Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi

Albert Edelfeltin ja muiden kultakauden taiteilijoiden työskentely ja hengailu 1800-luvun lopun Pariisissa on kuulunut kiinnostuksen kohteisiini aina. Siksi sinnittelin ja päätin lukea Venla Hiidensalon uuden romaanin vasta pääsiäisen pyhinä, jotta saisin nautiskella lempiaiheeni parissa ihan rauhassa.

Koska olin lukenut lähes kaikki Hiidensalon käyttämät lähteet jo aikaisemmin, takaraivossani jyskytti pieni pelko siitä, onko Hiidensalo saanut tuotua romaaniinsa jotain uutta, ja ennen kaikkea sellaista imua, joka pitäisi lukijan tyytyväisenä, vaikka Edelfeltin elämän kulku sinänsä olisi jo tuttua juttua.

Onnekseni en joutunut pettymään yhtään. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi (2017 Otava) on kerrassaan nautinnollinen taiteilijakuvaus, jonka viimeisillä sivuilla tekee mieli hidastella, jotta hieno tarina kestäisi mahdollisimman pitkään.

Hiidensalo käy kirjassaan läpi Albert Edelfeltin koko elämäntarinan pienestä pojasta kaikkien arvostamaksi kansallistaiteilijaksi. Hiidensalon kuva Edelfeltistä on toki pääpiirteissään tuttu, mutta samalla niin syvä, että vasta tämän romaanin myötä Albertista tuntuu tulevan lihaa ja verta oleva ihminen, ei pelkkä pönöttävä ja pölyinen muotokuva Ateneumin seinällä. Tunsiko ja kokiko Albert Edelfelt elämänsä itse juuri näin – sitä Hiidensalo ei tietenkään varmaksi tiedä – mutta lukijana on helppo sukeltaa mukaan juuri tähän kuvitteelliseen tulkintaan.

Albert on selvästi kirjan keskushenkilö, mutta lähes yhtä suureen rooliin nousevat naiset hänen ympärillään. Äiti näkee poikansa ihmeellisenä nerona, jonka eteen hän tekee kaikkensa ja unohtaa samalla tyttäriensä hyvinvoinnin. Tytärten tehtävänä on niin ikään tukea lahjakasta veljeä kaikessa ja siirtää itsensä ja unelmansa syrjään. Taitelijan vaimon funktiona on olla kaunis korunainen ja kannatella arkea niin, että mies saa maalata ja olla luova. Voisi luulla Albertin olleen muikean tyytyväinen tilanteeseen palvottuna kaiken keskipisteenä.

Tiedetään kuitenkin, että suuren taiteilijan yksityiselämä, johon romaani kiinnostavasti keskittyy, oli onnetonta. Luovuus oli hukassa aika ajoin ja rahapula vaivasi. Ristiriita tukijoiden miellyttämisen ja taiteellisen vapauden kanssa oli jatkuvasti läsnä. Avioliitto kylmäkiskoisen mutta säädyltään sopivan Ellanin kanssa oli alusta lähtien iso virhe. Mallien kanssa sentään oli säpinää, mutta vanhemmiten köyhien naisten hyväksikäyttäminen alkoi ällöttää jo taiteilijaa itseäänkin. Suuri ja palava rakkaus oopperalaulajatar Aino Acktéta kohtaan jäi sekin lopulta täyttymättä.  

Albert Edelfeltistä muodostuu tarinan edetessä ristiriitainen ja sitä myöten hyvin kiinnostava ja aidonoloinen kuva. Toisaalta hän näyttäytyy ylimielisenä yläluokan edustajana, joka nostaa itse itsensä jalustalle suomenkielisen rahvaan yläpuolelle. Hän on myös ällöttävä elostelija, joka lähestulkoon pakottaa jotkut mallinsa sukupuoliyhteyteen kanssaan ja hylkää naiset sitten kylmästi sivuun tarpeettomina.

Mutta on hän toisaalta vähän surullinenkin hahmo. Hän koettaa kovasti miellyttää kaikkia läheisiään, toteuttaa ympäristönsä vaatimuksia ja elää sellaista elämää, jota hänen kaltaiseltaan edellytetään. Koko elämänsä hän yrittää löytää rinnalleen naisen, jonka kanssa olisi hyvä ja jolle kelpaisi sellaisenaan, ihan tavallisena miehenä, ei minään palvottuna sankarina. Mutta sellaista onnea ei hänellekään suotu.

Kirjasta oli kiinnostavaa lukea myös 1800-luvun naiskuvasta ja naisten oikeuksista, joita ei tuohon aikaan juuri ollut. Naisen piti olla siveä, hiljainen ja huomaamaton. Tunteenpurkaukset leimattiin hysteriaksi. Mies sai mennä, miten huvitti – nainen ei tietenkään. Avioliiton ulkopuolinen raskaus oli naisen omaa syytä. Ja niin edelleen. Sadanvuoden takainen Suomi oli naiselle takapajula. Onneksi niistä ajoista on päästy pitkälle.

Hiidensalo on kirjoittanut verevän, täyteläisen ja loppuun asti hiotun romaanin Albert Edelfeltistä, josta voisi helposti luulla kirjoitetun jo kaiken. Uskallan nyt jo veikata, että Sinun tähtesi jää yhdeksi vuoden 2017 parhaista lukuelämyksistäni.

Tartu tähän:

1. Jos taide on intohimosi.

2. Jos Suomen historia kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat lukea kotimaista laatua.

Pierre Lemaitre: Irène, Alex ja Camille

Helsingin Sanomat listasi viime kesän kynnyksellä 24 jännityskirjaa, joista täydet viisi tähteä sai ranskalaisen Pierre Lemaitren jännäri Camille (2016 Minerva, suom. Sirkka Aulanko). 

Lemaitre tunnetaan jännäreitään paremmin Concourt-palkitusta romaanistaan Näkemiin taivaassa, mutta nyt kun olen tutustunut perin juurin hänen jännityssarjaansa, toivoisin totisesti lukijoiden löytävän hänet myös kirjastojen dekkarihyllyistä.

Hesarin hehkutuksen jälkeen hain tietenkin käsiini Camillen ja huomasin, etten voi aloittaa lukemista siitä. Camille on vasta kolmas ja viimeinen osa lyhyenlännästä rikoskomisariosta Camille Verhoevenista kertovassa sarjassa. Camillea ennen olisi siis tutustuttava sarjan ensimmäiseen osaan Irèneen ja toiseen osaan Alexiin.

Jouduin lukemaan nämä kaksi kuitenkin väärässä järjestyksessä, sillä Minerva on suomentanut kirjat kummallisesti aloittaen Alex-keskimmäisestä ja päätyen viimeisenä ensimmäiseen eli Irèneen. Onneksi luin päätösosan viimeisenä, sillä se olisi paljastanut aivan liikaa ensimmäisestä.

Jos voit, lue sarja järjestyksessä:

1. Irène

2. Alex

3. Camille

Irène ilmestyi Ranskassa jo vuonna 2006 ja trilogian keskimmäinen osa Alex nappasi heti ilmestyttyään vuonna 2011 liudan arvostettuja jännäripalkintoja. Camille sai niin ikään osakseen pelkkiä kehuja, eikä syyttä, sillä se täydentää sarjan on poikkeuksellisen hienosti. Kaiken kaikkiaan ranskalaistrilogia hyvä lisä suomennettuun jännärigenreen.

Irène tutustuttaa lukijan pariisilaiskomisario Camille Verhoeveniin, joka omaa terävän älyn lisäksi taitavat piirtäjänlahjat, jotka on perinyt taidemaalari-äidiltään. Verhoevenin erityisominaisuutena voisi myös mainita lyhyyden: mies on vain vähän yli 150 cm pitkä. Se ei näytä häntä itseään harmittavan, eikä estä tekemästä elämässä mitään.

Ensimmäisessä osassa Verhoeven kohtaa rikossarjan, joka yltää lopulta hänen yksityiselämäänsä saakka. Pariisilaisesta varastorakennuksesta löytyy kahden paloitellun naisen ruumiit. Murhaaja on matkinut teossaan Bret Easton Ellisin kirjaa American Psyco, minkä sivistynyt komisario Verhoeven tietysti heti älyää. Kirjailijaksi tituleerattu sarjamurhaaja alkaa mellastaa Pariisissa ja Verhoeven miehineen on aina askeleen jäljessä.

Lemaitren kolmikosta paras imu oli mielestäni keskimmäisessä osassa eli Alexissa. Se(kin) on raaka ja verinen kuten Irène ja kun sen kerran aloittaa, ei voi lopettaa. Tällä kertaa Verhoeven saa tutkittavakseen erään kauniin nuoren naisen sieppauksen. Lukija koukutetaan tapaukseen tehokkaasti, sillä Lemaitre kertoo vuorotellen naisen kauhunhetkistä ja poliisin tutkimuksista, jotka eivät näytä etenevän mihinkään. Lopulta mikään ei ole niin kuin lukija aluksi luuli.

Camille päättää sarjan loistokkaasti. Ensimmäisen osan tapahtumat eivät jätä Verhoevenia rauhaan ja hän joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä vielä kerran silmästä silmään.

Lemaitre kirjoittaa raaoista murhista, eikä epäröi roiskuttaa verta ja heitellä suolenpätkiä murhapaikoille. Samanaikaisesti hän kirjoittaa kauniisti, jopa runollisesti. Hän kertoo rakkaudesta – rakastumisesta ja rakastamisesta – kertakaikkisen hienosti.

Yhdyn mielelläni Hesarin hehkutukseen: Lemaitren jännärisarja on parasta pitkään aikaan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavaa jännitystä.

2. Jos et pelkää raakuuksia.

3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen.

Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa

Viisikymppinen Jean Perdu on nimensä mukaisesti eksyksissä. Parikymmentä vuotta sitten hän menetti sydämensä Manonille, mutta suhde oli salainen, sillä Manon oli jo naimisissa. Erään kiihkeän ja rakkaudentäyteisen viikonlopun jälkeen nainen jätti Perdulle kirjeen ja häipyi. Jean Perdu ei koskaan lukenut kirjettä.

Perdu omistautui työlleen kirjakauppiaana ja muiden ihmisten auttamiselle. Naapurit tukeutuvat Perdu’hyn milloin missäkin asiassa. 

Perdu tuntuu tietävän tarkkaan, mikä vaiva ihmistä milloinkin rasittaa ja osaa määrätä kaunokirjallisuusapteekistaan juuri oikean romaanin tai runoteoksen täsmälääkkeeksi henkiseen vaivaan. Hän on onnistunut saamaan itselleen uskollisen joukon vakiasiakkaita ja turistitikin käyvät ihmettelemässä Seinen aalloilla kelluvaa hurmaavaa laivakirjakauppaa.

Omaa oloaan Perdu ei osaa lievittää. Hän kieltäytyy muistelemasta Manonia, on kieltänyt itseään jopa lausumasta hänen nimeään. Kirje kummittelee työpöydän laatikossa ja odottaa avaamistaan. Kun Perdu sitten viimein lukee kirjeen, ei hänen elämänsä voi jatkua enää ennallaan. Hän irrottaa proomunsa köysistä ja lähtee seilaamaan. Matkalla hän lopulta löytää (tietenkin!) itsensä ja kenties uskaltaa reissun päätteeksi avata sydämensä uudelle rakkaudelle.

Nina Georgen kirja Pieni kirjapuoti Pariisissa (2016 Bazar, suom. Veera Kaski) on ihastuttava kirja kirjoista ja kirjallisuuden parantavasta voimasta. Siinä on viittauksia Saramagosta Siilin eleganssiin ja kaikki Perdun apteekistaan määräämät lukemattomat kirjat tekisi mieli lukea. Luettujen kirjojen kohdalla taas voi todeta, että Perdu on kuin onkin analyyseineen oikeassa! Kirjahullua Georgen kirja ilahduttaa varmasti.

Samalla kirja on (melko) koskettava tarina miehestä, joka kadotti itsensä. Hylätyksi tullut Perdu omistautuu kaikille muille, koska kuvittelee, ettei kelpaa enää kenellekään. Mutta silti joitain jäi lukuelämyksestäni uupumaan. Oliko vikana Georgen kerronta, vaikkei siinä mitään vikaa sinänsä ollutkaan? Vai oliko ongelmana Perdun hahmo itse? Tuntui hivenen epäuskottavalta, että joku jäisi rypemään itsesääliin noin pitkäksi aikaa ja lukkiutuisi pettymyksen tunteeseensa noin kokonaisvaltaisesti.

En silti missään nimessä kadu Pienen kirjapuodin lukemista. Se viihdytti mukavasti kauniina kesäpäivänä laiturinnokassa.

Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna kirjoihin!

2. Jos olet pettynyt rakkaudessa.

3. Jos etsit lempeää hyvän mielen kirjaa.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Voiko jännityskirjaa kuvata sanoilla ihana, hurmaava ja viehko? Kyllä voi! Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen yhdessä kirjoittama Nainen parvekkeella (2016 Bazar) on juuri sellainen. En muista koskaan aiemmin lukeneeni näin viehättävää jännäriä!

Kolmekymppinen dokumenttiohjaaja Salome Virta on kiinnostunut Albert Edelfeltin teoksesta Nainen parvekkeella. Hän metsästää teosta täydentäviä luonnoksia, jotka ovat vastikään löytyneet kuin ihmeen kaupalla Pariisista. 

Salome on myös saanut vihiä, että itse teos olisi seitsemänkymppisen A.S Joenmaan hallussa. Dokumenttiaan varten Salome haluaisi päästä näkemään teoksen, mutta Joenmaa kieltäytyy. Siitä huolimatta he ryhtyvät sähköpostikirjeenvaihtoon, koska tuntevat mystistä sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan.

Toinen tarinalinja vie lukijan menneisyyden Pariisiin ja vuoteen 1883. Portinvartijapariskunta Hortense ja Babtiste Mullins kuuntelevat, kuinka Albert Edelfelt maalaa vimmatusti yläkerran ateljeessaan ja riitelee rouvansa kanssa yhä useammin. Toisinaan he näkevät, kuinka maalariherra hoippuu humalassa kotiin ja seuraavana aamuna hänen rouvansa näyttää entistäkin rasittuneemmalta. Mestarilla on työn alla teos Nainen parvekkeella.

Näitä kahta tarinaa Nuotio ja Soininen kuljettavat kirjassaan vuorotellen eteenpäin. Salomen seikkailuja Nyky-Pariisissa seurataan lähinnä A.S. Joenmaalle lähetettyjen kirjeiden kautta ja tähän taidehistorialliseen soppaan sekoittuu myös eräs höyrähtänyt pariisilainen taiteentuntija, A.S. Joenmaan ylimielinen poika ja tämän mustasukkainen ex-rakastajatar. Loppuratkaisu lyö ällikällä varmasti jokaisen. Ja saattaa olla, että myös mystisesti kadonneen Virginien – Albert Edelfeltin mallin ja muusan – arvoitus vihdoin ratkeaa...

Parasta antia kirjassa ovat Salomen ja Joenmaan sähköpostit. Ne ovat kaikkea muuta kuin tyypillisiä kiireessä hutiastuja nykysähköposteja. Sen sijaan ne ovat kieleltään niin hurmaavan vanhanaikaisia, mietittyjä ja kohteliaita, että lukijana välillä unohtaa lukevansa sähköposteja. Osaako ja viitsiikö kukaan enää kirjoittaa noin ihanaan tyyliin? Minäkin haluan kirjekaveriksi oman A.S. Joenmaan!

Nuotion ja Soinisen kirja on leppoisan koukuttava jännitysromaani. Siinä ei veri roisku, eikä ketään kiduteta. Silti se on niin mukaansa tempaava, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Tämä jännäri jättää jälkeensä hyvän fiiliksen - ja varoitus: nostattaa matkakuumeen Pariisiin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua ilman murhia.

2. Jos olet hulluna taiteeseen.

3. Jos rakastat Pariisia!

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

Harva jaksaa aina lukea vakavaa laatua. Ainakin minä kaipaan välillä vaaleanpunaisia ja hattarankevyitä unelmia. Sellaiseen mielentilaan Nicolas Barreau on juuri oikea valinta! 

Barreau'n kolmas suomennettu romaani Meillä on aina Pariisi (2014 Tammi, suom. Anne Kilpi) on juoneltaan yhtä valloittavan romanttinen kuin kaksi edellistäkin.

(Lukuneuvojan arvioon kirjasta Pieni elokuvateatteri Pariisissa voit tutustua täällä.)

Jo kirjan nimi kertoo, että taas ollaan rakkauden pääkaupungissa Pariisissa. Rosalie Laurent pyörittää pientä paperikauppaa kaupungin romanttisimmilla kulmilla latinalaiskortteleissa (tietenkin!). Viehättävässä pikku puodissaan Rosalie myy muun muassa itse tekemiään toivekortteja, joihin hän asiakkaittensa yksilöllisten toiveiden mukaan maalaa herkän sinisävytteisen kuvan ja valitsee kuhunkin korttiin sopivan toivotuksen. Korteista tulee menestys (tietenkin!)

Oma paperikauppa on Rosalien unelmien täyttymys, mutta yksityiselämässään nuori nainen on hieman hukassa. Poikaystävää kiinnostaa vain kuntoilu ja terveellinen ruokavalio, eikä hän ymmärrä Rosalien haikailuja romanttisten illanviettojen perään Eiffel-tornin näköalaravintolassa. Tuskin sieltä saisi terveellistä fitness-ruokaa ja näkymää voi käydä ihailemassa halvemmallakin.

Rosalien elämä kääntyy (tietenkin!) uuteen odottamattomaan suuntaan, kun hän saa ensin kuvitettavakseen maailmankuulun ranskalaisen lastenkirjailijan uuden teoksen. Sitten hänen kauppansa ovelle ilmestyy eräs komea amerikkalainen, joka osoittautuu monien ennalta arvattavien käänteiden jälkeen hyvin romanttiseksi! Tietenkin!

Barreau´n uutuusromaani on kuin ihanan höttöinen ja makea marenkileivos. Juoni on jälleen ennalta arvattava, muttei se mitään haittaa! Kukaan ei kuole ja sehän on vaihteeksi aivan mahtavaa! Yltiöromanttisen onnellinen loppu on tiedossa jo ensimmäiseltä sivulta saakka - ihanaa! Viihdekirjaksi teoksen kieli on rikasta ja hyvää! Aina vain paranee!

Barreau'n hurmaavat aikuisten satukirjat tuovat minulle mieleen Eeva Kilven viisaan lausahduksen:

“Elämä on arvaamatonta. Koska tahansa voi tapahtua jotain hyvää.”

Yksi Barreau kuukaudessa pitää kyynisyyden loitolla ja hymyn huulilla pitkään! Mikäs sen parempaa lääkettä meille synkistelyyn taipuvaisille suomalaisille.

Tartu tähän:

1. Silloin kun maailma murjoo.

2. Jos rakastat Pariisia.

3. Jos olet parantumaton romantikko.

Alexandre Dumas: Kamelianainen

Alexandre Dumas’t menevät helposti sekaisin. Kumpi kirjoittikaan tiiliskiven muskettisotureista? Kumpi seikkailuromaanin Monte Christon kreivistä? Kumpi viehkeästä kamelianaisesta? Helppona muistisääntönä yleistietokilpailujen varalle voi pitää sitä, että Dumas nuorempi kirjoitti Kamelianaisen ja isä Dumas kaiken muun. Tätä yksioikoista sääntöä noudattamalla pärjää pubivisailuissa aika pitkälle.

Dumas nuorempi ei ollut siis läheskään samanlainen romaanitehtailija kuin isänsä, eikä hän ylipäätään kirjoittanut juurikaan romaaneja vaan kunnostautui näytelmäkirjailijana. Suuri yleisö muistaa hänet kuitenkin yleensä vain Kamelianaisesta. Surumielinen romaani pariisilaisesta kurtisaanista ilmestyi vuonna 1848 ja heti romaanin ilmestyttyä alettiin pohtia, mahtaako kyseessä sittenkin olla tositarina. Kamelianaisen tragedia koettiin niin aidoksi ja teeskentelemättömäksi, ettei se voinut olla pelkästään kirjailijan mielikuvituksen tuotetta.

Arvuuttelu naisen sekä hänen lukuisten rakastajiensa henkilöllisyydestä kävi kiivaana 1800-luvun puolivälin Pariisissa. Nykyään kamelianaisen tarina on kaikkein tutuin oopperan ystäville, sillä Giuseppe Verdi työsti tarinasta oopperaversion ja La Traviata kuuluu edelleen esitetyimpiin ja rakastetuimpiin oopperoihin ympäri maailmaa.

Alexandre Dumas sai ainekset Kamelianaiseen omasta elämästään. Isä Dumas oli huikentelevainen naistenmies, joka jätti aviottoman Alexandre juniorin selviytymään köyhiin oloihin äitinsä kanssa. On sanottu, että pojan katkeruuden takia Kamelianaisen tarinassa mies ei hylkää naista.

Hän kirjoittaa teoksessaan näin: ”Älkäämme halveksiko naista vaikka hän ei olisikaan äiti, sisar, tytär tai puoliso. Älkäämme rajoittako armonantoa vain perheeseen ja anteeksiantoa vain itseemme. Koska taivaassa on enemmän iloa yhden syntisen pelastamisesta kuin sadasta oikeamielisestä, jotka eivät ole koskaan syntiä tehneet, koettakaamme ilahduttaa taivasta. Se voi maksaa meille yltäkylläisesti.” Aika poikkeuksellinen miehen puolustuspuhe langenneille naisille, kun ottaa huomioon, mitä aikaa elettiin.

Toinenkin tositapahtuma yhdistää Alexandre nuorempaa ja Kamelianaisen tarinaa. Alexandre rakastui itsekin nuorena keuhkotautiseen prostituoituun, joten kirjan kamelianaiseen umpirakastunut Armand Duval saattaa hyvinkin olla kirjailijan alter ego – ovathan nimetkin melkein samat Alexandre Dumas / Armand Duval.

Kamelianainen kertoo surumielisen tarinan Pariisin kauneimmasta kurtisaanista, joka saa jokaisen miehen pyörälle päästään. Kamelianaisen sydän sykkii kuitenkin vain nuorelle Armand Duvalille. Rakkaus roihuaa, mutta molemmat taitavat sisimmässään tietää, ettei onnea kestä kauan. Myös lukija tietää heti, että huonosti käy, sillä tarina alkaa kamelianaisen kuolemasta.

Kamelianainen on kestänyt hyvin aikaa ja se sopii hyvin helppolukuista klassikkoa etsivälle lukijalle. Kyllikki Villan taidokas suomennos vuodelta 2001 tuo Kamelianaisen tarinan mukavasti nykyaikaan vanhaa kunnioittaen.

Tartu tähän:

1. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

2. Jos etsit helppolukuista esitelmäkirjaa.

3. Jos traagiset rakkaustarinat kiehtovat sinua.

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Takakansitekstin perusteella Punaisen muistikirjan nainen (2015 WSOY, suom. Lotta Toivanen) vaikuttaa minun makuuni liian siirappiselta ja siksi välttelin sitä pitkään. Koska olen kuitenkin hulluna kaikkeen mikä liittyy Ranskaan, avasin Antoine Laurainin kirjan ja yritin karistaa mielestäni kaikki ennakkoluulot. Onneksi - sillä kirjahan oli hyvä!

Nelikymppinen Laure Valadier on palaamassa myöhään yöllä kotiin, kun varas riuhtaisee hänen käsilaukkunsa mukaansa. Laure lyö rytäkässä päänsä, yöpyy viereisessä hotellissa, mutta ei enää herää seuraavana aamuna. Hän on vaipunut koomaan.

Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent Letellier löytää roskalaatikon päältä liilasta nahasta tehdyn hyväkuntoisen käsilaukun. Omistajasta ei näy jälkeäkään ja Laurent arvelee laukun varastetuksi. Hän kiikuttaa laukun poliisiasemalle, mutta odottaessaan omaa vuoroaan päättääkin hetken mielijohteesta selvittää itse laukun omistajan.

Laurent alkaa toimia kuin salapoliisi. Laukusta löytyneet esineet ovat johtolankoja, joita hän seurailee ja pala palalta salaperäisen naisen kuva alkaa hahmottua. Mitä selvemmäksi kuva tarkentuu, sitä kiihkeämmin Laurent haluaa naisen löytää.

Punaisen muistikirjan nainen on pikkuruinen hyvän mielen kirja. Laurain tarinoi kepeästi, charmanttiin ranskalaiseen tyyliin. Kirja tuo mieleen Woody Allenin ihastuttavan elokuvan Midnight in Paris ja toivottavasti Punaisen muistikirjan nainenkin nähdään vielä valkokankaalla. Siitä saisi hienon romanttisen komedian.

Tarina nostattaa hymyn huulille ja alusta saakka lukija voi olla varma, että loppu on onnellinen. Matkan varrella Laurainin kirja onnistuu myös yllättämään ja välttämään pahimmat kliseet. Lukuhullua kirjassa ilahduttaa päähenkilön työ kirjakauppiaana ja monet viittaukset kirjallisuuteen. Ja esiintyypä kirjassa pienessä roolissa myös itse Nobel-kirjailija Patrick Modiano...

Tartu tähän:

1. Jos etsit rentoa lomakirjaa.

2. Jos pidät ranskalaisesta kepeydestä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tässä se on! Vuoden nautittavin lukuelämys! Ihana! Loistava! Kaunis ja Surumielinen. Jännittävä ja toiveikas. Täydellinen lukuromaani, jonka ei toivoisi koskaan loppuvan!

Anthony Doerr kirjoitti menestysromaaniaan Kaikki se valo jota emme näe (2015 WSOY, suom. Hanna Tarkka) kymmenen vuotta. Ilmestyttyään se tyrmäsi ihastuksesta kaikki: kriitikot ja lukijat. Palkintojakin se on kerännyt valtavan määrän Pulizerista pienempiin kunnianosoituksiin.

Doerr sai idean kirjaansa maan alla, New Yorkin metrossa. Eräs mies kirosi kännykkäänsä, kun kenttää ei löytynyt. Doerr kurtisti vieressään kulmiaan ja mietti, emmekö me enää ymmärrä, miten ihmeellistä ja uutta on se, että voimme kommunikoida toisillemme taskuun mahtuvan pienen litteän esineen avulla. Toista oli ennen. Siksi Doerr päätti kirjoittaa kirjan ajasta, jolloin radioaallot kuljettivat viestit kauas ja sekin tuntui ihmeeltä.

Saint-Malon viehättävä ranskalainen rannikkokaupuki tuli kuvioihin, kun Doerr ihaili ääneen matkakumppanilleen sen keskiaikaisia kujia ja sai tietää, että suurin osa kaupungista on rakennettu uudestaan vanhan mallin mukaan sodan jälkeen. Elokuussa vuonna 1944 pommitus tuhosi kaupungin lähes täysin. Miljöö oli löytynyt.

Kaikki se valo jota emme näe –romaani sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Marie-Laure on seitsemänvuotiaana sokeutunut tyttö, joka asuu isänsä kanssa Pariisissa. Isä työskentelee Pariisin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä ja tytär viettää aikaansa museon nilviäisosastolla isän työpäivien ajan.

Kun saksalaiset vyöryvät Pariisiin, on kaksikon paettava. Sitä ennen Pariisin museoissa alkaa vimmattu kuhina. Mittaamattoman arvokkaat taide- ja tiedekokoelmat on saatava piiloon tai vietävä turvaan muualle. Isä saa mukaansa museon arvokkaimman jalokiven ja se taskussaan he suuntaavat hulluksi tulleen isosedän luo Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin.

Toisen tarinalinjan pääosassa on saksalainen orpopoika Werner. Hän kiinnostuu jo lapsena radioista ja sodan aikana hänen taitojaan tarvitaan. Werner hakeutuu hitlerjugendiin ja pääsee erikoiskoulutusryhmään. Ei hän sinne mistään aatteen palosta pyri, vaan koettaa välttää työt kaivoksessa, johon orpokodin pojat vartuttuaan patistetaan. Vaihtoehtoja ei ole ja saapahan Werner ainakin puuhastella intohimonsa parissa.

Ja sitten on vielä Liekkien meri. Mystinen ja kirottu jalokivi isän taskussa, jota Hitler hamuaa. Natsien jalokiviasiantuntija Reinhold von Rumpel on saanut tehtäväkseen metsästää johtajalleen kaikki Euroopan arvokkaimmat jalokivet ja ykkösenä hänen listallaan on tietenkin Liekkien meri. Ällöttävän epämiellyttävä von Rumpel pääsee jalokiven jäljille ja henkeään pidätelleen lukija seuraa von Rumpelin lähestymistä....

Doerrin romaanissa on kaikki kohdallaan. Se on taitavasti ja koukuttavasti rakennettu tarina. Sen henkilöhahmot ovat samastuttavia ja kokonaisia. Se sijoittuu sopivan mystisiin ja mieltä kutkuttaviin paikkoihin: vanhaan pariisilaiseen museoon ja Saint-Malon muurien ympäröimään surullisenkuuluisaan kaupunkiin. Se kertoo ihmisistä toisen maailmansodan melskeissä – aihe, joka ei menetä tehoaan, vaikka vuosikymmenet kuluvat. Siinä oppii mukavasti maailmanhistoriaa ja siinä on mukana sopivasti pahuutta ja onneksi reilusti enemmän hyvyyttä. Se jättää jälkeensä toivon. Ja sisältää myös kirouksen, johon uskoo ken haluaa.

Doerrin tarina muistuttaa paljon vuosien takaista Carlos Ruiz Zafonin hittikirjaa Tuulen varjo. Näissä kahdessa on jotain samaa. Jotain vanhanaikaista, satumaista ja mystistä. Tuntuu kuin näiden kahden myötä saisi vielä hetkeksi palata lapsuuden parhaaseen lukuelämykseen – olotilaan, jossa kaikki muu ympäriltä unohtuu ja tarina tempaa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Sellaista kokemusta saa hektisen arjen keskellä enää harvoin. Näiden kahden kohdalla sen on onnistunut saavuttamaan.

Kun kiedotaan yhteen sodan eri puolilla olevat sokea tyttö ja pellavapäinen orpopoika; kirottu jalokivi ja natsien hulluus; kuvankauniin kaupungin totaalien tuho ja näkymättämät radioaallot, jotka sinkoavat ilmojen halki viestejä vastapuolelle, voisi tuloksena olla helposti jotain lapsellista ja liioiteltua. Doerr osaa kuitenkin hommansa ja on kirjoittanut vuoden parhaan lukuromaanin. Lisää! Lisää! Lisää!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä ja nauttia!

2. Jos toinen maailmansota kiinnostaa sinua.

3. Jos pidit Tuulen varjosta.

Hélène Grémillon: Uskottuni

”Yhtenä päivänä sain kirjeen, pitkän kirjeen, josta puuttui allekirjoitus.”

Hélène Grémillon´n romaani Uskottuni (2012 Otava, suom. Anna-Maija Viitanen) alkaa koukuttavasti. Kolmekymppinen pariisitar Camille löytää postilaatikostaan pitkän käsin kirjoitetun kirjeen. Kirjeessä kerrotaan alku eräälle rakkaustarinalle, jonka päähenkilöinä ovat Annie-niminen tyttö ja Louis-niminen poika. Seuraavana päivänä Camille saa uuden kirjeen, jossa rakkaustarina jatkuu. Seuraavana päivänä taas uusi kirje. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Camille ei ymmärrä, miksi kirjeet löytyvät hänen laatikostaan: ei hän tunne ketään sennimisiä. Kyseessä on varmasti joku erehdys, hän epäilee. Kirjeiden tulo kuitenkin jatkuu ja vähitellen Camille alkaa aavistella tarinan liittyvän häneen itseensä. Mutta miten?

Hélène Grémillon´n romaanista ei voi kertoa juuri enempää paljastamatta liikaa. Kirjailija kerii kiehtovasti auki Camillen menneisyyttä ja sitoo kirjeissä kerrotun rakkaustarinan pala palalta päähenkilöön. Hän osaa pitää lukijan tiukasti koukussa paljastamalla juuri kutkuttavan sopivasti.

Ja juuri kun lukija luulee tajuavansa, mitä on tapahtunut, Grémillon keikauttaa kaiken ympäri ja alkaa kertoa samaa tarinaa toisen henkilön näkökulmasta. Eikä mikään ollutkaan sitä, miltä aluksi vaikutti. Vielä viimeisellä sivulla odottaa mojova yllätys.

Grémillon´n  romaani on tarina kaiken voittavasta äidinrakkaudesta. Toisinaan äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin, jotka kuitenkin järkyttävyydestä huolimatta on helppo ymmärtää.

Tätä kirjaa lukee välillä kuin parasta dekkaria – niin koukuttavasti Grémillon kertoo Annie´n ja Louis´n rakkaustarinaa. Ennen kaikkea kyseessä on kuitenkin ihana vanhanaikainen rakkaustarina. Tässä kirjassa amor vincit omnia – rakkaus voittaa kaiken.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät rakkaustarinoista, muttet liian siirappisista.

3. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

”Le rêve est réalité – unelma on todellisuutta.”

Joskus kaipaa elämäänsä sokerilla huurrettua tarinaa. Sellaista hyvän mielen kirjaa, jonka ensilehdiltä saakka tietää, että hyvin tässä vielä kaikille käy. Epäuskottavat juonenkäänteet antaa anteeksi ja ihanan imelää kansikuvaakin katsoo lempein silmin. (Ja sivuliepeestä hurmaavasti hymyilevää pörröpäistä kirjailijaa vielä lempeämmin.)

Nicolas Barreau’n Pieni elokuvateatteri Pariisissa (2014 Tammi, suom. Veera Kaski) tyydyttää makeannälkäisen lukijan. Siinä ovat kohdallaan kaikki hyvän ja kepeän viihdekirjan elementit. Romanttinen miljöö Pariisin viehättävimmässä kaupunginosassa. Nuoret rakastavaiset, joiden lempi ensin leimahtaa ja jotka äkkikäänteen vuoksi joutuvat eroon toisistaan. Jännittäviä käänteitä ja hiven epätoivoa. Vetävä ja sujuva kirjoitustyyli. Ja tietenkin se tärkein: onnellinen loppu.

Kirja kertoo Alain Bonnardista, joka jättää nousujohteisen uransa ylellisiä kylpyhuonekalusteita valmistavassa yrityksessä ja ottaa vetovastuun setänsä omistamassa piskuisessa elokuvateatterissa. Sellaisessa vanhanaikaisessa, vähän tomulta tuoksuvassa teatterissa, jossa ei keskitytä irtokarkkien ja popcornin myyntiin, vaan itse elokuviin.

Keskiviikkoillat Alain päättää omistaa valkokangasrakkaudelle – onhan hän kirjailijan itsensä tapaan romantikko - ja esittää teatterissaan vanhoja kunnon rakkauselokuvia vuosien varrelta. Keskiviikkoisin teatteriin saapuu myös Mélanie, johon Alain iskee silmänsä ja huomaa pian rakastuneensa korviaan myöten.

Alainin viehättävään elokuvateatteriin taas iskee silmänsä maailmankuulu elokuvaohjaaja, joka haluaa kuvata uutta filmiään teatterissa. Alain on aluksi otettu tarjouksesta, muttei osaa yhtään aavistaa minkälaiseen pyöritykseen sen myötä joutuu ja mihin kaikkiin Hollywoodin mukanaan tuomiin lieveilmiöihin tahtomattaankin tutustumaan. Kuuluisuutta enemmän Alainia kiinnostaa vain Mélanie, jota ei löydä mistään....

Varoitus! Tämän kirjan aikana iskee matkakuume Pariisiin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos rakastat romantiikkaa.

3. Jos kaipaat elämääsi kepeyttä.

Helena Rubinstein: Elämäni kauneudelle

”Työ on ollut paras kauneuskäsittelyni.”

Kirjastojen varastojen uumenista tekee mahtavia löytöjä. Kuten esimerkiksi tämän: kauneusmoguli Helena Rubinsteinin uskomattoman elämäntarinan. Hän avaa kirjassaan Elämäni kauneudelle (1966 Kirjayhtymä, suom. Irmeli Sallamo) lukijalle oven kauneushoitoloihinsa ja yksityisiin salonkeihinsa ympäri maailman ja voi hyvänen aika minkälaisiin!

Helena Rubinstein syntyi esikoiseksi varakkaaseen krakovalaiseen perheeseen vuonna 1871. Hän oli teräväpäinen tyttö ja hoiti isänsä liikeasioita jo 15-vuotiaana. Kiinnostuksen kauneuteen hän peri äidiltään, sillä äiti huolehti tarkasti ulkonäöstään ja vannoi unkarilaisen kemisitin kehittämän kasvovoiteen nimeen. Tästä voiteesta kehitettiin Helena Rubinstein –imperiumin menestystuote Créme Valaze, joka on tuotannossa hieman muunneltuna vielä nykyäänkin.

Parikymppisenä Helena Rubinstein muutti Austraaliaan ja huomasi pian, kuinka aurinko käristi ja kuivatti paikallisten naisten ihoa ja tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän avasi ensimmäisen voidekauppansa Melbourneen vuonna 1902, sitten Lontooseen, Pariisiin, New Yorkiin ja niin edelleen. Pian koko maailma tunsi Helena Rubinsteinin nimen ja hän itse tunsi kaikki 1900-luvun alkupuoliskon merkkihenkilöt.

Rubinsteinin kirja vilisee tuttuja nimiä. Pablo Picasso, Salvador Dali, Isadora Duncan, Igor Stravinski, Franklin D. Roosevelt, Cole Porter, Cary Grant, Aldous Huxley, Henri Matisse, Amadeo Modigliani, Coco Chanel ja Christian Dior kuuluivat kaikki Rubinsteinin tuttuihin ja hän kertoilee kirjassaan heistä hauskoja pieniä anekdootteja.

Rubinstein oli piinkova businessnainen ja hänen elämäntarinansa on hyvä oppikirja myös nykypäivän työelämään.  Ensinnäkin hän ymmärsi elämysten merkityksen ostopäätökseen jo sata vuotta sitten. Hänen hoitolansa olivat sametilla vuorattuja ylellisiä paratiiseja, jotka tarjosivat asiakkaille kokonaisvaltaisen kauneuselämyksen. Hän osasi luoda täydellisen brändin, ennen kuin sanaa brändi nykymerkityksessään oli edes keksitty.

Rubinstein pukee kirjassaan sanoiksi myös tämän hetken työelämäoppien vahvimman aatevirtauksen. Työssä on tärkeintä tietää, minkä vuoksi työtä tehdään. Helena Rubinsteinin elämänmittaisena missiona oli tuoda lisää kauneutta ihmisten elämään. Siihen hän uskoi ja siksi hän halusi paiskia töitä kuolemaansa saakka. Mielekäs ja innostava työ on ollut hänen paras kauneuskäsittelynsä.

Ja taltuttipa hän muuten 93-vuotiaana asuntoonsa murtautuneet miehetkin - sen jälkeen kun ryöstäjät olivat ensin sitoneet ja kapuloineet palveluskunnan. Pikkuruiselle 150 senttiselle Rubinsteinin mummolle eivät rosvotkaan mahtaneet mitään. Aikamoinen nainen!

Tartu tähän:

1. Jos kauneus on intohimosi.

2. Jos menestyjien elämäntarinat kiinnostavat sinua.
3. Jos olet kiinnostunut kulttuurihistoriasta.

David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nicholls singahti maailmanmaineeseen kirjallaan Sinä päivänä (2011, Otava). Samana vuonna pian ilmestymisensä jälkeen kirjasta tehtiin Anne Hathawayn tähdittämä Hollywood-elokuva, joka toi Nichollsille entistä enemmän mainetta ja lukijoita. Minua ensirakkauden huumasta kertova Sinä päivänä ei koskaan hurmannut, vaan muistan jättäneeni kirjan kesken ja miettineeni, mikä tässä nyt on kaiken sen hehkutuksen arvoista.

Näin ollen avasin myös David Nichollsin uutuuden epäillen. Yhtä matkaa (2014 Otava, suom. Inka Parpola) oli kuitenkin vetävä, hyvin kirjoitettu ja rakennettu tarina, jonka hotkaisi helposti melkein yhtenä suupalana. Viihdekirjallisuutta parhaimmillaan toisin sanoen.

Kirja kertoo erään umpikujaan ajautuneen perheen tarinan. Biokemisti Douglas Petersenin vaimo aikoo jättää tämän parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Connie on kyllästynyt mieheensä, joka tylsistyttää kaikki huonoilla vitseillään ja ärsyttää ainaisella varmistelullaan ja hermoilullaan. Taiteellisen teinipoikansa isä saa lähes hermoromahduksen partaalle yrittämällä ohjata tätä väen väkisin luonnontieteiden järkevään ja ennustettavaan maailmaan pois taiteentekijän typerältä uralta.

Viimeisenä oljenkortenaan perhe lähtee yhdessä kiertämään Eurooppaa ja Douglas vannoo itselleen voittavansa vaimonsa sydämen matkan aikana takaisin. Toisin käy. Reissun päällä matkaajien erilaiset luonteenpiirteet ja ominaisuudet vain korostuvat, eivätkä edes luomoava Pariisi, boheemi Amsterdam tai konstailematon München onnistu kumoamaan syöksykierrettä, johon Petersenin perhe ajautuu.

Nichollsin kevyt tarina puksuttaa rennosti eteenpäin läpi Euroopan nähtävyyksien ja saa hymyilemään monessa kohtaa. Insinöörimäisen tarkan Douglasin ja spontaanin taivaanrannanmaalarin Connien väliset ristiriidat on kerrottu humoristisesti ja lukija voi vain pyöritellä huvittuneesti päätään heidän riidellessään.

Pariskunnan avioerokriisi näyttäytyy kirjassa hyvin kepeänä. Kriisin aiheuttamasta repivästä tuskasta ja surusta ei tässä tarinassa puhuta, mutta niinhän se tämän tyyppisessä viihdekirjallisuudessa pitää ollakin. Todellisen elämän tuskaisia käänteitä käsittelevät aivan toiset kirjat.

Ongelmana teoksessa, ainakin minulle, oli se, että kaikkiin henkilöhahmoihin samanaikaisesti sekä samaistuu ja ei samaistu. Douglas on sekä ärsyttävän jäykkä ja tökerö ja samalla ihailtavan kunnollinen ja parhaansa yrittävä. Connie on samanaikaisesti sekä lapsellinen, itsekäs hörhö että onneton itsensä hukannut vaimo. Teini-ikäisen Albuksen kapinointi taiteellisen elämäntavan puolesta on ymmärrettävää ja samanaikaisesti hänen täysin ala-arvoinen käyttäytymisensä isäänsä kohtaan ärsyttää suunnattomasti. Kun lukija ei pysty olemaan aidosti kenenkään puolella, jää tarina porautumatta sydämeen saakka.

Tästä huolimatta Nichollsin tarina on ehdottomasti  lukemisen arvoinen. Kevyt ja kiva.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat masentavaa kirjallisuutta.

2. Jos haluat viihtyä.

3. Jos haluat matkakuumeen Euroopan suurkaupunkeihin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Delphine de Vigan: No ja minä

”Luuletko, että on olemassa vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan?”

Kolmetoistavuotias Lou on poikkeuksellinen ja hieman outo tapaus: hyvin älykäs tyttö, joka käy kouluakin kaksi vuotta ikäisiään ylemmällä luokalla. Lou tekee vapaa-aikanaan kaikenlaisia kokeita ja keräilee systemaattisesti tuoteselosteita pakasteruokapakkauksista, pesuohjeita vaatteista ja tekstiileistä sekä outoja sanoja sanomalehdistä. Voitte arvata, ettei hän kuulu luokan suosituimpien joukkoon.

Eräänä päivänä opettaja hiillostaa Lou’ta ilmoittamaan vihdoin yhteiskuntaopin tutkielman aiheensa. Hätäpäisään Lou ilmoittaa tekevänsä työn Pariisin asunnottomista ja valehtelee jo sopineensa haastattelusta yhden asunnottoman kanssa. Jotta hän saisi työnsä tehtyä, hänen on oikeasti tutustuttava asunnottomaan ja sitä kautta hänen elämäänsä astuu No: 18-vuotias kadulla asuva nuori nainen.

Tutustuessaan No’hon Lou’n silmät avautuvat aivan toisenlaiseen maailmaan. Maailmaan, joka on päivittäin kaikkien pariisilaisten nähtävillä. Asunnottomat elävät, syövät ja nukkuvat ihmisten kulkureittien varrella, mutta kukaan ei kuitenkaan oikeasti näe heitä. Asunnottomat ovat näkyviä näkymättömiä.  Lou ei halua sulkea silmiään ja ottaa No’n asumaan luokseen. Mutta onnistuuko pitkään kadulla elänyt enää sopeutumaan ns. normaaliin elämään?

Delphine de Viganin kirja No ja minä (WSOY 2012, suom. Kira Poutanen) on selvästi nuortenromaani, vaikka se omasta kirjastostani löytyikin aikuisten osastolta. Kirja on varmasti silmiä avaava teos nuorelle, jolle asunnottomien tilanne on uutta, mutta aikuisena lukijana olisin kaivannut syvällisempää otetta aiheeseen. Nyt kirjailijan pohdinnat jäävät pintatason irrallisiksi kommenteiksi, eivätkä valitettavasti ulotu koko tarinan tasolle.

Parasta antia aikuislukijalle kirjassa on Loun ja tämän vanhempien välinen suhde. On surullista seurata Lou´n epätoivoista kamppailua tulla huomatuksi omassa kodissaan. Vanhemmat kun ovat omien traumojensa kanssa niin solmussa, että unohtavat katsoa omia lapsiaan. Samalla tavalla kuin ohikulkijat katsovat asunnottomien ohi, katsovat Lou´n vanhemmat lapsensa ohi. Lou on kotonaan yhtä näkymätön kuin kadulla asuva No. Eikä hän ole valitettavasti sen suhteen mikään harvinainen poikkeus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan erilaisuudesta.

2. Jos haluat tutustua (vampyyritarinoiden sijaan) vaihteeksi yhteiskunnalliseen nuortenromaaniin.

3. Jos ranskalainen kirjallisuus kiinnostaa sinua.

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

”Minä olen perin ikävä ihminen jopa omaksi seurakseni. --- Minun elämääni hallitsevat a) vastahanka b) riita c) kiukku d) epäluulo. Kukaan ei rakasta minua, mutta enhän minäkään rakasta ketään.”

Kaunokirjallisuuden lukeminen on hauskaa monesta syystä. Yksi lukemisen hienoimmista puolista on se, että mukaansa tempaavan tarinan kautta pääsee sukeltamaan johonkin sellaiseen aikakauteen tai asiaan, josta ei aikaisemmin ole ollut mitään käsitystä tai pääsee tutustumaan oikeasti eläneeseen ihmiseen, jonka olemassaolosta ei ole aiemmin tiennyt mitään. Ja usein käy vielä niin, että outo asia tai ihminen osoittautuukin äärimmäisen kiehtovaksi. Yli kolmekymmentä vuotta jatkuneen luku-urakkani jälkeen voin todeta, että mikä tahansa asia voi olla mielenkiintoinen, jos sen vain osaa esittää mielenkiintoisesti. Jopa jäkälät.

Kristina Carlson herättää kirjassaan William N. päiväkirja (Otava 2011) eloon 1800-luvun lopulla eläneen suomalaisen tiedemiehen William Nylanderin, koko maailman jäkälätutkimuksen uranuurtajan. Hän keräsi uransa aikana valtavan, yli 50 000 näytettä käsittävän kokoelman, joka on edelleen käytössä. Carlsonin teoksessa William Nylanderin saavutukset, asuinolosuhteet, ystävyyssuhteet ja ympäröivän maailman tapahtumat ovat totta, mutta päiväkirja itsessään on fiktiota: William Nylander ei tiettävästi koskaan kirjoittanut päiväkirjaa. Carlson osaa kuitenkin kirjoittaa niin taitavasti vanhantavalla kielellä, että päiväkirja tuntuu lukijasta täysin autenttiselta.

Tämä pikkuruinen kirja on hurmaava tarina itsepäisestä ja katkeroituneesta jäärästä, joka mutisee ja ärhentelee kylmässä asunnossaan yksin jäkäliensä keskellä. Tämä korkeakoulutettu mielensäpahoittaja valittaa lukijalle elämänsä epäoikeudenmukaisuutta ja kurjuutta, eikä päästä ketään lähelleen. Ärsyttävyydestään ja umpimielisyydestään huolimatta häneen suhtautuu kuitenkin myötätuntoisen hellästi, eikä Nylanderin periksiantamattomuutta ja uskomattoman voimakasta intohimoa jäkäliin voi muuta kuin ihailla. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät historiallisista aiheista kaunokirjallisuudessa.

2. Jos haluat suosia suomalaista laatukirjallisuutta.

3. Jos haluat lukea mielenkiintoisen tarinan periksiantamattomuudesta.

Richard C. Morais: Herkullinen elämä

”Siinä ruipelossa intialaispojassa on se jokin mystinen, joka ilmestyy kerran sukupolvessa esiin jossakussa chefissä. Etkö ymmärrä? Hän on niitä harvinaisia synnynnäisiä chefejä. Hän on taiteilija. Suuri taiteilija.”

Näin joutuu Madame Mallory, pienen ranskalaiskylän arvostettu ravintoloitsija, toteamaan, nielemään ylpeytensä ja myöntämään, että naapuriin muuttanut kaoottisen intialaisperheen vesa päihittää hänet mennen tullen kokkaustaidoissa. Hassan Hajilla on se jokin, mikä häneltä itseltä puuttuu. Se jokin, joka pilkistää vielä hiomattomana timanttina tulisuuden alla. Se jokin, joka näkyy täydellisten makujen vastakkaisuudessa ja se jokin, jonka avulla Hajista voisi tulla vielä jotain todella suurta.

Richard C. Moraisin kirja Herkullinen elämä (WSOY 2012) kertoo Hassan Hajin tarinan intialaisen katukeittiön apupojasta ranskalaisen kulinarismin huipulle. Lukija pääsee Hajin mukana kurkistamaan eri tasoisten ravintolakeittiöiden ankaraan arkeen, keskinäiseen kilpailuun ja nokitteluun sekä tutustumaan myös huippukeittiöiden uskomattoman pikkutarkkaan hifistelyyn raaka-aineiden valinnasta ruuan valmistukseen ja esillepanosta tarjoiluun.

Herkullisen elämän voi lukea ruokaromaanina, mutta minä luin sen tarinana eri tyyppisestä johtajuudesta. Jokainen voi lukiessaan miettiä, kenen johtamassa ravintolassa haluaisi mieluiten työskennellä? Tai oikeastaan voi unohtaa siitä sen ravintolan ja miettiä vain kenen johtamassa organisaatiossa haluaisi olla mukana ja miksi? Hyvän ja huonon johtajan ominaisuudet kun ovat samoja toimialasta riippumatta. Minä valitsisin omalaatuisen lauleskelevan Marc Rossierin, jonka mielestä työssä tärkeintä on se, että kaikilla on hauskaa ja sen takia hommat myös hoituu. Kenen keittiöön sinä menisit?

Herkullinen elämä on kirjana mukava ja kepeä pieni välipala, jonka voi hotkaista helposti muutamassa illassa. Se on kuin keskitasoinen ravintola, jossa ruoka on ihan hyvää, eikä käynti jälkeenpäin harmita, mutta jonne ei tule enää toista kertaa mentyä.

Tartu tähän:

1. Jos olet hyvän ruuan ystävä.

2. Jos haaveilet omasta ravintolasta.

3. Jos haluat lukea kepeän tarinan, jonka parissa takuulla viihtyy.

Fred Vargas: Normandialainen tapaus

Ranskalainen Fred Vargas jatkaa uusimmassa kirjassaan Normandialainen tapaus (Gummerus 2013) pariisilaisen komisario Adamsbergin tutkimuksia. Suomeksi tämä nuhjuinen, intuitioonsa luottava terävä-älyinen komisario on seikkaillut jo viidessä jännittävässä tarinassa ja  onneksi seikkailut edelleen jatkuvat, sillä Vargas on ilahduttavan erilainen ja poikkeuksellisen hyvä dekkarikirjailija tusinatehtailijoihin verrattuna.

Sen lisäksi että Vargas kirjoittaa hyvin, hän liittää tarinoihinsa usein kaukaisestakin menneisyydestä kumpuavia myyttisiä taruja tai hahmoja, salaperäisiä vihjeitä ja kummallisia yksityiskohtia, joista osa liittyy tapauksiin ja osa ei. Lukija on komisarion rinnalla aluksi täysin neuvoton käsittämättömältä vaikuttavan rikoksen edessä ja pääsee vähitellen kerimään auki herkullisen monimutkaista ongelmavyyhtiä.

Pienen normandialaisen Ordebecin kylän asukkaat ovat kauhun vallassa: aaveratsastajien hirmuinen joukko, Raivoisa armeija, on jälleen kerran näyttäytynyt. Nuori nainen on nähnyt ratsastajien raahaavan mukanaan neljää kauhusta huutavaa kyläläistä. Legenda kertoo, että ratsastajat nappaavat uhreikseen ne kaikkein pahimmat rikoksentekijät ja kaikki, joilla on pahoja tekoja kontollaan, vapisevat kylässä nyt pelosta. Raivoisan armeijan määräämältä kohtalolta kun ei kukaan voi välttyä.

Samaan aikaan Pariisissa löytyy palaneesta autosta mies ja jäljet johtavat autoja huvikseen polttavan Sytytyslanka-Momon jäljille. Mutta kuka on sitonut pulun jalat narulla? Liittyykö takaperin puhuva isokokoinen nuorimies ratkaisevasti tähän kaikkeen? Entäpä poika, joka luulee olevansa osittain savea? Ja miksi kaikki tuntuvat syövän sokeria?

Tartu tähän:

1. Jos pidät omalaatuisista murhamysteereistä.

2. Jos pidät kirjoista, joissa mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää.

3. Jos haluat tutustua vaihteeksi ranskalaiseen rikoskirjallisuuteen.

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Kirjavuosi 2013 alkaa todella lupaavasti, sillä Milja Kauniston esikoisromaani Synnintekijä (Gummerus 2013) vei jalat altani. Synnintekijä on voimakas ja primitiivistä elinvoimaa uhkuva tarina pimeältä keskiajalta. Ajalta, jolloin naista pidettiin typeränä ja holtittomana, jota oli tiukasti kontrolloitava. Ajalta, jolloin synneistä rankaistiin vyötärölle sidotuilla nokkosvöillä tai polttorovioilla. Ajalta, jolloin homous oli synneistä suurimpia, mutta jota kuitenkin harjoitettiin erityisen yleisesti niiden keskuudessa, jotka siitä isoimpaan ääneen syntinä saarnasivat.

Synnintekijä kertoo Turun piispan Maunu Tavastin ottopojan pitkästä, vaivalloisesta ja käänteentekevästä ajasta pappiskoulutuksessa Pariisissa. Hän on kirjan alussa kirkon oppeihin vankkumattomasti uskova kirkasotsainen nuorukainen, mutta joutuu pian asettamaan oman uskonsa koetukselle. Olaus Magnuksen sisäinen taistelu himon, halun ja uskon välillä on kuvattu kirjassa hienovireisesti ja uskottavasti ja monta kertaa lukija joutuu hänen rinnallaan kysymään, kuka onkaan synnintekijöistä se suurin?

Hienosti kuvatun kasvutarinan lisäksi Kauniston kirjasta löyhähtää lukijan sieraimiin keskiajan saastaisen Euroopan ummehtunut lemu. Joka paikka on lian ja sonnan peitossa ja rahvas elää paiseineen ja epämuodostumineen himojensa vallassa täysin holtittomasti. Valtaapitävät kirkonmiehet pyrkivät piiskaamaan paheet pois muista, mutta omaa irstailua katsotaan läpi sormien. Pariisin kaupunki on kaikkea muuta kuin romantiikan satukaupunki. Se on Euroopan saastan keskus, eikä se suurin saasta löydykään kaduilta, vaan paksujen samettiverhojen takaa.

Tartu tähän:

1. Jos pidät verevistä historiallisista romaaneista.

2. Jos et pelkää ronskia kieltä.

3. Jos haluat lukea kirjan tekijältä, josta takuulla vielä kuullaan.