Hah! Minäkö muka paransin tapani ja kirjoitan säännöllisemmin. Uskoo ken haluaa - ainakaan alku ei vaikuta lupaavalta. Taas tällainen kuukauden tauko. Kävisikö selityksestä, että olen innostunut kutomaan Lovikka -lapasia oikein urakalla. Nyt on valmistunut kaiken värisiä ja eri kokoisia reilut 20 paria. Ja osa ehti poistua taloudesta ennen kuvausta. En tiedä,mikä ihmeen tumppuvillitys mulla on menossa.... Lisäksi mulla on ideoita tumppuihin. mutta kun on vain kaksi kättä.... Vaikea arvata,mitä tänä vuonna immeiset saavat joululahjaksi :D

Järkytyin tuossa ennen joulua siitä,että mulla on melkein 150kg lankavarasto. Niinpä olen Ystiksen kanssa mennyt lankojani läpi ja löytänyt 3 jätesäkillistä sellaisia lankoja,jotka menevät etsimään kotia. on vaan ihan järkyttävä homma kuvata ne yksitellen ja kirjata ensin tiedot vihkoon,sitten koneelle ( tekstinkäsittelyohjelmaan ja sieltä myynti-ilmoitukseen( ja lopuksi poistaa ne koneella olevan lankakirjanpidon saldoista. Huoh! mutta pakko se vaan on tehdä. Mutta sen jälkeen voi olla rauhassa - kunnes päätän  karsia jääneitä lisää. Avokki vaikuttaa liian tyytyväiseltä,kun vähennän lankaa. Toisaalta, en ole ihan kaikkia tulleita lankoja tunnustanut hänelle. Niin se vaan on,että langan määrä on vakio :D :D Mutta pakko myöntää, että isoin työ on vielä edessä. 

Muuten on ollut aika tasaisen rauhallista. olen kotiutunut hyvin taas omakotitalo elämään. Ihana oma rauha eikä tarvitse välittää oikein mistään mitään. Voi metelöidä (popittaa)  kunnolla eikä tarvitse miettiä, häiriintyykö naapuri.

Nyt menen hetkeksi kutomaan ennen kuin Ystis tulee. Vielä olis 5 lankalaatikkoa katsomatta. Sen jälkeen alkaa tuo työläin vaihe.

Aurinkoista päivää kaikille. Anteeksi,kun tämä kirjoittaminen on näin epäsäännöllistä. Toivottavasti joku vielä käy kurkkimassa,kirjoitanko mä mitään tänne. 🌞🌞🌞🌞

Ajatuksia ja käsitöitä osa 2

En tykkää yhtään tästä keväästä - vieläkään. Jostain syystä kevät saa minut apeaksi ja alan ajatella ja pyöritellä asioita mielessäni, ja siitähän ei seuraa muuta kuin hirvittävä päänsärky.

Nyt olen miettinyt asioita vuosikymmenten taakse aina 80 -luvulle ja siitä eteenpäin. Mieleeni on noussut, että miksi en panostanut kouluun, ja läksyihin, paremmin ja r kuin paraskin hikipinko. En tarkoita, että olisin jättänyt läksyjä tekemättä ja ettenkö aina yrittänyt parastani,mutta jotenkin on tullut tunne, että olisin saattanut vielä enemmän kyetä tsemppaamaan.
Yläasteella  vuosina 83-86 olisi ollut hyvä mahdollisuus hikipinkoilla, koska olin kiltti,kotona viihtyvä teini. Mutta ei.
Samaten lukion alussa oli kaikki edellytykset paneutua kouluun, mutta tyhmänä kuvittelin sen silloisen lukemisen riittävän.
17 -vuotiaana aloin sitten elää "hurjaa" nuoruutta bestiksen kanssa, mikä heijastui kyllä kouluunkin. ( silloin en sitä myöntänyt) Jos nyt voisi elää uudestaan tuon ajan, keskittyisin enemmän kouluun. Aikuisten oikeasti.
Ei niin, ettenkö saanut suht hyvän päästötodistuksen lukiosta ja ok ylioppilastodistuksen, mutta silti - olisi voinut olla parempikin. On se, että tarvitaan 31 vuotta tuon myöntämiseen. Kaiken huippu oli, että reppasin kirjoituksissa ruotsin yhdellä pisteellä ja jouduin kirjoittamaan sen syksyllä uusiksi. Silloin korjasinkin tilanteen kirjoittamalla siitä kunnon arvosanan. Olisi senkin voinut tehdä keväällä ja saada lakin "oman" vuosikerran kanssa. Eipä sillä lakilla mitään ole tehnyt. Yhtenä vappuna taisin viedä sen ulkoilemaan,mutta muuten se on ollut laatikossaan varastossa.

Toinen asia,mikä on saanut mietteliääksi, on se, ettei mulla ole ollut koskaan vakituista työpaikk aa - sori,nyt huijasin. Olihan mulla kioskilla vakipaikka,mutta se oli osa-aikainen. On se, että vaikka kävi töissä,sai toimeentulotukea. Miten niin oli pieni palkka...
Tuo kohta,jolloin mun ikäluokkani olisi siirtynyt työelämään, osui juuri siihen 90-luvun lamaan. Mua on aina painanut tuo ja sen myötä tullut kakkosluokan kansalaisen -tunne. Tokihan mun ikäisistä saatiin työpaikkoja, mutta oli paljon myäs meitä, jotka ei päästy normaaliin elämänrytmiin eli että käydään päivittäin töissä. olihan silloin nämä 6kk työllistämispätkät, mitkä ainakin mulle,olivat tosi tärkeitä. Sain sen hetken olla kunnon kansalainen,joka kävi päivittäin töissä.
Olen koko aikuisikäni kärsinyt tuosta, ettei ole ollut normaalia työkuviota. Siitä mua ei voi syyttää, ettenkö olisi hakenut elämässäni töitä; hain vaikka mitä,mihin olisi ollut edes teoriassa mahdollisuus päästä,mutta ei kun ei.
Äiti kyllä yritti lohduttaa ja tsempata parhaansa mukaan ja tokihan se hieman auttoi. Ja se, ettei äiti koskaan syyllistänyt tai sanonut mua laiskaksi tai työtävieroksuvaksi,koska sellainen en ollut.

90 -luvulla kävin vaikka minkälaisia ATK -kursseja, kun silloin oli tää tietotekniikka buumi kovimmillaan. Silloin pääsin kyllä useisiin paikkoihin haastatteluihin,mutta siihen se sitten tyssäsi. Vasta muutettuani exän luo Vantaalle, pääsin ATK-osaamiseni johdosta töihin - määräaikaisilla soppareilla.
Sekin homma tyssäs,kun exän työpaikka siirtyi Lahteen ja tietenkin seurasimme vakityöpaikan omaavaa . Mietittiin sitä, että olisin kulkenut täältä Hesaan töihin, mutta mun palkalla olisi vain rahoittanut työssäkäyntiä,joten se siitä ideasta. Sitten muutuin taas kakkosluokan kansalaiseksi.

Vuonna 2004 alkoivat sitten kuolemantapaukset tärkeiden ihmisten kohdalla. Tapaninnpäivänä 2004, kuoli mun ystäväni 44-vuotiaana aivokasvaimeen. Seuraavana kuoli Mammu toukokuussa 2005 ja siitä 1,5 vuotta eteenpäin,niin kuoli äiti. Enää ei sitten olekaan kuin yksi läheinen ihminen kuolematta.
Periaatteessa on vielä äidin sisko ja veli elossa,( ja serkku) mutta ovat eri kategoriassa kuin A,joka oli ja on mun tukeni ja turvani - ollut äidin kuolemasta saakka. 

Nykyään jaksaminen on vaihtelevaa. Väillä tuntuu, etten yksinkertaisesti halua tehdä muuta kuin nukkua ja odottaa seuraavaa päivää, jos se vaikka olisi parempi.  Joidenkin normaali asioiden,astianpesukoneen tai pesukoneen tyhjentäminen,pyykkien kerääminen yms., tuntuvat ylitsepääsemättömän työläiltä. Samoin ruoanlaittaminen. ilman Ukkokultaa en edes tiedä, olisiko mua enää. Häneltä saan voimia jatkaa. Hän on kyllä ihanan huomaavainen ja pitää kuin kukkaa kämmenellä. Hän saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mitkä ovat minulle isompia asioita kuin uskottekaan.

Toinen henkilö, joka pitää mua pinnalla, on ikioma Ystikseni, jonka kanssa kahvitellaan lähes päivittäin ja välillä tehdään retkiä sinne sun tänne. Nyt retkeilyt on retkeilty,kunnes tämä korona "villitys" menee ohi, mutta kahvittelut jatkuvat. Hän on ottanut kanssani sen linjan, että jos en lupaa lähteä jonnekin,hän jankkaa niin kauan että lähden. Toisin sanoen, "mä lähden tai itken ja lähden" :D Ikinä en ole vielä lähtöäni katunut.

Ystis kävi äsken ja sain annettua hänelle ne Sinikka Nissin ohjeella kudotut "Sinisiä unelmia"-sukat. Aivan ihana malli kutoa, kuten muutkin Sinikan sukat.

Kuva ei ole paras mahdollinen,koska on otettu kännykällä,joka kostaa heti mun käsien tärinän kuvan laadussa. Yritän muistaa vaihtaa tämän parempaan, kunhan käsittelen  oikean kameran kuvat. Ja toisaalta, noita ei ole huoliteltu - en tykkää höyryttää valmiita sukkia - mun mielestä siitä menee uuden sukan tuntu. Ainakaan oman väen sukkia en höyrytä.

Ei maar, kai mä suuntaan suihkuun ja kutomaan,

Sii juu taas myöhemmin.
Aurinkoista päivää!

Ajatuksia ja käsitöitä

Ei se sitten osaa päättää onko talvi vai kevät. Joka toinen päivä on lunta ja joka toinen päivä on niiiiiin keväistä.
Tai no, samapa tuo - kevät on vuodenajoista se, mitä olen aina inhonnut eniten. Mä en pidä yhtään keväästä. Äiti aina ihmetteli sitä,mutta kukin tyylillään. olen aina sanonut, että olen mörrimöykky,joka tykkää pimeästä.

Piti kirjoittaa jo paljon aiemmin, mutta kuulin nuoruuden ystäväni ( ja ihastukseni) nukkuneen pois muutama viikko sitten. Hän oli saanut sairaskohtauksen ja se oli siinä. Yksi pysäyttävistä asioista oli se, että hän oli vasta 49v ; 3 kk vanhempi kuin minä. Ei tässä iässä vielä kuulu kaveripiirin pienentyä kuolemien takia. (toinen kaveri nukkui pois 3,5 vuotta sitten 54 vuotiaana) Jotenkin nuo ovat pysäyttäneet - etenkin tämä viimeinen. olimme hänen kanssaan paljon tekemisissä ja näin ollen on paljon muistoja - hyviä ja huonoja, Olen miettinyt, pitäisikö hakea "hurjan nuoruuden" aikaiset albumit varastosta ja katsella kuvia, ja tehdä siten surutyötä. Toisaalta tulee häntä ajatellessa haikea ja ikävä olo,mutta toisaalta vetää suuta hymyyn,kun muistelee,mitä kaikkea teimme yhdessä.
Aikoinaan mietimme, menisikö suhteemme pitemmälle,mutta päätimme yhteistuumin pysyä ystävinä ja olla riskeeraamatta ystävyyttämme,jos suhde ei toimisikaan.
Emme kovin usein viestitelleet tms, mutta kun hän tuli kuvaamaan äitini hautajaisiin joulukuussa 2006, tuntui, ettei välivuosia ollut yhtään. Sen jälkeen pidimme alkuun enemmän yhteyttä jonkin aikaa,mutta sitten se jäi. Ehdimme sopia, että nähdään jossain välissä, mutta sitä väliä ei sitten koskaan tullut. Se tuntuu nyt haikealta.

Kyllä pitäisi nähdä vanhoja ystäviään useammin, mutta laittaa omat haasteensa,kun itse olen Orimattilassa ja muut ovat Koskissa tai muualla. En edes tiedä, missä kaikki ydinporukastamme ovat. Ja onhan se niin, että vuosien kuluessa ihmiset ovat myös muuttuneet.  Leevi & The Leavingsin sanoin "Kovin helposti ei kiinni saa, sitä kadonnutta nuoruuttaan.." Taitaa oikeasti olla ihan mahdotontakin. Siinä on vissi ero, onko 20 vai 50 vuotias.

Puikot ovat heiluneet vaihtelevasti. Olen saanut tehtyä joululahjoja ja vähän muutakin. Itselleni epätyylillisesti mulla on 3 keskeneräistä työtä; 2 joiden tekemiseen täytyy keskittyä ja telkan katselua varten yksi ns.aivoton.
Tällaiset ovat valmistuneet ( ja olen saanut kuvattua)

Ukkokullan pystyraidat

Kaverille heppasukat.Kuva Pinterestistä

Perussukat Novitan Tähti -langasta. Oikeasti tummanharmaata,vaaleanharmaata ja lvalkoista

Kai mä menen jatkamaan kutomista.

Aurinkoista viikonloppua!

Aika kuluu ihan huomaamatta

Jotenkin tässä on mennyt taas yli kuukausi kirjoittamatta. Sovitaan, että se johtuu näistä helteistä. En vaan ole jaksanut kirjoittaa - olen vain ollut tuskastuneena tähän kuumuuteen. Olen aina ollut sitä mieltä, että kesällä saa valittaa kuumuudesta, kunhan ei talvella valita kylmästä. Kylmää vastaan pystyy pukeutumaan, mutta helteellä ei ole mitään konstia.
Kaiken huippu on se, että ainoa kunnon uintipaikkakin on mennyt oudoksi näiden helteiden takia, vaikka onkin lähdepohjainen järvi. Itse en ole siellä käynyt,mutta kuulin, että iho jää limaiseksi uinnin jälkeen eli kotona on pakko mennä suihkuun. Niinpä ratkaisin asian siten, että käyn vain suihkussa kotona - enpähän polta nahkaani auringossa. Toisekseen, mä saan niin helpolla ihottuman, että olisi silkkaa tyhmyyttä mennä uimaan sinne. Tieto tuosta limaisuudesta tuli kaverilta, joten uskon sen pitävän paikkansa.

Kotonakaan ei pääse kuumuutta pakoon. Olisi kyllä ilmastointikone,muttei paikkaa,mihin sen saisi. Eksä kyllä teki "vaihtoikkunan"missä on paikka ilmastointikoneen poistoputkelle, mutta saranat ovat joka ikkunaan väärällä puolella. Eipä sille muutenkaan oikein paikkaa olisi. Jos sitten joskus, kun muutan Mäntymäelle Ukkokullan luokse.
Niinpä ratkaisuna on ollut, että verhot visusti kiinni ja kaksi pöytätuuletinta pörrää viipperät punaisena. Helpottaa vähän.....kun on viipperän vieressä.

Syöminen on jäänyt tosi vähiin. Joo, tiedän, että pitäisi syödäkin juomisen lisäksi. Mä en vaan jaksa ( eikä huvita) laittaa ruokaa. Pitäisi tehdä joku salaatti tms. Kaikki vaan on kiinni Ukkokullasta, kun se "omi" mun auton,kun omansa on rikki. Meillä syödään sitä,mitä hän sattuu tuomaan kaupasta. Eilen toi Italian padan ja jauhelihaa,mutta lopputulos oli se, ettei kumpikaan halunnut syödä mitään lämmintä.

Tuli tuossa parisen viikkoa sitten täytettyä vuosia :( Enää yksi numero välissä ennen 50ntä. Mä en halua olla näin vanha. Joo, tiedän, että ikä on vain numeroita,mutta siitä huolimatta... Mulla on vielä liian paljon kutomatonta lankaa enkä muutenkaan ole vielä kutonut tarpeeksi. Muutenkin on paljon asioita,mitä pitää vielä tehdä,nähdä ja olla.
Yksi syy mun vanhenemiskam..ahdinkooni on se, että isä oli just täyttänyt 65v ja äiti oli 62v kuollessaan. Fiksuna olen laskenut, että tuolla kaavalla mä olen 59v kuollessani. Arvatkaa, ahdistaako tuo ajatus, joka on ollut korvien välissä jo monen monituista vuotta. ( laskin sen aika pian äidin poismenon jälkeen ja siitäkin tulee tänä vuonna 12 vuotta)

Siitä  olen tyytyväinen, että olen jaksanut heilutella puikkoja, vaikka onkin ollut näin kuuma. Tein pikkuserkulle 70vee lahjaksi huivin ja parit sukat sekä joululahjojakin on valmistunut. Olisikohan tämä se vuosi, ettei tule joulupaniikki. Toisaalta - jouluun on enää vajaat 23 viikkoa, jos laskin oikein.

joululahjaksi Piirakkasukat

joululahjaksi Niina Laitisen Twist or not -sukat

varressa kierrejoustin. Nämäkin menossa joululahjaksi

Lisää piirakkasukkia joululahjapakettiin

toiset kierrejoustin sukat Pukin konttiin

Kamun raitasukat

Novita Elegiasta tehty huivi 70 vee lahjaksi pikkuserkulle

tärähtänyt kuva ekoista tekemistäni ampiaispesistä. Uskomatonta, mutta ne toimii. Ei ole koko kesänä ollut parvekkeella amppareita sen jälkeen,kun laitoin yhden pesän sinne

Oltiin viime viikon torstaina "Noitien" kanssa viettämässä mökkipäivää Urajärvellä, mistä yksi Noita oli vuokrannut mökin kesäksi. Osui sitten lähestulkoon kesän ainoa viileä/kylmä päivä. Sisukkaasti istuttiin rannassa kutomassa -  Fleece takit päällä. Oltiin niin suunniteltu uivamme ja lilluvamme järvessä, muttei ilma houkutellut.  (Noita --nimitys tulee käsityöpiiristämme, jolle ulkopuolinen keksi nimen Noitapiiri) Niinpä me nautimme mökkipäivästä muuten - syötiin hyvin,höpötettiin ja naureskeltiin.

Asiasta kuudenteen, sain toukokuussa Kamulta nimpparilahjaksi Karjalanneidon. Siitä sanotaan, ettei se viihdy paahteisella paikalla. Ilmeisesti mulle tulleille ei ole kerrottu sitä, koska mun parveke on tosi paahteinen. Jos se viihtyi viime vuonna siellä, niin viihtyy se nytkin, vaikka on paljon kuumempaa kuin viime kesänä.

Eka kuva otettu 26.5. ja toinen kuva pari päivää sitten. Päätelkää itse, viihtyykö Karjalanneito mun partsilla :D

Pitkästä aikaa paljon kuvia :)

Nyt tää menee keittämään kahvia ja siirtyy sitten kutomaan. Kuten sanottu - joulu tulee väistämättä koko ajan lähemmäksi.

Aurinkoisia kesäpäiviä kunnes jälleen kohtaamme. Yritän kirjoittaa nopeammin kuin viimeksi....