Mä olen niin väsynyt koko ajan. Yksi syy on varmaan tämä kevät, joka ei tosiaankaan ole mun vuodenaikani. Tai sitten nukkuminen on vaan niin kivaa 😴😴 Mutta on se toisaalta tylsää,kun on jatkuvasti väsynyt.

Sää on ollut vaihtelevaa,mutta nyt on ollut muutaman päivän ajan lämmintä. Eilen ulkoilin parvekkeella jo pelkällä t-paidalla eikä tullut kylmä. Nythän se kyllä lupaa taas viileämpää. Olen kahden vaiheillä eli sanonko, että saisi jo lämmetä vai olisinko ihan hiljaa. Lämpimässä on vain se hyväpuoli, että tulee mahdollisuus mennä uimaan. Sekin on paino sanalla "mahdollisus" - viime kesänä en käynyt kertaakaan uimassa.

Puikot ovat heiluneet jonkin verran. Meinaa vähän jo ajoittain tökkiä,mutta kun en osaaa istua tekemättä mitään, joten kudon kaikesta huolimatta.
Mutta asiasta nakkiin -  mun pitäisi ilmeisesti lopettaa ruoanlaittaminen;nappasin pellistä melkein kiinni ilman patakinnasta ja poltin etusormen tyven. Seurauksena rakkula,joka puhkesi. Voitte uskoa, että se oli pari päivää kipeä, vaikka oikeaoppisesti pidin sitä kylmän veden alla hyvän tovin. Nyt se on jo parantunut sen verran, että voi kunnolla kutoa.

Olen edelleen ajautunut ajattelemaan asioita syvällisemmin, mikä ei tiedä hyvää. Suurin tai siis suurimmat ongelmat ovat ne, etten suostu hyväksymään sitä tosiasiaa, että täytän 50 kesällä (juu, tiedän että ikä on vain numeroita,mutta silti...) ja toisaalta se, ettei mulla koskaan ollut oikeaa,vakituista työpaikkaa. Jotenkin sen takia olen aina tuntenut itseni kakkosluokan kansalaiseksi. Ei se muutenkkaan kivaa ollut olla työkkärin pompoteltavana. Mulle sitä ei kauheasti osunut, koska yritin omatoimisesti löytää töitä tosi kiivaasti ja kävin vaikka mitä kursseja pelkästään sen takia, että oli ns. normaali elämänrytmi. Mutta ei kun ei. Ehkä se oli etukäteen päätetty mulle elämä,missä kiitutetaan kuukausi kerrallaan eteenpäin. Mutta peestä tämä on ollut.


Eiköhän tämä valivali ollut tässä. Lähden kutomaan. Aurinkoista päivää teille vähäiset,mutta sitäkin arvokkaammat lukijani. 
Seuraavalla kerralla taas kuvia  mukana.

Ei se osaa päättää,tulisiko kevät vai sataisiko sittenkin vähän vielä lunta. No, ehkä se jossain kohtaa muuttuu...

Tänään lauantaina 11.4.2020 on historiallinen päivä; mun nimeni on ensimmäistä kertaa kalenterissa. Tähän asti sitä on vietetty 26.5.,koska Wilkunan nimikirjassa se on määritetty siihen. Jostain kumman syystä se siirrettiin tähän. Periaatteessa se kai sitten olis tänään, mutta kun on tottunut sen olevan toukokuussa 48 vuoden ajan,niin hullua ajatella, että se on nyt.

Yllätyin,kun vanha koulukaveri lukiosta laittoi nimpparionnittelut. Oli tosi ihana yllätys. Kirjoiteltiin vähän muutakin ja lopuksi sovittiin, että tulee toisen luokkakaverimme kanssa käymään, kunhan on koti on siirtynyt tuonne Mäelle. Siihenkään ei enää ole kovin kauan. Kesäkuussa täytyy aloittaa jo asioiden järkkääminen, että kaikki on kunnossa sitten syksyllä, eikä tarvi kuin lähteä.

Nyt on ollut ihan hirveä vimma kutoa niitä Sinikka Nissin suunnittelemia "Sinisiä unelmia" Tein ystikselle sellaiset lohtusukiksi ja nyt teen itselleni vaaleanvioletteja. Ovat tosi ihanat - niin kutoa kuin katsellakin. Varmaan täytyy tehdä vielä toiset itselleni. ( saattaa olla, että tulee useammatkin)

Etsin tässä päivänä eräänä kuumeisesti jotain,mistä näkisin veriryhmäni. Oletin, että  olisi ollut, mutta ei. Neuvolakortti oli mun vauvakirjani välissä ja jotenkin aloin sitten lukea,mitä äiti oli kirjoittanut. Kaikki kiitos äidille, hän oli täyttänyt aika huolellisesti sitä. Joissakin kohdissa hymyilytti,joissakin tuli sellainen tunne, että "on aika tylysti sanottu" tai "tuon olis voinut jättää kirjoittamatta" ja joissakin kohdissa tuli itku., 
Kuka olisi silloin ,kun sitä on alettu täyttää, että 36 vuotta eteenpäin,niin mulla ei ole vanhempia eikä isovanhempia ja tätikään ei halua olla tekemisissä. Ilmeisesti olen tehnyt jotain hirveää, en kyllä tiedä mitä, kun tätini ei halua pitää yhteyttä. No, mä aikani yritin,mutten tietenkään voi pakottaa ketään pitämään yhteyttä,jos toinen ei halua. Äidin puolelta on näin ollen vain eno ja serkku,joiden kanssa pidetään yhteyttä.
Isän puolen sukulaiset lopettivat yhteydenpidon -93,kun isä kuoli.  16.4. tulee siis 27 vuotta siitä kun isä kuoli - ja äidinkin kuolemasta tulee joulukuussa jo 14 vuotta. Mihin ne vuodet ovat menneet????

Tähän päivitykseen ei tule nyt sukkakuvia,mutta ehkä ensi kerralla.

Oikein hauskaa Pääsiäistä kaikille!!!

Ajatuksia ja käsitöitä osa 2

En tykkää yhtään tästä keväästä - vieläkään. Jostain syystä kevät saa minut apeaksi ja alan ajatella ja pyöritellä asioita mielessäni, ja siitähän ei seuraa muuta kuin hirvittävä päänsärky.

Nyt olen miettinyt asioita vuosikymmenten taakse aina 80 -luvulle ja siitä eteenpäin. Mieleeni on noussut, että miksi en panostanut kouluun, ja läksyihin, paremmin ja r kuin paraskin hikipinko. En tarkoita, että olisin jättänyt läksyjä tekemättä ja ettenkö aina yrittänyt parastani,mutta jotenkin on tullut tunne, että olisin saattanut vielä enemmän kyetä tsemppaamaan.
Yläasteella  vuosina 83-86 olisi ollut hyvä mahdollisuus hikipinkoilla, koska olin kiltti,kotona viihtyvä teini. Mutta ei.
Samaten lukion alussa oli kaikki edellytykset paneutua kouluun, mutta tyhmänä kuvittelin sen silloisen lukemisen riittävän.
17 -vuotiaana aloin sitten elää "hurjaa" nuoruutta bestiksen kanssa, mikä heijastui kyllä kouluunkin. ( silloin en sitä myöntänyt) Jos nyt voisi elää uudestaan tuon ajan, keskittyisin enemmän kouluun. Aikuisten oikeasti.
Ei niin, ettenkö saanut suht hyvän päästötodistuksen lukiosta ja ok ylioppilastodistuksen, mutta silti - olisi voinut olla parempikin. On se, että tarvitaan 31 vuotta tuon myöntämiseen. Kaiken huippu oli, että reppasin kirjoituksissa ruotsin yhdellä pisteellä ja jouduin kirjoittamaan sen syksyllä uusiksi. Silloin korjasinkin tilanteen kirjoittamalla siitä kunnon arvosanan. Olisi senkin voinut tehdä keväällä ja saada lakin "oman" vuosikerran kanssa. Eipä sillä lakilla mitään ole tehnyt. Yhtenä vappuna taisin viedä sen ulkoilemaan,mutta muuten se on ollut laatikossaan varastossa.

Toinen asia,mikä on saanut mietteliääksi, on se, ettei mulla ole ollut koskaan vakituista työpaikk aa - sori,nyt huijasin. Olihan mulla kioskilla vakipaikka,mutta se oli osa-aikainen. On se, että vaikka kävi töissä,sai toimeentulotukea. Miten niin oli pieni palkka...
Tuo kohta,jolloin mun ikäluokkani olisi siirtynyt työelämään, osui juuri siihen 90-luvun lamaan. Mua on aina painanut tuo ja sen myötä tullut kakkosluokan kansalaisen -tunne. Tokihan mun ikäisistä saatiin työpaikkoja, mutta oli paljon myäs meitä, jotka ei päästy normaaliin elämänrytmiin eli että käydään päivittäin töissä. olihan silloin nämä 6kk työllistämispätkät, mitkä ainakin mulle,olivat tosi tärkeitä. Sain sen hetken olla kunnon kansalainen,joka kävi päivittäin töissä.
Olen koko aikuisikäni kärsinyt tuosta, ettei ole ollut normaalia työkuviota. Siitä mua ei voi syyttää, ettenkö olisi hakenut elämässäni töitä; hain vaikka mitä,mihin olisi ollut edes teoriassa mahdollisuus päästä,mutta ei kun ei.
Äiti kyllä yritti lohduttaa ja tsempata parhaansa mukaan ja tokihan se hieman auttoi. Ja se, ettei äiti koskaan syyllistänyt tai sanonut mua laiskaksi tai työtävieroksuvaksi,koska sellainen en ollut.

90 -luvulla kävin vaikka minkälaisia ATK -kursseja, kun silloin oli tää tietotekniikka buumi kovimmillaan. Silloin pääsin kyllä useisiin paikkoihin haastatteluihin,mutta siihen se sitten tyssäsi. Vasta muutettuani exän luo Vantaalle, pääsin ATK-osaamiseni johdosta töihin - määräaikaisilla soppareilla.
Sekin homma tyssäs,kun exän työpaikka siirtyi Lahteen ja tietenkin seurasimme vakityöpaikan omaavaa . Mietittiin sitä, että olisin kulkenut täältä Hesaan töihin, mutta mun palkalla olisi vain rahoittanut työssäkäyntiä,joten se siitä ideasta. Sitten muutuin taas kakkosluokan kansalaiseksi.

Vuonna 2004 alkoivat sitten kuolemantapaukset tärkeiden ihmisten kohdalla. Tapaninnpäivänä 2004, kuoli mun ystäväni 44-vuotiaana aivokasvaimeen. Seuraavana kuoli Mammu toukokuussa 2005 ja siitä 1,5 vuotta eteenpäin,niin kuoli äiti. Enää ei sitten olekaan kuin yksi läheinen ihminen kuolematta.
Periaatteessa on vielä äidin sisko ja veli elossa,( ja serkku) mutta ovat eri kategoriassa kuin A,joka oli ja on mun tukeni ja turvani - ollut äidin kuolemasta saakka. 

Nykyään jaksaminen on vaihtelevaa. Väillä tuntuu, etten yksinkertaisesti halua tehdä muuta kuin nukkua ja odottaa seuraavaa päivää, jos se vaikka olisi parempi.  Joidenkin normaali asioiden,astianpesukoneen tai pesukoneen tyhjentäminen,pyykkien kerääminen yms., tuntuvat ylitsepääsemättömän työläiltä. Samoin ruoanlaittaminen. ilman Ukkokultaa en edes tiedä, olisiko mua enää. Häneltä saan voimia jatkaa. Hän on kyllä ihanan huomaavainen ja pitää kuin kukkaa kämmenellä. Hän saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mitkä ovat minulle isompia asioita kuin uskottekaan.

Toinen henkilö, joka pitää mua pinnalla, on ikioma Ystikseni, jonka kanssa kahvitellaan lähes päivittäin ja välillä tehdään retkiä sinne sun tänne. Nyt retkeilyt on retkeilty,kunnes tämä korona "villitys" menee ohi, mutta kahvittelut jatkuvat. Hän on ottanut kanssani sen linjan, että jos en lupaa lähteä jonnekin,hän jankkaa niin kauan että lähden. Toisin sanoen, "mä lähden tai itken ja lähden" :D Ikinä en ole vielä lähtöäni katunut.

Ystis kävi äsken ja sain annettua hänelle ne Sinikka Nissin ohjeella kudotut "Sinisiä unelmia"-sukat. Aivan ihana malli kutoa, kuten muutkin Sinikan sukat.

Kuva ei ole paras mahdollinen,koska on otettu kännykällä,joka kostaa heti mun käsien tärinän kuvan laadussa. Yritän muistaa vaihtaa tämän parempaan, kunhan käsittelen  oikean kameran kuvat. Ja toisaalta, noita ei ole huoliteltu - en tykkää höyryttää valmiita sukkia - mun mielestä siitä menee uuden sukan tuntu. Ainakaan oman väen sukkia en höyrytä.

Ei maar, kai mä suuntaan suihkuun ja kutomaan,

Sii juu taas myöhemmin.
Aurinkoista päivää!

Ajatuksia ja käsitöitä

Ei se sitten osaa päättää onko talvi vai kevät. Joka toinen päivä on lunta ja joka toinen päivä on niiiiiin keväistä.
Tai no, samapa tuo - kevät on vuodenajoista se, mitä olen aina inhonnut eniten. Mä en pidä yhtään keväästä. Äiti aina ihmetteli sitä,mutta kukin tyylillään. olen aina sanonut, että olen mörrimöykky,joka tykkää pimeästä.

Piti kirjoittaa jo paljon aiemmin, mutta kuulin nuoruuden ystäväni ( ja ihastukseni) nukkuneen pois muutama viikko sitten. Hän oli saanut sairaskohtauksen ja se oli siinä. Yksi pysäyttävistä asioista oli se, että hän oli vasta 49v ; 3 kk vanhempi kuin minä. Ei tässä iässä vielä kuulu kaveripiirin pienentyä kuolemien takia. (toinen kaveri nukkui pois 3,5 vuotta sitten 54 vuotiaana) Jotenkin nuo ovat pysäyttäneet - etenkin tämä viimeinen. olimme hänen kanssaan paljon tekemisissä ja näin ollen on paljon muistoja - hyviä ja huonoja, Olen miettinyt, pitäisikö hakea "hurjan nuoruuden" aikaiset albumit varastosta ja katsella kuvia, ja tehdä siten surutyötä. Toisaalta tulee häntä ajatellessa haikea ja ikävä olo,mutta toisaalta vetää suuta hymyyn,kun muistelee,mitä kaikkea teimme yhdessä.
Aikoinaan mietimme, menisikö suhteemme pitemmälle,mutta päätimme yhteistuumin pysyä ystävinä ja olla riskeeraamatta ystävyyttämme,jos suhde ei toimisikaan.
Emme kovin usein viestitelleet tms, mutta kun hän tuli kuvaamaan äitini hautajaisiin joulukuussa 2006, tuntui, ettei välivuosia ollut yhtään. Sen jälkeen pidimme alkuun enemmän yhteyttä jonkin aikaa,mutta sitten se jäi. Ehdimme sopia, että nähdään jossain välissä, mutta sitä väliä ei sitten koskaan tullut. Se tuntuu nyt haikealta.

Kyllä pitäisi nähdä vanhoja ystäviään useammin, mutta laittaa omat haasteensa,kun itse olen Orimattilassa ja muut ovat Koskissa tai muualla. En edes tiedä, missä kaikki ydinporukastamme ovat. Ja onhan se niin, että vuosien kuluessa ihmiset ovat myös muuttuneet.  Leevi & The Leavingsin sanoin "Kovin helposti ei kiinni saa, sitä kadonnutta nuoruuttaan.." Taitaa oikeasti olla ihan mahdotontakin. Siinä on vissi ero, onko 20 vai 50 vuotias.

Puikot ovat heiluneet vaihtelevasti. Olen saanut tehtyä joululahjoja ja vähän muutakin. Itselleni epätyylillisesti mulla on 3 keskeneräistä työtä; 2 joiden tekemiseen täytyy keskittyä ja telkan katselua varten yksi ns.aivoton.
Tällaiset ovat valmistuneet ( ja olen saanut kuvattua)

Ukkokullan pystyraidat

Kaverille heppasukat.Kuva Pinterestistä

Perussukat Novitan Tähti -langasta. Oikeasti tummanharmaata,vaaleanharmaata ja lvalkoista

Kai mä menen jatkamaan kutomista.

Aurinkoista viikonloppua!

On tämä ollut ihan omituinen talvi... Vai pitäisikö sanoa, että onpas ollut pitkä syksy. Eihän talvea ole oikeastaan ollutkaan näillä leveysasteilla.

Ystis käväisi tuossa kahvilla ja rupateltiin niitä näitä. Hän on kyllä aivan ihana ihminen - jonka kanssa on helppo olla eikä tarvitse esittää mitään. Kyllä tytöllä pitää ainakin yksi sellainen ystävä olla 💓💖
Lähdetään huomenna käymään Lahdessa - Ystiksellä on meno ja mä lähden muuten vaan mukaan. Vaihtelua elämään.

Olen tänään ollut taas jumalattoman  . Mä en käsitä,mistä se johtuu. Vielä melkein 2 viikkoa siihen labrakäyntiin. Toivottavasti selviäisi,mistä tämä johtuu. Jos ei johdu säästä,niin veikkaisin kilpirauhasta,mutta se jää nähtäväksi.

Se olis saunapäivä tänään. Ihan hullusti tässä kerrostalossa saunavuorot - torstai ja perjantai. No, jos sitten sauna siirtyisi vaikka lauantaihin, kun asustellaan siellä Ukkokullan omakotitalossa ja hän saa saunan rempattua. Ei välttis vielä kyllä valmistu tänä vuonna, mutta hyvää ei odota liian kauan. Eihän??

Pitäisi raahautua tuonne häkkivarastolle menemään tavaroita läpi. Niitä on siellä ihan liikaa. Jotain mitä jäi äidiltä ja hänen asunnostaan, mun ja eksän jotain tavaroita omakotitalosta ja jotain,mitä jäi kun muutin kolmiosta tähän kaksioon. Ja täälläkin on tavaraa ihan liikaa. Siinä mielessä kurjaa, että Ystis pääsi kurssille eli mulla ei ole nyt kaveria painelemaan valonappia,kun mä pengon varastossa. Typerää, ettei sitä valoa saa palamaan yhtäjaksoisesti - olisi paljon helpompaa puuhia siellä.
Mä en keksi ketään, joka tulisi sinne kaveriksi. Ukkokultaa on turha kysyä, koska hänen aikansa menee remontissa.
Yksi olisi,mutta hän todennäköisesti rohmuaisi kaikki itselleen ja kuitenkin haluaisin muuttaa jotain rahaksi. Siellä on oikeasti rahanarvoista tavaraa; vintagea ja silleen :)

Mulla on tällä hetkellä kahdet sukat vaiheessa;aivottomat ja vähän ajatusta vaativat. Tai no,kahdet aivottomat, mutta toisia voi kutoa vain valoisanaikaan,koska pääväri on musta. Mikä mutkin pani valitsemaan mustan...

Toisin sanoen, siirryn kutomoon.
Mukavaa päivää kaikille!

Mukavaa Maaliskuuta

Niin se kuukausikin taas vaihtui. Tuntuu, että aika menee tosi nopeasti. Olikos se niin, että aika menee sitä nopeammin mitä vanhempi on...

Mä poden ikäkriiiä. En voi ymmärtää enkä hyväksyä sitä, että täytän kesällä 50. Juu, tiedän iän olevan vain numeroita, mutta silti. Mulla iskee paniikki siitä, etten ole vielä kutonut sukkakinntiötäni täyteen ja muutenkin on vielä paljon kaikkea kesken.
Toki ajatustapaani vaikuttavat ne seikat, että isä kuoli syöpään 65 -vuotiaana ja äiti 62 -vuotiaana. Jos menee samalla lailla,potkaisen mä tyhjää 59 -vuotiaana. En tahdo enkä ole valmis siihen.

Jostain kumman syystä olen viime aikoina ollut tosi väsynyt. Pitäisi varmaan saada aikaiseksi varata aika labraan - lähete on ollut jo ties kuinka kauan odottamassa. Oli pieni tauko - kävin varaamassa ajan sinne labraan. Meni 2,5 viikon päähän, kun kilpirauhasen takia täytyy mennä ennen klo 10.

Ystis pyörähti tuossa kahvilla ja turistiin niitä näitä. Hänen kanssaan on niin ihanan helppo jutella aiheesta kuin aiheesta.

Olen saanut taas muutamat sukat valmiiksi. Tällaisia tällä kertaa:

Ukkokullalle Novitan Kantrista

Ystävä pyysi tekemään hammaslääkärilleen aiheeseen sopivat sukat. Kuvat pinterestista,mutta itse ruudutettu

Ystiksen Kissimirrit käänteisillä väreillä (suun. Lumi Kurmitsa)

Perjantai 21.2. 2020

Huomenta! Kello on 7.05 ja aamukahvi juotu. Ulkona on pimeää ja märkää - on tämä ollut varsinainen talvi . Onko Raksulla ollut koko talvena 3 vai 4 lumilähtöä eli lunta ei ole pahemmin ollut maassa. Kyllä talvella pitäisi sentään maan olla valkoinen. Ei lunta tarvitse olla metri kaupalla - kunhan olisi sen verran, että päivät olisivat hieman valoisampia.
Juuri hiljattain muistelin,kuinka kouluaikana sai kävellä tuulessa,tuiskussa ja kylmässä kouluun aamuisin. Tänä talvena olisi voinut kulkea koko talven fillarilla.
Tietty joo... siitä tuli viime vuonna 30v, kun sain yo-lakin.

 Mihin ne kaikki vuodet ovat menneet? Ainakaan en ole saanut mitään aikaiseksi,vaan olen ollut kakkosluokan kansalainen,jolla ei ikinä ollut edes vakituista työpaikkaa. Se on sellainen asia,mikä on painanut mieltäni aina.. Tuntuu, ettei koskaan ollut sellaista "normaalia" elämää, jossa käydään päivittäin töissä vuodesta toiseen, on täysi kesä- ja talviloma ym. Mulla oli koko työhistoriani aikana yksi ( ! ) täysi kesäloma.

Onneksi mulla on nuo käsityöt. Tulisin varmaan entistäkin sekopäisemmäksi ilman niitä. Ja onneksi ympärilläni on ihmisiä, jotka arvostavat kutomiani sukkia. Enhän mä niistä taloudellisesti hyödy edes lankojen hintaa, mutta joskus antamisen ilo syrjäyttää aidommat tunteet, niin kuin,olisikohan ollut Tenavissa, Tellu sanoi.
Eniten lämmittää se, että bestikseni täällä sekä Raksu ovat aina yhtä ilahtuneen oloisia,kun saavat uudet sukat.

Iltapäivällä pitäisi mennä yhden uudemman kaverin kanssa syömään. Ei oikein olisi rahaa,mutta aion silti mennä. Olemme nähneet muutaman kerran ja meillä synkkaa. Ei yhtä hyvin kuin mulla ja Ystiksellä...Mut kuitenkin. Ja jollain tasolla niitä ei voi verrata - ovat jotenkin erilaisia ystävyyksiä.

Ei ole totta! Kudoin itselleni sukat Ulliksesta 

Bestikselle Kissimirrit (Lumi Kurmitsan ohje)

7 Veikka Raita,väri 840 ja koko 46

Bestikselle Nalle Garden -sukat