 1

Tiivistunnelmaisista ja hillityn mittaisista romaaneistaan tunnettu Paul Auster luo nahkansa uhkarohkeasti mutta uskomattoman komeasti 4 3 2 1 -tiiliskiven muodossa – Ian McEwan toteutti yhtä riskialttiin ja onnistuneen kirjallisen muuttumisleikin taannoin Pähkinänkuori-teoksellaan. Reippaasti yli tuhatsivuinen 4 3 2 1 voi tuntua kirjahyllyssä köllötellessään melkoiselta luku-urakalta, mutta kunhan lukija ja Auster pääsevät vauhtiin, Fergusonin nelinkertainen elämä vie taatusti mennessään.

Toissa keväänä ilmestynyt Miki Liukkosen O laajensi ainakin omissa silmissäni romaanin käsitettä ja sitä, miten massiivisen maailman lukijan silmille voikaan levittää yhden niteen muodossa – O:n kantavana ideana kun oli kertoa yksinkertaisesti ”kaikki”, ja mielestäni Liukkonen onnistui tässä suorastaan loistavasti. Auster ampaisee itsevarmasti samanlaisiin sfääreihin 4 3 2 1:n siivillä, sillä romaanissa kerrotaan kaikkiaan neljä erilaista versiota vuonna 1947 syntyneen Archie Fergusonin ja tämän lähipiirin elämästä 1900-luvun puolivälin Amerikassa.

4 3 2 1 muistuttaa neljällä erilaisella tarinalinjallaan etäisesti Orhan Pamukin romaania Kummallinen mieleni, jossa Mevlut-päähenkilö pääsee kokemaan elämänsä rakkauden kahteen kertaan eri naisen kanssa ja näkemään, miten erilaisista asioista onnellisuus voikaan koostua. Auster kuljettaa Ferguson-parkaa kaikkiaan neljän hyvin erilaisen vaihtoehtoisen elämän läpi, jossa esimerkiksi avioerot, kirjallisen kunnianhimon löytymiset, rakastumiset, Ohukainen ja paksukainen -leffoista innostuminen, auto-onnettomuudet, yliopistossa opiskeleminen, Pariisissa kirjailijanelämän viettäminen ja seksuaalinen suuntautuminen mullistavat Fergusonin elämän kukin omalla tavallaan eri tarinalinjoilla.

Ferguson toimii itse romaanin vakaana kivijalkana, ja hahmo pysyy luonteenpiirteineen suhteellisen samanlaisena tarinan kaikissa vaihtoehtoisissa tulkinnoissa. Hahmo on monitasoinen ja mielenkiintoinen tuttavuus, joka reagoi käänteisiin omalla tavallaan aina yhtä uskottavasti ja johdonmukaisesti. Auster osaa toki myös kuvata rajuimpien epäonnenpotkujen seuraukset raadollisesti päähenkilönsä mielenmaailmassa – tarinoista kolmosversio erottuu edukseen kaikessa melankolisuudessaan ja traagisessa holtittomuudessaan.

4 3 2 1 on kaikkine tarinoineen autenttinen ja herkkä kuvaus niin Yhdysvaltojen historian kipukohdista 50- ja 60-luvuilla kuin myös elämästä itsestään, ja Auster osaa näyttää hienovaraisesti elämän eteenpäin kuljettavan voiman kerran toisensa jälkeen. Romaanin kaikki hahmot kohtaavat suuria ja pieniä vastoinkäymisiä säännöllisin väliajoin, ja niistä pyristely johtaa vääjäämättä uutta kohti. Fergusonin yrittäjävanhempien urat ja avioliitot taipuvat uskottavasti ja inhimillisesti neljälle varsin omanlaiselleen mutkalle, ja mielestäni kunnianhimoisen ja yritteliään Rose-äidin taivalten seuraaminen oli ajoittain melkein jopa mielenkiintoisempaa kuin Fergusonin kommelluksista lukeminen.

Auster kuvaa varsinkin 4 3 2 1:n alkupuoliskolla mielenkiintoisesti omin käsin rakennetun amerikkalaisen unelman pimeää puolta – uuttera Stanley-isäukko on valmis uhraamaan aivan liikaa työlleen, ja etäinen vanhempi heittää synkän varjonsa raastavalla tavalla Fergusonin ylle.

Ei siinä, oliko rahaa liikaa vai liian vähän, ei siinä mitä ihminen teki tai jätti tekemättä, ei siinä, ostiko isomman talon tai kalliimman auton, vaan kunnianhimossa. Se selitti, miksi Brownstein ja Solomon onnistuivat soljumaan elämänsä läpi verraten levollisin mielin: kunnianhimon kirous ei piinannut heitä. Sen sijaan Fergusonin isä ja Don-setä olivat tulenpalavan kunnianhimoisia, mikä paradoksaalisesti teki heidän maailmoistaan pienemmän ja epäviihtyisämmän kuin niiden, joita se kirous ei vaivannut, sillä kunnianhimo merkitsi ainaista tyytymättömyyttä, jatkuvaa nälkää saada lisää. loputonta yrittämistä, ja koska suurimmatkaan saavutukset eivät voisi tyydyttää uusien ja vielä suurempien saavutusten janoa, oli pakko laajentaa yksi kauppa kahdeksi ja sitten kaksi kolmeksi, pakko puhua nyt neljännen kaupan rakentamisesta ja jopa viidennen, samalla tavalla kuin yksi kirja oli pelkkä askelma toiseen kirjaan, ja lisää kirjoja syntyi koko elämän ajan, mikä edellytti samanlaista keskittymistä ja määrätietoisuutta kuin liikemies tarvitsi rikastuakseen. [s. 124–125]

Auster osaa ottaa kaiken irti romaaninsa rikkaasta hahmogalleriasta, ja hän esittää mielenkiintoisia ja uskottavia variaatioita vaihtoehtoisista ihmissuhteista. Esimerkiksi Fergusonin elämän rakkautena nähtävästä Amy Schneidermanin hahmosta versoaa erittäin mielenkiintoisia ja vähän puistattaviakin juonikuvioita. Jännitteinen ja kaikkea muuta kuin tasainen suhde Amyyn on lopulta turhankin suuressa roolissa romaanin puolivälissä, sillä samojen elementtien käsitteleminen eri tarinoissa luo väkisinkin turhalta vaikuttavaa toistoa tarinaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä ankea kuin miltä lukijasta saattaa tuntua 4 3 2 1:n puolivälin paikkeilla, kun Auster jää pyörimään Kennedyn salamurhan, Vietnamin sodan ja Amyn liehittelyn välimaastoon, sillä romaanin ihmissuhdekuvaus ja yhteiskunnallisen murrosajan käsitteleminen ovat suorastaan loistavia. Auster uskaltaa tuikata terävän kynänsä esimerkiksi katastrofaalisen Vietnamin sodan ytimeen ja osaa tuoda esille Yhdysvalloissa 50 vuotta sitten rehottaneen rasismin, jota käsitellään ainakin omasta mielestäni raikkaista näkökulmista – esimerkiksi hyväosaisen juutalaisväestön kokema viha ja epäluulo mustaa kansanosaa kohtaan oli todella yllättävää ja silmiä avaavaa luettavaa.

Itse ehkä koin ihan romaanin loppupuolella leimahtavien opiskelijamellakoiden kuvaamisen vähän puuduttavaksi ja pitkitetyksi, mutta Amyn ja Fergusonin suhteen käsitteleminen suoranaisen sotatilan keskellä on sekin lopulta varsin huikea loppuhuipennus yhdelle päähenkilön elämänvaiheelle. 4 3 2 1 on ihmissuhdekuvaukseltaan saman tason napakymppi kuin Hanya Yanagiharan herkkä ja monitasoinen Pieni elämä – raadollissävytteiset Julietin ja Andyn kohtaamiset kuuluvat ehdottomasti romaanin unohtumattomimpiin hetkiin, ja Auster osaa myös tasapainoilla komeasti kevyemmän sisällön kanssa. New Yorkissa asustava juutalaisyhteisö kietoutuu Fergusonin ympärille eksentrisine sukulaisineen ja Amyineen uskottavasti ja mielenkiintoisesti.

Austerin tuotannon tuntevat tuskin yllättyvät siitä, että urheilu ja kirjoittaminen ovat vahvasti läsnä melkein kaikissa Fergusonin elämissä. Pitkät ja laajat kuvaukset pesäpallon ja koriksen parissa huhkimisesta eivät tehneet minuun järin suurta vaikutusta, vaikka tässäkin teemassa on toki omat hetkensä. Esimerkiksi eräässä tarinalinjassa kuvattiin hauskasti sitä, kuinka Ferguson löytää kirjoittamisen nimenomaan urheilun kautta.

Kirjailijuus ja lehtityö vievät lopulta Fergusonin mennessään, ja olin iloisesti yllättynyt siitä, miten 4 3 2 1:n runsaita tekstimassoja piristetään tyylillisillä muutoksilla. Romaanissa on näet mukana Fergusonin omia tekstejä, jotka ovat virkistävän erilaista luettavaa ja uskottavia hengentuotoksia kirjoittajansa kulloiseenkin ikätasoon nähden. Auster ei lähde kuitenkaan revittelemään tyylikokeiluilla Nathan Hillin sisällöltään moninaisen Nix-romaanin tavoin, vaan proosan sisäistä proosaa esiintyy juuri sopivaksi harvennetulla tiheydellä – ja se on vieläpä laadultaan hulvattoman hauskaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy nuoren Fergusonin rustaama novelli kovaonnisen kenkäparin karusta kohtalosta.

Mutta kuten veljeksillä yleensä, niillä on eripuran ja pahantuulisuuden hetkiä, riitoja ja kiukunpuuskia, sillä vaikka ne ovat solmitut saman miehen jalkoihin, nuo jalat ovat hieman erilaiset – Quinen vasen ja oikea jalka eivät aina tee täsmälleen samoja liikkeitä samaan aikaan. Ajatelkaamme tuolissa istumista, Vasenkätisenä Quinn yleensä vie vasemman jalan oikean päälle paljon useammin kuin oikean jalan vasemman päälle, ja ani harva tunne on ihanampi kuin ilmaan nostaminen, hetkellinen lattiasta erkaneminen ja pohjan paljastaminen maailmalle, ja koska Hank on vasen kenkä ja pääsee näin ollen nauttimaan tästä elämyksestä useammin kuin Frank, Frank kantaa hienoista kaunaa Hankia kohtaan, joskin se tavallisesti pinnistelee salatakseen sen, mutta joskus jalan nostaminen saa Hankin niin hilpeälle tuulelle, ettei se malta olla vinoilematta. Se naureskelee killuessaan korkeuksissa isännän oikean polven oikealla puolella ja huutelee Frankille: Millaisia ilmoja siellä alhaalla pitelee, Frankie-poitsu?, missä vaiheessa Frank väistämättä polttaa päreensä ja käskee Hankin tukkia turpansa. [s. 342]

4 3 2 1 on elämänmakuinen, uskomattoman sisältörikas ja huikean monitasoinen romaanijärkäle, jonka neljä erilaista tarinaa nivoutuvat yhteen vähintäänkin ainutlaatuiseksi kokonaisuudeksi. Auster ylittää sekä itsensä että kaikki suuret odotukseni romaania kohtaan, ja 4 3 2 1 vei minut täysin mennessään viimeisen kahden ja puolen viikon aikana. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi 2010-luvun merkittävimmistä amerikkalaisista romaaneista, joka myös nostaa Austerin kirjailijanuran uudelle tasolle komealla ja hersyvän yllätyksellisellä tavalla.

Alkuteos: 4 3 2 1
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 1141
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

Becky Albertallin nuortenromaani Minä, Simon, Homo Sapiens on rohkea ja ennakkoluuloton pelinavaus omassa genressään – teoksen päähenkilönä nähdään kuusitoistavuotias Simon, joka tykkää pojista. Homoseksuaalisuutensa puolesta kaapissa elelevä Simon yrittää vältellä ylimääräistä hälinää ja draamaa kaikin mahdollisin keinoin ja viettää tavallista elämää ystävien ja harrastusten parissa.

Simon on kuitenkin päätynyt monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi kirjoittelemaan netissä Blue-nimimerkin taakse piiloutuvan pojan kanssa. Samassa koulussa opiskelevilla kirjekaveruksilla on selvästi orastavia tunteita toisiaan kohtaan, eikä Simon meinaa pysyä pöksyissään miettiessään, kuka ihme Blue onkaan. Tilanne kuitenkin muuttuu romaanin alussa, kun palanen Simonin ja Bluen arkaluontoista sähköpostiviestittelyä päätyy vääriin käsiin, ja Simonin salaisuus liikahtaa kohti päivänvaloa.

Minä, Simon, Homo Sapiens on nykymenon mukaisesti moninaisuutta, seksuaalisuutta ja sukupuoli-käsitettä pohdiskeleva kokonaisuus, jossa oman itsensä löytämisen teema kiilaa tiensä parrasvaloihin. Albertalli uskaltaa parhaimmillaan sukeltaa varsin syvälle teoksensa teemoihin tavalla, jota nuortenromaanissa näkee harvoin. Simon on kaikkiaan varsin mielenkiintoinen ja monitasoinen hahmo, joka käy korviensa välissä melkoisia itsetutkiskeluja omien tunteidensa ja halujensa kanssa.

Nuoren miehen kokemukset esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen kanssa seurustelemisesta ja lapsuuden tytöksi pukeutumisista tuntuvat inhimillisiltä ja uskottavilta kehitysaskeleilta hahmon historiassa. Simonin röyhkeän avoimet tilitykset vähän ruumiillisemmista kokeiluista puolestaan ovat hämmentävän ja vähän kiusallisenkin rehellistä luettavaa, mutta ne tuovat hahmoon mukaan omanlaistaan särmää.

Ja hän tykkää myös slash-fanifiktiosta, josta minäkin kiinnostuin viime kesänä sen verran, että katselin vähän ympärilleni internetissä. Uskomatonta, mitä kaikkea sieltä löytyi: Harry Potter ja Draco Malfoy toistensa kimpussa tuhannessa eri asennossa milloin missäkin Tylypahkan luutakomerossa. Bongailin kirjoittajia, jotka jotenkuten hallitsivat oikeinkirjoituksen, ja luin tarinoita läpi yön. Se oli omituinen pariviikkoinen, jonka aikana opettelin myös käyttämään pyykinpesukonetta. Kaikkia sukkia nyt vain ei voi antaa äidin pestäväksi. [s. 23]

Poikien väliseen viestittelyyn käsiksi pääsevä Martin Addison on ehdottomasti Minä, Simonin tärkein sivuhahmo. Martinin ja Simonin välille kasvaa romaanin alkupuolella erittäin mielenkiintoinen juonikuvio, kun Martin iskee näppinsä salaiseen kirjeenvaihtoon ja ryhtyy kiristämään Simonia valonaralla materiaalilla – Simonin pitäisi saattaa kuuma kaverinsa Abby ja Martin jollain ilveellä yhteen. Kiristysteema seurauksineen hieman väljähtää romaanin edetessä, mutta nörttimäinen Martin onkin loistava esimerkki siitä, kuinka Albertalli osaa tuulettaa nuortenromaaneihin kuuluvia karikatyyrejä. Teatterikerhossa huseeraava Martin muuttuu kiusallisen innokkaasta mutta sanavalmiista show-miehestä riidanhaluiseksi ja pelottavan impulsiiviseksi vastavoimaksi päähenkilölle.

Bluen ja Simonin keskinäinen viestintä on flirttailuineen, todellisista henkilöllisyyksistä vihjailuineen ja Simonin Oreo-maniasta vitsailuineen varsin muikeaa luettavaa – sähköpostiviestittelyn parhaat palat jätän odottamaan romaanin sivuille. Albertalli ei oikein osaa rytmittää Blue-kuvion etenemistä romaanissaan, vaan Bluen ja Simonin köydenvedon kulminaatiopiste tapahtuu aivan liian myöhään romaanin loppupuolella. Vähän rutiininomaisesti loppuun viety poikien suhde hukkuu harmittavasti muutenkin siirappisen onnellisten loppuhuipennusten sekaan. Kyynisten milleniaalien viesteihin on livahtanut mukaan vähän ihmeellisiä ja epäuskottavan aikuismaisia kannanottoja romaanin teemoihin liittyen, ja ne eivät kaikessa aggressiivisuudessaan ihan istu mukaan muuten niin rentoon kokonaisuuteen.

On todella ärsyttävää, että heteroseksuaalisuus (ja sen lisäksi valkoihoisuus) on aina se oletusarvo, ja että omaa identiteettiään joutuvat kelailemaan vain ne jotka eivät mahdu siihen muottiin. Heteroiden pitäisi todellakin joutua tulemaan kaapista, mitä kiusallisemmin, sen parempi. Kiusallisuuden pitäisi olla pakollinen vaatimus. Olisiko tämä meidän versio homosaatiosta? [s. 124]

Simonin vanhemmat ja romaanin aikuishahmot ylipäätään ovat kiusallisen tuttuja jokaiselle amerikkalaista nuorille suunnattua viihdettä nautiskelleelle. Empaattiset ja helposti lähestyttävät opettajahahmot sekä Simonin ylianalysoiva kallonkutistajaäiti löytävät paikkansa kokonaisuudesta vielä jollain ilveellä, mutta Simonin homovitsejä pilke silmäkulmassa laukova isä on kaikessa överiydessään ja itsetietoisuudessaan lähinnä kiusallinen tuttavuus.

Simonin kaveriköörin edesottamukset jäävät pääosin täytemateriaalimaisiksi osuuksiksi – Nick tai Leah herättäneet minussa juurikaan tunteita puolesta tai vastaan. Sitä vastoin aiemmin mainitun Abbyn kanssa Simonilla on luvassa mielenkiintoisia tähtihetkiä niin Martinin juonitteluiden kuin erinäisten salaisuuksien paljastumisen myötä. Albertalli osaa hienosti kuvata tiiviin nelikon keskinäisten suhteiden ailahteluja ja rajujakin muutoksia, vaikka ne eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia saati omaperäisiä käänteitä. Ennalta-arvattavuus ja tuttuus kuitenkin sopivat tietyllä tavalla mukaan romaanin rentoon henkeen, vaikka todellisia yllätyksiäkin kyllä riittää. Esimerkiksi Bluen henkilöllisyyden paljastuminen on ehdottomasti yksi Minä, Simonin mehukkaimmista hetkistä.

Minä, Simon, Homo Sapiens tuntuu romaanina vähän kompromissihenkiseltä kokonaisuudelta – uusia tuulia nuortenkirjallisuuteen uutterasti puhaltava tarina jää turhan usein pyörimään jo koluttuihin kliseenurkkiin. Helposti lähestyttävä ja viihdyttävä kokonaisuus kuitenkin kulkee luontevasti eteenpäin, ja uskon, että vähintään peruskoulun viimeistä luokkaa käyvät nuoret lukijat saavat Simonin vaiherikkaasta tarinasta paljonkin irti.

Petter ei ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa ensimmäisen 

American Pie -elokuvan sukkakohtauksessa oikein on.

Alkuteos: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Lotta Sonninen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 249
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakamin romaanien ystävillä on ollut viimeisen viiden vuoden ajan todelliset kissanpäivät – Tammi on tarjoillut syksyisissä kirjakattauksissaan aina yhden Murakami-suomennoksen, ja kustannuspäälliköt ovat uskaltaneet näyttää vihreää valoa myös miehen varhaisempien romaanien kääntämiselle. Näistä erikoisin ilmestys lienee ollut Maailmanloppu ja ihmemaa -seikkailuromaani, joka erottuu fantasia- ja scifielementteineen varsin radikaalisti Murakamin muusta tuotannosta. Viime syksynä suomeksi päivänvalon nähnyt mutta alkujaan jo vuonna 1992 Japanissa ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen ei juuri koettele genrerajoja, mutta on sitäkin kovempi ja mieleenpainuvampi tähtihetki Murakamin kirjallisella uralla.

Romaanin päähenkilönä nähdään baariyrittäjä Hajime, jolla on elämä päällisin puolin varsin mukavasti reilassa. Äveriään mutta avuliaan appiukon rahoituksella perustetut ravintolat takovat tulosta, vaimo ja lapsetkin voivat hyvin ja 36-vuotias Hajime kokee olevansa onnellinen perheensä ja afääriensä kanssa. Hahmon menneisyydestä kuitenkin paljastuu yksinäisyyden ja surumielisyyden sävyjä, joita Hajimen lapsuudenystävä ja ensirakkaus on ollut helpottamassa, ja aikamieheksi varttunut Hajime muistelee polion runtelemaa jalkaansa laahaavaa Shimamoto-tyttöä edelleen lämmöllä.

Myöhemmät ihmissuhteet eivät ole tuntuneet oikein miltään Shihamotoon verrattuna, ja Hajime kokeekin elämästään puuttuvan merkittävän palasen, vaikka ei osaa määritellä, mitä oikein kaipaa tai haluaa. Hajime pääsee kartoittamaan omia tarpeitaan, kun Shimamoto yhtäkkiä palaakin kuvioihin. Alkuhuuman jälkeen Hajime joutuu tekemään mahdottoman valinnan, jonka seurauksia on kuitenkin vaikea arvioida etukäteen – saati sitä, kuinka vakavissaan oudosti käyttäytyvä Shimamoto lopulta onkaan Hajimen suhteen.

Verkkaisesti käynnistyvä Rajasta etelään, auringosta länteen on aloitukseltaan melkeinpä hypnoottinen vyöryttäessään lukijan silmille Hajimen lapsuudesta ja nuoruudesta nousevia tuskallisia muistoja. Hajimen ja Shimamoton suhteen kuvaaminen loistaa kaikessa outoudessaan ja häiriintyneisyydessään. Shimamoto jättää peruuttamattoman jälkensä Hajimeen, joka myöhemmin elämässään lähestyy naisia lähinnä sen mukaan, ovatko nämä perheensä ainoita lapsia kuten mies itse tai raahaako kyseinen hameväen edustaja jalkaansa Shimamoton tavoin.

Murakami kuvaa taidokkaasti sitä, miten Shihamoto onnistuu joko tahattomasti tai tarkoituksella sekoittamaan muutenkin mieleltään oirehtivan Hajimen pään lopullisesti. Onkin karmaisevaa lukea, kuinka Shimamoton varjo häilyy Hajimen ihmissuhdeongelmien ja naisiin suhtautumisen taustalla – siitä puhumattakaan, kuinka sekaisin Hajime menee naisen palatessa kuvioihin. Romaanissa on aavemaista ja häiriintynyttäkin tunnelmaa, jota Murakamin teoksissa harvemmin näkee. Loistavana esimerkkinä tästä on kohtaus, jossa Hajime lähtee Ayoyamassa varjostamaan Shimamotoa muistuttavaa naista ja joutuu keskelle todella omituista tilannetta. Hajimen eksiin ja näiden suhteiden onnettomiin päätöksiin liittyvät takaumat ovat myös erittäin mielenkiintoista ja omalaatuista luettavaa, jotka tuovat mieleen Murakamin Miehiä ilman naisia -novellikokoelman kierohkot mutta koskettavat tekstit.

Rajasta etelään, auringosta länteen eroaa myös toisenkin keskeisen teemansa ansiosta Murakamin muista romaaneista. Miehen teoksissa on harvemmin seurattu näin arkirealistisissa merkeissä tavallisen yrittäjäisän ahkeraa työskentelyä ja tavallista perhe-elämää, joille muistetaan antaa mukavasti tilaa romaanissa. Murakami kuvaa varsin uskottavasti Hajimen ja tämän vaimon suhdetta, ja yksi romaanin hienoimmista kohtauksista nähdäänkin miehen kodin seinien sisällä, kun Hajime ja puoliso puhdistavat ilmaa loistavalla dialogilla höystettynä teoksen loppupuolella.

Myös Hajimen työkuviot ovat varsin suuressa roolissa romaanissa, ja niiden kautta päästään tutustumaan bisneksiä rahallisesti ja henkisesti tukevaan appiukkoon. Hajimen appi on varsin eksentrinen papparainen, joka ei epäröi lain kiertämistä liiketoimiensa lutvittamiseksi saati Hajimen hyödyntämistä hämärähommissaan. Hajimen raha-asioihin jatkuvasti puuttuva appiukko onnistuu hitaasti ja varmasti nakertamaan päähenkilön motivaatiota omaa yritystä kohtaan, ja sitä kautta toki työntämään Hajimea poispäin vaivalla rakennetusta onnellisesta elämästä.

Häiriintyneimmillään appiukko usuttaa Hajime-parkaa helpottamaan paineita vieraiden naisten kanssa – eli antaa vävylleen luvan pettää tytärtään – ja tällainen öyhötys on omiaan ajamassa Hajimea kohti äärimmäisen valinnan tekemistä. Appiukon överiksi vedetty hahmo ei ihan istu mukaan muuten hienovaraiseen kerrontaan, mutta toisaalta vanhan miehen vahva vaikutus vävyparkaan on karmaiseva ja mielenkiintoinen sivujuonne tarinassa.

Tarkkailin hänen ilmettään. Hetken ajan pelkäsin, että appi tiesi yhteydenpidostani Shimamoton kanssa ja oli kutsunut minut lounaalle sen takia. Mikään hänen äänensävyssään ei kuitenkaan viitannut siihen, että hän aikoisi kuulustella minua naisasioistani. Hän puhui vain yleisellä tasolla.
   ”Minäkin olin sinun iässäsi kova huvittelemaan. Senkään takia en aio kieltää sinua makaamasta muiden naisten kanssa. On ehkä outoa sanoa näin omalle vävylleen, mutta minusta on vain parempi, jos pidät sopivasti hauskaa. Se tekee ihmiselle joskus hyvää. Kun ei päästä paineita kertymään, kotonakin menee paremmin ja on helpompi keskittyä töihin.” […]
   […] ”Älä sitten pelehdi tyhjänpäiväisten naisten kanssa. He tekevät sinustakin tyhjänpäiväisen ihmisen. Ja samoin hölmö nainen tekee rakastajastaan hölmön. Mutta älä ole liian hyvienkään naisten kanssa. Sellaisesta suhteesta ei halua palata takaisin. Sitten ei enää tiedä mihin mennä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?” [s. 143]

Vaikka Murakami liikkuu hyvin erilaisilla temaattisilla vesillä Rajasta etelään, auringosta länteen -romaanissaan, teokseen on livahtanut mukaan varsin murakamimaisia maneereja – itseäni eniten hiertävä länsimaisella kulttuuritietoudella päteminen ei ole jäänyt suinkaan kyydistä pois. Murakamilla on myös hieman hämmentävä tapa selittää käänteitä auki hieromalla asioiden todellisia laitoja suoraan sanottuna lukijaan naamaan.

Alleviivaaminen ja toisaalta vähän lukijan aliarvioiminenkin tuntuvat kuitenkin hieman ristiriitaisilta elementeiltä romaanin yleiseen arvoituksellisuuteen nähden, kun esimerkiksi kaikkia Shimamoton salaisuuksia ei todellakaan paljasteta romaanin lopussa. On vaikea sanoa, kuinka itseironisessa tarkoituksessa juonen itsestäänselvimmät kohtaukset on lopulta tuotu mukaan kokonaisuuteen, mutta ne eivät ainakaan omalla kohdallani tehneet suurta vaikutusta. Esimerkiksi Star Crossed Loversin soitattaminen Hajimen anniskeluliikkeessä ja tätä seuraava kappaleen analysointi eivät ole yhdessä erityisen luonteva liikesarja romaanissa.

”Star Crossed Lovers”, Shimamoto sanoi. ”Mitähän se tarkoittaa?”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneitä rakastavaisia. Onnettomia rakastavaisia. Se on englanninkielinen fraasi. Tässä se viittaa Romeoon ja Juliaan. Kappale kuuluu sarjaan, jonka Ellington ja Strayhorn sävelsivät esitettäväksi Ontariossa pidettävillä Shakespeare-festivaaleilla. Alkuperäisessä esityksessä Johnny Hodges soitti Julian osan alttosaksofonilla ja Paul Gonsalves soitti Romeon osan tenorisaksofonilla.”
   ”Epäonnisten tähtien alla syntyneet rakastavaiset”, Shimamoto sanoi. ”Jotenkin kuulostaa siltä kuin kappale olisi sävelletty meitä varten.”
   ”Olemmeko me rakastavaisia?”
   ”Oletko sitä mieltä, että emme ole?” hän kysyi. [s. 182]

Kaiken kaikkiaan Murakamin kuvaama ihmissuhderuletti, jota Hajime lähtee pelaamaan uhkarohkeasti koko elämällään, on mielenkiintoinen ja monitasoinen vyyhti – kyse on mielestäni yhdestä parhaimmista lukemistani Murakamin romaaneista. Omituisten ja häiriintyneiden tapahtumien keskellä ovat sätkimässä puutteelliset ja samaistuttavat hahmot, jotka yrittävät ongelmistaan huolimatta löytää läheisyyttä toisistaan. Murakami onnistuukin näyttämään kouriintuntuvasti sen, kuinka ihmisen omat tarpeet ja ominaisuudet voivat tuottaa toisen osapuolen elämässä vahingollisia ja peruuttamattomia seurauksia, joista lukeminen on parhaimmillaan varsin puistattava kokemus.

Alkuteos: 国境の南、太陽の西 /
Kokkyō no Minami, Taiyō no Nishi
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1992
Suomennos: Juha Mylläri
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 230
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Cara Delevingne & Rowan Coleman: Mirror mirror

Malli-näyttelijä Cara Delevingnen esikoisromaani Mirror mirror on viihdyttävä nuortenromaani – Rowan Colemanin avustuksella syntynyt nide on kunnianhimoinen mutta lopulta vähän omituisiin sfääreihin karkaava kokonaisuus. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Mirror mirrorin tapahtumista.

Red, Leo, Rose ja Naomi ovat lontoolaisia teinejä, jotka ovat pistäneet rockbändi Mirror, Mirrorin pystyyn. Nelikko pakenee ongelmiaan musiikin pariin, mutta valitettavasti bänditoiminta ei riitä varjelemaan oireilevaa nuorisoretkuetta maailman pahuudelta. Salaperäisesti kadonnut Naomi naarataan puolikuolleena Thamesin aalloista, ja sairaalassa henkitoreissaan makaavan ystävä sekoittaa mirrormirrorlaisten elämät ja keskinäiset suhteet. Romaanin kertojana nähtävä rumpali-Red alkaa selvittää Naomin jokeen päätymiseen johtaneita tapahtumia ja tulee valottaneeksi ikäviä salaisuuksia niin kavereistaan kuin suuremmasta pahuudesta.

Mirror mirror käsittelee identiteettiin ja hämäävään ulkokuoreen liittyviä teemoja. Romaanin hahmot kasvavat tarinan edetessä melko pitkälle viedyistä stereotypioista hieman syvällisemmiksi tuttavuuksiksi, mutta esimerkiksi Leon ongelmat pahoille teille viekottelevan hulttioveljen puristuksessa jäävät vähän turhan nähdyiksi ja kliseisiksikin teemoiksi. Redin perheongelmat ja muut vakavat haasteet ovat Naomin salaisuuksien selvittämisen ohella ehdottomasti Mirror mirrorin mielenkiintoisimpia elementtejä.

Delevingne ja Coleman osaavat taitavasti avata Redin mielenmaailmaa – kovia kokenut hahmo puhuu uskottavalla äänellä tärkeistä teemoista ja omasta ääripäiden välillä tasapainoilustaan tavalla, joka tuo usein mieleen Holly Bournen samoja teemoja käsitelleen Oonko ihan normaali? -nuortenromaanin.

Seuraavan vuoden tein kaikkeni muuttuakseni näkymättömäksi ja kuihduttaakseni sen tyypin olemattomiin, mutta en oksentamalla vaan lopettamalla syömisen melkein kokonaan. Ahmiminen oli kakaroiden puuhaa, sitä tekivät pikkuskidit joilla ei ollut itsehillintää. Syömättömyys oli tämän uuden minäni juttu, tämän jolla oli kaikki täysin hallinnassa, ja olin varma että se huomattaisiin – ja huomattiinhan se. Sain kehuja siitä, miten paljon paremmalta näytin. Vaikka lonkkaluuni törröttivät terävinä nahan läpi, vaikka minua paleli kesähelteelläkin. Paisuin kuin ilmapallo vanhempieni vuoksi, ja heidän vuokseen minä näännytin itseni luurangoksi, mutta mikään ei muuttunut. Paitsi minä. [s. 62]

Mirror mirrorin kertojana toimiva Red on yksi romaanin kantavista elementeistä myös muidenkin ominaisuuksiensa ansiosta. Delevingne ja Coleman tarjoilevat nimenomaan Redin muodossa yhden korkealentoisimmista ratkaisuista, joita olen kuunaan kohdannut nuortenromaaneita tahkotessani. Itse en ainakaan lukijan ominaisuudessa tullut panneeksi hahmoon liittyvää yksityiskohtaa merkille sen kummemmin ennen romaanin puoltaväliä, jolloin asia nousee esiin pariin yllättävän juonenkäänteen myötä.

Sukupuoli-identiteetiltään häilyvä Red on raikas ja yllättävä hahmo, jonka poikamaisen uhmakas käytös mutta toisaalta tämän herkemmät piirteet ja rakastava huolenpito pikkusiskosta nivoutuivat yhteen uskottavasti ja mielenkiintoisesti. Samalla Delevingne ja Coleman tulevat tuulettaneeksi raikkaasti nuortenromaanien perinteistä hahmokuvastoa monimuotoisemmaksi ja monitasoisemmaksi, ja tällainen teko on tietysti itsessään hatunnoston arvoinen asia.

Edellä mainitun, romaanin puolivälissä tapahtuvan juonenkäänneryppään jälkeen Mirror mirror muuttuu melkoisesti. Vähän epärealistiseen suuntaan ryntäävä juoni oudoksuttaa loppuaan kohden melkoisesti – Naomin hakkerisisko Ashira rikkoo överiksi vedetyllä kaikkivoipaisuudellaan hauskasti romaanin maailman todenmukaisuutta, mutta väkisin väännetyt, pedofiilirinkien kaltaiset uhkakuvat eivät oikein istu mukaan Mirror mirrorin maailmaan. Tarinan loppuratkaisu ei ole erityisen omaperäinen sekään ja jättää kokonaisuuteen ikävän kiirehdityn ja varman päälle pelaamisen makuisen fiiliksen.

Mirror mirror on jännittävä ja viihdyttävä nuortenromaani, joka pysyy kasassa mielenkiintoisten hahmojensa ja näiden mainiosti kuvatun ryhmädynamiikan ansiosta. En ole täysin varma, onko Delevingnen ja Colemanin luomassa nelikossa paukkuja mahdollisiin jatkoseikkailuihin, mutta tällaisenaan Mirror mirror on parhaimmillaan puhutteleva ja monitasoinen lukuelämys.

Alkuteos: Mirror, Mirror
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Ulla Selkälä
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 379
Kansikuva: Loulou Clark ja

LJS / Orion Books
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Hiromi Kawakamin Sensein salkku on herkkä ja oikukas rakkaustarina. Tsukikon ja tämän entisen lukio-opettajan kohtaloiden yhteen kietoutuminen jää persoonallisuudessaan ja japanilaisen alkoholikulttuurin kuvauksen kautta takuuvarmasti mieleen. Tämä arvostelu pitää sisällään pari paljastusta Kawakamin romaanin juonesta.

Sensein salkun keskiössä on siis elämässään eksyksissä olevan Tsukikon ja tämän korrektin ja suoraselkäisen entisen opettajan suhde. Tsukiko on virkistävän suorasanainen ja omatoiminen naispuolinen päähenkilö japanilaisessa kirjallisuudessa, eikä entisen kansankynttilänkään verbaalinen liekki ole päässyt sammumaan – Sensein salkun päähahmojen humalaiset keskustelut ovat mielenkiintoista seurattavaa kautta linjan. 

”Tsukiko, sinä muistutat jotakin”, Sensei sanoi samalla kun tyhjensi oman tuoppinsa. ”Mitähän? Se on ihan kielen päällä.”
   Minä tilasin yūdōfua ja Sensei tilasi teriyaki-kalaa.
   ”Hei, siinähän on joulukuusi! Vihreä takki, punainen neule, ruskeat housut, kuin kuusipuu”, Sensei huudahti hieman kimakasti.
   ”Mutta nythän on jo uusi vuosi.”
   ”Vietitkö joulun poikaystäväsi kanssa?” Sensei kysyi.
   ”En.”
   ”Eikö sinulla ole poikaystävää?”
   ”On minulla, kymmenen poikaystävää.”
   ”Vai sillä lailla.” [s. 93]

Tsukiko ja Sensei kasvavat molemmat romaanin edetessä mielenkiintoisiksi ja syvällisiksi hahmoiksi, joista jälkimmäinen kuitenkin onnistuu varastamaan valokeilan kerran toisensa jälkeen. Sensei vaikuttaa aluksi Tsukikon käytöstä ja puhetapaa korjaillessaan ärsyttävältä ja stereotyyppisen virkaintoiselta opettajahahmolta, jonka pikkumaisen ja omituisen käytöksen taustatekijät alkavat hiljalleen valottua. Kawakami vetää esille säännöllisin väliajoin mielenkiintoisia paljastuksia Sensein omituisesta perhe-elämästä ja tapahtumista, jotka ovat tehneet miehestä baareissa pikkupöhnässä pörräävän herrasmiehen.

Sitä vastoin rakkaustarinana Sensein salkku ei pääse aivan versomaan parhaimpaan mittaansa. Kawakami yrittää venyttää tarinastaan vähän väkisin kolmiodraamaa, ja Tsukikoa liehittelevän Kojiman hahmo jää kiusalliseksi väliintuloksi keskelle sujuvasti kulkevaa romaania. Toisaalta taas Kawakami avaa lukijalle Tsukikon hahmoa ja tämän maailmankuvaa kertomalla, kuinka nainen pyörittää hetken aikaa varsin luontevasti kahta miestä. Tsukikossa on asennetta mutta myös mielenkiintoinen ripaus röyhkeyttä ja häikäilemättömyyttä, jotka tekevät hahmosta entistä monitasoisemman. Kawakami antaa omituisessa rakkausromaanissaan onnistuneesti palttua perinteisille sukupuolirooleille, ja Tsukiko on ihan eri kaliiperia verrattuna esimerkiksi Haruki Murakamin romaanien naishahmoihin nähden.

Toinen mielenkiintoinen elementti Sensein salkussa on alkoholin kulutuksen saama suuri rooli. Olen harvoin nähnyt moista tänne länteen rantautuvissa japanilaisissa fiktiivisissä teoksissa – lähimmäksi taitaa osua Yakuza-konsolipelisarjan osissa nähty japanilaisessa baari- ja yöelämässä mellastaminen. Sensein salkku ei kuitenkaan villiinny Yakuzojen riemukkaan ilonpidon saati Kalle Lähteen Happotestin alkoholismin sävyttämien läträysseikkailujen tasolle, vaan baaritiskillä puhutaan edellä olevan sitaatin sävyisesti epäsuoraan vaikeista asioista.

Kawakami avaa mielenkiintoisesti japanilaista juoma- ja ruokakulttuuria tarinankerronnan varrella. Minulle oli yllätys, että täkäläisissä anniskeluliikkeissä vedetään väkevien yhteydessä ruoka-annoksia! Lisäksi lukija pääsee ihmettelemään sienireissun aikana tapahtuvaa ryyppäämistä, kun riisiviinat kaivetaan ruokailun yhteydessä esille.

Sienisoppa oli loppunut kokonaan, mutta Tōru kaivoi taikalaukustaan ruokia yksi toisensa perään: kuivattuja sieniä, riisikeksejä, savustettua kalmaria, kokonaisia tomaatteja ja katsuo-tonnikalahiutaleita.
   ”Nyt juhlitaan”, Tōru sanoi. Miehet joivat kunnon kulauksia kertakäyttömukeista ja popsivat tomaatteja.
   ”Sake ei nouse niin pahasti päähän, kun syö tomaattia alle”, he selittivät juodessaan.
   ”Sensei, onkohan autoilu turvallista tämän jälkeen?” minä kysyin hiljaa.
   ”Henkeä kohti juomista tulee noin yksi gō, eli eiköhän ole”, Sensei vastasi. Sake sai sienisopan lämmittämän vatsan lämpenemään entisestään. Tomaatit olivat herkullisia. Pureskelimme niitä sellaisenaan, lisäämättä edes suolaa. Tomaatit oli kuulemma kasvatettu Tōrun kotipihalla. [s. 75–76]

Japanilaisen kulttuurin ja kirjallisuuden ystäville Sensein salkku on tämän kirjakevään ehdoton valopilkku. Sensein salkku on japanilaisen omintakeinen ja karukin rakkaustarina, jota oivat päähenkilöt ja omaleimainen tunnelma kannattelevat.

Petter tykkää levittää ketsupin aterialla nauhamaiseksi hunnuksi
esimerkiksi ranskalaisten päälle.

Alkuteos: センセイの鞄 / Sensei no kaban
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 243
Kansikuva: Satu Kontinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Jessie Burton: Muusa

Jessie Burtonin Muusa on jännittävä ja yllättävä romaani kadotetuksi luullun maalauksen takana olevasta salaisuudesta ja rikoksesta. 

Vuonna 1967 trinidadilaistaustainen Odelle pääsee kenkäkaupan puotipuksun hommista astetta parempiin hommiin – mystinen Marjorie Quick palkkaa naisen konekirjoittajaksi hienoon taidegalleriaan. Eipä aikaakaan, kun galleriaan tepastelee Lawrie-miekkonen arvokas taulu kainalossaan. Lawrien äidiltä perinnöksi saatu taulu paljastuu nimekkään Isaac Roblesin teokseksi, mutta uusia kysymyksiä nousee pintaan välittömästi. Mistä Lawrien äiti on saanut kadonneen Roblesin käsiinsä? Miksi Quick käyttäytyy oudosti taulusta puhuttaessa?

Muusan toinen puolikas sijoittuu 1930-luvun lopun Espanjaan, jossa eletään näennäisen tyyntä aikaa sisällissodan ja toisen maailmansodan välissä. Schlossin perhe asustelee suhteellisen rauhassa vuokraamallaan tilallaan, mutta seinien sisällä kuohuu – Sarah-äiti on mieleltään sairas ja holtiton, Harold-isä ei juuri vietä aikaa kotona ja Olive-tytär maalaa salaa vanhemmiltaan. Oliven tutustuttua perheeseen pestattuihin paikallisiin tytön päässä alkaa kehkeytyä maalaustaiteeseen liittyvä juoni, jossa palvelijattarena toimivalla Teresalla ja tämän veljellä eli Isaac Roblesilla on omat tärkeät roolinsa.

Muusa on Burtonin Nukkekaappi-esikoisromaanin kaltainen monitasoinen ja jännittävä mutta helposti seurattava kokonaisuus, jonka paljastukset ja käänteet muuttavat asetelmia jatkuvasti. Äkkinäinen yllätys yhdellä aikatasolla kääntää kuviot ylösalaisin, ja Muusaan onkin todella helppo jäädä koukkuun, kun mielenkiintoisia juonenkäänteitä pudotellaan säännöllisin väliajoin lukijan syliin. Burton onnistuu myös hämäämään lukijaa erittäin onnistuneesti käsitellessään tarinassa tärkeässä roolissa olevia vääriä henkilöllisyyksiä – viimeistä käännettä on mahdotonta arvata etukäteen, ja yllätys tuntuu tyydyttävältä.

Valitettavasti Nukkekaapin heikkoudet ovat löytäneet tiensä myös Muusaan – etäiset ja yksiulotteiset hahmot ovat kuitenkin vähän omituisesti Burtonin tarinan riesana vain Lontoon aikatasolla. Odelle ei pääse kasvamaan missään vaiheessa kunnolla mittaan, jota tarinanpuolikkaan keskushenkilöltä voisi odottaa. Tarinan kannalta erittäin tärkeässä roolissa oleva Marjorie Quick on varsin hämmentävä hahmo, joka tuntuu olevan omituisella tavalla ihan eri aaltopituudella muiden hahmojen kanssa, eivätkä hänen toimensa oikein istu kokonaisuuteen mukaan loogisella tavalla.

Odelle jää yksipuoliseksi salapoliisimaiseksi nuuskijaksi, jonka motiiveja esimerkiksi taulun salaisuuksien selvittämiseen ei avata ollenkaan. Myös suhde Lawrien kanssa jää kummalliseksi harharetkeksi, kun Burton ei vaivaudu selittämään kunnolla, miksei Odelle halua päästää ketään lähelleen. Burton kuitenkin avaa mielenkiintoisesti Lontooseen kotiutuneen Odellen mietteitä, ja olisin mieluusti lukenut tästä puolesta enemmän saadakseni naisesta paremman käsityksen.

Useimmat tapaamani englantilaiset kyselivät minulta saaresta ja odottivat, että sovittaisin koko Trinidadin moninaisuuden tähän yhteen kehoon heidän ilokseen. Kukaan ei ollut ikinä käynyt siellä, joten me olimme kuriositeetti, näytteitä trooppisesta petrimaljasta, jonka yllä brittilippu vielä hiljan liehui. Suurimman osan aikaa, kuten Pamelan kanssa, perienglantilaisten kiinnostus ei ollut pahansuopaa (paitsi silloin kun oli) – mutta heidän kyselemisensä sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi, vaikka minut oli kasvatettu ymmärtämään brittien tavat täydellisesti, olinhan minäkin imperiumin lapsi. 
   […] Melkein jokainen englantilainen uskoi, valistuneetkin ihmiset, että meillä olisi enemmän yhteistä sudanilaisten kanssa kuin heidän kanssaan. Mutta mitä minä tiesin Saharasta, kameleista tai beduiineista? Minun kauneus- ja glamourihanteeni oli koko lapsuuden ajan prinsessa Margaret. Lawrien kanssa olin jutellut James Bondista tai oudosta pomostani tai maalauksesta, tai perhanan Gerrystä, kuolleista vanhemmista. Asioista jotka sitoivat meidät pariksi ja jotka eivät pakottaneet minua edustamaan kokonaista saarta, jota en edes ollut nähnyt viiteen vuoteen. [s. 176, 177]

Schlossien perheen ongelmien kuvaaminen on puolestaan mielenkiintoisuudessaan aivan eri tasolla Odellen jäykistelyihin nähden. Espanja-osuudet tuovat tarkalla perhedynamiikan kuvaamisellaan mieleen Burtonin Nukkekaapissa esiintyvän Brandtin vinksahtaneen huushollin, jossa salaisuudet erottivat mutta toivat myös ihmisiä yhteen kaikkea muuta kuin tervehenkisin seurauksin. Näin käy myös Muusassa, kun Oliven juoni muuttuu parin petoksen myötä täysin hallitsemattomaksi kuvioksi – Burton osaa hienosti kuvata niin taitojaan salailevan taiteilijan päänsisäisiä muutoksia kuin koko talossa tapahtuvaa tunnelman muutosta. Olive on erittäin mielenkiintoinen ja ristiriitainen hahmo, jonka kohtalo ja kärvistely mielisairaan vanhemman synkistämässä kodissa tempaisevat mukaansa välittömästi.

”Onhan se raskasta”, Olive sanoi. ”Isä kutsuu niitä hänen 'myrskypilvikseen', mutta se on vain kohtelias tapa sanoa, että hän retuuttaa meitä mukanaan. Lääkärin mukaan hänen mielensä on kuin hunajakenno, kennoa kennon päällä, joka rikkoutuu yhä uudestaan ja uudestaan. Tiesitkö, että hän näkee tuskansa väreissä? Teräksensininen, mustelmankellertävä, vihurirokonpunainen.” Olive naurahti kolkosti ja Teresa yritti ymmärtää vieraita sanoja. ”Sairaus on aina ollut hänen puolen suvussaan. Yksi isoisoäideistäni on haudattu siunaamattomaan maahan, ja täti – josta kukaan ei ikinä puhu – on teljetty hullujenhuoneelle. Sitten on serkku, Johnny; hän inhosi sisäoppilaitosta ja yritti hukuttautua Ousejokeen. Se on inhottava tauti, ja olen niin itsekäs, että pelkään vain olevani seuraava.”
   Teresa kuuli Oliven hengityksen takertuvan kurkkuun ennen kuin hän imi taas pitkään isänsä tupakkaa. ”Tunnen sen joskus luissani – kuinka helposti se voisi tarttua äidistä.” Olive kääntyi katsomaan häntä. ”Luuletko, että se tarttuu, Tere?”
   Huoli häivähti Oliven kasvoilla, pisamarykelmä nenän päällä, tummanruskeat silmät, suu hiukan auki. ”En usko, että sinusta tulee hullu”, Teresa sanoi. Olive nauroi ja pukkasi häntä olkaan, ja kosketus järkytti Teresaa. [s. 106–107]

Muusan tasapaino-ongelmat verottavat kuitenkin kokonaisuuden tenhoavuutta sen verran tehokkaasti, että Burtonin uusin ei pääse aivan nousemaan mainion Nukkekaappi-esikoisen tasolle. Luvassa on kuitenkin taiteen tekemistä sekä taiteilijuuden synkkää puolta avaava mainio ja koukuttava tarina, jonka hurjimmat käänteet jäävät takuuvarmasti mieleen.

Petter tietää, että sukuunsa on joskus muinoin
kuulunut avoimesti kommunistinen henkilö.

Alkuteos: The Muse
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 443
Kansikuva: Lisa Perrin
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Anneli Kanto: Lahtarit

Anneli Kanton Lahtarit lähestyy sisällissotaamme moniäänisen historiallisen kerronnan kautta. Seikkailunhaluisten ilmajokelaisten eli valkoisten puolelle päätyvien Hermannin ja Arvon sotaretki muodostaa jonkinlaisen kehyskertomuksen Lahtareissa, mutta sisällissodan kuohuntaa ja käännekohtia seurataan usean eri hahmon ja lukuisten sivustajakatsojien vinkkeleistä – oman näkemyksensä sodasta pääsevät tuomaan esille niin kornetinsoittaja, vapaaehtoinen ruotsalainen sotilas kuin pelokas suomenhevosparkakin. Lahtareiden hahmokavalkadin monimuotoisuus tuo vahvasti mieleen toista maailmansotaa samalla tavalla avanneen Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren.

Kanto pohjustaa Lahtareiden alussa onnistuneesti sitä, kuinka kahtia jakautunut kansa kääntyy toisiaan vastaan. Bolshevistien vastustamista ajavan kansanliikkeen toimet eskaloituvat nopeasti ja armottomasti hallitsemattomaksi tappamiseksi, jota oikean ja valkoisen Suomen ”pelastajat” perustelevat varsin harhaisin ja kiivain mielipitein. Eri ääripäihin ajautuneiden suomalaisten mielenmaailman kuvaaminen on uskottavaa ja kylmäävää luettavaa. Vuoden 1918 henkisen ilmapiirin vertaaminen nyky-Suomessa koettuun vastakkainasetteluun on ehkä jo vähän kulunutta, mutta esimerkiksi Lahtareiden Frans Ketoluoman öyhöttämisessä on hyvin paljon samaa kuin vihapuhemongerruksessa nykypäivänä.

Meidän on katsottava kauas ja ymmärrettävä vastuumme tulevan Suomen kansan kasvattamisessa ja kehittämisessä. Oikeaa isänmaan ja kansan rakkautta on kitkeä pois kelpaamaton hylkyaines ja raivata tilaa terveelle ja vahvalle sukupolvelle. Tulevaisuuden vuoksi olemme tässä sodassa, sillä näemmehän kirkkaasti kaksi tietä, joille maamme voi kääntyä: rappioitunut ja matalamielinen bolshevismi tai raikas ja voimakas suomalaisuus. On itsestään selvää, kumpi tie on katkaistava armottomasti ja kummalle raivattava tilaa. [s. 103–104]

Lahtarit avaa siis uskottavasti ja mielenkiintoisesti valkoisten puolella olevien kannustimia ja mietteitä sotaan liittyen, mutta valitettavasti nämä hahmot ovat ohuita ja mielenkiinnottomia ajopuita sisällissodan vuolaassa ja verisessä virrassa. Kansanopistosta rintamille muonitushommiin siirtyvän Helenan ja valkoisten joukossa taistelevan Samuli-siipan rakkaustarinassa olisi eniten potentiaalia kasvaa tarinan (hirtehisesti sanottuna) punaiseksi langaksi, mutta lupaavat ja kiinnostavat elementit katoavat sotaoperaatioiden ja väkivallalla heruttelun sekaan.

Kerronta vaihtelee tarinan edetessä hahmon näkökulmasta toiseen sen verran nopealla tahdilla, että hahmot sulautuvat väkisinkin toisiinsa – erityisesti sotilashahmoja on muistaa tai erottaa toisistaan muuten kuin vahvasti murteellisten puheenparsien ohella. Eniten tällainen massaan hukkuminen harmittaa Martti Heino -nimiseksi miessotilaaksi sukupuolensa takia naamioituneen Martta Heinon kohdalla, jonka motiivit sotaan lähtöön saati muutos rintamalla eivät tunnu samanlaisten kehityskaarien joukossa oikein miltään. Ehkäpä yksi onnistuneimmista kasvun paikan kuvaamisesta puolestaan nähdään Samulin kohdalla, kun Kanto kuvaa miesparan vaurioituneen mieleen ja romahtaneen kristillisen maailmankuvan yhteentörmäystä.

Äiti uskoo, että Jumala varjeli minut, koska varalleni on taivaallinen suunnitelma. Hän kertoo rukoilleensa minulle Jumalan varjelusta ja uskoi, että rukouksiin on vastattu. Toista kertaa minulle ei sodassa mitään satu. Salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, hän toisteli.
   En halua väitellä äidin kanssa, mutta ajattelen toisin. Jumala antoi minulle ankaran varoituksen mutta säästi henkeni. Hän vei minulta järjen mutta soi sen takaisin, nyt suuremman ymmärryksen ja viisauden kanssa. Hän näytti, mitä seuraa siitä, että kristitty lähtee vainoamaan veljiään.
   Olen outo tässä maailmassa. Puolet minusta on vieläkin rajan toisella puolen. Kukaan ei kysynyt Latsarukselta, halusiko hän tulla kuolleista herätetyksi. Ehkä hän ei halunnut, kun oli jo mennyt ajattomuuteen. Minäkään en ole varma, halusinko jäädä henkiin, eikä minulta sitä kysytty. Vaikka en muista tapahtumia, muistan hetken, kun ymmärsin kuolevani. Siinä ei ollut yhtään tunnetta, ei pelkoa, ei tuskaa, ei toivoa. Olin aivan rauhallinen ja kirkas. Kuoleminen ei ole kauheaa, koska kuoleva ei ole enää täällä. [s. 155–156]

Latteiksi jääneiden sotilashahmojen kohtaloiden kuvaamisen ohella Lahtarit avaa sotatapahtumien etenemistä esimerkiksi todellisiin dokumentteihin pohjautuvien propagandatiedotteiden muodossa. Tavallisen kansan kärsimyskin nostetaan esille säännöllisin väliajoin, ja tästä sodan puolesta olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Esimerkiksi suorasanaisen emäntä Ida Korpelan tarina sodan jaloista pakenemisesta ja vuorotellen punaisten ja valkoisten ryöstämäksi joutumisesta on tietyntasoisessa tragikoomisuudessaan puhuttelevaa luettavaa sodan järjettömyydestä.

Sitten punaset lähti takasin Tampereelle, ja me kotio elukkain kanssa. Koto oli paskottu ja särjetty. Ikkunat ja ovet oli lyöty rikki, talo jäässä, laattialla kuraa, olkia, räkälönttejä, peltipurkkeja, sanomalehtee, patruunoita, astiat revitty kaapeista ja särjetty, kaikki varastamisen arvoinen viety vaikkei sitä kyllä paljon ollu, kun oli otettu vähänen arvotavara mukaamme, mutta perkele ku peilikin oli kelvannu vaikkei se kummonen ollu, laikuilla oli ja väänsi naaman vinoon, että minkä takia punikit viitti semmosesta peilistä itteään kattella ja millä konstilla ne sen Tampereelle mukanansa vei. Meitin hääkuva ei ollu kelvannu, oltiin vissiin äijän kanssa liika rumia, niin olivat ampuneet sen pyssyllä paskaks. Naamaan olivat tähränneet ja osuneet kans. Että en oo kyllä työväenvaltaa sen jälkiin kannattanu.
   […] Seuraavaks tuli lahtarit suksilla ja sano, että ny tulee meinaan kauheet taistelut, menkää hyvät ihmiset etemmäs, tässä vapahretaan Suomi punasesra kulkutaurista ja polsujen hirmuvallasta. No mikä siinä autto. Otettiin lehmät ja hevonen ja kanat mutta porsasta ei enää ollu ja taas ne jauhosäkit rekeen ja eiku yrittään sinne saunanporstuaan. Tie aivan soosina valkosten sotakoneitten ja hevosten jäliltä. Helvetti ku ihmistä viittitään kiusata. [s. 162–163]

Lahtarit on parhaimmillaan vaikuttavahko faktaa ja fiktiota sekoittava selonteko sisällissodasta. Pökkelöt ja mielenkiinnottomat hahmot sekä tarinan yleinen onttous koettelevat lukuiloa harmittavan paljon, eikä Kannon laahaava sotakronikka nouse oikein missään vaiheessa siivilleen Painovoiman sateenkaaren tavoin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 382
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Erkka Mykkänen: Something not good

Erkka Mykkäsen Something not good on rennon kepeällä otteella etenevä pienimuotoinen sukupolviromaani. Pääosassa nähdään elämässään harhaileva Veikko, jonka kanssa lukija pääsee ajautumaan naishuolesta toiseen, tekemään siviilipalvelusta kirjastoon, vetelehtimään yliopistoon kirjallisuustieteen opintojen parissa sekä reppureissaamaan Aasiassa vieraaksi muuttuneen kaverin kanssa. Tämä arvio sisältää pari juonipaljastusta Something not goodin tapahtumista.

Romaanin alkukohtaus, jossa Veikko pohtii lukioaikaisen tyttöystävänsä Kaisan kanssa tatuoinnin ottamista, on oiva esimerkki Something not goodin hyväntuulisen itseironisesta kerronnasta. Mykkänen pudottelee pitkin kertomustaan edustamani ikäpolven maailmankuvaan ja sukupolvikokemuksiin erinomaisesti täsmääviä viittauksia – referenssit videopelikulttuuriin tai Sannin oivaltaviin sanoituksiin ovat vain jäävuoren huippu. Samalla Something not goodiin rakentuu ajoittain turhankin alleviivaavasti tehtyä ajankuvaa esimerkiksi turvapaikanhakijoiden surkuteltavista kohtaloista tai Tinderissä tapahtuvista soidinmenoista, ja Mykkäsen romaani tuo tässä suhteessa ajoittain mieleen Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun.

Kun kaikki kosahti, Veikko oli käynnistänyt haparoivan tinderöinnin aikakauden. Maija oli ollut Tinderissä alusta asti ja pani kuulemma kahdesti viikossa aina jotain uutta tyyppiä.
   – Kokkeile ees, se sanoi.
   Kiihottavat selfiet vilisivät oikealle, mutta matcheja ei tullut ainuttakaan. Veikko tiesi, ettei hänen läppärin kameralla ottamansa kuva ollut edustava, mutta sentään se tuntui rehelliseltä: eihän hän kokenutkaan olevansa edustava. Pitikö kuvalla valehdella.
   Vasta kun Veikko lisäsi Larin ottaman kuvan itsestään kalliokiipeilyvarusteissa, tippui muutama osuma.
   Mutta eivät ne mitään osumia olleet, tavatessa ainakaan.
   Kolmannen hutin jälkeen Veikko hälytti Maijan kriisibisselle Mustaan härkään. Siellä kävivät nykyisin kuulemma ”kaikki”. Mutta nyt se oli kylläkin autio ja ylivalaistu räkälä. [s. 101–102]

Something not goodin juoni ei ole mitenkään erityisen omaperäinen kokonaisuus – lopulta kyse on jälleen kerran yhdestä kirjoittavan parikymppisen nuorukaisen kasvukertomuksesta. Tarkoituksellisen itsestään selviä juonenkäänteitä käsitellään puolivillaisesti ja huolettomasti, mutta ripeätahtinen kerronta pitää lukijan koukussa suurimman osan ajasta. Mykkäsen tarkkaavaisuushäiriöinen ja venkoileva tyyli muuttuu kuitenkin joissain romaanin kohdissa riippakiveksi, kun mielenkiintoinen aines tönäistään syrjään Mykkäsen omien kerronnallisten maneerien tieltä.

Kuukausi sitten Veikko ja Sakari olivat käyneet Harjutorin saunassa. Eivät he menneitä olleet sen kummemmin purkaneet, mutta oli siinä tunnustelua ilmassa, että voisiko välillä olla taas tällaista. Lauteilla Veikolle oli tullut mieleen, että siinä jökötti vierekkäin kaksi penistä, jotka olivat molemmat, ja niin edelleen. Mutta kyllä ajatuksia päähän mahtuu, ei niihin tarvitse jumittua, ja sitten Sakari olikin jo sanonut jotain kiinnostavaa, ja siitä se oli lähtenyt, juttu. [s. 136]

Something not good vähän väljähtyy loppuaan kohden. Viimeistään Yhdysvaltojen maankamaralla suoritettava itsensä etsiskely muuttuu nopeasti yhdentekeväksi haahuiluksi, jonka varrella katsellaan suuren maailman meininkiä ja Make America Great Again -lippistä käyttävää vanhusta alta kulmain. Lisäksi loppua kohden Mykkäsen omat kaunokirjalliset venkoilut alkavat vähän ärsyttää – englanninkieliset osuudet, joissa Veikko seuraa tapahtumia sisäisen maailmanmies-Billin vinkkelistä, ovat aika yhdentekeviä lisäyksiä muutenkin sisältörikkaaseen romaaniin.

Mykkänen on oikeastaan parhaimmillaan kuvatessaan Veikon kehitystä – hahmon persoonallisuus muuttuu aina vain kulmikkaammaksi ja kyynisemmäksi uusien vastoinkäymisten myötä. Esimerkiksi kimuranttien ihmissuhteiden haastavuus alkaa näkyä Veikossa hyvin nopeasti, ja Mykkänen osaa esimerkiksi kuvata hienosti, kuinka Kaisan menettäminen ja reissuihastus Elinin kaipaus raastavat Veikkoa.

Something not good on sisältörikas mutta levoton kokonaisuus, josta kuitenkin löytyy tilaa niin herkkyydelle ja pätevälle ihmiskuvauksellekin – ainakin silloin tällöin. Rentoa mutta suhteellisen syvällistä lukuelämystä etsivien kannattaakin ehdottomasti antaa Mykkäsen viimeisimmälle mahdollisuus.

Petter köröttelee aina koulumatkallaan bussin kyydissä Mustan härän ohitse.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 153
Kansikuva: Elina Warsta
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Nathan Hill: Nix

Nathan Hillin kohuttu ja kehuttu Nix on yksi hurjimmista esikoisromaaneista, johon olen törmännyt. Vuosikymmenten mittaiselle ajanjaksolle sijoittuva tarina sinkoilee ja harhailee villisti ympäriinsä mutta pysyy silti kasassa useimmiten vakuuttavasti.

Romaanin aihepiirien kirjo kuitenkin hengästyttää jo parinsadan ensimmäisen sivun aikana, kun Hill käsittelee kerrontansa lomassa muun muassa netissä pelattavien massiivimoninpelien dynamiikkaa, pakasteaterioiden menekkiä, norjalaisia kansansatuja, populismia, paniikkikohtauksia ja pakkomielteistä käytöstä. Varsinkin kahden viimeisen osa-alueen kohdalla Nix tuo vahvasti mieleen yhtä ennakkoluulottomasti rönsyilleen Miki Liukkosen O:n. 

Hillin julkinen vertaileminen John Irvingiin ei ole mennyt kovin pahasti metsään, sillä romaanin kirjoittaminen ja vaikeat perhesuhteet ovat pinnalla myös Nixissä. Irvingistä poiketen olematonta isäsuhdetta ei mennä käsittelemään painimolskille, vaan kokonaisuus punoutuu runsaiden takaumien kera äidin ja pojan onnettoman suhteen ympärille vähän samalla tavalla kuin Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanissa.

Samuel Andersen-Anderson on chicagolaisessa collegessa kirjallisuutta opettava kynäniekka, jonka solmima kustannussopimus alkaa lähestyä uhkaavasti parasta ennen -päiväänsä – onnettoman Samuelin vapaa-aika valuu nettiroolipeli World of Elfscapen vääntämiseen salaa työkoneella. Samuel kuitenkin joutuu nostamaan katseensa fantasiaseikkailuista televisioruudulle, jossa hän näkee perheensä jättäneen Faye-äitinsä heittämässä poliitikkoa kivillä. 

Samaan aikaan Samueliin aikoinaan uskonut kustantamo lähtee perimään tuottamattomaksi osoittautuneelta kirjailijalta huomattavia rahasummia takaisin – Samuel joutuu ulosoton pelossa lupaamaan, että kirjoittaa anarkistiäidistään paljastuskirjan. Menneisyyteen sukeltaminen ei olekaan niin kevyt ja rahakas pulahdus kuin päähenkilö on suunnitellut.

Nix on pituudestaan ja runsaudestaan huolimatta juoneltaan varsin yksinkertainen ja selkeä kokonaisuus – lukija seuraa Samuelin salapoliisitöiden etenemistä ja Fayen nuoruusvuosia. Hillin romaanin päähenkilöt kannattelevat hienosti kokonaisuutta, mutta myös mainiot sivuhahmot toimivat ainakin suurimmilta osin oikein mukavasti.

Samuelin akateemisen uran tuhoava Laura Potsdam on röyhkeästi ihmisiä astinlautanaan käyttävä opiskelijaneitokainen, joka jää harmittavasti sivuun romaanin edetessä. Hill on kuitenkin loihtinut runsaan teoksensa sekaan muodoltaan piristäviä erikoislukuja, joita lukija jää tuijottelemaan parhaimmillaan haltioissaan. Yksi tällainen erikoistapaus odottaa heti Nixin alussa, kun Lauran ja Samuelin välit kehittyvät varsin kummalliseen suuntaan – luku on jaettu kutkuttavasti osiin, jotka on nimetty Lauran plagioidussa kurssityössä esiintyvien mokien mukaan. Hill osaa yllättää lukijansa säännöllisin väliajoin poikkeamalla perinteisemmästä kerronnasta tavalla, joka tuo rohkeudessaan ja luontevuudessaan mieleen jälleen kerran Liukkosen O:n.

Toinen mielenkiintoinen sivuhahmo ja Nixin kiistaton väriläiskä on Samuelin kanssa World of Elfscapea pelaava Pwnage. Aluksi vierastin Pwnagen kohdalla sitä, että miesparasta oli loihdittu vaimonsa jättämä ja rutiiniensa vangiksi jäänyt pakko-oireinen nörtti, mutta tarinan edetessä huolet osoittautuivat täysin turhiksi – Pwnagen pään sisällä kaikuvat monologit, joissa tämä perustelee itselleen loputtomiin aloittavansa terveellisemmän elämän ja rustaavansa loppuun tulevan menestysromaaninsa, ovat suorastaan loistavaa luettavaa.

Hill käsittelee Pwnagen kautta makaaberilla tavalla sitä, kuinka ihminen voi nykyään unohtaa itsensä rakentamiensa järjestelmien taakse, ja Pwnagen hulluuden kuvaaminen tuo mieleen samoja aihepiirejä käsitelleen Liukkosen O:n. Pwnagen kanssa kuljettu tie huipentuu romaanin loppupuolella ikimuistoisen hypnoottisella tavalla, kun Hill kuvaa miehen kohtalonhetket 13 sivun mittaisen virkkeen muodossa. Mutta laatua on luvassa jo ennen loppuhuipennustakin, kun Pwnage keuhkoaa Samuelille elävänsä 7-Elevenistä saamillaan poistoruuilla mutta tähtäävänsä parempaan elämään.

”Mutta kun se on halpaa. Ja kun otetaan huomioon tämänhetkinen tulotasoni, joka on suoraan sanoen minimaalinen, koska multa meni työ alta, ja lisäksi multa päättyy työttömyyskorvaus jotakuinkin kolmen kuukauden kuluttua, koko lailla juuri silloin kun alan nähdä tuloksia uudesta dieetistäni. mitä vyötärönmittaan tulee. Ja jos mun silloin täytyy ruveta syömään huonoa halpaa ruokaa sen takia että rahat on loppu, niin – no, se juttu päättyy niin kuin seinään. Ihan selvä homma. Joten mun on tehtävä dieettini taloudellisesti kestäväksi ja mahdolliseksi pitkällä aikavälillä, ja sen takia on tärkeää olla syömättä terveellisesti juuri nyt, niin että saan säästettyä sitä aikaa varten, kun syön terveellisesti. Tajuatko?” [s. 224]

Sitä vastoin osa Nixin sivupoluista jää melkoisiksi harharetkiksi. Esimerkiksi Samuelia kustannussopimuksen lakipykälillä kuumottelevan Perwinklen pitkät horinat poptähden imagonluonnista ja amerikkalaisista mediamarkkinoista ovat uuvuttavan onttoa media-analyysiä, joka tuntuu kaikessa väkinäisessä kyynisyydessään harvinaisen ohuelta ajankuvaukselta. Kunkin kuvattavan aikakauden haasteet näkyvät paljon konkreettisemmin ja mielenkiintoisemmin Nixin hahmoissa – Hill olisi voinut luottaa vähän rohkeammin hahmovetoisen romaaninsa kykyyn välittää ajankuvaa lukijalle.

Fayen nuoruuteen sijoittuvissa osissa Hill perehtyy todella mielenkiintoisesti 50-luvun omituiseen moraalikasvatukseen, jonka tiimoilta tytöistä valmistettiin tuleville miehilleen kuuliaisia pikkuvaimoja. Samaten Hill osaa taitavasti vetää yhteyksiä nykyajan ilmiöihin, kuten populismiin ja lehdistön ahtaalle ajamiseen, joita osattiin harjoittaa kyllä vanhoina hyvinä aikoinakin.

Sitä paitsi vaikka Cronkite keskittyisi kunnolla ja esittäisi teräviä, vaikeita kysymyksiä, pormestari vain turvautuisi siihen poliitikolle ominaiseen temppuun, että jättäisi vastaamatta hänelle esitettyyn kysymykseen ja sen sijasta vastaisi kysymykseen, jonka olisi halunnut kuulla. Ja jos häntä alettaisiin painostaa liikaa sen takia, että hän on jättänyt vastaamatta kysymykseen, niin toinen olisi lopulta se joka on tehnyt itsestään ääliön. Siltä se ainakin tv:ssä näyttää. Ruveta nyt hiillostamaan tuota hyvin karismaattista miestä, joka on sanonut paljonkin sellaista mikä ainakin tuntuu liittyvän alkuperäiseen kysymykseen. Sellainen vaikutelma kaikesta syntyy katsojalle, joka ei pelkästään seuraa Cronkitea vaan myös pitää silmällä ympäriinsä juoksevia lapsia ja leikkaa jauhelihapihviä, koska samalla nauttii tv-ateriaansa. Jos toimittaja jatkaa poliitikon piinaamista, hän asettuu kiusanhengen rooliin, eikä Amerikka halua katsella sellaista. On karmeaa ajatella, että poliitikot ovat oppineet manipuloimaan tätä viestintäkanavaa paremmin kuin alan ammattilaiset itse. Kun Cronkite aikoinaan tajusi miten asiassa vielä käy, hän osasi kuvitella millaisista ihmisistä tulevaisuudessa tulisi poliitikkoja. Ja se sai hänet vapisemaan pelosta. [s. 612]

Hillin esikoisteos ei pysy kasassa yhtä vakuuttavasti kuin Liukkosen O tai Hanya Yanagiharan upea Pieni elämä, ja miehen kirjallinen kokemattomuus paistaa harmittavasti sivuilta välittyvän innokkuuden ja kunnianhimoisuuden lävitse. Esikoisromaaniksi Nix on kuitenkin poikkeuksellisen väkevä ja monitasoinen keitos, ja suurten mutta mukaansatempaavien tiiliskivien ystävän kannattaa ehdottomasti antaa Nixille tilaisuus – luvassa on taatusti koskettava ja viihdyttävä lukuelämys.

Alkuteos: The Nix

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016

Suomennos: Raimo Salminen

Kustantaja: Gummerus

Sivumäärä: 716

Kansikuva: Oliver Munday

Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani,

psykologinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Ane Riel: Pihka

Ane Rielin Pihka on kertomus Pää-saarella eristyksissä elävästä Haarderin perheestä. Traagisten kuolemien, sulan hulluuden, nurinkurisen perhedynamiikan ja tavaroiden pakkomielisen hamstraamisen sävyttämä sukukronikka tuo kaikessa häiriintyneisyydessään mieleen muun muassa Han Kangin The Vegetarianin (suom. Vegetaristi) ja Ian McEwanin Sementtipuutarhan.

Liv Haarder joutuu eräänä jouluaattona todistamaan, miten hänen kiltti isänsä tappaa vierailulle tulleen isoäidin. Tieto murhasta ei pääse leviämään Haarderin keskellä korpea olevan huushollin seinien ulkopuolelle, mutta tapahtuma muuttaa lopullisesti muutenkin nyrjähtäneen perheen elämän – Jens-isä lavastaa Livin kuoleman ja pakottaa lapsensa muuttamaan pihalla nököttävään konttiin piiloon viranomaisilta. Raskaana oleva, mykäksi muuttunut Maria-äiti puolestaan lihoo liikuntakyvyttömäksi sänkynsä vangiksi, ja lähikylässä varkaissa käyvä Jens alkaa täyttää kotitaloa entistä pontevammin rojulla.

Pihka etenee alusta loppuun asti sulavasti ja varmasti, ja Haarderin perheen salaisuudet paljastuvat lukijalle sekä Marian ja Livin kirjeenvaihdon että Jensin menneisyyttä puivien takaumien myötä. Haarderin perheen kaikki hahmot ovat erittäin mielenkiintoisia, ja Riel osaa avata näiden taustoja ja mielenmaisemaa erittäin uskottavasti ja koskettavasti. On sydäntä särkevää ja suorastaan hyytävää lukea, kuinka Jensin Silas-isän kaikkea muuta kuin hulluudesta kielivät piirteet ja tavat vääristyvät tämän mieleltään järkkyneen pojan kohdalla vainoharhojen täyttämäksi pahuudeksi.

Ennen kuin kartta peittyi tavaroihin, Jens oli tutkinut sitä vuosikausia isänsä kanssa. Saari näytti hänestä silloin valtavalta. He olivat yhdessä todenneet, että se muistutti ihmistä. He olivat yhdessä kuvitelleet, että Korsted oli sydän ja kaatopaikka takapuoli; ja jos he antoivat puiden kasvaa villinä Päässä, ihmisen tukka ja parta alkoivat rehottaa. Silti ihmisellä oli kalju päälaki siinä kohtaa, missä ranta oli. Saari oli muuttuvainen ruumis, ja he pystyivät muovaamaan sen. Villi-ihmiseksi.
   Yleensä maailma tuntui pienemmältä sitä mukaa kun itse kasvaa isommaksi, mutta Jensille Pään ulkopuolinen maailma kävi entistä isommaksi. Kun hän oli aikuinen mies, se oli hänen mielestään vaikeasti hahmotettava ja entistä vieraampi, kun saareen tuli uusia ihmisiä, uusia kauppoja, liikkeitä ja koneita. Se oli hänelle epämääräinen uhka, ja se tuntui valtaavan hänet ja koko hänen elämänsä.
   Ihmisistä oli tullut sellaisia, että he yrittivät muuttaa asioita ja kertoa hänelle, että Päässä pitäisi tapahtua muutoksia. Että siellä oli liian saastaista. Että hänellä oli liikaa tavaroita ympärillään. Eikö hän voisi hankkiutua eroon kaikesta roinasta?
   He hymyilivät sanoessaan niin. Se oli melkein pahinta. [s. 76–77]

Jensin häiriintynyt mielenmaailma on rakennettu Pihkaan erittäin taitavasti, ja se täydentyy yksityiskohdiltaan huikean tyydyttävällä tavalla tarinan edetessä – lukija saa yhtäältä seurata, miten Silasin antamat opit ovat menneet Jensille vähän turhankin perille ja toisaalta myös sitä, kuinka Liv-parka kannattelee samanlaista maailmankuvaa kuin isänsä aina pihkanvalutuksesta pimeässä koettuun turvallisuudentunteeseen asti. Pihkan päähahmojen jakama maailma on omalaatuisessa tunnelmassaan ja nyrjähtäneisyydessään ehkä yksi vaikuttavimmista maailmoista, johon olen vajonnut pitkiin aikoihin romaania lukiessani.

Liv Haarderin hahmo ei puolestaan pääse nousemaan aivan isänsä tasolle. Livin viehätystä on väkisinkin nakertamassa se seikka, että tällaisia poikkeusoloissa kasvaneita, aivopestyjä sekä vereen ja kuolemaan tottuneita tyttölapsia on nähty populaarikulttuurissa varsin runsaasti – Liv ei tunnu aluksi erityisen kiinnostavalta saati omintakeiselta hahmolta esimerkiksi Mark Millarin ja John Romita Jr.:n Kick-Assin Hit-Girliin, Naughty Dogin The Last of Usin Ellieen tai M. R. Careyn Maailman lahjakkaimman tytön Melanieen verrattuna. 

Toisaalta tarinan edetessä Riel onnistuu kuvaamaan Livin kaoottisen maailman tapahtumia ja näennäisiä sääntöjä varsin toimivasti ja ajoittain yllättävästikin. Livin kohdalla ei nimittäin ole aina aivan kiveen hakattua, kuinka paljon lapsen oma mielikuvitusmaailma värittää tapahtumia – tällä saralla luvassa onkin pari mojovaa juonenkäännettä.

En ottanut paljon kerralla. Leikkiin kuului olla ottamatta liikaa. Muuten minut voitaisiin huomata, enkä missään tapauksessa halunnut, että minut huomattaisiin. Silloin leikki ei olisi voinut jatkua, eikä toisaalta voinut tietää, mitä he tekisivät, jos he huomaisivat minut. Vieraat ihmiset.
   Alussa luulin leikkiä harmittomaksi, mutta ajan myötä minulle selvisi, että paljastumisen seuraukset ovat arvaamattomia. Että leikki oli kuolemanvakavaa.
   Isäni kertoi heistä, muista ihmisistä. Että he olivat kyllä mukana leikissä mutta eivät mukavalla tavalla. Vieraat ihmiset halusivat huomata meidät, jotta he voisivat tehdä meille epämiellyttäviä asioita. [s. 111]

Pihkan taika kuitenkin vähän väljähtää loppua kohden, kun kylän krouvissa työskentelevä Roald-viinuri pääsee varkauksia ihmetellessään vähän liian helposti jutun juonesta jyvälle. Toisaalta taas Jensin, Livin ja Roaldin harrastama hippa Haarderien asuinkelvottomaksi muuttuneessa kodissa on todella jännittävää luettavaa – Riel kuvaa tapahtumia vuorotellen kolmen eri hahmon näkökulmista lennokkaasti ja koukuttavasti aina elokuvamaisen näyttävää loppukliimaksia myöten.

Pihka on hypnoottisen koukuttava, karmiva ja nimenomaan psykologiselta kantilta erittäin uskottava ja terävä romaani. Esimerkiksi Kangin The Vegetarianin parissa viihtyneiden kannattaa ehdottomasti mennä koettamaan onneaan myös Pää-saarelle – luvassa on taatusti monella tavalla unohtumaton elämys.

Petter on huomannut nykyään hamstraavansa ympärilleen lukemistaan odottavia kirjoja.

Alkuteos: Harpiks
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 248
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani,
psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja