Sally Salminen: Katrina

Sally Salmisen vuonna 1936 ilmestynyt Katrina on jäänyt vuosikymmenten saatossa unohduksiin, mutta Teos on tehnyt todellisen uroteon julkaistessaan klassikkoromaanin uudestaan Juha Hurmeen suomennoksena.

1800-luvun loppupuolella pohjanmaalainen Katrina rakastuu ahvenanmaalaiseen merimieheen, joka tulee luvanneeksi tomeralle nuorelle naiselle liikoja loistokkaasta saaristoelämästä. Naimisiinmenon jälkeen Johan huitelee pitkin vuotta laivamatkoilla, ja Katrina joutuu paitsi huolehtimaan miehen ränsistyneestä kodista mutta myös työskentelemään omahyväisille maaherroille ja muille Torsön saaren vallasväen edustajille. Hitaasti mutta varmasti ahvenanmaalaiseen elämäntyyliin sopeutuvaa Katrinaa ei päästetä erityisen helpolla – omapäinen nuori nainen koettelee paremman väen kärsivällisyyttä, ja karu saaristolaiselämä osoittaa kovuutensa säännöllisin väliajoin puhkeavien tragedioiden myötä.

Katrina on uskottavan raadollinen kuvaus entisaikojen rankasta elämästä – Salminen kuvaa hienolla tavalla paitsi sisukkaan päähenkilönsä sopeutumista mutta myös unelmien murskautumista, kun Katrina-parka tajuaa olevansa jumissa Ahvenanmaalla käytännössä orjan asemassa. Nuoren Katrinan elämä on hyvin puhuttelevaa luettavaa, ja Salminen purkaa päähenkilönsä selviytymistaistelun sävyttämää ajattelua mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla.

Hänen poikansa osasi nyt kävellä, ja Katrina otti hänet kaikkialle mukaansa töihin. Poika kasvoi tuhdiksi ja vahvaksi, ja Katrina oli kiitollinen jokaisesta kuluvasta päivästä, jona hän tiesi, ettei odottanut jälleen lasta. Niin kauan kuin hän sai olla terve ja vapaa työskentelemään pojan puolesta, eikä hänen tarvinnut jakaa ruoan murenia useimmille suille, oli kaikki niin paljon paremmin. Hän näki hyvin viereisen talon esimerkistä, mikä murskaava mahti köyhyydellä oli kodissa, jossa oli paljon lapsia. Mitä auttoi, vaikka Beda teki töitä kunnes selkä katkeaisi, niin pitkään kuin yksi leipä ja yksi kenkäpari eivät olleet enempää kuin pisara heidän tarpeidensa meressä. Siksi Katrina siunasi jokaisen päivän, jonka hänen poikansa sai olla yksin. Hän tiesi, että pojalla olisi siitä hyötyä koko elämänsä ajan. [s.74–75]

Alun rankkojen kokemusten kuvaamisen myötä Katrina kuitenkin siirtyy kuvaamaan päähenkilön perheen sekä torsöläisten elämää, ja viimeistään tässä vaiheessa romaani puhkeaa viimeistään kukkaan upealla tavalla – vaikka kova elämä ei tähän lopukaan. Katrinan lapset varttuvat ja kasvavat mielenkiintoisiksi hahmoiksi omine haaveineen ja heikkouksineen, ja jälkikasvun kipuilu sekä köyhyyden että omapäisten vanhempien varjossa on raastavaa luettavaa. Salminen kuvaa uskottavalla tavalla äidin mielenliikkeitä, kun Katrina yrittää pitää parhaansa mukaan huolen merille halajavista jälkeläisistään ja toisaalta ohjata näitä eteenpäin elämissään. Lopullinen hinta sekä murskatuista että toteutuneista unelmista on kuitenkin kova, ja kovat käänteet lyövät Katrina-paran rajulla tavalla polvilleen kerran toisensa jälkeen. Esimerkiksi Katrinan päättävä kuvaus päähenkilönsä vanhoista päivistä vetää hiljaiseksi upealla tavalla.

Katrina onkin traaginen romaani, joka ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa liialliseen synkkyyteen. Menetykset ja epäonnenpotkut kääntävät hahmojen elämät ylösalaisin uskottavalla tavalla; yksiulotteisilta vaikuttavista tuttavuuksista tuodaan esille mielenkiintoisia uusia piirteitä. Loistava esimerkki tällaisesta hahmonkehityksestä on huithapelina suunsoittajana tunnettu Johan, joka kasvaa ja kehittyy yksipuolisesta onnenonkijasta varsin syvälliseksi hahmoksi. Pariskunnan suhteen kuvaaminen kolhuineen mutta myös onnen hetkineen on yksi romaanin hienoimmista sivujuonteista. Kaikkiaan Salminen esittelee Katrinassa runsaan, kiinnostavan ja teoksen ilmestymisaikaan nähden erittäin moninaisen hahmokaartin, jonka keskinäisten suhteiden kuvaaminen ei jää yhtään jälkeen esimerkiksi Hanya Yanagiharan Pienen elämän nerokkuudesta.

Fyysisesti vastenmielisiksi ja ahneiksi kuvatuista herraskaisistakin paljastuu mielenkiintoisia ja yllättäviä piirteitä sotakirveen hautaamisen jälkeen, mutta rahaan ja valtaan nojaavat yläluokan edustajat eivät epäröi jyrätä vähävaraista kansanosaa tilaisuuden tullen. Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on vahvasti mukana Katrinan juonessa, vaikka nämä elementit jäävätkin romaanin puolivälin jälkeen ajoittain taka-alalle.

Teoksen julkaisema uusintapainos Katrinasta saa viimeisen mutta erittäin oleellisen silauksensa Hurmeen erinomaisesta käännöksestä. Ruotsin kielen ystäväksi tunnustautunut kirjailija on tasapainoillut hienolla ja uskottavalla tavalla Katrinan monikielisen maailman kanssa – englanninkieliset hokemat ja luontevasti suomennetut sananparret tekevät dialogista sopivan omintakeista mutta ajankuvaan nähden uskottavan oloista luettavaa. Myös yksittäisten hetkien ja saariston arjen kuvaaminen heräävät upealla tavalla henkiin loistavan suomennoksen myötä.

Nuoret tytöt vaelsivat käsi kädessä sunnuntai-iltapäivisin merenrantaan katsomaan purjelaivoja. Katrina teki eräänä sunnuntaina saman promenadin kauniissa kevätilmassa. Hän asettui istumaan kallioille lähelle vettä. Hän piti kädessään pientä kimppua voikukkia, jotka hän oli poiminut maantien vierestä. Hänen lähellään istui tyttöjä pienissä ryhmissä kallioilla ja kivillä. He olivat kaikki pukeutuneet parhaisiin kevätkoreuksiinsa ja käyttäytyivät koketisti ja teennäisesti nyt, kun niin monia miehiä oli liikekannalla. Mutta tällä kertaa kaikki housuväki, jopa pikkupojat, oli mennyt aluksiin. Sillä heille ei ollut kylliksi työskennellä niissä kuutena päivänä viikossa. Sunnuntaisin he tekivät niihin huviretkiä ja kiipeilivät köysistössä omaksi ilokseen. [s. 289]

Katrina pääsi yllättämään minut erittäin positiivisesti – verkkaiselta ja karulta vaikuttava romaani kasvaa hämmästyttävän väkeväksi mutta kauniin inhimilliseksi tarinaksi tavalla, jollaista en kyllä osannut odottaa tältä unohdetulta helmeltä. Ilmestymisaikanaan kuulemma ”bestsellerin” aseman saavuttanut kahdeksankymppinen klassikkoteos raivaa tiensä vaivattomasti myös kirjavuoden 2018 parhaimmistoon.

Alkuteos: Katrina

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1936

Suomennos: Juha Hurme

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 448

Kansikuva: Jussi Karjalainen

Lajityyppi: historiallinen romaani

Mistä saatu: arvostelukappale

Karin Erlandsson: Saarretut

Karin Erlandssonin Saarretut sijoittuu lumimyrskyn riepottelemaan pikkukaupunkiin joulukuussa 1992. Kajsan ja Jonaksen perhe on myräkän kehkeytyessä vasta toipumassa kohtuuttomasta tragediastaan – nuorten äiti on kuollut, ja sureva isä ei pysty kohtaamaan jälkikasvuaan saati selviytymään arjesta.

Myrsky katkoo kuitenkin yhteydet ulkomaailmaan, ja erityksiin jääneen kaupungin asukkaat joutuvat turvautumaan toisiinsa. Nämä kohtaamiset kuitenkin nostavat vaiettuja salaisuuksia pintaan, ja lopulta myös passivoitunut ja sisäänpäin kääntynyt Jonas lähtee selvittämään totuuksia tavalla, joka järkyttää koko kaupunkia.

Kajsa on ehdottomasti Saarrettujen mielenkiintoisin hahmo, ja mielenkiintoista onkin, että tyttö pysyy pääosin erillään romaanin päätapahtumista. Näin Erlandsson antaa kiitettävästi tilaa Kajsan sielunelämän avaamiselle ja perheen taustojen selvittämiselle, ja nämä ovat huomattavasti mielekkäämpää luettavaa kuin romaanin muut tapahtumat. Äitiään kaipaavan Kajsan muistelot ja kiusaamiskokemukset ovat varsin surullista luettavaa, ja hahmon kohtaukset tuovat melankolisuudessaan ja nostalgiapitoisuudessaan mieleen Max Porterin romaanin Surulla on sulkapeite.

Kajsa tuijotti Jessikaa. Kunhan hän tuijottaisi tarpeeksi pitkään, tämä katoaisi. Jessika ei kuitenkaan kadonnut, vaan kumartui kuiskaamaan:
   – Jonaskaan ei ole koulussa. Teitä oli neljä, mutta nyt sinä olet yksin.
   – Entä sitten?
   Kajsakin kumartui eteenpäin. Hän tuli niin lähelle, että Jessika otti askeleen taaksepäin.
   – Voisit antaa jo olla, Kajsa sanoi.
   Jessika hymyili. Kajsa tunsi hymyn, sillä hän oli pitänyt siitä heidän ollessaan pieniä. Siitä oli tiennyt, että Jessika aikoi käydä hyökkäykseen. Silloin he olivat olleet samalla puolella, ja Kajsa oli tiennyt että he voittaisivat. He saisivat olla rauhassa keinuissa, tai he saisivat viimeiset pullat äidin pullapussista. [s. 38–39]

Toisin kuin Saarretut antaa ymmärtää alkumetreillään, kokonaisuus ei valitettavasti pyöri sen kiinnostavimman kuvion eli Kajsan ja tämän surun murtaman perheen ympärillä. Saarretut seuraa Mikael Niemen Veden viemää -romaanin tavoin luonnonvoimien puristuksessa sinnitteleviä ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä poikkeusolosuhteiden ohella omien kipuilujensa kanssa.

Saarretuissa lumimyrsky on kuitenkin verrattain pienessä roolissa, ja sen sijaan Erlandsson on antanut tilaa hahmoille – luonnonvoimat eivät uhkaa Niemen romaanin tavoin hahmojen henkeä. Juopottelevan paikallislehden toimittajan vaikea perhe-elämä ja toisen journalistin kipeä ero eivät kuitenkaan ole erityisen kiinnostavia teemoja, ja varsinkin väkivaltaista eksäänsä pelkäävän Sara Kvistin kuvio tuntuu jopa vähän väkinäiseltä elementiltä romaanissa. Paikallislehden toimituksessa leimahtava draama virkistää veltolta tuntuvaa kokonaisuutta, mutta harvinaisen löperön loppuratkaisun takia lukijan tekee lähinnä mieli kääntää kylkeä päästessään tarinan loppuun.

Kokonaisuus tuntuu lopulta lievältä pettymykseltä. Esimerkiksi reissun päälle soveltuvaa ja juoneltaan helposti seurattavaa luettavaa kaipaavan aika ei varsinaisesti käy Erlandssonin romaanin seurassa pitkäksi, mutta ajan voisi käyttää mielekkäämmin vaikkapa Ane Rielin niin ikään tiiviin mutta hypnoottisen jännittävän Pihkan parissa.

Alkuteos: Pojken
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Laura Varjola
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 212
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale