(Aluksi pahoittelen blogihiljaisuuttani - muu elämä on imaissut paljon aikaa kesästäni, ja on ollut pakko miettiä omaa motivaatiota kirjoittamiseen ja ajankäyttöön. Lupaan hiljalleen taas aktivoitua bloggailun kanssa, kiitos Petterille aktiivisuudesta blogin kanssa.)
Saara Turusen esikoisromaani imaisi minut heti puolelleen. Rakkaudenhirviö tuntuu sellaiselta teokselta, jota haluaa vain pyyteettömästi rakastaa – samanlaisia tunteita minussa herätti aiemmin esimerkiksi Emma Hooperin Etta ja Otto ja Russell ja James. Ehkä elo-syyskuinen melankoliakin vaikutti kokemukseeni: mielestäni tämä on paras vuodenaika käpertyä fiilistelemään hyviä tekstejä.
Turusen romaanin päähenkilö on nainen, jonka epäsuunnitellusti edennyt elämä on tehnyt hänestä rakkaudenhirviön. Nimeämätön nainen aloittaa elämästään kertomisen aivan perusteista, isovanhemmistaan lähtien. Hän kirjoittaa lukijalle lapsuudestaan itäsuomalaisessa pikkukylässä, jossa hänen ystävänsä asuu kaupungin kerrostaloissa ja saa käyttää minihameasua ja etelästä ostettuja papukaijakorvakoruja, kun taas päähenkilö asuu isänsä rakentamassa valkotiilisessä talossa, joka on täysin samanlainen kuin muutkin kunnan valkotiiliset talot, jotta erilaisuus ei sotkisi maisemaa. Hän kirjoittaa perheestään, erityisesti äidistään, joka ei mitään muuta hartaammin toivo kuin tyttärensä olevan tavallinen ihminen. Perheessä on kova kuri, etenkin taloutta johtavan ruokaterapeuttiäidin takia ruoan suhteen: kun muut lapset saavat taidenäyttelyn jälkeen makkaraperunoita, syö romaanin tyttö evääksi muovirasiasta vaniljasokerilla maustettua rasvatonta maitovaahtoa, joka on liuennut takaisin lämpimäksi maidoksi. Jäykkä itäsuomalainen perhe ei turhia halaile tai puhu tunteista. Rakkaudenhirviö ei saakaan lapsuudessaan hellyyttä tai lämpöä, ja hän jää monien sisarustensa ja armeijamaisen kurin jalkoihin.
Teini-iässä Turusen päähenkilö saa maaseudusta tarpeekseen ja muuttaa Helsinkiin taidelukioon. Lukiossa hän tutustuu Lauraan, joka on sinisilmäinen, vaaleatukkainen, uskomattoman karismaattinen ja luonnonlahjakkuus. Laura kerää ympärilleen kauneutta, älyä ja ihailua. Mieleeni tuleekin väistämättä Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura: kiltti, kohtelias ja kaunis tyttö. Päähenkilö jumaloi ystäväänsä, eikä tunnu koskaan yltävän tämän tasolle.
Teatterikorkeakouluun pääseminen on vaikeaa. Sen tietävät monet. sen tietää jopa äitikin, mutta siinä, että Laura valittiin, ei ole mitään kummallista. Laurassa on jotakin erityistä. Laura on niin ihana tyttö. Jotenkin niin tavallinen, mutta silti niin ihana, muistaa äitini aina mainita, kun Laurasta tulee puhetta. Sellaiset tytöt kuin Laura voiva kurkotella kuuseen, sillä onnistuminen on kirjoitettu heidän kohtaloonsa jo vuosisatoja sitten jollakin ylemmällä taholla, josta se on sitten ilmoitettu äidilleni. Jotkut ovat sentään lahjakkaita, sanoo äitini.En tiennyt Turusesta tai hänen taustoistaan mitään ennen Rakkaudenhirviön lukemista. Ilmeisesti romaani mukailee hänen omia taustojaan, esimerkiksi päähenkilön opiskellessa käsikirjoittamista tai asuessa Antti-nimisen taiteilijapojan kämppiksenä. Romaani ei kuitenkaan minusta tunnu liian kliseiseltä kasvukertomukselta, enkä ainakaan minä koe Turusen omia ääriviivoja liian kuultavina romaanin sivujen läpi. Rakkaudenhirviön naisen kasvu on taitaen tehty, vaikkakin ehkä kirjoittamisen teemat ovat aika itsestäänselviä usein kirjallisuudessa. Mielestäni Rakkaudenhirviössä kuitenkin sivutaan kirjoittamista ja kirjoittavan ihmisen ajatuksia ja ongelmia hyvin.
Hän soittaa minulle pääsykokeita edeltävänä iltana ja lohduttaa minua jo etukäteen, sillä todennäköisesti joutuisin pettymään. On niitä muitakin ovia, jos tämä ei nyt aukea, sanoo äitini. Kyllä sinä jotain keksit, hän jatkaa ja hänen äänensä on omituisen lempeä. [s. 266]
Rakkaudenhirviö ei jätä ainoastaan itäsuomalaista pikkukylää vaan myös Koto-Suomen. Päähenkilö matkaa ensin kirjoitusten jälkeen Lauran kanssa Lontooseen, jossa hän työskentelee pikaruokalassa kerrosvoileipiä täyttäen aamuyöstä iltapäivään. Musta pilvi ja peilistä tuijottava lehmä eivät kuitenkaan jätä häntä rauhaan, vaikka hän matkustaisi kuinka pitkälle lapsuudenkylästään. Myöhemmin päähenkilö jättää jälleen Suomen ja matkaa Espanjaan, rakastuakseen mieheen, joka tuntuu tekevän hänestä täydellisen. Silti pakeneminen ei täytä menneisyyden jättämiä kuoppia, musta pilvi ja huono olo seuraavat naista itsepintaisesti.
Tyhjässä huoneessa tuijotan suoraan pimeyteen. Pimeys katsoo takaisin ja kaukaa kuuluu pahaenteistä huminaa. Suuri kuilu ammottaa keskellä huoneeni lattiaa. Miksi kukaan ei neuvonut elämään oikein? Tai ehkä neuvoikin, mutta miksi en kuunnellut? Ehkäpä siivoamalla paha katoaa, minä tuumin ja käärin hihani. Siivoan hädissäni pienen huoneen. Lakaisen lattian oven takaa löytämälläni harjalla, petaan sängyn ja pyyhin joka nurkan nuhjuisella rätillä. Kiillotan lavuaarin ja hanan. Pesen itsenikin vanhalla saippuanpalalla päästä varpaisiin. Sitten istun tuolilla ja lehteilen pientä sanakirjaani. Huoneesa on omituisen hiljaista, mustuus ammottaa lattiassa eikä pahaenteinen humina ole hävinnyt minnekään. Pakenen alakerran kauppaan ja ostan kolme laatikollista kermaleivoksia. Ostan myös paketillisen Príncipe-keksejä ja jotain toisenlaisia keksejä, joissa on valkoinen täyte ja päällä suklaata, päinvastoin kuin Príncipeissä. Ostan minisuklaapatukoita, joiden sisällä on valkoista mönjää. Ostan kovia karkkeja, jotka haisevat pölyltä. Ostan tikkareita, rinkeleitä, kroisantteja, vanukasta, maitoa ja jäätelöä. Ostan kaakaojauhetta, suklaakastiketta, peanutbutteria, ketsuppia, vispikermaa ja hilloa. Sitten sulkeudun takaisin huoneeseeni ja syön kaiken. Syön ja syön. Kaadan majoneesia, ketsuppia, ja suklaakastiketta suoraan purkeista suuhuni. Kerma pursuaa ja mansikkahillo valuu. Lopulta uppoan kerman ja hillon sekaan. En ajattele enää mitään. Istun vain tahmean liman seassa ja kadun pahoja tekojani. Suolaiset kyyneleet valuvat, kunnes vajoan omituiseen uneen. [s. 319–320]Rakkaudenhirviö on paljas, herkkä kertomus, joka kuitenkin sai minut nauramaan moneen otteeseen. Romaanin huumori synkistyy mitä pidemmälle se etenee, mutta romaani ei koskaan vaivu täysin pikimustaan synkkyyteen. Erityisesti pidän Turusen tavasta kuvata päähenkilön kokemia tunteita hyvin konkreettisesti: masentuessaan päähenkilön alle kasvaa kuoppa, hänen sukulaisensa alkavat lapioida multaa hänen päälleen. Konkreettisuus näkyy myös siten, että romaanissa on myös ripaus maagista realismia: erityisesti lapsuudenmuistojaan kuvatessa jotkin tapahtumat eivät ole täysin realistisia, ja päähenkilön ympäristö herää käymään dialogia hänen kanssaan.
Minä tuijotan taulua. Menneiden aikojen mies seisoo keskellä savuavia raunioita miekka vyöllään ja hopeinen ruusuke rinnassaan. Taustalla liehuu Ranskan lippu. Mies näyttää jotenkin tutulta. Hän taitaa olla se sama keisari, jonka kuva oli äitini vanhan historiankirjan kannessa. On totta, että mies on hirmu elävän näköinen. --Rakkaudenhirviö on halliten ja taitaen rakennettu, ja erityisesti päähenkilön ongelmallinen suhde ruokaan, äitiin, kehoon ja läheisyyteen on kuvattu ja kerrottu hämmentävän hyvin. Romaani käsittelee teemojaan hienovireisesti, läikähdellen, tuomatta mitään näistä lukijan kasvoille saarnaavasti tai itsestäänselvästi. Lukukokemus oli nautinnollinen – en olisi halunnut päästää tästä irti. Oli vaikeaa aloittaa seuraavan kirjan lukemista, ja mielestäni se on erinomaisen romaanin merkki.
Mies tuijottaa minua kalamaisilla silmillään ja sitten hän alkaa puhua. Mies tiedustelee, olenko jo naimisissa. Selitän miekkoselle, että nykyaikana naiset voivat elää vapaina melko kauan ennen kuin heidän on otettava mies kattonsa alle ja ruvettava keräilemään likaisia kalsareita ja sukkia lattioilta. Sitä paitsi jotkut eivät mene naimisiin ollenkaan, minä lisään. Jotkut elävät vain kissojensa kanssa kerrostaloasunnossa ja äitini on sanonut, että meidän on vain hyväksyttävä sellainen. Hetkeksi tulee hiljaista, kun mies muuttuu mietteliääksi. Sitten hän kehottaa minua varomaan sellaista kohtaloa, sillä siitä ei hyvää seuraisi. Mistä sinä voit sen tietää? yritän vielä kysyä, mutta menneiden aikojen mies ei sano enää mitään. Hän vain koputtelee lattiaa ruosteisella miekallaan ja murahtelee hiljaa, kunnes jähmettyy sotatantereelle, pulleat kalansilmät tyhjyyteen tuijottaen. Omituista, minä mietin ja hiivin tieheni. [s. 112–113]
Jenni arvostaa aina sitä, jos erilaisuus on päässyt sotkemaan maisemaa.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 441
Päällys: Timo Mänttäri
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja
