Jarkko Stenius: Nyrkkisankari

Lukemattomien teinipoikien mielestä lukeminen on nössöä ja kirjan pitäminen kädessä noloa. Jarkko Steniuksen Nyrkkisankari (2015 Like) on katu-uskottava teos, jota koviskin kehtaa julkisesti lukea. 

Nyrkkisankari on oiva vinkki siis kaikille niille, jotka näin joulun alla kiertelevät epätoivoissaan kirjakaupoissa etsimässä lahjaa lukemista vieroksuvalle nuorukaiselle. Tämän kirjan ilmestyminen lahjakääreestä ei varmasti ole nuoren miehenalun mielestä niin karvas pettymys kuin moni muu teos.

Jarkko Stenius käy kirjassaan läpi kovan elämäntarinansa itseään ja muita säästelemättä. Isänsä hylkäämä pikkupoika päätti kasvattaa itselleen niin paksun kuoren, ettei mikään tunkeutuisi sen lävitse. Suojamuuri oli rakennettava, jotta poika pysyisi järjissään, kun äidin uudet kumppanit osoittautuivat aina vain pahemmiksi kusipäiksi. Opettajillekaan poika ei koskaan kelvannut – hän oli liian raisu ja äänekäs. Liikunnasta tuli aina seiska, vaikka poika oli Helsingin paras painonnostaja. Opettajan mielestä pojan olisi pitänyt näyttää taitonsa normaalimmissa lajeissa.

Treenaamisesta tuli pojan pakokeino. Hän harjoitteli hullun lailla jo 12-vuotiaana ja mitä rankempia lajeja sen parempi. Painonnostoa, bodausta, kickboxingia ja thaiboxingia. Vapaa-ajalla poika esitti kovanaamaa ja veti tuntemattomia turpaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään. Elämä ei ollut tarpeeksi rajua. Jotain vielä kovempaa pitäisi kokea.

Ranskan muukalaislegioonan sanotaan olevan maailman kovin armeija - maanpäällinen helvetti - ja se oli juuri sitä, mitä Stenius nuorena miehenä luuli seuraavaksi kaipaavansa. Puoli vuotta äärimmäistä harjoittelua, menolippu Pariisiin ja legioonan luukulle ilmoittautumaan. Löytyisikö sieltä vastaus tyhjyyden tunteeseen?

Legioonalaisten elämä on käsittämättömän rankkaa, mutta Stenius oli pettynyt:  legioona oli aivan liian nössö mesta. Äärimmäinen rääkkäys toi hetkittäistä nautintoa, mutta ahdistus kasvoi aina vain suuremmaksi. Stenius halusi takaisin kehään: tappelemaan ja hakkamaan vastustajan tohjoksi. Legioona sai jäädä.

Eivät Steniuksen rankat kokeilut tähän loppuneet. Kotimaassa mukaan tuli thainyrkkeilyn ja treenaamisen lisäksi ryyppääminen, ja matsien ja viinan värittämää elämää jatkui monta vuotta. Vaikka kehässä tuli menestystä ja ympärillä pyöri selkääntaputtelijoita, Stenius tunsi edelleen olevansa keskellä kammottavaa yksinäisyyttä.  Vihdoin hän ymmärsi, että jatkamalla tätä rataa hänen pärstänsä komeilisi ennen pitkää Alibin kannessa. Ratkaisu tyhjyyden tunteeseen ei tulisi koskaan löytymään kovuudesta vaan jostain aivan muusta.  

Steniuksen kaltaisia poikia on paljon. Rikkinäisistä kodeista tulevia, koulumaailmaan sopeutumattomia, herkkyytensä peittäviä häirikköjä, jotka ovat täynnä vihaa, raivoa ja häpeää kelpaamattomuudestaan. Näille pojille Steniuksen rankka omakohtainen tarina voi hyvässä lykyssä opettaa jotain, niin ettei jokaisen tarvitsisi rypeä omassa elämässään yhtä syvällä. Meille keskiluokkaisille kermapeffoille kirja taas näyttää rajulla tavalla, etteivät kaikki ponnista elämään suinkaan samoista lähtökuopista.

Nyrkkisankari rusahtaa lujaa lukijan tajuntaan. Jos tämä teos ei saa tietokonepeleihin addiktoitunutta nuorta irrottautumaan virtuaalimaailmasta, niin ei sitten mikään.

Tartu tähän:

1. Jos rankat tositarinat kiinnostavat sinua.

2. Jos haluat lukea kiinnostavan selviytymistarinan.

3. Jos olet urheiluhullu.