Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn

Jonathan Lethemin omalaatuinen Oprojen Brooklyn käynnistyy, kun newyorkilaisessa etsivätoimistossa sekatyömiehenä työskentelevä Lionel Essrog pääsee todistamaan pahemman kerran pieleen menevää keikkaa. Lionelin pomo ja isähahmo Frank Minna saa surmansa operaation päätteeksi, ja orvon päähenkilön aikoinaan siipiensä suojaan ottaneen Minnan kuolema on kova paikka Lionelille. Touretten syndroomasta kärsivä Lionel lähtee uhkarohkeasti selvittämään Minnan kuolemaan johtaneita syitä, ja seikkailu johdattaa päähenkilön niin uusien rikosten kuin Minnan salattujen rötöstenkin jäljille.

Orpojen Brooklyn tuulettaa dekkarigenreä Tourette-näkökulmansa takia onnistuneella ja raikkaalla tavalla. Ratkaisu tuo mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuori-jännärin, jossa veririkoksen suunnittelua ja toteuttamista seurattiin raskaana olevan konnan vatsassa kelluvan sikiön näkökulmasta. Epätavallinen päähenkilö erikoisine ominaisuuksineen tuo Orpojen Brooklyniin samanlaista vauhdikasta ja omintakeista lisäarvoa.

Lethem kuvaa hienosti ja mielenkiintoisesti Lionelin ”tiksaamista” sekä sitä, miten tämä sieppaa juonen tapahtumista mukaan sanoja, joita päähenkilöparka sitten pyörittelee mielessään – sanasekamelskat kasvavat Lionelin korvien välissä suorastaan huikealla tavalla kiusallisen isoiksi möykyiksi. Tällainen melkeinpä visuaalinen ratkaisu toimii korostetun liioitellulla ja tragikoomisella tavalla, ja Lionelin ajatuksenjuoksun seuraaminen on erittäin mielenkiintoista. Suomentaja Heikki Karjalainen pysyttelee uutterasti Lionelin vilkkaan sisäisen maailman perässä, ja Karjalainen on kääntänyt sanojen paakkuuntumisen kotimaiselle kielelle häkellyttävän luontevalla tavalla.

”Mitä ne sanoivat sulle?”
   ”Asiakkaatko?”
   ”Just niin, Asiakkaat”, sanoi Tony. ”Matricardi ja Rockaforte. Frank on kuollut, Lionel. Tuskin se pyörii haudassaan tai mitään, jos sä sanot niiden nimet ääneen.”
   ”Karma-makaa-Dakar”, minä kuiskasin, sitten vilkaisin olkani yli heidän ulko-oveaan. ”Horkka-à-la-carte.”
   ”Sentään sinne päin. Mitä ne sanoivat sulle?”
   ”Samaa – Kumarrumies! Tuhmahauva! Tunnustakoira! – samaa mitä ovimiehetkin sanoivat: älä sotkeudu tähän juttuun.” Tiksasin nyt hullun lailla, otin kiinni menetettyä aikaa, tunsin oloni kotoisaksi. Ainakin toistaiseksi Tonylla oli minuun vielä sellainen vaikutus. [s. 211]

Touretten ohella Lionel kärsii melkoisista pakko-oireista, jotka ovat erittäin suuressa roolissa romaanissa – OCD-höyryissä paikkoja tonkivaksi ja sekavia sokeltavaksi nuuskijaksi kuvattu Lionel tasapainoilee äärimmillään jopa vähän mauttomuuden rajoilla. Parhaimmillaan Lethem osaa kuvata poikkeuksellisesti toimivan mielen maisemia hienolla tavalla New Yorkin kaltaisessa ärsykkeitä pursuavassa hermokeskuksessa. Ison Omenan rähjäisempi ja virttyneempi puoli tarjoaa komeat puitteet kaikkea muuta kuin tavanomaiselle, vaikuttaviin psykologisiin syvyyksiin sukeltavalle jännärille.

Kasino oli Minnan nimi Smith Streetillä sijaitsevalle lehtikioskille, jossa oli seinällinen lehtitelineitä ja korillinen Pepsiä ja Snapplea ison komeron kokoisessa tilassa. Kasino oli saanut nimensä ihmisistä jotka jonottivat sinne joka aamu voidakseen lotota tai ostaa erilaisia raaputusarpoja, rahoista jotka kioskin Koreasta tulleet omistajat ansaitsivat erilaisilla onnenpeleillä, unelmista jotka murskautuivat siellä äänettömästi kaikkina vuorokaudenaikoina. Jonottajissa oli jotain traagista, siinä miten he odottivat kiltisti vuoroaan ja miten he antoivat tietä kaikille, jotka olivat oikealla asialla, ostamassa lehtiä, AA-pattereita tai huulirasvaa. Monet heistä olivat vanhuksia tai tuoreita maahanmuuttajia, joiden lukutaito rajoittui arpojen rajattuun maailmaan, sydäntäsärkevän vaatimattomia ihmisiä. He olivat pelanneet pelinsä ennen kuin ne ehtivät edes kunnolla alkaa, raaputtaneet arpansa avaimella tai kolikolla, paljastaneet keinotekoiset läheltä piti -voitot. (New York on täynnä Tourettea, jonka yhtenä oireena on asukkaille tyypillinen raaputtaminen ja laskeminen ja repiminen.) Jalkakäytävä kasinon edessä kahisi poisheitettyjä arpoja, rauenneen toivon akanoita. [s. 135–136]

Orpojen Brooklyn toimii myös dekkarina varsin mukavalla tavalla – juoni ei ole mitenkään omaperäisin mahdollinen, mutta runsas ja monitasoinen kokonaisuus kyllä saa lukijan koukkuunsa. Lethemin romaanin rytmitys kulkee eteenpäin verkkaisen alkupohjustuksen jälkeen, kun takaumat ja nykyhetken kuvaukset vuorottelevat luontevalla tavalla, ja kokonaisuus valkenee Lionelille ja lukijalle hitaasti ja varmasti. Laaja hahmogalleria kuhisee mielenkiintoisia ja omituisia tuttavuuksia japanilaisista rosvomunkeista kohtalokkaisiin naisiin, mutta esimerkiksi Lionelin kollegat jäävät vähän yksitasoisiksi hahmoiksi. New Yorkin ulkopuolella tapahtuva loppunäytös tarjoaa mielenkiintoisen ja muuhun sisältöön nähden täysin erilaisen päätöksen suurkaupungissa alkaneelle jännärille.

Lethemin läpimurtoromaani on vauhdikas, vimmainen ja särmikäs dekkari, josta soisin niin lajityypin suurkuluttajien kuin hyvien ja omalaatuisten tarinoiden ystävienkin nauttivan muitta mukinoitta.

Alkuteos: Motherless Brooklyn
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1999
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius
Sivumäärä: 356
Kansikuva: Ossi Hiekkala
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja

Harri V. Hietikko: Pandemian jälkeen

Maailmanloppu on koittanut suomalaisessa kirjallisuudessa viime vuosina säännöllisin väliajoin: Laura Gustafssonin Korpisoturi yllätti survivalismivetoisella kertomuksellaan lopunaikoihin varautuneesta erakosta, kun taas Tuomo Jäntin Versossa räpiköitiin ekokatastrofien ja ihmiset kasveiksi muuttavan luonnonilmiön ristivedossa.  Piia Leinon Taivas puolestaan seurasi Helsinki-nimisen kaupunkivaltion elämää Harmageddonin ja sisällissodan jälkeen, ja nyt syksyllä markkinoille pujahtanut Harri V. Hietikon Pandemian jälkeen muiluttaa lukijan jälleen keskelle maailmantuhon jälkeistä kaaosta. Vieläkö suomikummainen post-apokalypsi jaksaa kiinnostaa?

Pandemia kolmoseksi nimetty kulkutauti on pyyhkäissyt maapallon yli, ja sairauksista ja kaaoksesta hengissä selvinneet ihmiskunnan rippeet ovat kääntyneet tuttuun tapaan toisiaan vastaan. Suomikin on jakaantunut eri heimojen hallitsemien alueiden mukaan, ja Pandemian jälkeen seuraa Auktoriteetti-tahon riveissä työskentelevän luutnantti Naavasaappaan vaiheita. Romaani alkaa, kun omapäinen veteraani hätistellään Turun linnan suojista vaaralliselle matkalle hakemaan luopioeverstiä Kajaanin viidakoista.

Pandemian jälkeen avaa Naavasaappaan reissua seuratessaan maailmanloppuun johtaneita tapahtumia, joita kyyninen ja yksioikoisesti ajatteleva päähenkilö pyörittelee mielessään. Naavasaapas toimii ja ajattelee ammattisotilaan tavoin suoraviivaisesti, ja miehen mietteissä kulkee mukana yllättävän voimakas katkeruus ”muinaisen” maailman välinpitämättömiä ja typeriä ihmisiä kohtaan. Päähenkilöllä on sanansa sanottavana monista nykymaailman ilmiöistä, kuten esimerkiksi muunsukupuolisuudesta, sosiaalisessa median mielipahaisuudesta ja pakolaiskriisistä, joista viimeinen on Hietikon romaanin maailmassa ollut tuhoisan kulkutaudin puhkeamisen kannalta erittäin oleellinen tekijä.

Naavasaappaan katkeruuden osoitukset tuntuvat tiettyyn rajaan asti uskottavalta ja kiusallisen terävältä huomioilta siitä, kuinka vähän keskitymme nykyhetkessä ympäristömme tapahtumiin ja ilmiöiden taustalla vaikuttaviin tekijöihin. Pidemmän päälle murpattaminen alkaa kuitenkin jo vähän ärsyttää, kun provosoivat mietteet jäävät yksitasoiseksi mollaamiseksi.

Toisekseen, vaikka jollain konstilla olisimme saaneet serverikeskukset ja kovalevyt auki, hyöty olisi ollut rajallinen. Viimeiseksi jääneiden vuosikymmenten tuottamat tieteet ja taiteet olivat tuskin muuta kuin totuutta kaihtavaa suhteellisuusajattelua ja identiteetiltään häiriintyneiden yksilöiden pahanolon ilmauksia, vailla ihmiskuntaa kehittäviä ja ylevöittäviä tarkoitusperiä. [s. 88]

Vaikka Naavasaapas osoittautuukin ajoittain vähän kuluttavaksi seuraksi, miehen matka on täynnä mielenkiintoisia nähtävyyksiä ja kokemuksia. Hietikko on vanginnut sivumäärältään vaatimattomaan romaaniinsa monitasoisen maailmanlopun jälkeisen miljöön, jossa nykyaika ja mennyt kohtaavat muista populaarikulttuurin tuotoksista ammentavissa muodoissa – aseistetut huligaanijengit tuovat mieleen Mad Max -leffojen anarkistiset asvalttisoturit, ja teknologiasta ”vapautuneet” selviytyjät ovat palanneet entisaikojen oppeihin kuten The Walking Dead -sarjakuvien myöhemmissä vaiheissa tehdään. Vanhat purjealukset seilaavat autioituneella Itämerellä, suunta löytyy aina viimeistään tähtitaivaalta ja lähitaisteluaseet ovat korvanneet epäluotettaviksi koetut tuliluikut.

Hietikon maailmanlopun jälkeinen Suomi on hajonnut omapäisten aluehallitsijoiden läänien halkomaksi tilkkutäkiksi, jonka läpi kulkiessaan Naavasaapas kohtaa jos jonkinlaista menijää – esimerkiksi rautatiekiskoilla paikasta toiseen junailevat ortodoksimunkit ja kulkutaudin jälkioireista kärsivä, asuntovaunussa piileskelevä noita ovat varsin unohtumattomia tuttavuuksia. Suomea ristiin rastiin matkustanut Naavasaapas osaa iskeä tarinaa aikaisemmin kohtaamistaan elämänmuodoista, ja varsin häiriintyneiksi riehaantuvat muistot ovat parhaimmillaan varsin puistattavaa luettavaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohta, jossa Naavaparras varoittelee lukijaa ”Mansister Cityn” kauhuista.

Ne selviytyneet, joiden tuossa kahden järven rajaamassa loukossa tiedettiin vielä asuvan, pitivät majaansa viemäriverkostossa tai maanalaisissa käytävissä ja olivat vajonneet täydelliseen barbariaan.
   Ilmeisesti metaanin ja rikkivedyn kaltaisten mätänemiskaasujen huumaamina he kumarsivat ruumiita kaluavia koiria jumalinaan.
   He kantoivat niiden eteen kiinni saamiaan rottia ja lokkeja, aterioivat yhdessä niiden kanssa ja pahempaakin.
   Näitä kirottuja, päivänvaloa arkaillen karttavia, vastenmielisiä ali-ihmisiä ja epäolentoja kutsuttiin myös Anubiksen palvojiksi, egyptiläisen koirankuonolaisen mukaan.
   Jokaisella, jopa erämaan kaikkein siivottomimmalla hylkiöllä oli eettinen oikeus ja vapaus vailla minkäänlaista rangaistuksen pelkoa kiduttaa ja tappaa heitä mielensä mukaan.
   Esimerkiksi Auktoriteetti oli niin sanotun Turun puhdistuksen aikoihin jopa palkinnut tällaisista teoista, mikäli ne oli uskottavasti kyetty näyttämään toteen. [s. 164]

Pandemian jälkeen on varsin tiivistahtinen mutta sisältörikas romaani, jonka kaikki elementit eivät kuitenkaan lunasta paikkaansa kokonaisuudessa. Esimerkiksi väkinäisiltä tuntuvat yliluonnolliset käänteet jäävät vähän ylimääräisen oloisiksi lisiksi. Sitä vastoin tarinan päätös herättää ristiriitaisia tunteita kaikessa itsetietoisessa ytimekkyydessään ja äkkinäisyydessään.

Hietikon romaani tarjoaa rosoisen ja teemoiltaan ajoittain turhankin mustavalkoiseksi jähmettyvän odysseian, joka kuitenkin tempaisee rohkean lukijan varmasti mukaansa kaikessa mielikuvituksellisuudessaan. Pandemian jälkeen onkin juuri sopivan ripeätahtinen ja omintakeinen maailmanlopun jälkeinen road trip.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018

Kustantaja: Reuna

Sivumäärä: 245

Kansikuva: Gravision

Lajityyppi: seikkailu, fantasia, jännitys, toiminta

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Lauren Beukes: Zoo City – eläinten valtakunta

Lauren Beukesin Zoo City on viehättävän persoonallinen jännäri fantasia- ja scifi-elementteineen, mutta kokonaisuus ei valitettavasti pysy kasassa, vaan lupaavat elementit romahtavat lopulta mielenkiinnottomaksi sekasotkuksi.

Lähitulevaisuuden Johannesburgiin on kohonnut Zoo City -niminen slummi, johon supervoimaiset rikolliset on hätistelty eläinkumppaneineen pois kunnollisten ihmisten silmistä. Unisen laiskiaisensa kanssa hämärähommia hoiteleva Zinzi elättää itseään rahankerjuusähköpostien ja oman erikoiskykynsä kanssa – nuori nainen löytää selvännäkemisensä myötä kadonneita esineitä, kunhan sopivasta hinnasta on sovittu.

Zinzi ei valitettavasti osaa aavistaa uusimman keikan seurauksia, kun hän ottaa omalaatuisen musiikkimogulin tarjoaman tehtävän vastaan. Epäilyttävissä merkeissä kadonneen teini-ikäisen tähden etsintäoperaatio kasvaa varsin mittavaksi mutta kovin epätasaiseksi seikkailuksi.

Zoo Cityn maailmaa ja niin sanottujen eläimellisten eli eläinkumppaneidensa kanssa liikkuvien rosvojen taustoja avataan tarinan lomassa. Ensimmäisen tunnetun eläimellisen vaiheista kertovan dokumenttileffan arvostelu käy mainosti esimerkiksi siitä, kuinka hienovaraisen persoonallisesti Beukes osaa avata luomaansa fantasiamaailmaa.

Baiyatia kuvattiin useissa julkisissa tilanteissa syöttämässä pingviinilleen lihasuikaleita, joiden hän väitti olevan hänen vihollistensa lihaa. Sanottiin, että hän pystyi kiduttamaan ihmistä koskematta tähän. Huhut voimistuivat: väitettiin, että kyse on mustasta magiasta, geenimuuntelusta, tietokoneella tehdyistä erikoistehosteista. Tai niistä kaikista.
   Kun pingviini oli salamurhattu talibanien väijytyksessä, Baiyatin erittäin julkinen kuolema, jonka aiheutti ”musta pilvi” (farsin kielellä Siah Chai), televisioitiin kansainvälisesti. Tapahtuma tallentui tuolloin ensimmäistä kertaa filmille ja aiheutti laajamittaisen paniikin, mikä johti monissa maissa karanteenileirien perustamiseen ja joissakin teloituksiin. [s. 84]

Varsinainen tarina on kuitenkin Zoo Cityn ehdottomasti heikoin ja vähiten kiinnostava elementti. Beukes eksyy turhan helposti luomansa maailman ankeimmille sivukujille, ja esimerkiksi Zinzin miesasioita puidaan romaanissa tuskastuttavan paljon. Rappioromantiikka ja vähän ennalta-arvattavat yllätykset päähenkilön kumppanin suhteen eivät tuo kokonaisuuteen juurikaan mitään lisää, vaikka Beukes yrittääkin ilmeisesti osoittaa kaikin voimin sitä, miten hankalaa on löytää ja ylläpitää onnea slummissa asuessa. Zinzi ja muut zoocityläiset hämärähemmot ovat luonnollisesti traumaattisen menneisyytensä riivaamia ihmisparkoja, mutta hitaasti paljastuvien taustojen suhteen ei kannata kyllä odottaa mitään erityisen persoonallisia tai oikeasti yllättäviä käänteitä.

Beukes kuitenkin onnistuu puhaltamaan hahmoihin suhteellisen onnistuneesti henkeä varsin persoonallisen dialogin myötä. Kadonneisiin esineisiin liittyvä Zinzin erikoiskykykin tuo romaanin ihmiskuvaukseen miellyttävää omintakeisuutta – Zoo Cityn maailman mielenkiintoiset yliluonnolliset elementit yhdistettynä afrikkalaisiin perinteisiin kannattelevat muuten hieman hataraa kokonaisuutta luontevalla tavalla.

”Anteeksi kun jouduitte odottamaan. Amira, sinä näytät ihastuttavalta. Toimiiko botox? Ehkä kannattaisi kokeilla sitä lintuunkin. Ja sinä olet varmasti uusi apulaisemme”, hän sanoo haudaten käteni valtavien Mikki Hiiren käpäliensä väliin. ”Se oli vitsi”, hän sanoo silmää iskien. ”Jotakuinkin.”
   Laiskiainen päästää pienen parahduksen ja kapuaa pöydältä syliini. Se näkee saman kuin minä – musiikkimogulin imagoa rumentaa hukattujen esineiden möykky, joka roikkuu hänen päänsä yllä kuin musta lonkeroinen kasvain. Se on mustekala, mutta sen paksut mustat lonkerot on katkaistu ja jäljellä on vain tyngät. Tusinoittain tynkiä, jotka kiemurtelevat iljettävästi.
   Se on surkeimpia viritelmiä, joita olen kuunaan nähnyt. On olemassa keinoja, joilla langat voi katkaista. Hyvä sangoma osaa tehdä sen. Mutta ne kasvavat lopulta takaisin järeämpinä kuin koskaan. Mustan sädekehän varjossa Huronin iho näyttää kelmeältä, posket roikkuvilta, silmät tyhjiltä ja kiiltäviltä. [s. 101]

Zoo City jää mielikuvituksellisuudestaan huolimatta varsin vaisuksi jännäriksi – puitteet ovat enemmänkin kuin kunnossa, mutta tarina kompastelee eteenpäin turhan ailahtelevin tuloksin. Astetta erikoisempaa fantasiaa etsivien kannattaa suunnata tietyllä varauksella Zoo Cityyn.

Alkuteos: Zoo City

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010

Suomennos: Tytti Viinikainen

Kustantaja: Aula & co

Sivumäärä: 189

Kansikuva: Joey Hi-Fi

Lajityyppi: fantasia, toiminta, jännitys, scifi

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

Ruth Ware: Valhepeli

Ruth Ware tarjoilee Valhepeli-jännärissään samanlaisia jännittäviä käänteitä kuin taannoisessa Nainen hytissä 10 -trillerissään. Yhtä lailla koukuttava ja hyytävä uutukainen jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin omituisen ja vähän korninkin loppupuoliskonsa takia.

Isa Wilde viettää pikkulapsiarkea Lontoossa miehensä ja Freya-vauvelin kanssa, mutta idyllin särkymiseen ei lopulta tarvita yhtä tekstiviestiä enempää. Viestin on lähettänyt Isan nuoruudenkaveri Kate, joka kutsuu päähenkilön ja tyttöjengin kaksi muuta edustajaa eli Fatiman ja Thean luokseen pieneen rannikkokaupunkiin. Kyseessä ei ole mikään lomakutsu, sillä menneisyyden salaisuudet uhkaavat päästä päivänvaloon – Saltenin taajaman asukkaat ja läheisen sisäoppilaitoksen henkilökunnan edustajat puolestaan eivät ole unohtaneet tiivistä ja ilkeämielistä tyttönelikkoa.

Valhepeli seuraa Saltenin nykymenoa ja menneisyytensä kohtaavien naisten edesottamuksia. Takaumissa taas avataan Isan ja kumppaneiden dramaattista sisäoppilaitosaikaa. Valhepelin mielenkiintoisimpana elementtinä toimiikin juuri Isan ja kumppaneiden muodostama kvartetti, joka hämää muita ihmisiä valheillaan. Aikuisiksi kasvaneiden naisten jälleennäkeminen on jännittävää luettavaa romaanin alkumetreillä, kun Isa ja muut matkalaiset saapuvat Katen luokse kiusoittelevan verkkaiseen tahtiin. Repaleista elämää elävä ja kasinolla työskentelevä Thea jäi kohdallani nelikon etäisimmäksi jäseneksi, mutta tykästyin eniten Fatimaan, jonka elämänmuutoksista Ware osaa loihtia mielenkiintoista dialogia.

Fatima pudistaa hymyillen päätään ja osoittaa harteillaan löysästi lepäävää huivia.
   ”Ajat ovat muuttuneet, Thea. Tämä ei ole pelkkä asuste.”
   ”Voi, kulta rakas, ihanko totta, ei yksi hijab sinusta nunnaa tee! Meillä kasinolla käy jatkuvasti muslimeja, ja yksikin sanoi, ettei gin tonicia lasketa alkoholiksi vaan lääkkeeksi kiniinin takia.”
   ”A. teologipiireissä sanottaisiin, että puhut hevonkukkua”, Fatima sanoo. Hän hymyilee yhä, mutta hänen kepeässä sävyssään on hiven terästä. ”Ja b. sillä joka käyttää hijabia kasinolla, täytyy olla aikamoista disassosiaatiota, kun huomioidaan Koraanin kanta uhkapeliin.” [s. 72]

Valhepeli kuvaa myös onnistuneesti sitä, kuinka tukahduttavan tiivis ystäväjoukkio onkaan omituisine valehteluun liittyvine sääntöineen – niin nykyhetken kuin menneisyydenkin tapahtumat kietovat Isa-parkaa entistä syvemmälle valheiden verkkoon, jossa sätkiessä luottamus koko maailmaa kohtaan on koetuksella. 

Ware onnistuu hienosti ja uskottavasti näyttämään valehtelun vaikutuksen ihmismieleen, ja varsinkin vääjäämättömät valheista kiinni jäämiset ovat kiusallista ja surullista luettavaa. Esimerkkinä tästä käy kohtaus, jossa Isa joutuu myöntämään koulunsa vuosijuhlassa vetäneensä yhtä koulutoveriaan nenästä.

”Anna anteeksi.” Lasken haarukkani. ”Se …oli vitsi. En minä ole sukua Oscar Wildelle.”
   Haluaisin maan nielevän minut. Miksi, miksi olimme niin inhottavia? Emmekö tajunneet mitä teimme, kun jymäytimme kilttejä, höynäytettäviä, hyvin kasvatettuja tyttöjä?
   ”Anteeksi”, sanon uudestaan. En pysty katsomaan Marcia silmiin, katson hänen ohitseen Lucya ja puhun anovalla äänellä. ”Se oli… En tiedä, miksi puhuimme sellaista.”
   ”Ai jaa.” Lucyn kasvot rusottavat entistä vaaleanpunaisempina, enkä tiedä, harmittaako häntä se että hän on mennyt lankaan, vai se että narutin häntä. ”Niin tietysti. Olisihan minun pitänyt tajuta.” Hän tökkii ruokaa lautasellaan, muttei syö enää. ”Olinpa tyhmä. Isalla ja hänen kavereillaan oli sellainen peli”, hän selittää Marcille. ”Miksi te sanoittekaan sitä?” [s.184]

Viiltävän tarkasta psykologisesta kuvauksesta huolimatta Valhepelissä on omat uskottavuusongelmansa. Niistä näkyvin on Freyan mukaan ottaminen Saltenin-reissulle. On suoraan sanottuna epäuskottavaa, että Isa suostuu ottamaan ainoan ja täysin puolustuskyvyttömän jälkeläisensä mukaan takuuvarmasti vaaralliselle reissulle, vaikka on olevinaan niin kovin suojelevainen äiti. Ware toki heittelee päähenkilön eteen valintatilanteita, joissa tämän on punnittava tilannetta niin Freyan kuin ystäviensä kannalta, eikä ollut erityisen uskottavaa, että lastaan palvova Isa on niin usein valmis eroamaan piltistään tuosta noin. Äitiyden ja vaipanvaihtojen kaltaisten arkitoimien nostaminen kantavaksi elementiksi dekkariin on toki virkistävä veto, joka ei kuitenkaan löydä kokonaisuudesta paikkaansa.

Valhepelin ehdottomasti suurin ongelma on kuitenkin sen viimeinen kolmannes, jonka aikana touhu muuttuu suoraan sanottuna epäuskottavaksi ja kaikkea muuta kuin tyydyttäväksi. Taustalla sykkinyt suurempi mysteeri paljastuu todella kliseiseksi kokonaisuudeksi, joka tuntuu S. K. Tremaynen Ennen kuolemaani -jännärin häiriintyneeseen taustakuvioon nähden mielikuvituksettoman köyhältä ja tylsältä. Myös romaanin loppuhuipennuksena nähtävä toiminnallisempi osuus on epäuskottava lisäys muuten niin realistisen tarinan loppuun.

Valhepeli on taattua waremaisen jännittävää laatua, joka kuitenkin lässähtää loppupuolellaan harmittavan latteaksi kujanjuoksuksi. Lopun tapahtumat eivät täysin tyydytä vetävästä alkupuolesta innostunutta lukijaa, mutta ongelmistaan huolimatta kyseessä on vetävä ja koukuttava kokonaisuus.

Alkuteos: The Lying Game
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Terhi Kuusisto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 411
Kansikuva: Alamy Stock Photo
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Rein Raud: Rekonstruktio

Rein Raudin Rekonstruktio on kunnianhimoinen dekkari, jonka kuolemansairas päähenkilö Enn Padrik yrittää selvittää tyttärensä kohtaloa. Viisi vuotta sitten Anni Padrik ja tämän omituiset kulttiystävät tekivät joukkoitsemurhan syrjäisessä talossa, ja Enn yrittää käyttää jäljellä olevat päivänsä tekoon johtaneiden syiden paljastamiseen – edessä on lähtökohdiltaan erittäin mielenkiintoinen mutta lopulta pitkäveteiseksi ja sekavaksi juoksettuva seikkailu.

Rekonstruktio yrittää kovasti olla paljon enemmän kuin tavanomainen dekkari, ja tämä kunnianhimoisuus tekee valitettavasti melkoista hallaa kokonaisuudelle. Vetävän alun jälkeen Raud jää junnaamaan Neuvosto-Viron lähimenneisyyden ja Ennin avioliiton ja perhe-elämän kuvaukseen aivan liian pitkäksi aikaa. Kovapäisen vaimon ja idealistisen tyttären mollaaminen alkaa kyllästyttää todella pian, sillä hahmojen avaaminen ei lopulta tuo kokonaisuuteen mitään oleellista mukaan. Niinpä Rekonstruktion alkupuoli valahtaa kuluneeksi perhe-elämän kuvaukseksi, joka kuitenkin sivuaa esimerkiksi Viron itsenäistymisen jälkeistä aikaa ja käsittelee myös nykypäivänä puhuttelevia teemoja.

Minun on todettava, että seurasin heidän väittelyään sivusta ja ihmettelin kaksin verroin. Mairen kykyä argumentoida ja pysyä tarkasti jyvällä yhteiskunnallisista asioista yhtä lailla kuin Annin maailmanparannuksellista uhmakkuutta. Ja minusta tuntui, että he täydensivät toisiaan, mikä auttoi kumpaakin pitämään katseensa kirkkaana. Niin olikin jossain määrin. En tosin jakanut Mairen varmuutta siitä, että jos jollakulla menee heikosti vapaassa Virossa, niin se on täysin hänen omaa syytään – sillä vähäinenkin aloitteellisuus ja ahkera työnteko johtaa kyllä vihreälle oksalle – mutta en ollut samaa mieltä Anninkaan kanssa, jonka mukaan yhteiskunnan on aina taattava kaikille tasavertaiset mahdollisuudet ja jos joku ei pysy muiden tahdissa, hänet tulee lykätä muiden tasalle yhteisin voimin huolimatta siitä, kykeneekö tuo joku edistymään vai ei. Lopulta en hyväksynyt kummankaan kantaa. Eihän yksikään populaatio ole elinvoimainen, jos se toteutuu vain laboratorio-oloissa, vaikka toisaalta ihmisyhteiskunta ei ole mikä tahansa populaatio. Niin minä liityin heidän keskusteluunsa kolmanneksi pyöräksi, joka vuoroin hillitsi yhtä, sitten taas toista osapuolta. Myöhemmin heiltä hävisi tuo väittelyvimma. Ilmeisesti kummankin argumentit olivat menettäneet tuoreutensa kuulijan kannalta. [s. 52–53]

Viron lähihistoriasta lukeminen on kyllä kiinnostavaa, ja esimerkiksi ulkomaille paremman elämän toivossa lähteneiden virolaisten kohtalot ovat varsin synkkiä. Annin kovat vaiheet Pariisissa valottuvat hitaasti ja varmasti tarinan edetessä, ja hahmosta rakentuu lopulta varsin uskottava ja kiinnostava kuva. Lopulta on katkeransuloisen selvää, mikä on saanut kunnianhimoisen Annin vetäytymään maailmasta oudon kultin helmoihin syrjäseuduille.

Sitä vastoin Padrikin vaimon Elo-siskon oma tarinalinja on surullisuudestaan huolimatta selvää täytemateriaalia, joka ei oikein löydä muusta kokonaisuudesta paikkaansa. Annin oma kertomus olisi kyllä riittänyt välittämään lukijalle sanoman siitä, kuinka kova paikka neuvostotodellisuudessa kasvaneella on edessään vapaan Euroopan kamaralla.

Rekonstruktio muuttuu kokonaan viimeisellä kolmanneksellaan, kun dekkari jättää salapoliisityön seuraamisen taakseen kulttielämän kuvauksen saadessa tilaa. Raud osaa kuvata Emma Clinen Tytöt-romaanin tavoin oivallisesti sitä, kuinka hulluus alkaa levitä hitaasti mutta varmasti eristyksissä olevien ihmisten keskuudessa. Valitettavasti Raudin hahmot eivät oikein tee vaikutusta, ja Anni jääkin kulttilaisista ainoaksi oikeasti kiinnostavaksi hahmoksi. Stereotyyppisistä pikkunilkeistä ja sekopäistä koostuvat kultin jäsenet eivät voittaneet sympatioitani puolelleen, eivätkä esimerkiksi pelottavan karismaattisen Androidin hullut höpinät nousseet Tyttöjen uhkaavan ja vaarallisen tunnelman tasolle missään vaiheessa. 

” […] Me kaikki olemme Michael Jacksoneja, voimme laulaa ja liikkua täydellisesti, kaikki huiput on valloitettu, kansajoukot koomassa, mutta väri väärä. Shit happens, eikö vain? Se on muuten tosi hyvä esimerkki, koska se auttaa selittämään, miksi ihmiset lopulta jakautuvat kahteen leiriin. Kutsukaamme heitä potilaiksi ja laskuvarjohyppääjiksi. Potilaat ovat niitä, joiden diagnoosi on Michael Jackson ja hoito kauneusleikkaus. Ajattelet, että ostat itsellesi uuden naaman ja oletkin uusi ihminen. Se joka haluat olla. Tai sanotaan että hankit jonkin uuden vempaimen, auton tai naisen, ei sen väliä. Se ei tietenkään ole hoitoa joka parantaisi ketään, vaan hoitoa jonka he ovat itse itselleen valinneet. Ja joka juuri samasta syystä ei tehoa heihin. Heidän sairautensa ei edes ole parantumatonta laatua, kuten vaikka… sanotaan vaikka sokeritauti tai homoseksuaalisuus. He eivät vain halua parantua.” [s. 192]

Rekonstruktio on aivan liian moneen suuntaan kurottava kertomus, jonka turhankin moninaiset sisällöt eivät muodosta luontevaa kokonaisuutta. Samalla tavalla menneisyyden salaisuuksia tonkivaa dekkaria etsivien kannattaa kääntää katseensa mieluummin kohti Joël Dickerin erinomaista Baltimoren sukuhaaran tragediaa.

Alkuteos: Rekonstruktsioon
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Hannu Oittinen 
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 288
Kansikuva: Tommi Tukiainen 

Lajityyppi: kollaasiromaani, 

historiallinen romaani, jännitys

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Piia Leino: Taivas

Suomalainen tieteiskirjallisuus on pikkuhiljaa pääsemässä parrasvaloihin, vaikka tyylilajin harvat edustajat ovat Johanna Sinisalon ja Leena Krohnin tuotantoa lukuun ottamatta jättäneetkin toivomisen varaa. Piia Leino lähtee Taivas-dystopiaromaanissaan hyvin eri suuntaan kuin mihin Tuomo Jäntin Verso-ekokatastrofikuvitelmat harhailivat, ja Leinon realistisempi ja karumpi ote 2050-luvun Suomen kuvaamisessa toimii vähäeleisen hienosti.

Taivas kertoo entisestä Helsingistä eli Valon kaupungista, joka on muuttunut kansallissosialistiseksi kaupunkivaltioksi. Pakolaisvirtojen, luonnonkatastrofien ja lopulta sisällissodan runtelema Suomi taantui 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä sisäänpäin kääntyneeksi fasistimaaksi, joka on lopulta eristäytynyt kokonaan muusta maailmasta kammottavin tuloksin – Helsingin kadut ovat täynnä apaattisia kerjäläisiä, ruokaa ei meinaa riittää oikein kenellekään rauhanomaisesta ja vakaasta tulevaisuudesta puhumattakaan.

Valo kuitenkin tarjoaa kärsiville asukkailleen leipää ja sirkushuveja Taivas-virtuaalimaailman muodossa. Taivaan niityillä kaiken vapaa-aikansa viettävä tutkija Akseli tapaa virtuaalimatkoillaan kauniin ja kiinnostavan Iinan, joka asuu yhdessä Taivasta korjaavan ja kehittävän Jalon kanssa. Iina ja Aleksi siirtävät pian tapaamisensa raunioituneen Helsingin kaduille, ja ennen pitkää uudenlaiset ja vaarallisetkin ajatukset alkavat muuttua myös teoiksi.

Taivas on varsin uskottava ja raadollinen näkemys mahdollisesta tulevaisuuden Suomesta ja Helsingistä hyönteisruokineen, Hakaniemen torilla huojuvine kerjäläisineen ja propagandistisine julistuksineen ”puhtaan” isänmaan puolesta. Leino suoriutuu romahtaneen ja nyrjähtäneen yhteiskuntajärjestyksen kuvaamisesta yhtä luontevasti ja mielenkiintoisesti kuin Laura Gustafsson Korpisoturi-romaanissaan. Vanhoja dokumentteja tutkivan Akselin kautta Leino onnistuu mielenkiintoisesti avaamaan Suomen romahdukseen johtaneita syitä ja nostamaan esille tässäkin ajassa kyteviä katastrofin aineksia – kuten viiltävältä dystopiaromaanilta voisi odottaakin.

Akseli lukee vuosituhannen alun arvioita masennuksen yleistymisen syistä, muttei osaa päätellä, kuinka uskottavia ne ovat. Kirjoitusten mukaan monien oli vaikea kestää muutosta, kun vakituiset työpaikat katosivat, uskonnot menettivät merkitystään ja sosiaalinen kanssakäyminen siirtyi verkkoon. Elämä koettiin yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Masennus ja siihen käytetyt lääkkeet aiheuttivat seksuaalista haluttomuutta ja kyvyttömyyttä ja ne taas pahensivat masennusta, mutta asioiden syy-yhteys jää kirjoituksissa melko hämäräksi.
   […] Akseli on lukenut vasta muutaman sivun, muttei kykene enempään. Hän riisuu lasinsa ja painaa kasvot käsiinsä, maistaa suussaan yhtä torakkajauhon happaman maun. Vuosituhannen alun runsas ja viisasteleva teksti takoo hänen päässään. He kirjoittivat niin paljon, mutta ymmärsivätkö he mitään? [s. 48]

Dystopiaromaani on haastava ja varsin suosittu lajityyppi, ja harmittavasti Taivaan rahkeet eivät oikein riitä ulkomaisten synkkien tulevaisuudenkuvausten rinnalla. Leinon näkemys toimii kyllä romaanin näyttämönä oivallisesti, mutta valvontayhteiskuntaversio Helsingistä tuntuu vähän nukkavierulta esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin Gileadiin nähden. Siinä missä Atwood avaa omassa teoksessaan naisvihamielisen Gileadin syntyhistoriaa ja ideologisia vaikuttimia, Leino puolestaan jättää Valon valtakunnan liiaksi hämärän peittoon – kolmesta päähahmosta kyllä kaivetaan esille takaumia, mutta ehdottomasti mielenkiintoisimman elementin avaaminen jää rikollisen vähälle. Lukija toki osaa yhdistellä mielessään yhteiskunnallisten mullistusten takana olevia ilmiöitä Akselin kaivamista muinaisdokumenteista, mutta populaarikulttuurissa esiintyviin dystopiakuvauksiin tutustuneelle Taivas ei valitettavasti tarjoa tässä suhteessa mitään erityisen omaperäistä.

Leino osaa hyödyntää raunioitunutta Helsinkiä hauskalla tavalla romaanissaan, kun päähahmot tutkiskelevat pääkaupungin rähjääntyneitä maamerkkejä ja nähtävyyksiä. Hiippailuhetki autiossa Töölön kirjastossa tarjoaa reilun annoksen jännitystä, ja Akselin ja Iinan treffit tuhotulla Linnanmäellä tekevät romaaniin varsin tunnelmallisen ja kaikessa nyrjähtäneisyydessään jopa omaleimaisenkin sivupolun. 

Romaania lukiessani yllätyin siitä, kuinka virtuaalimaailmaan tehdyt todellisuuspaot toivat mieleen loppukesästä ilmestyneen We Happy Few -videopelin. Sekakäytön sävyttämistä juonenkäänteistä tunnettu Compulsion Gamesin dystopiaseikkailu toi huumehörhöilyillään valvontayhteiskuntakuvaukseen tragikoomisia ja visuaalisesti komeita lisäelementtejä, ja hieman hämmentävästi samantapainen päihdepuoli on edustettuna myös Taivaassa. Lääkehuuruissa vallankumousta puuhaavien Akselin ja Iinan toikkarointi on varsin lohdutonta seurattavaa puhumattakaan Akselin omasta virtuaalimaailmariippuvuudesta, johon edes rakastuminen ei tunnu purevan.

Taivas uskaltaa lähestyä maailmanloppua ja ihmiskunnan tulevaisuutta varsin omintakeisesta vinkkelistään – vaikka Leinon vision olisi voinutkin viedä huomattavasti tämänhetkistä toteutusta pidemmälle, kyseessä on vaikuttavan vähäeleinen mutta miellyttävän monitasoinen dystopiakuvaus.

Petter suosittelee painajaismaisen scifin ystäviä tarttumaan Atwoodilta sittemmin ilmestyneisiin 

Oryx ja Crake- sekä Herran tarhurit -romaaneihin, joissa maailman kohtalosta huolestuneen kirjailijan mielikuvitus laukkaa pelottavalla poljennolla.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 250
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani

S. K. Tremaynen Ennen kuolemaani -jännäri on tekijältään uskalias muutos jo Jääkaksoset-pelinavauksessa muodostuneeseen menestyskaavaan. Aluksi meininki tosin tuntuu masentavan tutulta – mukana on jälleen onnetonta perhe-elämää, suojattomia syrjäseutuja ja omituisesti käyttäytyviä lapsihahmoja. Tremayne kuitenkin koukuttaa lukijan seuraamaan Redwayn perheen murhenäytelmää muutamalla varsin yksinkertaisella mutta toimivalla tempulla.

Kath Redway on jäänyt henkiin yritettyään joulun välipäivinä itsemurhaa, mutta perheen arki on kokenut peruuttamattoman muutoksen. Yksiniitinen ja muutenkin juro Adam-siippa pakenee ääneen lausumattomia totuuksia metsänvartijan velvollisuuksien pariin, ja pariskunnan tytär on vielä hurjemmassa kunnossa. Asperger-oireyhtymästä mahdollisesti kärsivä mutta diagnosoimatta jätetty Lyla käyttäytyy entistä holtittomammin ja kertoilee äidilleen Dartmoorin nummiseuduilla toikkaroivasta tuntemattomasta miehestä.

Kath ei valitettavasti osaa tukea tai lähestyä tyrmistyneitä perheenjäseniä, sillä hän ei muista tekoaan edeltävistä viikoista juuri mitään. Naisparka kuitenkin alkaa saada muistojen palautuessa vihiä omista tekemisistään ja niihin johtaneista paljastuksista, joiden jälkijäristykset koettelevat Redwayn ruokakunnan ohella myös Kathin Dan-velipojan perhettä. Kallonkutistajakäly-Tessa saa useaan otteeseen huomata haukanneensa aivan liian ison palan luvattuaan auttaa Kathia totuuden selvittämisessä.

Ennen kuolemaani nojaa nimensä mukaan vahvasti Kathin muistojen ja sitä kautta tämän itsetuhoisen teon taustavaikuttajien selvittämiseen. Uusia muistikuvia ja välähdyksiä Kathin joulukuusta tarjoillaan säännöllisin väliajoin, kun päähenkilö viilettää pitkin kotiseutuaan ja takaumat heräävät henkiin tuttujen maisemien ja tuoksujen myötä – varsinkin jälkimmäisten kohdalla mennyt palaa päähenkilön mieleen suoraan sanottuna epäuskottavankin tehokkaasti.

Joka tapauksessa paljastukset kääntävät kokonaisuutta päälaelleen mukavan armottomalla tavalla, ja olin varsin vaikuttunut siitä, kuinka ilkeän kipeä salaisuus häiriintyneine lieveilmiöineen lopulta onkaan Kathin oirehdinnan taustalla. Tremayne uskaltaa lähteä kokeilemaan uusia psykologisia tasoja suorastaan pöyristyttävän hyytävin tuloksin.

Lyla on arvoituksellinen ja mielenkiintoinen hahmo – eikä vähiten siksi, että fiktiossa tai mediassa ylipäätään esitellään harvoin naispuolisia Asperger-henkilöitä. Tremayne osaa mielenkiintoisesti kuvata arkea erityislapsen kanssa puhumattakaan siitä, miten epätoivoista on saada tyttö puhumaan todistamistaan kipeistä tapahtumista. Kaiken kaikkiaan Lyla tuntuu uskottavalta ja monitasoiselta tuttavuudelta, joka tuo uudenlaisia sävyjä dekkarien vakiintuneisiin perhesuhteiden kuvauksiin.

Lampaat on täällä ylänköseudulla tapana merkitä maalaamalla niiden turkkiin tietyn värinen läikkä. Lyla on kehittänyt käytännön pohjalta oman lampaanbongauspelinsä, jossa punaisella merkitystä lampaasta saa yhden pisteen, sinisellä merkitystä kaksi ja vaaleanpunaisella värjätystä viisi. Välillä me pelaamme lampaanbongausta koko perheen voimin, koska silloin saamme Lylan havahtumaan mietteistään ja sanomaan edes jotain. Vaitonaisella tuulella ollessaan hän suostuu yleensä kommunikoimaan vain hyvin säännönmukaisten tilanteiden kautta, esimerkiksi numeroista keskustellessaan tai jonkinlaisen pelin tai leikin välityksellä. [s. 112–113]

Lylan kautta käsitellään myös varsin riipaisevin tuloksin esimerkiksi yksinäisyyden teemoja, ja tyttöparan ankeiden syntymäpäiväjuhlien kuvaus on todella karua luettavaa. Tremayne osaa käsitellä Lylaa ja tämän erityisominaisuuksia mielenkiintoisesti ja toki omalla tavallaan puistattavasti kuitenkaan repimättä tytöstä kuitenkaan irti samanlaista kauhua ja pelkoa kuin aiempien romaaniensa häiriintyneistä lapsihahmoista. Ennen kuolemaani saa Lylan ansiosta pirtaansa uudenlaista syvyyttä ja monitasoisuutta, mikä nappasi ainakin minut koukkuunsa. Huomasin lukiessani jännittäväni ehdottomasti eniten sitä, kuinka Lylalle lopulta käy ja miten tämän pää kestää lievästi sanottuna raastavien koettelemusten keskellä.

Toisaalta taas mielestäni oli vähintäänkin epäuskottavaa, että Adam ja Kath eivät ole hankkineet selvästi Asperger-oireilevalle tyttärelleen apua ja tukea. Adamista on tehty modernia maailmaa halveksiva, perinteisille arvoille lämpenevä ja luontoa kunnioittava mörökölli, jonka rinnalla Kath on oikeastaan vain alistunut ja mukautunut omaan rooliinsa korvessa elävänä perheenäitinä. Romaanin alkupuolella Kathin hehkutukset perhe-elämästään ja onnekkuudestaan tuovat naiviudessaan mieleen Elin Willowsin Sisämaan vähän samassa asemassa olevan päähenkilön mielenliikkeet – Kathin itsemurhayrityksestä tietoinen lukija toki tajuaa heti, että Redwayn idyllissä on jokin pahan kerran pielessä.

Kathin muistoista paljastuvat kauheudet ja salaisuudet tuottavat uskottavia jälkijäristyksiä myös Danin ja Tessan perheessä. Tremayne onnistuu kyllä onnistuneesti hämäämään lukijaa toiseen perheeseen liittyvillä käänteillä – onko niillä lopulta mitään tekemistä Kathin teon ja traumaattisen muistiinmenetyksen kanssa vai ei? Kuten jo aikaisemmin totesin, Ennen kuolemaani -romaanin taustalla vaikuttava salaisuusvyyhti on varsin monimutkainen, ja eri asioiden vuorovaikutussuhteet valottuvat tyydyttävästi vasta tarinan jälkipuoliskolla.

Ennen kuolemaani on myös miljöönsä puolesta varsin mieleenpainuva. Tremayne osaa loihtia Dartmoorin nummimaista seudun mytologian ja historiallisten nähtävyyksien avulla omintakeisen ja mielenkiintoisen tapahtumapaikan. Paikallishistoriaa ja pakana-ajan tapoja avataan muun muassa Kathin ja Lylan yhteisten seikkailujen myötä, ja menneen maailman erikoisuudet on myös nivottu osaksi nykyhetkeä parilla erittäin mielenkiintoisella käänteellä. Kaiken kaikkiaan historialliset osuudet luovat osaltaan toimivasti jännäriin omintakeista tunnelmaa, minkä ansiosta kokonaisuus tuntuu raikkaalta ja kovin epädekkarimaiselta.

Lyla suuntaa minuun rävähtämättömän katseen.”Mustan surman aikoihin nummien asukkaat veivät kivikehien sisään ruokatarvikkeita. Sen jälkeen rannikolta saapui ruttoon sairastuneita ihmisiä, jotka kävivät hakemassa ruoan ja jättivät maksuksi kulta- ja hopearahoja etikalla täytettyyn juomakaukaloon. Ruton leviämistä yritettiin sillä tavoin estää.” Lyla räpyttää silmiään ja jatkaa puhettaan. ”Eikö ole ihmeellinen juttu? Täällä Dartmoorissa oli siis ruttoepidemian aikaan erityinen markkinapaikka, jossa ihmisten ei tarvinnut kohdata toisiaan. Myyjät ja ostajat kävivät siellä eri aikaan ja olisivat yhtä hyvin voineet olla toisilleen kuin haamuja. Ja rahat upotettiin vielä etikkaan.” Hän kurtistaa kulmiaan ja pyörittelee yksittäistä ruohonkortta sormiensa välissä. ”Se ei kuitenkaan auttanut, tai niin tekstissä ainakin sanottiin. Musta surma levisi siitä huolimatta tännekin, ja kaikki ihmiset kuolivat. Edes etikka ei auta, äiti. Kaikki kuolevat joka tapauksessa. [s. 61–62]

Ennen kuolemaani on miellyttävä yllätys aiemmin niin tasaisen varmalta ja vakaalta Tremaynelta – ovelilla koukuilla ja lisätasoilla voi puhaltaa yllättävän vaivattomasti omintakeisuutta perinteiseenkin jännäriin. Kyseessä on laadukas kokonaisuus, joka kipuaa Ruth Waren Nainen hytissä 10 -trillerin rinnalle yhdeksi loppukesän jännittävimmistä lukuelämyksistä.

Alkuteos: Just Before I Died
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Antti Autio
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 431
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Karin Erlandsson: Saarretut

Karin Erlandssonin Saarretut sijoittuu lumimyrskyn riepottelemaan pikkukaupunkiin joulukuussa 1992. Kajsan ja Jonaksen perhe on myräkän kehkeytyessä vasta toipumassa kohtuuttomasta tragediastaan – nuorten äiti on kuollut, ja sureva isä ei pysty kohtaamaan jälkikasvuaan saati selviytymään arjesta.

Myrsky katkoo kuitenkin yhteydet ulkomaailmaan, ja erityksiin jääneen kaupungin asukkaat joutuvat turvautumaan toisiinsa. Nämä kohtaamiset kuitenkin nostavat vaiettuja salaisuuksia pintaan, ja lopulta myös passivoitunut ja sisäänpäin kääntynyt Jonas lähtee selvittämään totuuksia tavalla, joka järkyttää koko kaupunkia.

Kajsa on ehdottomasti Saarrettujen mielenkiintoisin hahmo, ja mielenkiintoista onkin, että tyttö pysyy pääosin erillään romaanin päätapahtumista. Näin Erlandsson antaa kiitettävästi tilaa Kajsan sielunelämän avaamiselle ja perheen taustojen selvittämiselle, ja nämä ovat huomattavasti mielekkäämpää luettavaa kuin romaanin muut tapahtumat. Äitiään kaipaavan Kajsan muistelot ja kiusaamiskokemukset ovat varsin surullista luettavaa, ja hahmon kohtaukset tuovat melankolisuudessaan ja nostalgiapitoisuudessaan mieleen Max Porterin romaanin Surulla on sulkapeite.

Kajsa tuijotti Jessikaa. Kunhan hän tuijottaisi tarpeeksi pitkään, tämä katoaisi. Jessika ei kuitenkaan kadonnut, vaan kumartui kuiskaamaan:
   – Jonaskaan ei ole koulussa. Teitä oli neljä, mutta nyt sinä olet yksin.
   – Entä sitten?
   Kajsakin kumartui eteenpäin. Hän tuli niin lähelle, että Jessika otti askeleen taaksepäin.
   – Voisit antaa jo olla, Kajsa sanoi.
   Jessika hymyili. Kajsa tunsi hymyn, sillä hän oli pitänyt siitä heidän ollessaan pieniä. Siitä oli tiennyt, että Jessika aikoi käydä hyökkäykseen. Silloin he olivat olleet samalla puolella, ja Kajsa oli tiennyt että he voittaisivat. He saisivat olla rauhassa keinuissa, tai he saisivat viimeiset pullat äidin pullapussista. [s. 38–39]

Toisin kuin Saarretut antaa ymmärtää alkumetreillään, kokonaisuus ei valitettavasti pyöri sen kiinnostavimman kuvion eli Kajsan ja tämän surun murtaman perheen ympärillä. Saarretut seuraa Mikael Niemen Veden viemää -romaanin tavoin luonnonvoimien puristuksessa sinnitteleviä ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä poikkeusolosuhteiden ohella omien kipuilujensa kanssa.

Saarretuissa lumimyrsky on kuitenkin verrattain pienessä roolissa, ja sen sijaan Erlandsson on antanut tilaa hahmoille – luonnonvoimat eivät uhkaa Niemen romaanin tavoin hahmojen henkeä. Juopottelevan paikallislehden toimittajan vaikea perhe-elämä ja toisen journalistin kipeä ero eivät kuitenkaan ole erityisen kiinnostavia teemoja, ja varsinkin väkivaltaista eksäänsä pelkäävän Sara Kvistin kuvio tuntuu jopa vähän väkinäiseltä elementiltä romaanissa. Paikallislehden toimituksessa leimahtava draama virkistää veltolta tuntuvaa kokonaisuutta, mutta harvinaisen löperön loppuratkaisun takia lukijan tekee lähinnä mieli kääntää kylkeä päästessään tarinan loppuun.

Kokonaisuus tuntuu lopulta lievältä pettymykseltä. Esimerkiksi reissun päälle soveltuvaa ja juoneltaan helposti seurattavaa luettavaa kaipaavan aika ei varsinaisesti käy Erlandssonin romaanin seurassa pitkäksi, mutta ajan voisi käyttää mielekkäämmin vaikkapa Ane Rielin niin ikään tiiviin mutta hypnoottisen jännittävän Pihkan parissa.

Alkuteos: Pojken
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Laura Varjola
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 212
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Ruth Waren Nainen hytissä 10 on hyytävän varmaotteinen jännäri. Toimittaja Laura ”Lo” Blacklockin työreissu huippuristeilijän kyydissä muuttuu varsin nopeasti painajaismaiseksi laivamatkaksi, kun Lo pääsee valonarkojen tapahtumien jäljille. Naapurihytissä majaansa pitävä nainen katoaa, ja paatin henkilökunta ei ole tietävinään tapahtuneesta saati matkustajasta – kymppihytin kun pitäisi olla matkustajaluettelon mukaan tyhjillään. Lo huomaa kuitenkin olevansa itse vaarassa, kun kaikki merkit salaperäisestä naisesta katoavat yksi toisensa jälkeen…

Ware osaa aloittaa romaaninsa uskomattoman räjähtävällä tavalla, joka määrittää oivallisesti jännärin tunnelman ja raamittaa sen päähenkilön mielenmaailman – Lo`n yhteenotto kotiinsa livahtaneen murtomiehen kanssa jättää muutenkin henkisistä ongelmista kärsivään hahmoon jälkensä. Paniikkikohtauksista kärsivä Lo yrittää turruttaa pelkojaan ja ahdistustaan laivan juomatarjoilujen avulla, ja jännittävät ja karut juonenkäänteet tuntuvat entistä julmemmilta, kun Lo-parka joutuu kokemaan ne vuoroin krapulassa tai humalassa.

Nainen hytissä 10 tuo roiman kauhallisen inhorealismia mutta myös toisaalta inhimillistä kärsimystä perinteiseen dekkarimeininkiin, kun omien mörköjensä kanssa kamppaileva hahmo rimpuilee tosimaailman kauhujen kanssa vihamielisessä ympäristössä. Nainen hytissä 10 osaa iskeä kylmäävän vaihteen päälle kuvatessaan Lo´n pyristelyä painostavissa sosiaalisissa tilanteissa – luksusristeilijän omistajan ja muiden silmäätekevien tenttaaminen mahdollisesta veriteosta on kaikkea muuta kuin helppoa puuhaa.

Otin lasin ja siemaisin varovasti samalla kun yritin saada ajatukseni järjestykseen. Samppanja oli värisyttävän hapanta, ja melkein irvistin, mutta tajusin miten töykeältä se Bullmerista vaikuttaisi.
   ”Minä vain… Tästä on vaikea puhua.”
   ”Nilssonista”, Bullmer usutti. ”Kysyit, olinko puhunut hänen kanssaan.”
   ”Niin. Koska jouduin soittamaan hänelle eilen illalla. Kuulin… viereisestä hytistä kuului jotain. Kympistä”, sanoin ja keskeytin.
   Richard kuunteli, mutta niin kuuntelivat kaikki muutkin. Lars suorastaan ahneesti. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa, mutta ehkä kuulijoista olisi loppujen lopuksi hyötyä. Vilkaisin pikaisesti kasvoja ympärilläni, yritin tarkkailla jokaisen reaktioita ja etsin syyllisyyden tai ahdistuksen merkkejä. Kolmesta kuulijastani Larsin kosteat, punaiset suupielet olivat kääntyneet skeptisesti alaspäin ja Chloen vihreät silmät ammottivat peittelemättömän uteliaasti. Vain Cole näytti huolestuneelta. [s. 196]

Siinä missä Lo´n hahmo on miellyttävän monitasoinen ja inhimillinen tuttavuus dekkarin päähenkilönä, eivät muut hahmot tee yhtä onnistunutta vaikutusta. Risteilyn matkustajien joukossa on turhan paljon yksiulotteisiksi tuttavuuksiksi jääneitä vallasväen ja lehdistön edustajia, jotka eivät kaikessa kliseisyydessään juuri kiinnosta lukijaa eivätkä aina nivoudu luontevasti mukaan muuhun kokonaisuuteen. Esimerkiksi Lo´n minglauskisat muita sopulikollegoita vastaan eivät ole kovinkaan mielenkiintoista luettavaa, vaikka Ware vähän yrittääkin pöyhiä hyödyntämiään stereotypioita.

Katsoin häntä savuverhon läpi. Toimittajien juorujen mukaan Tina oli kavunnut yhtä ylemmäs toimituksen hierarkiassa lukuisten nuorten naisten tuella ja päästyään lasikaton läpi hän oli vetänyt tikkaat ylös perässään. Muistin Rowanin kerran sanoneen: Tina on niitä naisia, jotka pitävät estrogeenin hitustakin neukkarissa uhkana omalle olemassaololleen.
   Jotenkin Rowanin väitteet eivät ihan sopineet edessäni seisovaan naiseen. Muistin ainakin yhden entisen työkaverin sanoneen, että hän oli uransa velkaa Tinalle. Katsellessani hänen voimakkaasti meikattuja ilkikurisia silmiään ajattelin, millaista oli mahtanut olla hänen sukupolvensa naistoimittaja, joka joutui kynsin hampain kipuamaan hyvä veli -verkostossa. Nykyäänkin oli tarpeeksi kovaa. Ehkei ollut Tinan syy, ettei hän voinut avittaa jokaista naispuolista työkaveriaan. [s. 134]

Sitä vastoin Nainen hytissä 10 on jännittävän loppupuoliskonsa osalta yksi parhaita lukemiani dekkareita todella pitkään aikaan – Ware yllättää lukijansa kymppihytin naiseen liittyvällä kuviolla todella tyrmäävästi. Tätä käännettä seuraavat armottomat tapahtumat pitävät lukijan taitavasti koukussa romaanin viimeisille sivuille asti. Jännittävän tunnelman luomisen suvereenisti hallitseva Ware uskaltaa siirtyä uhkarohkeasti täysin erilaisten juonikuvioiden pariin, jotka eivät jää viihdyttävyydessään ja kylmäävyydessään todellakaan muun sisällön varjoon.

Nainen hytissä 10 on siis takuuvarma lukunautinto psykologisten trillereiden ystäville, jotka kaipaavat mukaansatempaavaa viihdettä kesäpäiviinsä. Heikkohermoisempien ei kuitenkaan kannata ottaa Waren opusta mukaan esimerkiksi ruotsinlaivalle, sillä romaanin sakeaan tunnelmaan uponnut lukija saattaa kuulostella aluksen kolinoita ihan uusin silmin (tai korvin).

Petter valtaa ruotsinlaivan jälleen heinäkuussa parin paattireissuttoman vuoden jälkeen.

Alkuteos: The Woman in Cabin 10 
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Terhi Kuusisto 
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 350
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: arvostelukappale

Stephen King: Viimeinen vartio

Stephen Kingin dekkaritrilogian loppuhuipennus on ilmestynyt suomeksi pitkän odotuksen jälkeen. Kauhun kuningas siirtyi kolmikon aiemmissa osissa Mersumies ja Etsivä löytää varsin luontevasti jännityksen pariin, mutta Viimeinen vartio on tässä suhteessa karvas pettymys – kauhu valtaa kömpelösti ja kiusallisesti alaa etsivä Bill Hodgesin viimeisessä seikkailussa. Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia trilogian kaikista osista.

Eläköitynyt ja elämästä jälleen nauttiva Hodges jatkaa etsivätoimistonsa pyörittämistä Holly-aisaparinsa kanssa. Yllättävä rikostapaus, joka liittyy Brady ”Mersumies” Hartsfeldin iskussa halvaantuneen uhrin murhaan, johdattaa kuitenkin ex-kytän mutkikkaamman rikosvyyhdin jäljille. Ja kuinka ollakaan, uhrien omistamien hypnotisoivien pelikonsolien takaa alkaa löytyä liikaa yhteyksiä aivovammaosastolla vihanneksena makaavaan Hartsfieldiin.

Viimeinen vartio on äärimmäisen sekava ja hitaasti käynnistyvä romaani. King raahaa näyttämölle edellisosista tuttuja hahmoja, joiden myötä tuttuja tapahtumia valotetaan ihan uusista näkökulmista. Mielenkiintoisimpana elementtinä on Etsivä löytää -romaanin tapahtumien ajaksi sairaalaan unohdettu Hartsfield, jonka supervoimien heräämisen kuvaaminen ja hahmonkehitys Mersumiehessä koetun nöyryyttävän tappion jälkeen koukuttavat tehokkaimmin.

Tuttuun tapaan Hodges ei toimi hahmona saati kiinnosta lukijaa, vaan Hartsfieldin  ja tämän suunnitelmien seuraaminen ovat paljon jännittävämpää luettavaa. Hodgesin saama haimasyöpädiagnoosi ei mitenkään hillitse hahmon toimintaa saati tunnu missään vaiheessa erityisen merkittävältä osalta juonta. King osaa kuvailla Hartsfieldin sairaan mielen ”kehitystä” ja kostonhimoa kiinnostavasti, kun taas Hodgesin kohdalla dramaattisimmat juonenkäänteet lakastuvat lähinnä vaivaannuttaviksi.

”Se on haimasyöpä, ja valitettavasti huomasimme sen… tuota… aika myöhäisessä vaiheessa. Se on levinnyt maksaan.”
   Hodges tuntee kamppailevansa voimakasta, tyrmistyttävää naurunpuuskaa vastaan. Ei, kyse on muustakin kuin naurusta, hän haluaisi nakata päänsä takakenoon ja hitto jodlata kuin Heidin isoisä. Se kai johtuu siitä, että Stamos sanoi mutta ei toivoton. Hänelle muistuu mieleen vanha vitsi. Lääkäri sanoo potilaalle, että hänellä on hyviä ja huonoja uutisia. Kummat potilas haluaa kuulla ensin? Kertokaa ensin huonot, potilas vastaa. Teillä on aivokasvain, jota ei voi leikata. Potilas alkaa vetistellä ja kysyy, miten tuollaisen iskun jälkeen voi enää tulla hyviä uutisia. Lääkäri kumartuu lähemmäksi, hymyilee kahdenkeskisesti ja sanoo: Minä puikotan vastaanottoapulaistani, ja hän on upea. [s. 94–95]

Kerronnan sekavuuden takia Bradykin jää lopulta hukatuksi mahdollisuudeksi. Konnan ympärillä parveilee näet melkoinen joukko ihmisiä, joiden puikkoihin Brady voi siirtyä psyykkisillä voimillaan. Näitä apureita vain on aivan liikaa – menin Viimeisen vartion alkupuoliskon aikana useaan otteeseen sekaisin siitä, kuka on kukin Bradyn joukoissa enkä pitkään edest tajunnut, kuka kumma oli Z-Boy. Bradyn lakeijoista kiinnostavin on ehdottomasti Mersumurhaajalle kokeita tehnyt ja oman koekaniininsa pauloihin langennut tohtori Babineau.

Viimeinen vartio kuitenkin parantaa hienosti lopussaan. Hodgesin ja Bradyn väkivaltainen yhteenotto talvisella metsästysmajalla on Kingiä parhaimmillaan, eikä harkitun surumielinen ja haikea jälkinäytöskään onnistu vesittämään tunnelmaa. Viimeisen vartion jälkipuolisko toimii ehdottomasti alkua luontevammin, kun King unohtaa hölmöt yliluonnolliset elementit ja keskittyy jännittävän, suhteellisen realistisissa puitteissa pysyttelevän loppuhuipennuksen toteuttamiseen.

Viimeinen vartio on harmittavan epätasapainoinen päätös Kingin sujuvasti kulkeneelle dekkaritrilogialle. Kyseessä on selvästi kolmikon heikoin osa, josta Hodgesin seurassa viihtyneet saavat kuitenkin kohtuullisesti hupia irti – King sitoo irralliset juonenlangat suhteellisen tyydyttävästi yhteen, vaikka koetteleekin lukijaa ajoittain liikaa.

Alkuteos: End of Watch
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 400
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Ane Riel: Pihka

Ane Rielin Pihka on kertomus Pää-saarella eristyksissä elävästä Haarderin perheestä. Traagisten kuolemien, sulan hulluuden, nurinkurisen perhedynamiikan ja tavaroiden pakkomielisen hamstraamisen sävyttämä sukukronikka tuo kaikessa häiriintyneisyydessään mieleen muun muassa Han Kangin The Vegetarianin (suom. Vegetaristi) ja Ian McEwanin Sementtipuutarhan.

Liv Haarder joutuu eräänä jouluaattona todistamaan, miten hänen kiltti isänsä tappaa vierailulle tulleen isoäidin. Tieto murhasta ei pääse leviämään Haarderin keskellä korpea olevan huushollin seinien ulkopuolelle, mutta tapahtuma muuttaa lopullisesti muutenkin nyrjähtäneen perheen elämän – Jens-isä lavastaa Livin kuoleman ja pakottaa lapsensa muuttamaan pihalla nököttävään konttiin piiloon viranomaisilta. Raskaana oleva, mykäksi muuttunut Maria-äiti puolestaan lihoo liikuntakyvyttömäksi sänkynsä vangiksi, ja lähikylässä varkaissa käyvä Jens alkaa täyttää kotitaloa entistä pontevammin rojulla.

Pihka etenee alusta loppuun asti sulavasti ja varmasti, ja Haarderin perheen salaisuudet paljastuvat lukijalle sekä Marian ja Livin kirjeenvaihdon että Jensin menneisyyttä puivien takaumien myötä. Haarderin perheen kaikki hahmot ovat erittäin mielenkiintoisia, ja Riel osaa avata näiden taustoja ja mielenmaisemaa erittäin uskottavasti ja koskettavasti. On sydäntä särkevää ja suorastaan hyytävää lukea, kuinka Jensin Silas-isän kaikkea muuta kuin hulluudesta kielivät piirteet ja tavat vääristyvät tämän mieleltään järkkyneen pojan kohdalla vainoharhojen täyttämäksi pahuudeksi.

Ennen kuin kartta peittyi tavaroihin, Jens oli tutkinut sitä vuosikausia isänsä kanssa. Saari näytti hänestä silloin valtavalta. He olivat yhdessä todenneet, että se muistutti ihmistä. He olivat yhdessä kuvitelleet, että Korsted oli sydän ja kaatopaikka takapuoli; ja jos he antoivat puiden kasvaa villinä Päässä, ihmisen tukka ja parta alkoivat rehottaa. Silti ihmisellä oli kalju päälaki siinä kohtaa, missä ranta oli. Saari oli muuttuvainen ruumis, ja he pystyivät muovaamaan sen. Villi-ihmiseksi.
   Yleensä maailma tuntui pienemmältä sitä mukaa kun itse kasvaa isommaksi, mutta Jensille Pään ulkopuolinen maailma kävi entistä isommaksi. Kun hän oli aikuinen mies, se oli hänen mielestään vaikeasti hahmotettava ja entistä vieraampi, kun saareen tuli uusia ihmisiä, uusia kauppoja, liikkeitä ja koneita. Se oli hänelle epämääräinen uhka, ja se tuntui valtaavan hänet ja koko hänen elämänsä.
   Ihmisistä oli tullut sellaisia, että he yrittivät muuttaa asioita ja kertoa hänelle, että Päässä pitäisi tapahtua muutoksia. Että siellä oli liian saastaista. Että hänellä oli liikaa tavaroita ympärillään. Eikö hän voisi hankkiutua eroon kaikesta roinasta?
   He hymyilivät sanoessaan niin. Se oli melkein pahinta. [s. 76–77]

Jensin häiriintynyt mielenmaailma on rakennettu Pihkaan erittäin taitavasti, ja se täydentyy yksityiskohdiltaan huikean tyydyttävällä tavalla tarinan edetessä – lukija saa yhtäältä seurata, miten Silasin antamat opit ovat menneet Jensille vähän turhankin perille ja toisaalta myös sitä, kuinka Liv-parka kannattelee samanlaista maailmankuvaa kuin isänsä aina pihkanvalutuksesta pimeässä koettuun turvallisuudentunteeseen asti. Pihkan päähahmojen jakama maailma on omalaatuisessa tunnelmassaan ja nyrjähtäneisyydessään ehkä yksi vaikuttavimmista maailmoista, johon olen vajonnut pitkiin aikoihin romaania lukiessani.

Liv Haarderin hahmo ei puolestaan pääse nousemaan aivan isänsä tasolle. Livin viehätystä on väkisinkin nakertamassa se seikka, että tällaisia poikkeusoloissa kasvaneita, aivopestyjä sekä vereen ja kuolemaan tottuneita tyttölapsia on nähty populaarikulttuurissa varsin runsaasti – Liv ei tunnu aluksi erityisen kiinnostavalta saati omintakeiselta hahmolta esimerkiksi Mark Millarin ja John Romita Jr.:n Kick-Assin Hit-Girliin, Naughty Dogin The Last of Usin Ellieen tai M. R. Careyn Maailman lahjakkaimman tytön Melanieen verrattuna. 

Toisaalta tarinan edetessä Riel onnistuu kuvaamaan Livin kaoottisen maailman tapahtumia ja näennäisiä sääntöjä varsin toimivasti ja ajoittain yllättävästikin. Livin kohdalla ei nimittäin ole aina aivan kiveen hakattua, kuinka paljon lapsen oma mielikuvitusmaailma värittää tapahtumia – tällä saralla luvassa onkin pari mojovaa juonenkäännettä.

En ottanut paljon kerralla. Leikkiin kuului olla ottamatta liikaa. Muuten minut voitaisiin huomata, enkä missään tapauksessa halunnut, että minut huomattaisiin. Silloin leikki ei olisi voinut jatkua, eikä toisaalta voinut tietää, mitä he tekisivät, jos he huomaisivat minut. Vieraat ihmiset.
   Alussa luulin leikkiä harmittomaksi, mutta ajan myötä minulle selvisi, että paljastumisen seuraukset ovat arvaamattomia. Että leikki oli kuolemanvakavaa.
   Isäni kertoi heistä, muista ihmisistä. Että he olivat kyllä mukana leikissä mutta eivät mukavalla tavalla. Vieraat ihmiset halusivat huomata meidät, jotta he voisivat tehdä meille epämiellyttäviä asioita. [s. 111]

Pihkan taika kuitenkin vähän väljähtää loppua kohden, kun kylän krouvissa työskentelevä Roald-viinuri pääsee varkauksia ihmetellessään vähän liian helposti jutun juonesta jyvälle. Toisaalta taas Jensin, Livin ja Roaldin harrastama hippa Haarderien asuinkelvottomaksi muuttuneessa kodissa on todella jännittävää luettavaa – Riel kuvaa tapahtumia vuorotellen kolmen eri hahmon näkökulmista lennokkaasti ja koukuttavasti aina elokuvamaisen näyttävää loppukliimaksia myöten.

Pihka on hypnoottisen koukuttava, karmiva ja nimenomaan psykologiselta kantilta erittäin uskottava ja terävä romaani. Esimerkiksi Kangin The Vegetarianin parissa viihtyneiden kannattaa ehdottomasti mennä koettamaan onneaan myös Pää-saarelle – luvassa on taatusti monella tavalla unohtumaton elämys.

Petter on huomannut nykyään hamstraavansa ympärilleen lukemistaan odottavia kirjoja.

Alkuteos: Harpiks
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 248
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani,
psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Angie Thomasin nuortenromaani Viha jonka kylvät on omalaatuinen ilmestys kaikessa kunnianhimoisuudessaan ja yhteiskuntakriittisyydessään – se on karhea ja varsin uskottava kuvaus mustaan väestöön kohdistuvasta poliisiväkivallasta. Thomas onnistuu antamaan ilmiölle kasvot niin kiinnostavasti, että Starr-paran tarina vetoaa varttuneempien lukijoiden ohella taatusti myös nuorempaan yleisöön.

16-vuotias Starr joutuu onnettoman illan päätteeksi katsomaan vierestä, kuinka valkoihoinen koppalakki ampuu tytön lapsuudenystävän. Starr temmataan mukaan avaintodistajaksi koko mustan väestön asuinaluetta ja asemaa ravistelevaan oikeusjuttuun, jota riepotellessaan media syventää vastakkainasettelua entisestään – ammutusta Khalilista leivotaan vuorotellen niin marttyyriä kuin kohtalonsa ansainnutta syrjäytynyttä narkkariakin.

Yhteiskunnallista levottomuutta ja oikeudenkäyntiä varjostavat myös mustan yhteisön sisäiset ristiriidat – Starrin perhe temmataan mukaan paikallisen lökäpöksyjengin keskinäiseen nokitteluun, ja poliisina työskentelevä Carlos-eno joutuu luonnollisesti vaikeaan rakoon. Starr ei pääse koulussaankaan helpolla, kun valkoisen väestön kansoittamassa opinahjossa järjestetään mielenilmauksia Khalilin puolesta lähinnä vapaapäivien toivossa.

Starrin todistajana toimiminen on mainio ja selkeä punainen lanka, jonka perässä lukija pysyy kiitettävästi – hitaasti etenevän pääjuonen rinnalla seurataan esimerkiksi Starrin ja tämän valkoisen poikaystävän heilasteluja, Starrin vankilassa olleen isän ja Carlos-enon välisiä jännitteitä ja edellä mainittuja jengikuvioita. Näin valtaisassa kokonaisuudessa kaikki juonikuviot eivät pääse kuitenkaan samanveroisesti esille, ja yksi suurimmista hukatuista mahdollisuuksista onkin Starrin ja Chrisin suhteen kuvaaminen.

Mitään Rainbow Rowellin Eleanor & Park -tyylistä psykologista draamaa ei ole luvassa, vaan Chris-parka jää jatkuvasti enemmän tai vähemmän statistin rooliin. Kielletty rakkaus pääsee toisaalta ajoittain esille hahmojen terävähkössä dialogissa, joka kääntää kliseisiä teemoja päälaelleen yhtä ovelasti kuin mitä Holly Bourne teki Oonko ihan normaali? -nuortenromaanissaan.

”Onks nää niitä mustien juttuja, mitä mä en tajua?”
   ”Okei, beibi, puhutaanko suoraan? Jos sä olisit joku muu, niin mä kattosin sua nyt tosi pahasti kun puhut siitä noin.”
   ”Puhun miten? Ai sanon et se on mustien juttu?”
   ”Niin.”
   ”Mutta eiks se just oo sitä?”
   ”Ei oikeestaan”, mä sanon. ”Ei se niin oo, että tällaset asiat olis vaan mustien juttuja, kuule. Perustelut voi olla erit, mut ite asia on sama. Eiks sun vanhemmilla oo mitään ongelmaa siitä, että me deittaillaan?”
   ”En mä sitä ongelmaks sanois”, Chris sanoo, ”mutta onhan siitä puhuttu.”
   ”No sit tää ei ole pelkästään mustien juttu, vai mitä?”
   ”Perille meni.” [s. 206]

Thomas kuvaa taitavasti Khalilin kuolemasta traumatisoituneen Starrin mielenmaailmoja ja paineita, joita tämä kokee niin koulukavereidensa, Chrisin kuin perheensä suunnasta. Viha jonka kylvät antaa lukijan tutustua asuinalueelleen ahdistetun mustan väestön elämään, joka ei virkistävästi valahda kurjuudessa ja rappioromantiikassa vellomiseksi. Jengitappeluista ja huumekuvioista huolimatta romaanin maailma tuntuu realistiselta miljööltä, jota esimerkiksi Starrin lapsuusmuistot kuvittavat hienosti.

Steve Jobsin zombiversio tuijottaa julisteesta seinältä kaiken maailma supersankareiden ja Star Wars -hahmojen vierestä. Alapetillä on Luihuinen-viltti, jonka mä taatusti vielä nyysin joku päivä. Seven ja mä ollaan niinku käänteisiä HP-faneja – me ihastuttiin ensin leffoihin ja sitten vasta kirjoihin. Mä sain Khalilin ja Natashankin koukkuun niihin. Mutsi löysi ekan leffan dollarilla halpakaupasta siihen aikaan, kun me asuttiin Cedar Groven vuokrataloissa. Seven ja mä haluttiin olla Luihuisia, koska melkein kaikki Luihuiset oli rikkaita. Kun on pieni ja asuu kaupungin vuokrakaksiossa, rikas on parasta mitä kukaan voi olla. [s. 185]

Viha jonka kylvät kuitenkin vähän hyytyy loppuaan kohden. Väkivaltaiseksi kaaokseksi muuttuva mielenilmaus ja sitä seuraava siirappisen onnellinen loppu tuntuvat väkinäisiltä ja epäuskottavilta osioilta muuten niin raikkaassa ja ennakkoluulottomasti etenevässä romaanissa. Vaikka Thomasin romaaninsa loppumetreillä viljelemä optimismi onkin vähän kornia luettavaa, toiveikkuus paremman maailma puolesta on kaiken Starrin todistaman poliisiväkivallan ja vainon jälkeen tuntuu jopa lohdulliselta.

Viha jonka kylvät on taatusti ajatuksia herättävä ja mieleenpainuva lukukokemus, joka yllättää ja viehättää autenttisuudellaan ja monitasoisuudellaan kerta toisensa jälkeen. Kaijamari Sivillin suomennoskin tuntuu ajoittaisesta kankeudestaan huolimatta uskottavalta, ja kotimaiset ”nuorisokielen” fraasit löytävät hyvin paikkansa niin dialogissa kuin tapahtumien kuvailussa.

Petter löysi tiensä Harry Potterin maagiseen maailman uudelleen
mainion Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -leffan myötä.

Alkuteos: The Hate U Give
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 393
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: nuortenromaani, jännitys
Mistä saatu: arvostelukappale

Tuomas Vimma: Vasen ranta

Tuomas Vimman Vasen ranta on vauhdikas takaa-ajokertomus terroristi-iskun jälkiaallossa suljetussa Pariisissa. Hääkuvaajana työskentelevä naistenmies Maxime sattuu nappaamaan kuvan naulapommin räjähdyspaikasta hetkeä ennen pamausta, ja räpsäisylle taltioituu arkaluontoista materiaalia, jonka takia Maxime saa poliisit ja erikoisjoukot peräänsä. Suomalaisen Katariinan kaksoissisko saa pommi-iskussa surmansa, ja erilaisten juonenkäänteiden kautta Katariinakin tempautuu Maximen kanssa kohtalokkaaseen takaa-ajoon.

Vasen ranta on kaikkea muuta kuin vakavasti otettava saati uskottava jännäri, joka malttaa kuitenkin pysytellä alkupuoliskonsa ajan jalat tukevasti maassa. Hitaasti käynnistyvä juoni ja säntäily kansallisessa hätätilassa olevan Pariisin kaduilla ei varsinaisesti vielä tempaise mukaansa, mutta Vimman tyyli on lukijan maun mukaan joko viimeinen naula romaanin arkkuun tai sitten kokonaisuutta kannatteleva piirre. Vimman verbaalinen akrobatia tuntuu usein vähän turhankin kikkailevalta ja itsetietoisen nokkelalta. Ylilyöntejä on luvassa pitkin matkaa – esimerkiksi ”jonnet eivät muista” -lausahdus ranskaa puhuvien hahmojen välisessä dialogissa tai varsinkin seksikohtauksissa villiintyvä ”vimmainen” kieli joko ärsyttävät tai ihastuttavat.

Pariisissa, pulien pillujen paratiisissa kasvaneelle Leroylle tällainen väkevä pensas oli auttamaton afrodisiakki. Hän halkaisi Mooseksen Kaislamerellä lanseeraamalla kahden käden tekniikalla edessään odottavan kanervikon ja syyti pärstänsä nokka edellä kohti tarjolla olevaa. Pariisitar pyöräytti sisäreitensä kuin tittelimatsin ratkaisutilanteen havainnut Ronda Rousey miehen niskan ympärille ja painoi hänet samalla sirenuselaiseen syleilyynsä. [s. 79]

Vasemman rannan jälkimmäisellä puoliskolla Vimma uskaltaa viedä jännärinsä huomattavasti mielenkiintoisemmille ja persoonallisemmille vesille, jolloin lukijakin valpastuu. Keskivaiheen suvantokohta vietetään nimittäin niin mielenkiintoisessa miljöössä, ettei kyseinen osuus tunnu suvannolta ollenkaan.

Pariisin katakombeihin perustettuun anarkistiseen vaihtoehtoyhteiskuntaan piiloutuminen ja siellä hengailu ovat todella virkistävää ja raikasta luettavaa, ja suoraan Mad Max -universumista repäistyt sivuhahmot tuovat tarvittua vaihtelua vähän tylsään pääkaksikkoon. Vasen ranta muuttuu jälkimmäisellä puoliskollaan niin rohkeasti ja luontevasti pulp-henkiseksi seikkailuksi, ettei itsetietoisen röyhkeää tyylilajinvaihdosta voi yksinkertaisesti olla ihailematta – Vasen ranta tuo toisinaan mieleen Thomas Pynchonin sisällöltään sarjakuvamaisen värikkään ja ennakkoluulottoman Painovoiman sateenkaaren.

[…] Seinässä alttarin takana pystyi vaivoin erottamaan suurikokoisen Montovan risti -kaiverruksen.
   – Nonniin, täällä on rautaristi seinällä. Mikä tämä paikka on? Joku natsien miehitysten aikainen bunkkeri? Maxime jupisi hiljaa Katariinalle.
   Mustapukuinen käännähti ympäri ja vastasi nyt englanniksi:
   – Se on paljon vanhempi. Se on temppeliherrojen symboli. Täältä kulkee käytäviä, jotka yltävät Seinen alitse aina Marais´hen Maison du Templeen asti. Tämä tila on varmaankin ollut heidän salainen tapaamispaikkansa 1200-luvulla ja salakäytävät keino saapua Pariisista herättämättä huomiota.
   – Okei, nyt tämä homma kääntyi virallisesti överin puolelle, Camille huokaisi ääneen. [s.220]

Tyylilajien rikas ja ennakkoluuloton vaihteleminen kantaa Vasemman rannan loppuun asti. Romaanin päättävä tulitaistelu ranskalaisen hienostokartanon uumenissa on repäisty suoraan vauhdikkaasta Hollywood-toimintapaukuttelusta, eikä pyssyttelyä hierota lukijan silmiin liiaksi – rymistely on juuri sopivan mittainen ja verinen loppulause vaarallisia tilanteita vilisseelle jännärille.

Onkin lukijasta kiinni, miten Vasemman rannan itsetietoisen kliseinen juoni tyylivalintoineen tekevät kauppansa. Romaanin viihdearvo on kuitenkin erinomainen, ja tästä riittää taatusti hupia vaikkapa työmatkoille tai pidemmällekin reissulle.

Petter haluaisi mennä pitkästä aikaa nauttimaan omintakeisesta tunnelmasta Helsingin Tuomiokirkon alla olevaan Cafe Kryptaan.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 300
Kansikuva: Jarkko Hyppönen
Lajityyppi: jännitys, toiminta
Mistä saatu: arvostelukappale