John Steinbeck: Routakuun aika

Steinbeckin pienoisromaani Routakuun aika (2016, Tammi suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) ilmestyi alun perin vuonna 1942. Se joutui saman tien kiellettyjen kirjojen listalle kaikissa niissä maissa, joissa natsit pitivät valtaa. Italiassa sen hallussapidosta napsahti kuolemanrangaistus.

Välillä sitä havahtuu konkreettisesti siitä, miten hienoa on elää maassa, jossa kiellettyjen kirjojen listoja ei enää ole ja mitä tahansa opusta voi heilutella kädessään ilman että kukaan tulee pidättämään ja heittämään tyrmään. Monessa muussa maassa tilanne ei ole edelleenkään näin auvoinen ja se tuppaa meiltä suomalaisista joskus pahasti unohtumaan.

Steinbeck kertoo pienessä kirjassaan suuren tarinan, joka saa alkunsa siitä, kun miehittäjät valtaavat pikkukylän jossain päin Eurooppaa. Miehittäjiä ei kutsuta natseiksi, mutta lukija kyllä tajuaa viittauksen. Kylän pormestari on lähtenyt rauhallisena sunnuntaiaamuna kalaan ja kaikki 12 varusmiestäkin ovat kaukana, joten miehittäjien on helppo saapastella paikalle.

Miehittäjät kuvittelevat, että kyläläiset ryhtyvät ilomielin yhteistyöhön heidän kanssaan ja että sodan loputtua he voivat itse jäädä asustelemaan valloittamilleen maille. Toisin käy. Kyläläiset eivät toivota vieraita tervetulleiksi, vaan lyövät kapuloita rattaisiin, minkä ehtivät. Umpimielisen vihaisesti he tuijottavat valloittajiaan ja vihanpidon jatkuessa on miehittäjien ryhdyttävä käyttämään yhä väkivaltaisempia keinoja vastarinnan murtamiseksi. Huonoin seurauksin. Väkivallasta kun ei koskaan seuraa kuin yhä suurempaa vihaa.

Sodanvastainen Routakuun aika on ajankohtainen teos, joka on kestänyt hyvin aikaa. Se panee miettimään menneitä ja sitä, mikä kirjassa oli aikanaan natseille liikaa. Se panee myös miettimään nykyaikaa: sananvapautta, kiellettyjä kirjoja, sotia, valloittajien julmuutta, valloitettujen vastarintaa ja vihanpidon loppumatonta kierrettä monissa maailmankolkissa.

Se panee miettimään myös Suomea. Voisiko joku kirja vielä aiheuttaa meilläkin sellaisen kohun, että se koetettaisiin kieltää? Voiko Suomessa ottaa kantaa vapaasti? Voiko taiteen avulla vapaasti arvostella vaikkapa viranomaisia heidän väärinkäytöksistään? Mikä aihe on meidän maassamme tabu?

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

3. Jos haluat tutustua nobelistin vähemmän tunnettuun tuotantoon.

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvosen uusin teos Kun aika loppuu (2015 WSOY) odotti yöpöydälläni monta viikkoa ennen kuin tartuin siihen. Jostain syystä välttelin sitä. Tiesin, että se on hyvä – olinhan pitänyt Hirvosen muistakin teoksista paljon. Siitä huolimatta en saanut sitä aloitettua. Aina joku muu kiilasi jonossa Hirvosen ohitse.

Kun sitten vihdoin ryhdistäydyin ja aloin lukea, en voinut laskea kirjaa käsistäni. Niin tiivistunnelmaisen ja ajatuksia herättävän tarinan suosikkikirjailijani oli taas saanut aikaan. Jälkeenpäin harmittelin vain sitä, miksi ihmeessä vetkuttelin aloittamisen kanssa niin pitkään?

Hirvosen kirja kertoo tulevaisuuden Suomesta, muttei hänen teostaan voi dystopiaksi kutsua, vaikka asiat ovatkin menneet huonompaan suuntaan. Ilmastonmuutos on edennyt, mutta mitään katastrofiaikaa ei vielä eletä. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä on kasvanut ja tyytymättömyys maailman menoon on lisääntynyt monilla. Kaikenlaisia ääriryhmiä on entistä enemmän.

Kirjan keskiössä on eräs melko tavallisen oloinen suomalainen perhe. Viisikymppinen äiti Laura opettaa yliopistolla ilmastoasioita. Isä Eerik on maailman tilasta huolestunut arkkitehti. Tytär Aava puurtaa Somaliassa lääkärinä. Ja sitten on vielä Aslak: hiljainen ja syrjäänvetäytynyt poika, joka on aina ollut omanlaisensa. Kummajainen, jota on yritetty ymmärtää ja auttaa siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tarina saa alkunsa siitä, kun Aslak seisoo Helsingin keskustassa Lasipalatsin katolla ja tähtää pienoiskiväärillä alla kulkevia ihmisiä. Hän tähtää ensin nuoreen naiseen ja painaa liipaisinta. Tähtää sitten uudelleen ja osuu vierellä kulkeneeseen vanhempaan naiseen. Hänen kätensä ei tärise, kun hän laskee kiväärin hetkeksi alas suunnatakseen sen taas uudelleen pakokauhun vallassa juokseviin ihmisiin.

Vaikka Hirvosen romaani käsittelee isoja asioita: ekoterrorismia, ilmastonmuutoksen seurauksia ja maailman kahtiajakautuneisuutta, minulle romaani avautui ennen kaikkea kuvauksena yksinäisyydestä. Laura ja Eerik eivät pariskuntana kohtaa toisiaan eivätkä lapsiaan. Siksi lapsetkaan eivät voi kohdata vanhempiaan eivätkä toisiaan. Aava pakenee yksinäisyyttään täydellisyyden tavoitteluun ja lopulta maailman ääriin. Aslak on pahiten pihalla ja outoudestaan johtuvan yksinäisyyden vanki loppuun saakka.

Hirvonen kertoo sivuliepeessä, että kirja sai alkunsa kolmesta kysymyksestä. Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskomme siihen, että maailmaa voi muuttaa? Näihin kysymyksiin hänen romaaninsa ei kuitenkaan anna vastauksia.

Loppuun päästyäni mietin järkyttyneenä, että näin voi käydä kenelle tahansa. Tässä tarinassa mikään ei ollut kenenkään syytä ja kaikki oli kuitenkin kaikkien syytä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ajateltavaa.

2. Jos olet kiinnostunut ympäristöasioista.

3. Jos haluat suosia kotimaista laatukirjallisuutta.

Ray Bradbury: Fahrenheit 451

Vuosi 2015 on julistettu kirjan vuodeksi. Tänä vuonna kirja-alan eri toimijat puhaltavat yhteen hiileen pitääkseen kirjan pinnalla ja saadakseen ihmiset lukemaan enemmän.

Kirjan teemavuosi osuu oikeaan ajankohtaan myös muuten. Terrori-isku Charlie Hebdo –toimitusta vastaan oli hyökkäys sanoja ja kuvia vastaan. Mustahuppuiset Isis-sotilaat mestaavat sananvapautta edustavia toimittajia ja polttavat paheellisina pitämiään kirjoja. Nigeriaa piinaava Boko Haram –lahko ilmoittaa jo nimessään, että kirjat on kielletty.

Kirjan vuotta voi kunniottaa lukemalla Ray Bradburyn scifi-klassikon Fahrenheit 451:n (1953; suom. 1966), joka on ajankohtaisempi kuin moni nykyajan teos. Sen teema sopii kirjan vuoteen kuin kynä mielenosoittajien käteen Tasavallan aukiolla Pariisissa.

Bradbury maalaa lukijan eteen kauhistuttavan kuvan tulevaisuuden maailmasta, joka kuulostaa yllättävän tutulta. Jokainen tavoittelee vain omaa henkilökohtaista etuaan. Yhteinen hyvä ei kiinnosta ketään. Ihmisille syötetään sekalaista viihdettä, jotta he pysyisivät  mahdollisimman ajattelemattomina ja typerinä. Kodeissa on seinän kokoiset näytöt, jotka vilkkuvat ja hohtavat taukoamatta. Jokainen on toisensa peilikuva. Kuulostaako tutulta?

Kukaan ei puhu mitään järkevää, sillä asioiden väliset suhteet on hävitetty. On olemassa vain valtava määrä irrallisia tuotemerkkejä, vitsejä ja lausahduksia, joita ihmiset toistelevat toisilleen päivästä toiseen. Merkityksellisiä sisältöjä ei enää ole. Kaikki on abstraktia, sekavaa sotkua. Epämääräistä ahdistusta käydään purkamassa vauhtihurjastelemalla maanteillä. Jos siinä joku viaton ohikulkija saa surmansa, se on hänen oma vikansa: mitäs käveli eteen. 

On olemassa vain yksi totuus, joka saadaan aikaan tuhoamalla kaikki muut totuudet. Palomiesten konkreettisena tehtävänä on kärventää kielletyt kirjat tuhkaksi. Guy Montag on yksi heistä. Lähes joka yö hän roihauttaa pari kolme taloa tuleen ja katsoo kuinka liekit hotkivat kirjat kuoliaiksi.

Montagin elämä alkaa järkkyä, kun hän tapaa nuoren tytön, joka kertoo tälle ajasta, jolloin ei tapettu, ei tuhottu, ei poltettu. Toinen tapaus saa Montagin suunniltaan. Eräänä yönä hän polttaa kirjojen mukana myös niiden omistajan, vanhan naisen, joka ei suostu lähtemään talosta. Kirjoissa täytyy olla jotain tärkeää. Ei kai kukaan huvin vuoksi itseään polta, Montag ajattelee ja päättää perehtyä asiaan - peruuttamattomin seurauksin.

Bradburyn teoksessa on iso sanoma. Jos elämä on pelkkää hupia, se alkaa ennen pitkää ahdistaa. Jos ihmisillä on liian hauskaa kotona, he unohtavat maailman. Kun ihmisiltä viedään elämisen merkitys, ei millään ole enää mitään merkitystä.

Fahrenheit 451 on edelleen varsin voimakas lukuelämys. Se käsittelee uskomattoman tarkkanäköisesti meidän aikaamme ja toimii oivallisena lukuparina vaikkapa Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät –kirjan kanssa. Se on hyvä lukuvinkki myös trendikkääseen dystopiakirjallisuuteen hurahtaneelle nuorelle lukijalle.

Huom! Viesti kustantajalle - uusi raikas käännös tarvittaisiin. Tämä vanha suomennos on aikansa elänyt ja tunkkainen! 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea erityisen ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

3. Jos olet koukussa dystopiakirjallisuuteen.

Garr Reynolds: Esityksen suunnittelu: zen ja pelkistämisen taito

Maailma muuttuu yhä nopeammin ja useimmiten parempaan suuntaan. Mutta on yksi asia, joka näyttää junnaavan paikoillaan vuodesta toiseen. Puuduttavan tylsät powerpoint-esitykset tulivat riesaksemme parikymmentä vuotta sitten ja valitettavasti jäädäkseen.

Garr Reynolds yrittää saada tähän asiaan muutoksen kirjansa Esityksen suunnittelu: zen ja pelkistämisen taito (2009 Docendo, suom. Eero Sarkkinen) avulla. Hän pyrkii parantamaan kaikkia maailman tylsiä powerpoint-esityksiä japanilaisen zenin hengessä: kaikki turha karsitaan ja jäljelle jätetään vain olennainen.

Reynolds toteaa, että powerpoint-esitykset ovat lähestulkoon aina samanlaisia. Surkeita. Kalvot on kirjoitettu täyteen tekstiä. Ne ovat epäselviä ja sotkuisia. Huonoimmissa tekeleissä koko esitys on kirjoitettu kalvoille. Tällainen ääneenluku sopii vain yleisölle, joka koostuu lukutaidottomista. Muuten koko esitys on pelkkää kuulijoiden ajan haaskausta.

Esityksessä pääpainon tulisi olla itse esityksessä - esiintyjässä ja hänen viestissään. Diojen tehtävänä on pysyä taustalla tukemassa viestiä mielenkiintoisesti ja yllättävästi. Kalvosta toiseen etenevät luetelmat eivät herätä kiinnostusta. Sen sijaan kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Helppoa - ja niin vaikeaa!

Toinen powerpoint-esitysten perisynti on se, että lyhyessä ajassa yritetään sanoa asiasta kaikki mahdollinen. Ehkä esiintyjä kuvittelee näin näyttävänsä erityisen asiantuntevalta. Valitettavasti kuulijat eivät ole samaa mieltä. Yksinkertaiset ja selkeät esitykset, antavat esiintyjästä asiantuntevamman kuvan kuin monimutkaisesti puhuva ja täysiä kalvoja näytölle näpsäyttelevä tyyppi.

Jotkut selittävät huonoja powerpoint-esityksiään sillä, ettei heidän aiheestaan ole mahdollista tehdä mukaansa tempaavaa esitystä. Pötyä! Kaikesta voi puhua selkeästi ja mielenkiintoisesti. Kaikkiin esityksiin voi liittää havainnollistavia kuvia. Kaikista aiheista on mahdollista kaivaa esiin ydinsanoma ja tuoda se esille siten, ettei yleisö nukahda. Uudesta tietoliikennejärjestelmästä, organisaatiomuutoksesta tai lonkkaleikkauksesta. Ihan. Mistä. Tahansa.

Meillä kaikilla on kokemusta unettavista powerpoint-esityksistä. Miksi sitten niin harva poikkeaa vallitsevasta käytännöstä ja tekee kiinnostavan ja mieleenpainuvan esitelmän? Jos johto esittelee asiansa puuduttavasti, voi alaisen olla vaikea tehdä toisin. On riskitöntä noudattaa samaa kaavaa kuin muutkin. Toisin tekeminen vaatii aina enemmän ja helpommalla pääsee, jos ei muuta mitään.

Koska powerpoint-esitykset ovat pääsääntöisesti kelvottomia, on helppoa olla muita parempi. Tehdä vaikutus ja jäädä mieleen. Sitä paitsi on rennompaa astua lavalle, kun tietää, että yleisö kuuntelee, eikä tee omiaan. 

Ei sinusta kenties kertaheitolla tule Steve Jobsin kaltaista hurmoksen herättävää puhujaa, mutta aloita jostain. Esimerkiksi siitä, että luet tämän kirjan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tulla paremmaksi esiintyjäksi.

2. Jos haluat tehdä vaikutuksen powerpointin avulla.

3. Jos haluat oppia viestimään paremmin.

Lauri Järvilehto: Hauskan oppimisen vallankumous

Ala-asteen opettajani uskoi järkähtämättömästi ulkoa opetteluun. Neljä vuotta me hänen oppilaansa pänttäsimme oppikirjoja ulkoa. Tunnilla opettaja hiillosti meitä kyselemällä väliotsikoita ja kuvatekstejä. Ne oli osattava kuin vettä vaan. 

Kokeissa sanamuodon täytyi olla täsmälleen sama kuin oppikirjassa – jopa väärästä sanajärjestyksestä sai miinusta. En muista oppineeni ala-asteella juuri muuta kuin pelkoa epäonnistumisesta. Onneksi yläasteella touhu muuttui hiukan parempaan suuntaan (ja ala-asteen opettajani jäi, luojan kiitos, eläkkeelle).

Lauri Järvilehto pureutuu uudessa kirjassaan Hauskan oppimisen vallankumous (2014 PS-kustannus) tärkeään aiheeseen. Miten tehdä oppimisesta tehokkaampaa? Miten saada asiat pysymään päässä? Voisiko ilolla ja innostuksella olla jotain tekemistä tehokkaamman oppimisen kanssa?

Järvilehto nostaa kirjassaan esiin sen, mistä monet oppimistutkijat ovat jo jonkin aikaa toitottaneet. Tehokkaaseen oppimiseen tarvitaan sisäistä motivaatiota, aitoa kiinnostusta opittavaa asiaa kohtaan. Siihen tarvitaan myös kokemus flow’sta eli uppoutumisen tilasta, jolloin ajantaju katoaa ja kaikki tuntuu sujuvan. Lisäksi tarvitaan usko siihen, että jokainen voi oppia – se on mahdollista myös minulle.

Kaikki tämä saavutetaan parhaiten ilon kautta. Flow’ta ei synny ankeassa ilmapiirissä. Sisäisen motivaation herääminen vaatii vapautta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sitä ei synny, jos pitää pelätä. Tarvitaan intohimoa, leikkisyyttä ja hauskuutta. Jos teet sitä, mitä todella rakastat, harjoittelet automaattisesti enemmän ja opit asiat syvemmin ja helpommin. Niin yksinkertaista se on.

Hauskan oppimisen vallankumous on loistavaa luettavaa myös niille, jotka kärvistelevät ankeassa työilmapiirissä. Intohimo edistää tutkitusti sekä työhyvintointia että tuottavuutta ja siksi työelämän ankeuttajista tulisi pyristellä jokaisella työpaikalla mahdollisimman nopeasti irti. Viihtyvyys ei ole sivuseikka. Se on menestyvän yrityksen ja organisaation kantava voima.

Järvilehto antaa kirjassaan myös muutaman vinkin loistavista oppimispeleistä. Sellaisista peleistä, joissa opettavainen sisältö on integroitu täydellisesti koukuttavaan peliin ja lapsi oppii huomaamattaan vaikka mitä.

Järvilehdon suosittelema oppimispeli Fun English kaikkine osineen maksaa kympin ja on jokaisen euron arvoinen. Meidän 7-vuotiaamme oppi viikossa englannin kielen numerot, värit, eläimet, ruumiinosat sekä niiden kaikkien yhdistelmät. Tällaisia fiksuja pelejä lisää meidän perheeseen, kiitos!

Tartu tähän:

1. Jos olet opettaja ja haluat innostaa oppilaasi oppimaan.

2. Jos olet tylsistynyt työhösi.

3. Jos mietit, miten saisit lapsesi innostumaan ja oppimaan.

Franz Kafka: Oikeusjuttu

Franz Kafkan Oikeusjuttu (suom. 1946) kertoo Josef K:n epätoivoisesta yrityksestä selvittää, mistä häntä syytetään. Mitä ihmettä hän on tehnyt väärin? Missä kummassa sijaitsee tuo epämääräinen tuomioistuin, joka on asettanut hänet syytteeseen? Miten sinne pääsee vai pääseekö lainkaan? Onko tuomioistuinta olemassa ollenkaan? Miksi näin käy juuri hänelle? Onhan hän mielestään kunnollinen mies ja elänyt aina nuhteettomasti.

Oikeusjuttu kuvaa hyvin pienen ja hyväuskoisen ihmisen rimpuilua valtavan epämääräisen koneiston rattaissa. Koneiston, joka jyskyttää eteenpäin pysähtymättä ja jonka rattaista ei pääse irti. Josef K yrittää harata vastaan ja pyristellessään hän tulee takertuneeksi entistä tiukemmin systeemin liimaiseen hämähäkinverkkoon.

Mitä Franz Kafka sitten on tällä teoksellaan halunnut sanoa? Mitä Oikeusjuttu symboloi? Oikeusjuttua, kuten kaikkia muitakin Kafkan kafkamaisia teoksia on tulkittu vuosien varrella niin monella eri tavalla, että varmasti jokainen mahdollinen tulkinta on jossain vaiheessa esitetty. Mihinkään yhteisymmärrykseen ei ole päästy.

Muistan lukeneeni jostain, että Kafka on 1900-luvun kirjailijoista ylivoimaisesti eniten tutkittu ja tulkittu. Se ei ole mikään ihme, sillä hänen monitulkintaiset, kummalliset teoksensa avautuvat niin moneen suuntaan. Yhä uudet lukijasukupolvet löytävät niistä liittymäkohtia juuri sen hetkiseen maailmanmenoon. Kafka tuntuu aina yhtä ajankohtaiselta ja sen takia hänen teoksiaan onkin niin ilahduttava lukea.

Usein Kafkan outoja, arvoituksellisia ja epäloogisia maailmoja verrataan byrokratian sokkeloihin. Ihmiset eksyvät kelakaavakkeiden ja eu-tukien viidakoihin yhtä lailla kuin Josef K selvittäessään häneen kohdistuneita syytöksiä. Voisin lisätä verauskuvien joukkoon viime vuoden kokemuksen perusteella myös kuolinpesän selvittelyyn liittyvät käsittämättömät byrokratian koukerot. Kafkamaisuus ei ole siinäkään tilanteessa kaukana.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea ajankohtaisen klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle klassikolle.

3. Jos haluat tehdä tulkintoja.

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

”Kun rakkaus kuolee, kosto jää.”

Jännäreitä julkaistaan nykyään niin paljon, että joukkoon mahtuu hyvien helmien lisäksi myös paljon roskaa. Keskeneräisiä tekeleitä, jotka olisivat saaneet tehdä vielä monta kierrosta kustannustoimittajan (ja ainakin oikolukijan) kautta. 

Onko dekkaribuumin myötä jännärien rimaa laskettu, koska tiedetään, että huonokin dekkari myy, eikä niiden hiomiseen siksi kannata niin hirveästi paukkuja laittaa? Lukijan kannalta laadun epätasaisuus on tylsää.

Jari Järvelän Tyttöön ja pommiin (2014, Crime Time) oli ilo tarttua, sillä jo etukäteen tiesi, ettei tämä pomminvarma laatukirjoittaja jättäisi kirjaansa juonellisia tai kielellisiä kömpelyyksiä. Lisäksi tarina vaikutti erilaisuudessaan kiehtovalta. Tämän tekijän kyydissä nauttisi varmasti ja niin myös kävi.

Kaupungissa käydään kiivasta kilpajuoksua. Graffitimaalarit Metro ja Rust peittävät seiniä, aitoja ja junavaunuja tägeillään yön pimeydessä. Vartijat jahtaavat töhrijöitä, jotta heidät saataisiin korvausvastuuseen tekosistaan. Kaikki muuttuu eräänä yönä, kun takaa-ajo päättyy pahimmalla mahdollisella tavalla. Jäljelle jää vain kosto.

Tyttö ja pommi on tiivistunnelmainen jännäri epätavallisesta aiheesta. Järvelä kuljettaa tarinaansa vuorotellen graffitimaalari Metron ja vartija Jeren äänellä, eikä asetu kummankaan puolelle. Sen päätöksen hän jättää lukijalle, joka joutuu tarinan edetessä puntaroimaan ajatuksiaan monta kertaa. Kummallakaan ajojahdin osapuolella ei ole pelkkiä puhtaita jauhoja pussissaan, eikä koston kierteestä seuraa mitään hyvää.

Tyttö ja pommi todistaa hienosti myös sen, ettei koukuttavaan jännityskirjaan tarvita aina poliiseja, rosvoja, kuolinsyytutkijoita tai sarjamurhaajia. Taitava kirjoittaja loihtii jännittävän juonen melkein aiheesta kuin aiheesta. Tyttö ja pommi on mukaansa tempaava, kiehtova ja hyvin kirjoitettu. Juuri sellainen kuin hyvän jännärin kuuluu ollakin. Toivottavasti tämä ei jää Järvelän ainokaiseksi.

Huom! Käy kurkkaamassa myös, mitä kirjoja Jari Järvelä suosittelee. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavan ja todentuntuisen jännärin.

2. Jos olet kyllästynyt poliisivetoisiin jännityskirjoihin.

3. Jos vaadit jännityskirjaltakin kielellistä laatua.

Huom! Vetävä tarina nuorista graffitimaalareista vetoaa takuulla myös nuoriin lukijoihin.

Juhana Torkki: Puhevalta: kuinka kuulijat vakuutetaan

Juhana Torkin Puhevalta: kuinka kuulijat vakuutetaan (2006 Otava) on paras puhetaidosta kirjoitettu opaskirja, johon olen koskaan tutustunut. Se on selkeä ja johdonmukainen. Innostava ja kannustava. Se sisältää roppakaupalla konkreettisia ohjeita siitä, miten omasta puheestaan saa vakuuttavan. Hyvien ja huonojen puhe-esimerkkien avulla lukija viimeistään älyää, miten se tehdään – tai miten se pitäisi tehdä.

Puheiden pitäminen on monessa ammatissa arkipäivää ja suurin osa meistä joutuu puhujaksi myös vapaa-ajallaan, halusi tai ei. Moni odottaa häissä morsiamen isän ja bestmanin puhetta. Hautajaisissa jonkun on pidettävä muistopuhe. Tuoreelle ylioppilaalle olisi mukava lausua ääneen pari sanaa. Työkaverin läksiäisissäkin puhe olisi paikallaan. Valitettavan usein näistäkin puheista suurin osa on hävyttömän huonoja, yleensä nukuttavan tylsiä.

Torkki osoittaa kirjassaan, ettei onnistuneen puheen pitäminen ole mitään rakettitiedettä. Oikeastaan hän saa puhumisen vaikuttamaan hyvin yksinkertaiselta ja helpolta. Mistä sitten kiikastaa, ettemme osaa puhua? Yleensä mennään pahasti metsään jo ennen varsinaista puhetilannetta ja harjoittelun puute sekä huonot esiintymistaidot kruunaavat epäonnistumisen.

Noudattamalla Torkin muutamaa yksinkertaista neuvoa tulee heti paremmaksi puhujaksi. Lisävinkkejä saa lukemalla koko kirjan.

1. Muista, että puhe ei ole esitelmä. Sen tarkoitus ei ole jakaa tietoa, vaan vaikuttaa kuulijoiden tunteisiin ja sitä kautta asenteisiin.

2. Mieti kenelle puhut. Kuulijat määrittävät sen, millainen puheen pitää olla. Et voi pitää samaa puhetta kaikkialla.

3. Puheella on oltava päämäärä. Mieti etukäteen mitä haluat kuulijoiden ajattelevan puheesi jälkeen ja laadi puheesi sen perusteella.

4. Harjoittele puhetta kotona kunnolla. Puhujaksi ei synnytä, vaan tullaan harjoituksen kautta.

5. Lyhyt puhe on parempi kuin pitkä puhe. Aina.

Torkin kirjan jälkeen lukija tietää teoriassa, miten yksinkertaisista aineksista hyvä puhe syntyy. Sen jälkeen omat puhetaidot pitäisi saada hiottua hyviksi myös käytännössä. Se onnistuu vain yhdellä tavalla: harjoittelemalla, harjoittelemalla ja harjoittelemalla. Hyväksi puhujaksi ei synnytä, vaan se on määrätietoisen treenauksen tulosta. Aloita siis jo tänään ja pidä ensi vuonna puhe, joka muistetaan.

Tartu tähän:

1. Jos joudut työsi vuoksi pitämään paljon puheita.

2. Jos haluat hioa ilmaisuasi ylipäätään paremmaksi.

3. Jos olet päättänyt, ettei sinua enää koskaan muisteta nukuttavan pitkäpiimäisestä puheesta.

Väinö Linna: Musta rakkaus

Sairaalloisen mustasukkaisuuden riivaama mies pahoinpitelee puolisoaan ja vie lopulta molemmat tuhoon. Sitä ennen hän ehtii raivopäissään puukottaa myös puolisonsa entisen miesystävän. Kuulostaako tutulta? Väinö Linnan Musta rakkaus (1948 WSOY) on synkkä tarina synkästä aiheesta ja valitettavan ajankohtainen edelleen.

Insinööriopiskelija Pauli kulkee Tampereen katuja synkkänä ja tuskaisena. Rahahuolet painavat ja muiden ihmisten läsnäolo ahdistaa. Opinnot eivät etene, eikä insinööritiede häntä edes oikeastaan kiinnosta. Sedän jatkuvat vihjailut kuolleen isän hulttiomaisuudesta rasittavat. Vastaantulijoiden tuijotus häiritsee ja Pauli ottaa kasvoilleen halveksivan ja röyhkeän ilmeen. Elämällä ei tunnu olevan hänelle mitään annettavaa.

Työläiskorttelin ohi kävellessään hän huomaa Salmelan nuoren Marjatan ja alkaa piirittää tyttöä. Viattoman tytön palvova rakkaus hivelee Paulin itsetuntoa, mutta yhä useammin epäluulo saa vallan. Onko tyttö tosissaan vai pitääkö Paulia vain pilkkanaan? Onko tämä varmasti puhdas ja viaton? Lukija tietää alusta saakka, ettei tämä rakkaustarina pääty onnellisesti...

Linna rakentaa hienosti psykologisesti tiivistyvän tarinan luottavaisen ja naiivin perhetytön sekä itsetunto-ongelmaisen opiskelijan välille. Tyttö ja tämän isä sokaistuvat paremman väen vesan kosiskeluyrityksistä, eivätkä pysty näkemään, millaiseen tuhoon Paulin horjuva mielenterveys on heitä kaikkia viemässä. Pauli taas saa pönkitettyä huonommuuden tunnettaan patsastelemalla yksinkertaisten työläisten sokeassa ihailussa. Lopputulos on kaikkien kannalta karmea.

Vaikka Musta rakkaus on kirjoitettu yli 50 vuotta sitten, se on onnistunut säilyttämään ajankohtaisuutensa. Teoksen kieli ei ole ollenkaan niin vanhahtavaa kuin mitä saattaisi etukäteen luulla ja nopeatempoisiin juoniromaaneihin tottunut nykylukija ilahtuu myös kirjan vetävästä otteesta. Aiheensa puolesta teos on valitettavan lähellä tappolööppeihin tottunutta nykylukijaa. Tarina toimii hyvin myös varoittavana esimerkkinä: jos paulimainen mies osoittaa kiinnostusta, luota intuitioosi ja pötki pakoon. Mahdollisimman pian!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaihteeksi klassikon, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle.

2. Jos pidät ajankohtaisista aiheista kirjallisuudessa.

3. Jos olet koululainen/opiskelija ja etsit hyvää esitelmäkirjaa.

Frank Martela: Tahdonvoiman käyttöohje

Tuntuuko sinusta, että vakaat aikomuksesi jäävät aina vain aikomuksiksi? Että et pysy päätöksissäsi vaan lipsut niistä joka kerta tilaisuuden tullen? Syöt levyn suklaata, vaikka juuri teit päätöksen laihdutuskuurista. Surffailet netissä, vaikka olit vannonut keskittyväsi tänään vain olennaiseen. Lösähdät sohvalle työpäivän jälkeen, vaikka olit vakaasti päättänyt lähteä lenkille. Soimaatko vielä itseäsi saamattomaksi vätykseksi, josta ei ole mihinkään? Mikäli vastasit yhteenkin kysymykseen myöntävästi, Frank Martelan Tahdonvoiman käyttöohje (2013 Tammi) on kirja juuri sinulle.

Filosofi-tutkija Frank Martela on kirjoittanut yleistajuisen ja mukaansa tempaavan kirjan siitä, miten ihmisen mieli tahdonvoimaa vaativissa hetkissä toimii. Lisäksi hän antaa kirjassaan 20 konkreettista, käyttökelpoista ja yksinkertaista ohjetta siihen, miten tahdonvoimansa saa valjastettua niin, että päätöksissä pysyminen helpottuu. Kirja on kuin onkin nimensä mukaisesti työkalupakki, josta kukin voi poimia oikeat välineet juuri oman tahdonvoimaongelmansa ratkaisemiseen.

Minulle itselleni parhaita ohjeita olivat nämä:

1. Tahdonvoima kuluu käytössä, joten annan sen levätä välillä. Otan pienet torkut tai kävelen korttelin ympäri mieluummin kuin jatkan tehotonta kärvistelyä koneeni ääressä.

2. Keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Silloin saan parhaat tulokset aikaan.

3. Asetan itselleni selkeät rajat. Päätös kirjoittaa kolme liuskaa ennen lounasta on paljon parempi kuin päätös kirjoittaa jonkun verran ennen lounasta. Kolme liuskaa ja sitten saan ruokaa.

4. Vähennän päätöksenteon määrää, sillä jokainen päätös kuluttaa tahdonvoimaani. Käytän voimani tärkeiden päätösten tekemiseen, en esimerkiksi siihen, mitä jugurttia tänään söisin.

5. Siirrän karkit ja suklaat piiloon ylähyllylle. Keittiötikkaiden kaivaminen kodinhoitohuoneen uumenista suklaan saamiseksi vähentää varmasti herkutteluani.

Martela kirjoittaa hauskasti ja elävästi. Hän poimii esimerkkejä omasta elämästään ja tuo asiansa sitäkin kautta lähemmäs lukijaa. Hän ei korosta oppineisuuttaan vaikeilla käsitteillä ja perinpohjaisilla teoriaesittelyillä, vaan kirjoittaa niin että jokainen varmasti ymmärtää. Tästä huolimatta lukija kyllä tajuaa, että tämä mies taitaa todella tietää, mistä puhuu.

Kansantajuistaminen ei tarkoita asiantuntijuuden häviämistä. Päinvastoin. Vaatii erityistä asiantuntijuuden taitoa, että osaa esittää asiansa yleisönsä ehdoilla. Tahdonvoiman käyttöohjeen tapauksessa siten, että taviskin tajuaa, oivaltaa ja ennen kaikkea innostuu kokeilemaan!

Tartu tähän:

1. Jos haluat oppia pysymään paremmin päätöksissäsi.

2. Jos ihmismieli kiinnostaa sinua.

3. Jos kaipaat kannustusta ja innostusta elämääsi.

Huom! Tahdonvoiman käsikirja on oiva teos kiireisille ja stressaantuneille lukiolaisille ja opiskelijiolle. Siitä saa hyviä konkreettisia vinkkejä oikeanlaiseen opiskeluun ja rentoutumiseen. Oppimistulokset paranevat näitä ohjeita noudattamalla taatusti!

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Tahar Ben Jelloun: Lähtö

Tahar Ben Jelloun on voittanut pitkän uransa aikana lähes kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot ja kun lukee hänen kirjansa Lähtö (Gummerus 2007, suom. Annikki Suni) ymmärtää miksi. Samalla ymmärtää sen, miksi niin monissa arabimaissa tätä nykyä kuohuu. Ihmisten hätä, toivottomuus ja näköalattomuus ovat Lähdössä käsin kosketeltavia.

Uutisjutut laittomista Eurooppaan pyrkijöistä ovat tuttuja. Ihmiset maksavat epätoivoissaan mittavia summia salakuljettajille, jotta pääsisivät Välimeren yli paratiisina näyttäytyvään maanosaamme. Osa näistä kiikkeriin veneisiin lastatuista ihmisistä pääsee henkitoreissaan perille. Osalle matka koituu kohtaloksi. Lähdön päähenkilön Azelin serkku on yksi niistä, joka ei koskaan saavuta päämääräänsä. Hänen ruumiinsa huuhtoutuu kotirantaan pari päivää lähdön jälkeen. Tapahtuneesta järkyttynyt Azel päättää itsekin lähteä ja toteuttaa samalla myös kuolleen serkkunsa unelman.

Lähdöstä haaveilevat Marokossa kaikki. Maa ei pysty tarjoamaan työtä nuorilleen ja kulman takana oleva Eurooppa näyttäytyy näiden nuorten mielestä paratiisilta, jossa kaikilla on kaikki hyvin. Osa toimettomista nuorista on otollista maaperää ääri-islamisteille, jotka värväävät uusia jäseniä nuorten suosimissa kahviloissa. Uskonnolliset koulutusleirit muuttavat nuoret aivan toisenlaisiksi ja he palaavat kotiin parrakkaina käännynnäisinä, jotka ovat löytäneet ankarasta uskonnollisuudesta sen turvan ja tarkoituksen, mitä valtio ei ole pystynyt antamaan. Azelia ei uskonto kiinnosta, joten lähtö jää hänen ainoaksi mahdollisuudekseen.

Azelin unelma Eurooppaan pääsystä toteutuu, mutta paratiisia hän ei sieltä löydä. Pikemminkin toisenlaisen helvetin: yhtä turvattoman ja toivottoman. Palaaminen kotikylään olisi liian suuri häpeä, joten Azelin on vain yritettävä selviytyä muiden kaltaistensa tapaan: ilman oikeuksia ja lain antamaan suojaa, sillä virallisesti heitä ei ole olemassakaan.

Tahar Ben Jelloun avaa lukijalle maailman laittoman siirtolaisen näkökulmasta, eikä se ole mukavaa katseltavaa. Koskettava tarina hädänalaisista ihmisistä osuu kipeästi myös eurooppalaiseen omatuntoon. Me tiedämme kyllä kaiken tämän. Kuinka kauan aiomme sulkea silmämme?

 Tartu tähän:

1. Jos haluat ymmärtää miksi.

2. Jos luulet, että kaikki palkittu kirjallisuus on liian vaikeaselkoista.

3. Jos haluat lukea hienon ja koskettavan tarinan.

Huom! Kannattaa tutustua Tahar Ben Jellouniin nyt hyvissä ajoin etukäteen, sillä Nobelin kirjallisuuspalkinto on ainoa, joka häneltä vielä uupuu... 

Delphine de Vigan: No ja minä

”Luuletko, että on olemassa vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan?”

Kolmetoistavuotias Lou on poikkeuksellinen ja hieman outo tapaus: hyvin älykäs tyttö, joka käy kouluakin kaksi vuotta ikäisiään ylemmällä luokalla. Lou tekee vapaa-aikanaan kaikenlaisia kokeita ja keräilee systemaattisesti tuoteselosteita pakasteruokapakkauksista, pesuohjeita vaatteista ja tekstiileistä sekä outoja sanoja sanomalehdistä. Voitte arvata, ettei hän kuulu luokan suosituimpien joukkoon.

Eräänä päivänä opettaja hiillostaa Lou’ta ilmoittamaan vihdoin yhteiskuntaopin tutkielman aiheensa. Hätäpäisään Lou ilmoittaa tekevänsä työn Pariisin asunnottomista ja valehtelee jo sopineensa haastattelusta yhden asunnottoman kanssa. Jotta hän saisi työnsä tehtyä, hänen on oikeasti tutustuttava asunnottomaan ja sitä kautta hänen elämäänsä astuu No: 18-vuotias kadulla asuva nuori nainen.

Tutustuessaan No’hon Lou’n silmät avautuvat aivan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, joka on päivittäin kaikkien pariisilaisten nähtävillä. Asunnottomat elävät, syövät ja nukkuvat ihmisten kulkureittien varrella, mutta kukaan ei kuitenkaan oikeasti näe heitä. Asunnottomat ovat näkyviä näkymättömiä.  Lou ei halua sulkea silmiään ja ottaa No’n asumaan luokseen. Mutta onnistuuko pitkään kadulla elänyt enää sopeutumaan ns. normaaliin elämään?

Delphine de Viganin kirja No ja minä (WSOY 2012, suom. Kira Poutanen) on selvästi nuortenromaani, vaikka se omasta kirjastostani löytyikin aikuisten osastolta. Kirja on varmasti silmiä avaava teos nuorelle, jolle asunnottomien tilanne on uutta, mutta aikuisena lukijana olisin kaivannut syvällisempää otetta aiheeseen. Nyt kirjailijan pohdinnat jäävät pintatason irrallisiksi kommenteiksi, eivätkä valitettavasti ulotu koko tarinan tasolle.

Parasta antia aikuislukijalle kirjassa on Loun ja tämän vanhempien välinen suhde. On surullista seurata Lou´n epätoivoista kamppailua tulla huomatuksi omassa kodissaan. Vanhemmat kun ovat omien traumojensa kanssa niin solmussa, että unohtavat katsoa omia lapsiaan. Samalla tavalla kuin ohikulkijat katsovat asunnottomien ohi, katsovat Lou´n vanhemmat lapsensa ohi. Lou on kotonaan yhtä näkymätön kuin kadulla asuva No. Eikä hän ole valitettavasti sen suhteen mikään harvinainen poikkeus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan erilaisuudesta.

2. Jos haluat tutustua (vampyyritarinoiden sijaan) vaihteeksi yhteiskunnalliseen nuortenromaaniin.

3. Jos ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa sinua.

Frans Eemil Sillanpää: Hiltu ja Ragnar

Hiltu ja Ragnar: kertomus kahdesta ihmislapsesta ei ole se teos, joka ihmisille tulee ensimmäisenä mieleen F. E. Sillanpäästä puhuttaessa. Se ei välttämättä tule monelle mieleen edes pitkän miettimisen jälkeen. Soisi tulla, sillä minun mielestäni se on nobelkirjailijamme paras teos. Myös Sillanpää itse piti teosta yhtenä parhaistaan.

Novelli Hiltu ja Ragnar ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1923 ja sitä voisi pituutensa puolesta nimittää myös pienoisromaaniksi. Tässä sadan sivun mittaisessa kertomuksessa Sillanpää kertoo koskettavan ja traagisen tarinan herraspoika Ragnarista ja palvelustyttö Hiltusta. Toivolan Hiltu saapuu nuorena ja kokemattomana tyttösenä maalta kaupunkiin herraskartanoon piiaksi. Nuori herra Ragnar iskee silmänsä tähän hiukan yksinkertaiseen maalaistyttöön ja lukija jo aavistelee, ettei tässä hyvin taida käydä.

Itsetietoinen ja ylimielinen Ragnar on kasvatettu olemaan palveluskunnan yläpuolella ja sen asenteen hän on toden totta hyvin omaksunut itselleen. Hiltu taas on saanut aivan toisenlaisen kasvatuksen: hän on passiivinen, alistuva ja liiallisen nöyrä. Kun tämä pelokas ja avuton nuori tyttö joutuu vastenmielisen ja tunteettoman Ragnarin vaikutuspiiriin, on tragedian kaikki ainekset koossa. Lukija voi vain murheellisena seurata sivusta, kuinka epätoivoinen Hiltu tekee ratkaisunsa.

Hiltu ja Ragnar aiheutti ilmestyessään pienoisen kohun. Sillanpää oli sijoittanut tapahtumat Tampereelle Liljeroosin perheen kesähuvilaan Pyhäjärven rannalle (nykyisen Varalan urheiluopiston alueella), jossa hän oli aikaisemmin toiminut kotiopettajana. Ragnarin äidissä tarkkasilmäiset tamperelaiset näkivät paljon samoja piirteitä kuin Liljeroosin rouvassa ja saivat siitä paljon aihetta kahvipöytäkeskusteluihin. Hiltun kohtalolle löytyy myös oikea esikuva pari vuosikymmentä aikaisemmista tapahtumista samaisessa huvilassa ja sekin antoi aihetta spekuloinnille.

Aina on olemassa ihmisiä, jotka voivat kuvitella saavansa kohdella muita miten sattuu ja aina on niitä, jotka alistuvat ja ottavat kaiken vastaan. Siksi Hiltun ja Ragnarin tarinakaan ei koskaan vanhene.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua kotimaisen kirjallisuuden unohdettuun helmeen.

2. Jos luulet, että kaikki vanhempi kirjallisuus on aikansa elänyttä.

3. Jos haluat lukea klassikon, mutta sinulla ei ole aikaa tiiliskivelle

Huom! Hiltu ja Ragnar löytyy monista kokoelmista. Itse luin sen Aarne Laurilan toimittamasta novellikokoelmasta vuodelta 1961.

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Olipa kerran kylä. Pieni kylä jumalan selän takana. Kylä, jonka miehet syyllistyvät yhdessä raakaan murhaan. Uhrina Anderer, kylään muutama kuukausi sitten saapunut muukalainen jostain kaukaa: erilainen, omituinen, toinen. Vieras, joka jo olemuksellaan uhkaa vanhaa, perinteistä ja yhdessä sovittua. Kummajainen, joka ansaitsi kuolla.

Lieventääkseen syyllisyyttään ja saadakseen teolleen oikeutuksen kyläläiset palkkaavat Brodeckin, ainoan joka ei osallistunut hirmutekoon, kirjoittamaan kuolemantapauksesta raportin. Raportin jossa kerrottaisiin kaikki siitä hetkestä lähtien, kun Anderer saapui kylään, siihen hetkeen saakka, kun hänen kimppuunsa kollektiivisesti hyökättiin. Mutta eivät kyläläiset totuutta halua kuulla. He haluavat lukea raportin, joka todistaa, että Andererin kuolema oli oikeutettu, tarpeellinen ja väistämätön. Että se olisi tapahtunut myös missä tahansa toisessa kylässä. Että kaikki oli oikeastaan muukalaisen omaa vikaa. Mitäs ratsasti paikalle. Olisi pysynyt kotonaan.

Philippe Claudelin Varjojen raportti (Otava 2009) on vaikuttava teos muukalaisvihasta, pelosta ja ahdasmielisyydestä. Se on uskottava tarina siitä, kuinka kollektiivinen pahuus syntyy, laajenee ja valtaa koko kylän. Se oli paras kirja, jonka luin vuonna 2009. Mykistävän hieno romaani.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vaikuttavan ja valitettavan ajankohtaisen tarinan.

2. Jos inhoat kevyttä hömppää.

3. Jos haluat tutustua ranskalaiseen nykykirjallisuuteen.

Huom! Myös Ranskan lukiolaiset valitsivat Varjojen raportin vuoden 2009 parhaaksi teokseksi. Se onkin oiva lukusuositus äidinkielen oppitunneille.

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Mikko Porvalin Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta (Atena 2013) avaa lukijalle sotavuodet yksilöiden kokemusten kautta. Se kertoo äidistä, joka hautasi poikansa. Se kertoo miehestä, joka omaa henkeään uhmaten pelasti kuolemaisillaan olevan toverinsa. Se kertoo rakastavaisista, jotka saivat toisensa ja rakastavaisista, jotka sota erotti. Se kertoo pyyteettömästä ystävyydestä ja kiitollisuudesta, joka jatkuu läpi elämän. Ja ennen kaikkea se kertoo siitä, että ihmisten ilot, surut, pelot ja toiveet ovat kaikilla aivan samat taustasta riippumatta.

Mikko Porvali on koonnut kirjaansa sodan kokeneiden ihmisten tositarinoita ja kokemuksia. Nämä ihmiset hän on löytänyt omasta lähipiiristään tai tuttaviensa kautta ja vaikka hän mainitsee myös oman yhteytensä kuhunkin tarinankertojaan, hän malttaa pysyä itse etäällä. Koskettavat sotakokemukset pysyvät sen ansiosta ansaitusti kirjan keskiössä.

Minä pidän sotakirjoista, joissa sota avautuu lukijalle yksilön kokemusten kautta. Siten sota tulee lähemmäksi, ymmärrettävämmäksi ja samalla myös kauhistuttavammaksi. Kun lukee tarinaa äidistä, joka itkee vielä yhdeksänkymmenen vuoden iässä rintamalle kadonnutta poikaansa, ymmärtää, ettei sodassa ole voittajia, vaan pelkkiä häviäjiä.

Mikko Porvalin Rautasormus on kirja, jonka toivoisi osuvan myös mahdollisimman monen nuoren käteen. Koska tarinat ovat lyhyitä, ne toimivat erinomaisesti keskustelun ja oppimisen pohjana historian, äidinkielen tai vaikkapa psykologian oppitunneilla. Tarinat sopivat hyvin myös vanhustyöhön ja menneiden muistelun tueksi. Koska tarinat ovat hyvin koskettavia, ne saattavat herättää sodan kokeneissa muistisairaissa voimakkaitakin tunnereaktioita.

Mikko Porvalin Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta on tärkeä pieni kirja. Maailma olisi parempi paikka elää, jos tällaisia kirjoja kirjoitettaisiin ja luettaisiin enemmän.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista tositarinoista.

2. Jos olet kiinnostunut historiasta, mutta sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

3. Jos inhoat epärealistista hömppää.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstini sisältöön.

William Golding: Kärpästen herra

William Goldingin Kärpästen herra (Otava 1960) on klassikko, joka kestää aikaa. Sen aihe ei vanhene, eikä teho vähene. Valitettavasti näyttäisi olevan niin, että niin kauan kuin me ihmiset täällä maapallolla olemme, Kärpästen herran kuvaamat tapahtumat ovat totta jossain. Tietyissä olosuhteissa ihmisestä tulee ihmiselle susi.

Kärpästen herra kertoo siitä, kun brittiläistä poikajoukkoa kuljettanut lentokone ammutaan alas ja pojat pelastautuvat saarelle keskelle Tyyntä valtamerta. Pojat ovat iältään 6-12-vuotiaita, ihan lapsia siis vielä. Vaikka he aluksi pelästyvätkin tapahtunutta, he ovat toisaalta lapsellisen riemukkaita siitä, että saisivat seikkailla ja selviytyä saarella keskenään ilman aikuisia. Kaikki tuntuu jännittävältä ja hauskalta  leikiltä siihen saakka kunnes poikajoukko jakaantuu kahtia. Sen jälkeen tapahtumista on leikki kaukana ja ote lukijankin kurkussa kiristyy.

Kärpästen herra on ahdistava ja karmea tarina siitä, kuinka valtaa käytetään väärin ja ahdistavuutta lisää se, että henkilöhahmot ovat kaikki lapsia. Osa viattomia pikkuisia ja osa häikäilemättömiä vallankäyttäjiä. Kärpästen herran voi lukea tarinana yhteisöistä tai valtioista, joissa ovat vallalla viidakon lait ja niitähän maailmassa riittää. Toisaalta kirjan voi lukea tarinana kiusaamisesta. Sekin on arkipäivää monissa kouluissa, kodeissa ja työpaikoissa – median harjoittamasta pilkkaamisesta puhumattakaan.

Kärpästen herra jos mikä on ajankohtainen - nyt ja sadan vuoden päästä. Valitettavasti.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea helppolukuisen ja juonivetoisen klassikon.

2. Jos inhoat kevyttä ja pinnallista kirjallisuutta.

3. Jos olet kiireinen, eikä sinulla ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

Huom! Vaikka Kärpästen herraa luetutetaan kouluissa, se ei missään nimessä ole pelkästään nuorten lukijoiden kirja.