Siinä se tuli sanottua :) Olkoon tämä vuosi yhtä onnellinen tai onnellisempi kuin viime vuosi oli.

Minun vuoteni ei päättynyt kovin iloisissa merkeissä. Ystäväni tiiviistä nuoruuden ystäväporukasta nukkui yllättäen pois joulunpyhinä vain 53 -vuotiaana. Hän olisi täyttänyt 28.12. 54v. ja tarkoitukseni oli soittaa silloin hänelle. Meillä oli tapana soittaa toistemme syntymäpäivänä, vaikkei muuten yhteyttä pidettykään. Nuoruudesta oli jäänyt niin syvä ystävyys, että se kesti aina puolenvuoden hiljaiselonkin. Nytkin oli tarkoitus soittaa hänelle joko hänen syntymäpäivänään tai sitten uudenvuodenpäivänä. Pitämiseksi jäi. :(

Edellisen kerran näin hänet joskus 6-7 vuotta sitten, mistä tuntuu olevan iäisyys. No, onhan siitä kymmenisen vuotta eli pieni iäisyys ainakin. Niillä kerroilla,kun näimme, ei väliaika ja välimatka tuntuneet missään, vaikka olenkin asunut pois Koskista jo 17 vuotta. Mihin tämä aika on mennyt????

Ystäväni poismeno pisti ajattelemaan, miten vähän sitä kuitenkin pitää ystäviinsä (etenkin nuoruuden ystäviin ja miksei muihinkin) yhteyttä. Niin helpolla sitä pitää heitä tavallaan itsestäänselvyytenä ja ajattelee, että mihinkäs he häviäisivät. Tai sitten ajattelee kuten minä, että kun on ollut näin pitkä tauko näkemisessä / juttelussa, onko enää mitään yhteistä puhuttavaa. Tein tuon kysymyksen Facessa omassa päivityksessäni ja yllättävän moni siihen vastasikin. Kaikki olivat järjestäen sitä mieltä, että puhuttavaa löytyy. Sovittiinkin heti parin ihmisen kanssa, että soitellaan nyt heti alkuvuodesta. Kun ei vain jäisi pitämiseksi.

Mutta tuntuu tuo ystäväni poismeno jotenkin oudolta. Hän oli oikeastaan ensimmäinen pitkäaikainen ystäväni, joka nukkui pois. Valitettavasti. Hänellä olisi pitänyt olla vielä vaikka kuinka paljon aikaa tehdä vaikka mitä.

Nyt soimaan hieman itseäni, että Koskissa käydessäni ei muka ikinä ollut aikaa nähdä tms. Toisaalta, hänkään ei enää asunut Koskissa vaan oli muuttanut muualle. Nyt voi enää vain jossitella.

Puikot ovat pysyneet aika hyvin kädessä - olen saanut jotain valmistakin. Kaikista en voi laittaa kuvaa, koska osa menee lahjaksi ;) Se olisi ikävää, että lahjan saaja näkisi lahjansa täällä. Tiedän hänen, ainakin välillä, käyvän lukemassa täällä päivityksiä.

Tässä ystäväni avovaimolle tekemäni sukat. Lankana Nalle Kukkaketo "Ruusu"

Pidin pienen kahvipaussin,kun laitoin ajatuksia järjestykseen. Kovasti tekisi mieleni muistella menneitä, mutta ei se niin mene. Kohtuuden nimissä menneitä toki voi muistella, muttei niihin auta jäädä rypemään. Äidin kuoleman kanssa sorruin siihen - ja ajoittain sorrun vieläkin. Mutta kai sitä voi olla iso ikävä äitiään vielä 10 vuoden jälkeenkin. Aina välillä kun tulee asioita, jotka haluaisi kertoa äidilleen, kun muille ei voi. Uskon, että meillä kaikilla on sellaisia asioita, joita ei ole tarkoitettu kuin oman äidin korville. Äiti kun rakastaa lastaan ilman ehtoja ja isompia vaatimuksia. Äiti sanoi oman äitinsä kuoleman jälkeen, kuinka iso paikka jäi tyhjäksi ja kuinka paljon asioita, joita ei voi kertoa kuin omalle äidille. En ymmärtänyt sitä silloin (äiti kun oli jo 61v. oman äitinsä kuollessa), mutta äitini kuoltua ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

Nämä ajatukset tulivat mieleeni, kun olisin soittanut äidille ja kauhistellut ystäväni kohtaloa. Tuollaisissa(kin) tilanteissa äidin puuttumisen huomaa;etenkin, kun äitikin tunsi tuon ystäväni.

Ystävyys - mitä se merkitsee minulle

Eräällä keskustelupalstalla pohdittiin hiljattain, mitä ystävyys on, ja montako oikeaa tosi ystävää ihmisellä voi oikeastaan olla. Minulle ystävyys tarkoittaa luottamusta - melkein sokeaa luottamusta -toiseen . Ystävälle voi puhua niin iloisista  kuin myös surullisista asioista ilman,että toinen tuomitsee toisen sanomiset. Ystävä kuuntelee, tukee ja jakaa asioita - tietenkin oman jaksamisensa ja elämäntilanteensa mukaan. Ja se toimii myös toisinpäin.Ystävä on  tukeva,lohduttava olkapää, jota vasten itkeä tai kävelykeppi, joka tukee silloin, kun yksin ei jaksa.
Toisaalta ystävä uskaltaa myös sanoa oman mielipiteensä, ettei olla tilanteessa missä vain myötäillään toista. Oikea ystävä kestää myös erimielisyydet ja miksei riidatkin.
Uskallan sanoa, että minua on siunattu neljällä tai oikeastaan viidellä ystävällä. Oikeastaan heille kaikille pystyn puhumaan syvimpiä tuntojani, vaikkakin puheeni tulee ulos aika tiheän seulan läpi. Pari heistä tietää koko stoorin eli heille seula on ollut harvempi.

Oikeat ystävät myös pysyvät, vaikka yhteyttä pidettäisiin harvemmin. Eräs ystäväni on sellainen, että puhumme puhelimessa ehkä kolme kertaa vuodessa ja näemme vielä harvemmin, mutta aina puhuessa oikein tuntee, että on se ystävyys siellä olemassa. Tämän ystäväni kanssa olemme tunteneet kohta 26 vuotta ja varmasti pysymme ystävinä ainakin saman verran. Olemme me välillä riidelleetkin ja olleet puhumatta toisillemme ties kuinka kauan, mutta aina toinen on soittanut ja kysynyt muina henkilöinä "joko sulle voi puhua?" Ja siitä se on taas jatkunut normaalisti.

Omalla kohdallani pitkän vaikean ajan myötä olen oppinut arvostamaan ystäviäni entistä enemmän, ja olen heille todella kiitollinen siitä, että he ovat jaksaneet tukea minua näinä vaikeina aikoina. Kiitos heille myös siitä, että he kannustavat eteenpäin, vaikka välillä pienikin askel tuntuu niin vaikealta ottaa. Liian harvoin muistan kiittää heitä silmätysten, mutta tiedän heidän lukevan tätä blogia, joten yksi kiitos menee tässä.

Puikot eivät tahdo vieläkään pysyä käsissä. Hetken maltan istua paikoillani, mutta sitten on pakko lähteä taas haahuilemaan ympäriinsä. Toisaalta tunnen itseni liian levottomaksi paikallapysymiseen, mutta toisaalta olen niin väsynyt, että päikkärit voisivat olla hyvä idea. Yritä tässä nyt sitten sumplia mitä tehdä.
Ehkä se on miettimiskahvin aika.