Leena Krohn: Erehdys

Leena Krohnin uusin ei ole helpointa luettavaa. Erehdys käsittelee kuolemista ja kuolemattomuutta, itsensä säilyttämistä muuttuvassa maailmassa, unelmia ja pelkoja. Ei siis erityisen kevyttä sisällöllisesti, mutta Erehdys on nivottu kielellisesti kauniiseen ja kevyeen pakettiin Krohnille hyvin tyypillisesti.

Kevyellä en tarkoita, etteikö sanoista löytyisi sisältöä. Sanat on sommiteltu harkitusti ja painokkaasti, jolloin teoksen kieli on kirkasta ja selkeää. Lauseita tekee mieli jäädä makustelemaan hetkeksi jos toiseksikin – heleä muoto auttaa käsittelemään abstrakteja aiheita. 

Erehdyksen raameina toimii tarina kirjailija E:stä, joka on matkalla erään kirjaston esittelytilaisuuteen lukemaan otteita tuoreimmasta sekä vanhemmista teoksistaan. Erehdyksen sisäkkäiskertomuksina toimivat näistä teoksista poimitut otteet, joita E. lukee yleisölleen. Yleisö kuitenkin reagoi moniin E:n otteisiin kiusallisesti tai ennalta-arvaamattomasti, ja kommentit eivät ole erityisen hedelmällisiä. Ne suuntautuvat muualle kuin itse tekstiin, ja kontaktin saaminen ja oman roolin hakeminen on hankalaa.

E:n kautta pohditaan kirjoittamista ja kirjailijuutta. Miten hiljaisuudelle halutaan antaa ääni, sanaton pukea sanoiksi. Kirjoittaminen on jonkin äänettömän tavoittamista: saavuttamaton on kaikkien saatavilla koska tahansa, mutta sen pukeminen sanoiksi on kaikkien kirjoittajien haaste. Erehdys myös sivuaa kirjailijan vastuuta ja sitä, miten paljon tekstejä tulisi avata yleisölle.

Kun E. lukee tekstejään kirjaston tiloissa, asettuu Erehdyksen lukija ikään kuin osaksi E:n yleisöä, mikä on hauska tehokeino. Kehyskertomuksen rikkovat novellit tulevat enemmän iholle, kun lukija lähes istuu yhtenä yleisön jäsenenä kirjastossa.

E:n lukemat tekstinpätkät ja samalla koko Krohnin teos käsittelevät muun muassa muistia ja unohtamista, horjuvaa mieltä, katoavaisuutta ja onnettomuuden ja sen välttämisen ohutta rajaa. Krohn tarttuu taas isoihin asioihin pienen romaanin sisällä. Esimerkiksi E:n novellissa Retroterapeutti Käyrä pohditaan muistojen ja elämän suhdetta, toden ja harhan spektriä:

– Meille on opetettu, että menneisyys on aina sitä, mitä oli, ja ettei se siitä muuksi muutu, ei taivu eikä korjaannu. Mutta sanonpa teille, että asia ei ole niin. Toki menneisyys on olemassa, mutta juuri siksi, minä sanon, siksipä juuri, te voitte mennä sinne ja muuttaa sitä. Nimittäin eihän menneisyys ole siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on teissä ja vain teissä. Teidän menneisyytenne on teidän muistonne, ne ovat ihan lähellä, saavutettavissa, tässä ja nyt. Retroterapeutti auttaa teitä korjaamaan muistojanne.
– En ymmärrä, rouva Kaskas sanoi. – Jos te saisitte menneisyyden muuttumaan, myös nykyisyys muuttuisi ja sen myötä tietysti tulevaisuuskin. Seuraisi samanlaisia paradokseja kuin aikamatkoissa, jos ne olisivat mahdollisia. Ja niistähän te tavallaan puhutte, niin minä ymmärrän. [s. 50]

Retroterapeutti auttaa potilaitaan luomaan menneisyytensä uudelleen ja muuttamaan muistoja itselleen mieluisammiksi. Krohnin hahmot ovat toisaalta tavallisia ja toisaalta hieman vinksahtaneita, ja retroterapeutin kaltaiset hahmot ovat mielikuvituksellisuudessaan oivaltavia.

Romaanin nimellä viitataan E:n teksteissäkin esiintyviin lukuisiin erehdyksiin, joita ihmiset tekevät tai ainakin luulevat tekevänsä. Erehdyksiä pyritään muokkaamaan, ja monet muokkaavat niitä hyvinkin rajusti. Ihmisen valinnat ovat usein nopeita ja tiedostamattomia, eikä erehdyksiltä kykene välttymään niin yksilö- kuin yhteiskuntatasollakaan. Krohnin teos kehystyy E:n meno- ja paluumatkaan, joilla molemmilla kirjailijan aistit pettävät mielen.

Erehdys on tasapainoinen romaani ja se haastaa lukijan. Pidän Krohnin tavasta pitää kaupunki ja miljöö sekä kirjailija nimettöminä – se luo alustan universaalin tunnulle. Erehdys ei mielestäni kuitenkaan aivan yllä esimerkiksi Tainaronin tasolle: Erehdyksen ajatukset ovat suuria, mutta niitä on niin paljon, että lukija juuri pääsee raapaisemaan pintaa ja sitten ollaankin jo seuraavan teeman kimpussa. Romaanin kollaasimaisuus on toisaalta sympaattista ja sen kysymykset eivät ole valmiiksi tarjoiltuja. Erehdyksen voi lukea nopeasti ja erityisesti ajattelematta, mutta jos malttaa jäädä pienten novellien äärelle, saa romaanista kaikkein eniten irti. Toisaalta minusta on hienoa, että näin suurien, abstraktien kysymysten käsitteleminen on saatu punottua hyvin sujuvaan muotoon, eikä se todellakaan ole itsestäänselvyys. Kirjalle on vaikeaa antaa arvosanaa – Erehdyksen ulottuvuudet kun avautuvat pikkuhiljaa.

Krohn jälleen kysyy enemmän kuin vastaa. Kysymykset punovat E:n novellit ja päivän tapahtumat yhteen, vievät tekstiä eteenpäin ja pysäyttävät lukijan pohtimaan teoksessa kelluvia kysymyksiä. Olen varma, että Erehdys tarjoaa uusia elämyksiä joka kerta kun sen äärelle malttaa palata.

Ajaessaan ohi lakkautettujen bensa-asemien ja tummien latojen, joiden katot lumi oli painanut notkolle, E. ryhtyi ajattelemaan aikaa ja kuolemaa ja unohdusta. Ajan kuluminen on armoa, E. ajatteli, ja se, mikä on unohdettu, on saatu anteeksi. Vierähtää sata vuotta ja toiset sata, ja mikä oli häpeää, mikä kunniaa ja ylpeyden aihetta, sitä kukaan ei muista. Kukaan ei enää kutsu meitä nimillämme, ja se, mitä kerran saimme aikaan, on yhdentekevää kuin lahonneet lehdet. Jos niiden ravitsemasta maasta kerran nousee jotain uutta, se ei enää kuulu meille. Niin syyllisyys kuin saavutuksetkin kuluvat pois, ja meidän pelkomme, toiveemme ja erehdyksemme ovat ohi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei kukaan muista, että kerran olimme olemassa, ei kukaan tiedä, miksi olimme niin onnettomia, niin naurettavan onnettomia, niin turhaan. [s. 153-154]

Jenni vieraili hiljattain Sellon kirjastossa ja ihastui sen monipuolisuuteen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 155

Kansikuva: Marjaana Virta

Lajityyppi: episodiromaani, psykologinen romaani

Mistä saatu: kirjastosta lainattu