Kimmo Ohtonen: Karhu: voimaeläin

Luontokirjat eivät varsinaisesti kuulu suosikkeihini, sillä niitä vaivaa yleensä liika yksityiskohtaisuus. Suden tassun koko senttimetreissä, hauen hampaiden lukumäärä tai västäräkin ruokavalio eivät kiinnosta niin paljon, että jaksaisin sellaisista kovin monta sivua lukea.

Kimmo Ohtosen Karhu: voimaeläin (2016 Docendo) on toisenlainen luontokirja, sillä  se kertoo karhuista ihmisen eli Ohtosen omasta subjektiivisesta näkökulmasta. Mielenkiintoisten karhutarinoiden lisäksi kirjoittaja kertoo lukijalle myös oman surullisen tarinansa ja ne kohdat kirjassa koskettivat erityisesti.

Ohtonen on aina tuntenut olevansa metsässä turvassa ja sinne hän on paennut väkivaltaisen isänsä tuntikausia kestäneitä raivokohtauksia. Eräänä kesäyönä hän kohtaa karkumatkallaan metsässä karhun. Se seisoo niin lähellä, että Ohtonen haistaa sen märän turkin ummehtuneen hajun. Karhu tallustelee edestakaisin ja alkaa raapia selkäänsä männynrunkoon, kun esitelläkseen kuusenjuurella kyyhöttävälle pikkupojalle ylivertaisia voimiaan. Sitten se jatkaa matkaansa ja poika uskaltaa taas hengittää.

Karhun kohtaamisesta tulee pojan elämän käännekohta ja hän ammentaa metsän kuninkaasta voimaa selvitä turvattoman lapsuutensa ja nuoruutensa läpi. Elämä kuljettaa nuoren miehen Englantiin, mutta veri vetää lopulta hänet takaisin Suomeen, metsään ja karhujen pariin.

Oman koskettavan elämäntarinansa lisäksi Kimmo Ohtonen kuvailee karhujen elämää niin elävästi, ettei kaltaiseni luonnosta vieraantuneen lukijankaan kiinnostus lopahda missään vaiheessa. Hän kertoilee mukaansa tempaavasti ja tarinallisesti karhujen sosiaalisesta elämästä, vuorovaikutuksesta, vanhemmuudesta, reviiritaisteluista ja parinmuodostuksen koukeroista. Lopuksi hän ottaa voimakkaasti kantaa karhujen salametsästystä vastaan.

Ohtonen kirjoittaa sujuvasti, välillä jopa runollisen kauniisti. Kirja sopiikin luettavaksi kaikenlaisille luontoharrastajille aloittelijoista ekspertteihin sekä kaikille niille, jotka etsivät elämälleen uutta suuntaa. Koska Ohtonen pohtii kirjassaan isoja asioita aina elämän tarkoitukseen saakka, teos toiminee hyvin myös elämäntaito-oppaana. Runsas ja upea kuvitus kruunaa lukunautinnon.

Tartu tähän:

1. Jos luonto on intohimosi.

2. Jos koskettavat tarinat kiinnostavat sinua.

3. Jos haluat tutustua tarinalliseen luontokirjaan.

Stef Penney: Erämaan armo

Ennen kuin talvi on taas täällä, voi sen tuloon varautua lukemalla mukavan erilaisen jännärin Erämaan armo (2009 Bazar, suom. Jaakko Kankaanpää). Se vie lukijan Kanadan karuun erämaahan ja kylmät huurut hönkivät lukijan niskaan tämän kirjan sivuilta.

Hyytävänä talviyönä 1800-luvun puolessa välissä Dove Riverin syrjäisessä pikkukylässä tapahtuu murha. Murhatun miehen talolta johtavat jäljet lumessa kohti erämaata. Kyläläiset järkyttyvät, epäilykset alkavat velloa. Vanhat salaisuudet ja kaunat uhkaavat paljastua.

Etsintäpartio toisensa jälkeen lähtee seuraamaan murhaajan lumeen jättämiä jälkiä ja jokainen joukko omasta syystään. Henkeään pidätellen lukija seuraa partioiden etenemistä tuulessa ja tuiskussa. Pääsevätkö joukot koskaan määränpäähänsä alkeellisissa varusteissaan ilman goretexejä ja navigaattoreita – nykyvaeltajan välttämättömiä varusteita?

Tarinan pääpaino on mukavasti muualla kuin murhamysteerissä ja siksi uskoisin jännityskirjallisuutta vieroksuvakin lukijan tykkäävän tästä. Ennen kaikkea kirjassa kuvataan erämaan ja luonnon voimia, joiden edessä ihminen on usein voimaton. Luontoa on kunnioitettava ja sen ehdoilla edettävä, jos aikoo selviytyä. Luontokuvauksesta pitävälle Erämaan armo on nappivalinta.

Erämaavaelluksen aikana vaeltajat joutuvat kohtaamaan myös itsensä ja lohdullisen tarinan lopuksi kaksi yksinäistä sielua löytää toisensa. Erämaan armoilla on tunteikas ja kaunis jännityskirja. Aika harvinainen omassa genressään.

Tartu tähän:

1. Jos epätyypilliset jännityskirjat kiinnostavat sinua.

2. Jos pidät vähäeleisen kauniista rakkaustarinoista.

3. Jos rakastat luontoa ja luonnossa liikkumista.

Paula Havaste: Tuulen vihat ja Maan vihat

Paula Havaste jatkaa uusimmassa vihat-kirjasarjassaan aikaisemmasta tuotannostaan tuttujen teemojen parissa, vaikka johdattaa lukijan tällä kertaa pohjoisen Suomen maisemista etelämmäs ja Varsinais-Suomeen. 

Paimion taloa asustaa nuori Kertte isänsä ja veljensä kanssa. Päivittäisistä kotiaskareista huolehtii vanha Uvanka, sillä Kerten äiti kuoli tytön ollessa pieni, eikä isä ole löytänyt rinnalleen uutta vaimoa.

Tuulen vihat veivät Kerten äidin manalan maille ja niistä Uvanka jaksaa jatkuvasti Kertteä varoitella. Varsinkin pohjoistuuli on vaarallinen naisille ja silloin on syytä pitää hiukset tiukasti piilossa. Tuuli sekoittaa nimittäin pahasti myös ajatukset, jos sen päästää vapaasti ympärilleen myllertämään. Koko elämä Paimion talossa on yhtä loitsimista, taikojen tekoa ja varuillaan oloa.

Naisten ja miesten reviirit sekä tehtävät on erotettu tiukasti toisistaan. Kertellä ei ole sananvaltaa talossa tai asiaa miesten hommiin. Salaa hän kuitenkin uskaltaa haaveilla siitä, kuinka asettuisi itse isännäksi ja tekisi isot päätökset. Kertte on kova mimmi ja hän uskoo, että pärjäisi kyllä, vaikka pelkkä naisenpuolikas onkin.

Kirjasarjan ensimmäisessä osassa, Tuulen vihoissa (2014 Gummerus), saadaan seurata Kerten kehittymistä nuoreksi naiseksi, jolle isä alkaa etsiä sopivaa puolisoa ja samalla Paimion tilan jatkajaa. Kertte toivoo, että isä valitsisi hänelle mukavan nuoren miehen, ei mitään hidasälyistä toljottajaa tai humaltavien liemien kittaajaa. Yllättävän tapauksen seurauksena Kertte pääsee kuitenkin tekemään valintansa itse.

Sarjan toinen osa, Maan vihat (2015), jatkaa Kerten tarinaa. Koska ensimmäisen osan loppuun sisältyy mojova yllätys, ei kakkososasta voi kertoa mitään paljastamatta sitä. Suosittelen tulevaa lukijaa olemaan kurkkimatta kakkososan sisältöä etukäteen muualtakaan!

Havaste tarjoaa vihat-sarjassaan lukijalle upean sukelluksen muinaisen Suomen elämänmenoon. Hän höystää tarinaansa yksityiskohdilla, joiden ansiosta voi haistaa nenässään 1100-luvun löyhkät ja tuoksut, maistaa kielellään maut ja tuntea ihollaan kylmyyden, kosteuden ja lämmön.

Myös vanhoja kansanperinteitä, tapoja ja uskomuksia on kuvattu hyvin tarkasti. Elämänmeno oli tuohon aikaan voimakkaan taikauskon värittämää. Jatkuvasti piti miettiä, millä jalalla kynnyksen yli astuu, minkälaisen varputupsun päänsä alle yöksi asettaa tai mihin suuntaan katseensa uskaltaa kohdistaa.

Entisajan ihminen ei osannut kyseenalaistaa uskomustensa tai tapojensa järkevyyttä, eikä moni nykyihminenkään sitä osaa. Joillekin sosiaalisen median jatkuva tsekkailu on kuin taikameno, jonka väliin jättämisellä voi olla kohtalokkaat seuraukset. Saattaa jopa missata sen, mitä naapuri söi tänään välipalaksi.  

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut muinaisesta suomalaisuudesta.

2. Jos pidät yksityiskohdista.

3. Jos rakastat kaunista ja rikasta kieltä.

Helen McDonald: H niin kuin haukka

Helen McDonaldin H niin kuin haukka (2016 Gummerus, suom. Irmeli Ruuska) löi minut ällikällä, sillä en etukäteen tiennyt kirjasta yhtään mitään. Luulin varanneeni kirjastosta romaanin, mutta teoshan olikin elämäkerta – tosin kaikkea muuta kuin tavanomainen sellainen.

Helen McDonaldilla ei ollut keinoja käsitellä isänsä kuolemaa. Ei kumppania, ei lapsia, ei säännöllistä työtä, ei mitään sellaista, mikä auttaisi häntä selviämään menetyksestä. Hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tarrautua kummalliseen pakkomielteeseen ja hankkia itselleen haukka kesytettäväksi.

Ajatus haukankesyttämisestä ei pälkähdä Helenin päähän ihan tyhjästä, sillä hän on ollut lapsesta saakka maanisen kiinnostunut linnuista, erityisesti petolinnuista ja haaveillut omasta kesytettävästä haukkayksilöstään. Hän on lukenut haukoista kaiken ja osallistunut jos jonkinlaiseen haukkatoimintaan. Isän kuoleman jälkeen suuren unelman toteuttaminen tuntuu ainoalta vaihtoehdolta ja menee kaiken muun edelle.

Helen hankkii itselleen haukan ja nimeää sen Mabeliksi. Antamalla haukalle vanhan lempeän mummelin nimen Helen haluaa taata, että haukasta tulee mahdollisimman taitava saalistaja. Jos haukan nimeäisi pelottavasti, siitä tulisi laiska. Näin vanhat haukkametsästäjät ovat aina uskoneet.

Haukankesyttäminen on uuvuttavaa työtä, sillä haukka on saatava luottamaan hoitajaansa, eikä se tapahdu helposti. Välillä Helen turhautuu ja väsyy odottamiseen, muttei kertaakaan kadu tai kyseenalaista uutta elämäntehtäväänsä. Minä lukijana kyllä kyseenalaistin.

Mitä tarkoitusta palvelee petolinnun kasvattaminen munasta pelkästään sen vuoksi, että joku Helenin kaltainen saa sen kesytettäväkseen? Miksi ihminen haluaa ylipäätään aina kesyttää kaiken? Näitä kysymyksiä mietin koko ajan kirjaa lukiessani. Minusta lintujen pitäisi saada elää vapaana, ei kahlittuna cambridgelaisen asunnon olohuoneeseen.

Vaikka en pysty hyväksymään Helen McDonaldin päähänpinttymää, teos vakuttaa muuten. McDonald kirjoittaa runollisen kauniisti ja tarinan syvä omakohtaisuus saa lukijan hotkimaan sitä välillä kuin romaania.

McDonaldin haukkatietämys on myös vertaansa vailla. Hän taustoittaa tarinaansa mielenkiintoisesti kertomalla paljon haukkojen kesyttämisen historiasta ja merkityksistä eri aikoina. Erityisen läheisenä hän pitää epäonnista haukankesyttäjää menneisyydestä, Terence Hanbury White’ia, jonka kanssa käy kirjassaan äänetöntä vuoropuhelua oman missionsa rinnalla.

Helenin selitys omalle haukankesyttämiselleen on sama kuin Terence Hanbury White’illa aikanaan. He molemmat kärsivät ihmisten maailmassa ja haluavat paeta villiin luontoon. Molemmat ajattelevat tavoittavansa sen kesyttämällä kesyttämättömän luontokappaleen. Logiikka ei ihan avautunut - ainakaan tälle lukijalle. Muuten kirja oli oikein hyvä!

Tartu tähän:

1. Jos pidät erikoisista elämäntarinoista.

2. Jos linnut ovat intohimosi.

3. Jos haluat lukea vetävän, filosofisen, historiallisen ja tarinallisen tietokirjan.

Maria Karisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto: Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Puutarhahullujen sormissa alkaa pahasti kihelmöidä jo helmikuussa. Vaikka maa on jäässä vielä pitkään, tekisi monen mieli iskeä jo lapio maahan ja päästä istuttamaan uutta. 

Odottamisen tuskaa voi lieventää lukemalla uutta puutarhakirjallisuutta, josta viime vuonna ilmestynyt Kysykää Essiltä – Elisabeth Kochin puutarhat on yksi kiinnostavimpia puutarhakirjoja aikoihin (2015 Maahenki).

Kirjan kolmihenkinen tekijätiimi (Maria Koivisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto) on selvittänyt unohduksiin vaipuneen puutarhavaikuttajan Elisabeth “Essi” Kochin elämänvaiheet ja uran huippuhetket. Tuloksena on monipuolinen tietokirja niillekin, jotka eivät puutarhanhoidosta pahemmin piittaa. Kirjan voi nimittäin lukea hyvin myös kiinnostavana naiselämäkertana tai historiallisena katsauksena 19oo-luvun elämänmenoon Helsingissä.

Pakollista luettavaa Essin elämä on kaikille siirtolapuutarhureille ja muille kaupunkiviljelijöille. Myös niille, jotka käyvät mielellään siirtolapuutarha-alueilla sunnuntaikävelyillä tai muuten ihailevat idyllisiä mökkikyliä, voi kirjaa suositella lämpimästi. 

Elisabeth Koch omisti elämänsä puutarhanhoidolle ja toimi Helsingissä puutarhaneuvojana vuosikymmenet. Hänen on ollut mukana suunnittelemassa seitsemää helsinkiläistä siirtolapuutarhaa ja paneutui työhönsä niin tarkasti, että mietti kokonaisuutta aina yksittäisiin taimiin saakka. Lisäksi hän suunnitteli satamäärin pientalopihoja ja teki paljon suunnitelmia myös yleisille alueille.

Essin ajatus puutarhanhoidosta - niin siirtolapuutarhoissa kuin pihoissakin - oli kunnioittaa jo olemassa olevia maastonmuotoja ja istuttaa vain sellaisia kasveja, jotka kuhunkin paikkaan luonnollisesti sopivat. Hän karsasti ajatusta pelkkien epäkäytännöllisten ja kalliiden koristekasvien suosimisesta ja muutti arkkitehtien suunnitelmia käytännönläheisemmiksi ja halvemmiksi. Kauneudesta hän ei kuitenkaan koskaan tinkinyt. Järkevästi suunnitellun puutarhan piti aina myös miellyttää silmää ja mielellään niin, että silmäniloa riitti keväästä syksyyn.

Elisabeth Koch oli uskomattoman uuttera puutarha-alan uranuurtaja, joka ei tehnyt itsestään ja saavutuksistaan numeroa. Puutarhat puhukoot puolestaan, hän tuntui ajattelevan. Ainakin vieraillessani itse kesäisin ystävieni kauniissa kesäparatiisissa Herttoniemen siirtolapuutarhassa pystyn sen hyvin allekirjoittamaan. Essi totisesti osasi hoitaa hommansa!

Tartu tähän:

1. Jos olet puutarhahullu.

2. Jos haaveilet siirtolapuutarhamökistä tai viljelypalstasta.

3. Jos olet kiinnostunut vahvoista naistarinoista.

Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani

“Kaikki tässä kirjassa on totta.

Paitsi sivut 253 ja 254.”

Vuoden paras tietokirja tulee tänä vuonna Ruotsista. En ole koskaan lukenut mitään tällaista, enkä milloinkaan innostunut pienen pienistä yksityiskohdista näin paljon. Olen hengästynyt kiivaasta luku-urakastani, johon käytin puolet viime yöstä. Olen mykistyneen lumouksen vallassa!

Bea Uusman Naparetki (2015 Like, suom. Petri Stenman) on uskomattoman hieno tietoteos. Se on kiehtova ja omalaatuisesti kirjoitettu tositarina kolmesta huimapäisestä miehestä, jotka lähtivät tavoittelemaan Pohjoisnapaa 1800-luvun lopulla. Samanaikaisesti se on tarina naisesta, joka 130 vuotta myöhemmin päätti pakkomielteisesti selvittää, mitä miehille oikein tapahtui. Lukija koukuttuu molempiin tarinan tasoihin niin, ettei malta kirjaa kädestään laskea.

Kolmen tukholmalaismiehen, Salomon Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin, muodostama retkikunta lähti heinäkuun 11. päivänä vuonna 1897 vuotavalla vetypallolla Huippuvuorilta kohti Pohjoisnapaa ja alusta saakka kaikki meni pieleen. Lähtö epäonnistui, laahausköydet irtosivat ja pallo vaurioitui. Suoraviivainen ja hallittu muutaman viikon matka Pohjoisnavalle muuttui ennakoimattomaksi ja tempoilevaksi kolmen vuorokauden mittaiseksi ilmalennoksi ja rysähdykseksi keskelle ahtojäätä. Kolmisen kuukautta myöhemmin miehet raahautuivat salaperäiselle Valkosaarelle, josta retkikunnan jäännökset löydettiin sattumalta 33 vuotta myöhemmin.

Retkikunnan viimeisiin päiviin sisältyy mysteeri, joka on kiehtonut tutkijoita vuosikaudet. Kaikki kolme retkeläistä kuolivat muutaman päivän sisällä. Mihin? Ja miksi retkikunnan johtaja Salomon Andrée lakkasi yhtäkkiä pitämästä päiväkirjaa, jota oli siihen saakka uutterasti täyttänyt? Ruokaa, juomaa, lääkkeitä, ammuksia, vaatteita, polttoöljyä, tulitikkuja – kaikkia oli reilusti jäljellä. Mitä miehille oikein tapahtui?

Bea Uusma joutui ratkaisemattoman mysteerin valtaan ja päätti itse tonkia totuuden esiin. Mitä syvemmälle arvoituksen syövereihin Uusma kaivautui, sitä vakuuttuneempi hän oli siitä, että vanhat kauan eläneet selitykset paleltumisesta, myrkytyksestä tai morfiinin yliannostuksesta eivät voineet pitää paikkaansa. Askel askeleelta Uusma lähestyy kirjassaan ratkaisua ja lukija pidättää hengitystään...

Uusma on onnistunut kirjoittamaan piinaavan jännittävän kirjan omista tutkimuksistaan sekä miesten epäonnisesta retkestä. Samanaikaisesti tarina on niin liikuttava, että silmät täyttyvät kyynelistä. Kirjan upea kuvitus täydentää lukuelämyksen, jonka veroista en muista pitkään aikaan kokeneeni. Tätä käärin tänä vuonna joulupaketteihin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lumoutua luonnon mahdista.

2. Jos pidät historiasta ja jännityksestä.

3. Jos rakastat koskettavia tositarinoita.

Jean-Christophe Rufin: Vaellus: Santiago de Compostelan kulkijat

”Lähtiessäni pyhän Jaakobin tielle en etsinyt mitään ja löysin sen.”

Lähes 800 kilometrin mittainen vaellus pyhän Jaakobin jalanjäljissä Santiago de Compostelaan on pyhiinvaellusmatkojen kuningas. 

Jo keskiajalta saakka pyhiinvaeltajat ovat tallanneet sen kahta vaihtoehtoista pääreittiä ja nykyään matkaan lähtevät ovat yhä useammin ihmisiä, joita koettelemus kiinnostaa muista kuin uskonnollisista syistä. Yksi heistä on ranskalainen Jean-Christophe Rufin.

Rufin halusi vain lähteä pitkälle patikkamatkalle yksin ja huomasi punnitsevansa lopulta vain niitä reittejä, jotka johtivat pyhän Jaakobin kaupunkiin. Reissusta palattuaan hän toteaa kirjassaan (2015 Gummerus, suom. Marja Luoma), että Jaakobin tie valitsi hänet, ei hän Jaakobin tietä. Näin kuulemma käy monelle. Tie vie ja pyhiinvaeltaja vikisee.

Pyhiinvaelluksen kaava on kaikilla sama. Aloitteleva pyhiinvaeltaja viilettää eteenpäin ja tuntee suurta riemua. Ajatukset sinkoilevat edes takaisin ja tunteet ovat suuria. Rufininkin tekisi mieli hyppelehtiä ja huutaa ohikulkijoille ilosta. Jes! Täällä ollaan! Tämähän sujuu! Hyvin nopeasti vaeltajan innostus laantuu ja matkan valtavuus ja kohtuuttomuus iskevät tajuntaan. Sitten pikku hiljaa pää tyhjenee kaikesta ja jäljelle jää vain uuvuttava matkanteko ja mielen tyyneys. 

Rufin törmää matkan varrella kaikenlaisiin kulkijoihin ja nämä kohtaamiset ovat kirjan parasta antia. Pyhän Jaakobin jalanjälkiä tallaa "aitoja" ja "vilpillisiä" kulkijoita ja kaikkea siltä väliltä. Aito pyhiinvaeltaja raahaa omaisuuttaan omin voimin, yöpyy pyhiinvaeltajille suunnatuissa alkeellisissa ryhmämajoitustiloissa ja kävelee joka ikisen pätkän. Vilpillinen pyhiinvaeltaja pyyhältää tylsät pätkät taksilla ja yöpyy luksushotelleissa. Pahimmat huijarit saapuvat autolla muutaman kilometrin päähän Santiago de Compostelasta, kävelevät kaupunkiin ja tuulettelevat rehvakkaasti saavutukselleen. Likainen ja nääntynyt aito pyhiinvaltaja tuhahtelee harmistuneena näille pikakiitäjille jonottaessaan pääsyä Santiago de Compostelan katedraalin messuun, johon urakka huipentuu.

Rufinin kirjaa voi luonnehtia hauskaksi ja rennoksi tarinaksi pyhiinvaelluksesta. Hän kertoilee kepeästi omista kommelluksistaan ja kohtaamisistaan kummallisten kanssakulkijoittensa kanssa. Koska Rufin ei ole lähtenyt reissuun etsimään vastauksia elämänsä suuriin kysymyksiin, eikä suhtaudu matkaan uskonnollisena rituaalina, hän ottaa matkan rennommin kuin joku toinen vakavampi vaeltaja. Tästä syystä Rufinin seurassa viihtyy, vaikkei pyhän Jaakobin tiestä sinänsä olisi yhtään kiinnostunut.

Alkusanat kirjaan on kirjoittanut kriitikko ja kirjailija Suvi Ahola. Hän lähti Jaakobin tielle, kun huomasi vaeltavansa omassa elämässään tasangon sijaan synkässä läpipääsemättömässä metsässä. Pitkä avioliitto oli tullut tiensä päähän ja Ahola joutui aloittamaan lähes viisikymppisenä aikuisuutensa alusta. Alkusanoissa hän kertoo, mitä vaellus hänelle merkitsi ja tästä aiheesta olisi kiinnostavaa lukea myöhemmin jostain lisää. 

Tartu tähän:

1. Jos etsit itseäsi.

2. Jos olet kiinnostunut historiasta.

3. Jos todellinen extreme-matkailu kiinnostaa sinua.

James Lewis: Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri

Jason Lewisin elämästä puuttui suunta. Työttömyyskorvausten varassa eläminen tympi, musiikkiura keskinkertaisessa bändissä ei näyttänyt kehittyvän mihinkään suuntaan, mutta toisaalta säännöllinen kahdeksasta neljään työkään ei innostanut. Elämä tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Jotain olisi keksittävä.

Vuonna 1992 vanha opiskelukaveri ottaa Jasoniin yllättäen yhteyttä ja esittää tälle pähkähullun ideansa. Kierretään maapallo ympäri pelkästään omin lihasvoimin: pyöräillen, soutaen, uiden, kävellen. Ei  purjeita eikä varsinkaan moottoreita. Jasonilla ei ole mitään menetettävää ja hän suostuu ehdotukseen. Kumpikaan matkalaisista ei osaa etukäteen arvata, miten pitkät, vaivalloiset ja hermoja kiristävät vuodet heillä olisi edessään.

Kirjassaan Tummat vedet: lihasvoimin maailman ympäri (Basam Books 2013, suom. Veli-Pekka Ketola) Jason kertoo alun tästä uskomattomasta maailmanympärimatkasta. Jälkimmäiset kaksi osaa ilmestyvät myöhemmin. Parin vuoden valmistelujen jälkeen kaksikko pääsee matkaan: ensin Lontoosta Portugaliin, sitten Atlantin yli Miamiin ja Yhdysvaltojen läpi San Franciscoon. Matka on rankempi kuin kumpikaan heistä osasi etukäteen aavistaa. Vastoinkäymiset seuraavat toisiaan ja usko on monesti koetuksella. Periksi ei kuitenkaan anneta ja matka jatkuu:  yhteensä 13 vuotta, 23 päivää ja 11 tuntia.

Jason Lewis tempaa rempseällä kirjoitustyylillään lukijan mukaansa tähän uskomattomaan yritykseen. Hän kertoo rehellisesti ja avoimesti omista tuntemuksistaan, epäilyksistään ja harmituksistaan matkan varrella, eikä anna kiillotettua kuvaa matkanteon autuudesta. Hän muistaa kuitenkin kertoa myös huippuhetkistä: siitä kun lopen uupuneena saavuttaa vihdoin välietappinsa ja siitä kuinka kaunis luonto on, kun vain välillä malttaa pysähtyä sitä ihmettelemään.

Tartu tähän:

1. Jos olet seikkailijaluonne.

2. Jos haluat matkustaa maailman ympäri omassa nojatuolissasi.

3. Jos haluat lukea mukaansa tempaavan tarinan periksiantamattomuudesta.

Reidar Palmgren: Sudenmarja

” Luonto vain oli. Oli ja toimi.”

Reidar Palmgrenin uusin teos Sudenmarja (Otava 2012) jatkaa samoilla oudoilla linjoilla kuin hänen aikaisemmatkin teoksensa. Kaikissa niissä on jotain kummallisen vinksahtanutta ja joka kerta lukija jää kirjan loputtua hämmennyksen valtaan ja joka kerta hämmennys on ainakin omalla kohdallani ollut ihan hyvää sorttia.

Sudenmarjan hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö päähenkilö Tuula on puistotyöntekijä, joka suhtautuu omaan vastuualueeseensa intohimoisen pakkomielteisesti. Hän joutuu usein hankaluuksiin oman ideologiansa kanssa, joka ei sovi lainkaan yhteen nykypäivän tehokkuusajattelun kanssa. Tuulan esimies Holopainen on ainoa, joka ymmärtää. Kohtalo puuttuu kuitenkin peliin ja loppuratkaisu on sellainen, jota kukaan ei osaisi etukäteen aavistaa. Tuulan oudon eläimellinen hahmo jää mieleen pitkäksi aikaa.

Kielellisesti Palmgrenin kirja on loppuun asti hiottu ja kirjaa oli ilo lukea siitäkin syystä. Yksityiskohtainen luontokuvaus ei ole koskaan ollut minun juttuni ja yleensä olen jättänyt sellaiset kirjat tylysti kesken puuduttavan tylsinä. Palmgren onnistuu tässä kirjassaan ihmeellisesti koukuttamaan myös luontokuvauksellaan, enkä muista olleeni koskaan aikaisemmin näin kiinnostunut kohmeisten muurahaisten jaloista tai vadelmien kaksivuotisesta elämäntaipaleesta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät oudon vinksahtaneista teoksista.

2. Jos nautit loppuun asti hiotusta kielestä.

3. Jos pidät yllättävistä loppuratkaisuista