Maja Lunde: Mehiläisten historia

En yhtään ihmettele, miksi norjalaiset kirjakauppiaat valitsivat Maja Lunden Mehiläisten historian (2016 Tammi, suom. Katriina Huttunen) vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi. 

Kirja on hyvä lukuromaani, jota voi myydä monenlaisille lukijoille, mutta minua se ei täysin onnistunut vakuuttamaan.

Mehiläisten historia kertoo tarinaa kolmessa aikatasossa ja kaikkiin niihin liittyvät mehiläiset. Menneisyyteen ja 1850-luvulle sijoittuu kertomus Williamista, masennukseen vaipuneesta monilapsisen perheen isästä, joka innostuu mehiläisten hoidosta ja saa intohimonsa ansiosta toimintakykynsä takaisin.

Nykyajassa elää Yhdysvaltojen Ohiossa mehiläistarhuri George vaimoineen. Etelästä on kantautunut huolestuttavia uutisia Georgen korviin: mehiläiset ovat alkaneet mystisesti kadota. Lisähuolia Georgelle aiheuttaa kirjoittamiseen hurahtanut poika, joka ei halua astua opiskeluvuosien jälkeen isänsä saappaisiin mehiläistarhuriksi.

Tulevaisuuden maailmassa elää Kiinan Sichuanissa nainen nimeltä Tao. Hänet on pakotettu satojen muiden naisten kanssa tupsuttelemaan pienellä siveltimellä siitepölyä hedelmäpuiden kukkiin, sillä mehiläisiä ei enää ole. Puuduttavan tylsät 12-tuntiset työpäivät jäykistävät nivelet, mutta onneksi Taon elämään tuo iloa viisivuotias poika Wei-Wen. Karmea onnettomuus muuttaa kuitenkin kaiken.

Mehiläisten historia alkaa kutkuttavasti ja eri aikatasoissa liikkuvia tarinoita seuraa kiinnostuneena. Lisämielenkiintoa tarinaan tuovat mehiläiset, nuo pölytykselle elintärkeät otukset, joiden häviämisellä olisi maapallollemme katastrofaaliset seuraukset.

Lunden kirjasta selviää paljon faktoja ja muun muassa se, että mehiläisten katoamista aiheuttava CCD - Colony Collapse Disorder on ollut todellisuutta jo vuosikaudet, mutta maailmanlaajuiseksi epidemiaksi CCD ei ole vielä toistaiseksi levinnyt. Lunden kirjassa näin lopulta käy ja totaalisen mehiläiskadon aikaa elävän Taon tarina onkin kirjan parasta ja intensiivisintä antia.

Lunde kirjoittaa sujuvasti. Tarina puksuttaa eteenpäin tasaisen rauhallisesti, mutta minun makuuni se eteni liiankin verkkaisesti. Puolessa välissä olin jättää kirjan kesken, mutta halusin kuitenkin tietää, miten kaikki kietoutuu toisiinsa ja jatkoin loppuun saakka. Kaiken kaikkiaan Mehiläisten historiasta jäi vähän hajuton ja mauton kuva. Se ei varmasti ärsytä ketään ja on varma valinta, jos etsii itselleen ihan mukiinmenevää luettavaa.

Tartu tähän:

1. Jos haluat pohtia, mitä tulevaisuus tuo tulleessaan.

2. Jos ympäristöasiat kiinnostavat sinua.

3. Jos inhoat raakuuksilla mässäilyä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Kathrin Schmidt: Et sinä kuole

Jostain syystä kirjastokassiini on eksynyt viime aikoina paljon sairauksista ja toipumisista kertovia kirjoja, vaikka tällä hetkellä ei omassa kropassa mitään kohtaa pahemmin edes kolota. Saksalaisen Kathryn Schmidtin Et sinä kuole (2011 WSOY, suom. Pirkko Roinila) on yksi näistä.

Helen Wesendahl herää sairaalassa, mutta hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän on siellä. Hän ei muista mitään: ei nimeään; ei ammattiaan; ei sitä, onko hän naimisissa; eikä sitä, onko hänellä lapsia. Kaikki on pyyhkiytynyt pois.

Vähitellen Helenille selviää, että hän on saanut aivoverenvuodon ja sen seurauksena totaalisen muistinmenetyksen. Hänen puheensa kangertelee pahasti ja toinen puoli vartalosta on täysin halvaantunut.

Tästä alkaa tuskallisen hidas tie kohti fyysistä toipumista ja muistamista. Helenin on rakennettava itsensä uudestaan eheäksi pala palalta. Toipuminen tuo hänen mieleensä myös asioita menneisyydestä, jotka hän oli sysännyt unholaan. Uusi Helen on lopulta aivan erilainen kuin entinen Helen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat luonnollisesti suurelta osin sairaalaan, eikä näky ole kaunis. Schmidt ruotii rankalla kädellä saksalaisten sairaaloiden jäykkää byrokratiaa, joka on potilaan näkökulmasta täysin käsittämätöntä. Hän nostaa esiin hoitajien vallankäytön ja potilaiden epäasiallisen kohtelun. Oman osansa saavat lääkärit, jotka piiloutuvat papereittensa taakse, eivätkä vilkaise vahingossakaan potilaaseen päin tätä tutkiessaan. Onneksi hoitajien ja lääkäreiden joukossa on niitäkin, jotka tekevät työtään sydämestään.

Kirjailija Schmidt tietää, mistä hän puhuu, sillä hän on itse kokenut kaiken. Helen Wesendahlin sairaalakokemukset ovat Schmidtin omia, mutta Helenin elämä muuten fiktiota.

Kirja koskettaa aiheensa vuoksi varmasti monia. Aivoinfarkti on kolmanneksi yleisin kuolinsyy Suomessa. Noin 14 000 ihmistä saa vuosittain jonkinlaisen aivohalvauksen ja joka kuudes meistä joutuu sen kohtaamaan. Silloin on nopeus valttia. Ihminen on saatava hoitoon mahdollisimman pian, sillä aivot eivät kestä pitkään ilman happea.

Noin yhdeksän kymmenestä aivoinfarktitapauksesta voidaan tunnistaa PIAN-muistisäännöllä:

P = Puhe sammaltaa

I = Ilme (roikkuva suupieli)

A = Avuton raaja

N = NYT 112!

Paina sinäkin sääntö mieleesi heti. Se voi pelastaa jonkun elämän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea todentuntuisen toipumistarinan.

2. Jos pidät hitaasti etenevistä kirjoista.

3. Jos sairaalaelämä kiinnostaa sinua.

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Blogini anonyymi lukija kehotti minua tarttumaan Linda Olssonin uutuusromaaniin Kun mustarastas laulaa (2015 Gummerus, suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi). 

Jostain syystä Olsson olikin päässyt unohtumaan, vaikka muistan pitäneeni kovasti hänen esikoisromaanistaan Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (2009). Kirjoja julkaistaan niin valtava määrä, ettei edes tuttujen kirjailijoiden uutuusteoksista ole aina perillä. Lämmin kiitos siis sinulle muistutuksesta anonyymi lukijani!

Olssonin uutuus on viipyilevä ja kaunis tarina kolmesta yksinäisestä sielusta vanhassa tukholmalaisessa kerrostalossa. Viisikymppinen Elisabeth Blom on vastikää muuttanut taloon ja sulkeutunut asuntoonsa. Muuttolaatikot on purkamatta ja huonekalut hankkimatta. Elisabethin menneisyydessä on tapahtunut jotain, mikä on lamaannuttanut hänet paikoilleen ja on tehnyt hänestä päivä päivältä aremman ja pelokkaamman.

Elisabethin naapurissa asuu nuori Elias. Herkkä taiteilija, joka osaa ilmaista itseään vain kuvin. Koulukiusattu ja syrjitty nuorukainen, joka epävarmuudessaan myös arkailee elämässään. Eliaksen yläpuolella taas asustaa seitsemänkymppinen leskimies Otto, joka ei usko, että elämällä olisi hänelle enää mitään annettavaa. Edesmennyt vaimo on jäänyt Otolle mysteeriksi ja elämä on ollut suurelta osin tyytymistä siihen, mitä on sattunut kohdalle tulemaan.

Näiden kolmen yksinäisen elämät kietoutuvat tarinassa pikkuhiljaa yhteen ja yhdistävänä siltana toimii kirjallisuus, josta kaikki ovat kiinnostuneita. Keskustelu kirjoista rakentaa luottamusta ja auttaa raottamaan ovea kunkin henkilökohtaiseen elämäään. Kun kukin saa huomata, ettei olekaan maailmassa ypöyksin, saa elämä värinsä takaisin.

Olsson haluaa sanoa lukijalle näin: vaikka menneisyys olisi täynnä petettyjä lupauksia ja toteutumattomia toiveita, eivät kaikki ihmiset ole lähtökohtaisesti pahoja. Kun uskaltaa luottaa toiseen, voi alkaa taas elää. Lohdullinen ja hieno tarina.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rauhallisesta kerronnasta.

2. Jos pidät lämminhenkisistä tarinoista.

3. Jos etsit kirjoista syvällisyyttä.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

”Kauemmin kuin ikuisesti. Niin kauan minä rakastan sinua.”

Me nelikymppiset muistamme hyvin vielä sen ajan, kun toiselle puolelle maapalloa kommunikoitiin kirjeitse. Luuriin tartuttiin vain hätätilanteissa, sillä parinkin minuutin puhelu maksoi maltaita. Kirjeenvaihto oli käytännössä ainoa keino pitää yhteyttä kaukaisiin ystäviin ja sukulaisiin.

Kirjeitä kirjoitettiin antaumuksella ja harkiten. Vastausta odoteltiin viikko tai pari ja hitaudesta johtuen viestit olivat viimeistellympiä ja mietitympiä. Samanlaista harkintaa toivoisi nykyään monelle keskustelupalstan kommentoijalle. Yön yli nukkuminen ennen oman viestin klikkausta tekisi keskustelun tasolle hyvää ja moni turha riita jäisi leimahtamatta.

Jessica Brockmolen romaanissa Kirjeitä saarelta (2015 Bazar, suom. Marja Helanen) kerrotaan kahdesta pariskunnasta ja kahdesta sodasta kirjeenvaihdon välityksellä. Toista kirjeenvaihtoa käydään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Skyen saarella asuvan runoilijan Elspeth Dunnin ja hänen ihailijansa, amerikkalaisen David Grahamin välillä. Toinen kirjeenvaihto sijoittuu taas toisen maailmansodan alkuaikoihin ja sitä käy Elspethin tytär Margaret.

Margaret löytää äitinsä salaisen kirjeenvaihdon, kun pommi putoaa heidän asuintaloonsa heinäkuussa 1940. Tytär ei ole koskaan tiennyt, että hänen äitinsä on asunut aikaisemmin Skyen saarella, eikä hänellä ole tietoa omasta isästäänkään. Elspethin menneisyys tuntuu olevan täysi mysteeri, jonka Margaret päättää selvittää. Samalla hän saa vastaukset myös oman elämänsä suuriin kysymyksiin.

Brockmolen kirja on hurmaava vanhanaikainen kirjeromaani, joka henkii hienosti mennyttä aikaa. Kirjeenvaihto on kohteliasta ja joskus lempeän vitsikästä ja kiusoittelevaa. Toisinaan kirjeissä riidellään ja loukkaannutaan. Joskus viestit on raapustettu rintamalta pikaisesti paperille ja joskus niissä kuvastuu pelko toisen menettämisestä. Kirjeiden kautta paljastuu yksi valtavan suuri rakkaus, jota kaksi sotaakaan ei saanut tuhottua.

Kirjeitä saarelta on lohdullinen ja lempeä kirja. Siitä jää hyvä mieli.

Tartu tähän:

1. Jos pidät vanhanaikaisista romaaneista.

2. Jos uskot ikuiseen rakkauteen.

3. Jos pidät viipyilevistä ja hitaista tarinoista.

Jhumpa Lahiri: Tulvaniitty

Subhash ja Udayan ovat veljeksiä Intian Kalkuttasta ja täysin erilaisia. Subhash, veljiestä vanhempi, on aina ollut varovainen, rauhallinen ja tottelevainen. Hän viihtyy yksin omissa oloissaan, eikä ole koskaan aiheuttanut vanhemmilleen huolta.

Toisin on Udayanin laita. Nuorempi veli on aina ollut levoton. Kotoa karkaileva, villi ja rohkea, joka saa vanhemmat huolesta sekaisin. Udayan houkuttelee Subhashin kaikenlaisiin konnuuksiin mukaan, eikä Subhashin auta kuin totella, sillä vanhemmat ovat käskeneet veljesten pitää toisistaan huolta.

Nuorena miehenä tulisieluinen Udayan kiinnostuu yhteiskunnallisista epäkohdista, joita Intiassa riittää. Röyhkeät maanomistajat häätävät viljelijät kodeistaan taivasalle. Kapinat tukahdutetaan väkivalloin. Laki ei tunnu olevan kaikille sama. Udayan haluaa muuttaa Intian paremmaksi paikaksi elää, myös kastittomille ja muille köyhille ja ajautuu vähitellen mukaan kommunistisen liikkeen toimintaan.

Kiltti ja tunnollinen Subhash puurtaa koulussa ja päätyy Yhdysvaltoihin opiskelemaan meribiologiaa. Veljesten välinen tiivis yhteys katkeaa, kunnes Subhash joutuu palaamaan takaisin Intiaan. Siitä eteenpäin Subhash kantaa menneisyyttä mukanaan, myös konkreettisesti.

Jhumpa Lahiri on taitava kirjoittaja. Hän julkaisee teoksia harvoin – tätä uutta Tulvaniittyäkin (2014 Tammi, suom. Sari Karhulahti) saatiin odottaa viisi vuotta. Ja se näkyy. Lahirin kirjat ovat viimeisen päälle hiottuja, taidokkaita tarinoita, joissa kerrotaan isoja asioita: rauhallisesti ja hätäilemättä. Hän ei todellakaan ole mikään vauhdikkaiden juonenkäänteiden kehittelijä, vaan luo sen sijaan hienovireisiä ja tarkkanäköisiä psykologisia romaaneja.

Tulvaniityn teemat ovat samat kuin hänen koko tuotannossaan. Millaista on siirtolaisen elämä uudessa maassa. Kun ei oikein tunnu kuuluvansa mihinkään. Kokee ulkopuolisuutta vuodesta toiseen. Kotimaakaan ei tunnu enää oikealta. Vuodet muualla ovat jättäneet jälkensä. Missään ei ole kuin kotonaan.

Lahiri käsittelee tarinassaan myös sitä, kuinka ihmisen olisi tärkeää elää sellainen elämä, joka tuntuu oikealta. Tämän kirjan onnettomimmat ihmiset ovat niitä, jotka etsivät onnea koko ajan jostain muualta kuin tästä ja nyt. Toiset jäävät haikailemaan menneitä ja toiset kurottavat johonkin kauemmas, eteenpäin, tulevaisuuteen. Ja elämä jää elämättä. 

Lahiri porautuu taitavasti ja tarkasti ihmismielen syövereihin. Tulvaniitty on surumielinen, kaihoisa ja hienosti kirjoitettu tarina. Taattua Lahiri-laatua. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea laatua ja kaunista kieltä.

2. Jos inhoat kliseistä hömppää.

3. Jos pidät viipyilevistä tarinoista.

Anders Roslund & Börge Hellström: Kaksi soturia

Rikoksia, jengejä ja väkivaltaa. Huumeita, lääkkeitä ja riippuvuuksia. Pelkoa, vihaa ja toivottomuutta. Ylpeyttä, veljeyttä ja velvollisuutta. Anders Roslund ja Börge Hellström näyttävät lukijalle uudessa kirjassaan Kaksi soturia (WSOY 2013) Ruotsin toiset kasvot – sen pimeämmän puolen. Nyt ei lauleskella yhteislauluja Skanssenilla, ei skoolailla maljoja keltaisen puuhuvilan vehreässä puutarhassa eikä diskuteerata sivistyneesti, rennosti ja ruskettuneesti. Sen sijaan sukelletaan nuorten rikoksentekijöiden armottomaan maailmaan, jossa veljeä ei petetä ja uskollisuus on hyveistä suurin.

Kaksi soturia kertoo tarinan kahdesta nuoresta pojasta, Leonista ja Gabrielista, jotka vannovat toisillensa uskollisuutta ja kunnioitusta. Tämä tiivis parivaljakko johtaa rautaisella oteellaan Råbyn pahamaineisen lähiön nuorisojengiä, organisoi huumekauppaa ja rajua kaaokseen pyrkivää ilkivaltaa. Heidän kokoamansa nuorten uskollisten sotureiden joukko on valmis vaikka kuolemaan uuden perheensä vuoksi, sillä heillä ei ole ketään muutakaan kenen puolesta elää. Kaikki muuttuu, kun Gabriel löytää Wandan ja samalla elämälleen uuden tarkoituksen, eikä mikään voi olla enää niin kuin ennen.

Roslundin ja Hellströmin uusin jännitysromaani on väkevä kuvaus peritystä huono-osaisuudesta, epätoivosta ja vihasta sekä siitä, mihin se kaikki voi pahimmillaan johtaa. Väkivallan ja rikollisuuden kierteen voi katkaista vain toivo paremmasta huomisesta. Mutta mistä toivon voi löytää, kun ympärillä on vain toivottomuutta?

Väkivaltaisuutensa vuoksi Kaksi soturia ei nouse kirjailijakaksikon parhaiden joukkoon omalla listallani. Edward Finniganin hyvitys (WSOY 2008) ja Kolme sekuntia (WSOY 2011) ovat tehneet suuremman vaikutuksen. 

Tartu tähän:

1. Jos haluat sukeltaa alamaailman ytimeen.

2. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista poliisiromaaneista.

3. Jos et kavahda väkivaltaa ja verisiä yksityiskohtia.

Huom! Kaksi soturia on paksu ja yksityiskohtainen, joten sen lukemiseen pitää varata aikaa.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstini sisältöön.

Leena Krohn: Hotel Sapiens

”Vapaus on sitä, että voi valita väärin.”

Leena Krohn teki sen taas! Hotel Sapiens (Teos 2013) hurmaa ja hämmentää ja jättää jälkeensä sellaisen miellyttävää laatua olevan mielen myllerryksen, johon harva tekijä pystyy. Krohn kirjoittaa aina oudoista ja omituisista asioista; tulevaisuuden maailmoista, missä mikään ei ole itsestään selvää, eikä lukija koskaan tiedä, mitä tuleman pitää. Hänen kirjoissaan seikkailee kummallisia ihmisiä, keinoihmisiä, robotteja ja luonto käyttäytyy aina vähintäänkin omituisesti. Kaiken tämän sekamelskan Krohn osaa kirjoittaa auki käsittämättömän taitavasti ja se kuulkaa vaatii taitoa! Huonomman kirjailijan käsissä näistä ainesosista leivotusta kokonaisuudesta ei saisi mitään tolkkua.

Tässä Krohnin uusimmassa elementit ovat tuttuja edellisistä kirjoista, mutta niistä muodostuu samalla täysin uutta, ehkäpä jopa parasta koskaan. Maailman yli on pyyhkäissyt jonkinlainen ydinkatastrofi ja jäljelle on jäänyt vain muutama yksilö. Heidät on pelastettu Kaitsijoiden (tunteettomien ja virheettömien teko-olentojen) toimesta Hotel Sapiensin suojiin, jossa tämä sekalainen seurakunta nyt keskenään elelee, ihmettelee ja kiistelee.

Mukana on outoja tyyppejä, jotka käyttäytyvät oudosti ja puhuvat omituisia, jos ylipäätään puhuvat mitään. Mutta kun näitä asukkaita alkaa tarkemmin tutkiskella, omituisen pinnan alla on oikeastaan jotain aika tuttua. Esimerkiksi Arki-ihminen suhtautuu kaikkeen ”ihan vain arki-ihmisenä” ja uskoo vain sen minkä silmä näkee (tai haluaa nähdä). Näin on helppo sulkea silmänsä kaikelta epämiellyttävältä ja jatkaa elämäänsä itsepetoksen tyytyväisessä kuplassa. Kun Arki-ihminen kieltäytyy näkemästä, Hullu sen sijaan on nähnyt todellisuuden ja kaikkialle ulottuvan petoksen, mutta peittää silti silmänsä, koska totuus on liian tuskallinen.  

Naurussa taas on pidättelemistä, kun Krohn esittelee Pikku-Bakuninin, anarkistin, joka haluaa lietsoa kapinaa.

Pikku-Bakunin on kertonut itsekin sytyttäneensä roskalaatikkopaloja entisessä asuinkaupunginosassaan, jonka nimi oli Kumminoja. Kun hän jo kolmannen kerran alkoi puhua roskalaatikoista ja näytti vaativan jotain palautetta, sain lopulta kysytyksi, miksi hän poltti roskalaatikoita Kumminojassa.

Ilmaistakseni tukeni anarkistivangeille, hän kertoi.

Mistä he tiesivät, että Kumminojassa paloi roskalaatikko heidän tuekseen? kysyin

Kyllä sana kulkee, Pikku-Bakunin sanoi. - Roskalaatikoiden polttaminen välittää tietynlaisia signaaleja, joita en rupea tässä erittelemään. Kuolema valtiolle!

Krohn pohtii suuria asioita, tässä kirjassaan erityisesti ihmisyyttä ja inhimillisyyttä, mutta ei kuitenkaan tee sitä haudanvakavasti. Hotel Sapiens on lukijalle valtava ajatusten labyrintti. Sen jokainen luku on kuin laatikko, jonka sisällä on laatikko, jonka sisällä on laatikko jne… Jokainen luku herättää niin paljon ajatuksia, että neuvoisin oikeastaan lukemaan kirjaa pienissä pätkissä, antaa sitten ajatusten laukata vapaasti hetken, jonka jälkeen voi taas kirjautua uudelleen sisään Hotel Sapiensiin ja sen pyörryttäviin pyörteisiin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea taiteellisesti Suomen parasta kaunokirjallisuutta.

2. Jos et halua päästää itseäsi helpolla.

3. Jos sinulla on aikaa. Hotel Sapiens on ohut, mutta sen lukeminen kestää kauan.

Huom! Kuten alaotsikkokin (Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia) antaa ymmärtää, jokaisen luvun voi hyvin lukea omana pikku kertomuksenaan. Uskon lukujen toimivan hyvin kirjallisuuden analysoinnin ja/tai ajankohtaisen keskustelun pohjana esimerkiksi lukion äidinkielentunneilla.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates on onnistunut jälleen kerran! Sisareni, rakkaani (Otava 2012) on häikäisevän upea ja ahdistavan synkkä tarina erään onnettoman perheen täydellisestä tuhoutumisesta. Se on järisyttävä tarina siitä, mitä tapahtuu, kun vanhemmat haluavat toteuttaa omia toteutumattomia unelmia lastensa kautta. Se on karmea tarina siitä, mitä vanhempien totaalinen tunnekylmyys ja kyvyttömyys vanhemmuuteen lapsille aiheuttaa. Se on kauhistuttava tarina siitä, miten ulkoisen menestyksen tavoittelu menee kaiken edelle. Ja sen lisäksi se on piinaavan jännittävä tarina siitä, kuka murhasi Naperot jäällä debytantti –palkinnon voittajan, pikkuisen kuusivuotiaan jääprinsessan Bliss Rampiken.

Kasvuhormoneja, psykoterapiaa, huulikiiltoa, painontarkkailua, purentakiskoja, läimäytyksiä, aavekipuja, vaalennusaineita, yökastelua, mielialalääkkeitä, särkylääkkeitä, kainoa pakotettua hymyä  ja harjoittelua, harjoittelua ja harjoittelua. Siitä oli pienen taitoluistelijalupauksen elämä tehty. Surullista, puistattavaa ja oksettavaa.

Erityisen kammottavaksi Bliss Rampiken murhamysteerin ja perhehelvetin tekee se, että sillä on selvä esikuva oikeassa elämässä. Sievästi hymyilevä kiharapäinen lapsimissi JonBenet Ramsey löydettiin kotinsa kellarista murhattuna tapaninpäivänä 1996 ja tapaus on edelleen selvittämätön. Kauhun puistatukset vain lisääntyvät, jos erehtyy katsomaan äitimanageri/lapsimissi –ohjelmaformaatteja, joissa äidit verissä päin taistelevat keskenään saadakseen oman lapsensa palkintopallilla korkeimmalle.

Tämä karmiva tiiliskiven paksuinen tarina kerrotaan lukijalle Blissin isoveljen Skyler Rampiken sinne tänne poukkoilevalla (epäluotettavalla) kertojanäänellä. Tarinaa ryyditetään ”autenttisilla” kirjeillä, allekirjoituksilla ja alaviitteillä, joissa viittaillaan sekalaisesti aikaisempiin tai tuleviin tapahtumiin ja kommentoidaan ja korjataan varsinaista tekstiä. Lukija pysyy kyllä kärryillä, jos jaksaa keskittyä. Sen sijaan alaviitteiden pikkuruinen fonttikoko voi aiheuttaa lukuongelmia joillekin.

Tämä vaikuttava kirja vaatii sulattelua. Kun sen saa loppuun, ei hetkeen tee mieli aloittaa mitään uutta. Ja ensimmäiseksi haluaa halata hellästi omia lapsiaan.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat helppoja ja kepeitä kirjoja ja haluat haastaa itsesi.

2. Jos pidät kirjoista, joissa käsitellään isoja asioita ja jotka panevat ajattelemaan.

3. Jos sinulla on aikaa paksulle ja hitaalle kirjalle.

Huom! Kirja saa tunnisteen tositapahtumia, sillä yhteys JonBenet Ramsayn murhaan on ilmeinen. Tarina itsessään on kuitenkin fiktiivinen.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

"Elspeth Noblin oli ollut vainaja jo melkein vuoden eikä vieläkään ollut aivan tajunnut pelin henkeä."

Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina (Gummerus 2010) alkaa, kun Elspeth Noblin kuolee. Hän on testamentannut koko omaisuutensa siskontyttärilleen, vaikkei ole koskaan edes tavannut heitä. Lisäksi testamenttiin sisältyy outo ehto: kaksostyttöjen on asuttava Elspethin talossa vuosi itsenäisesti ennen kuin saavat perinnön itselleen. Lähisukulaisvierailut taloon ovat ehdottomasti kielletty tuona aikana.

Koska Julia ja Valentina ovat laiskoja ja toimettomia parikymppisiä television töllöttäjiä, asuminen kahdestaan Lontoon keskustassa isossa hienossa talossa kuulostaa aivan mahtavalta idealta ja he suostuvat ilomielin omituiseen järjestelyyn. Talossa tytöt tutustuvat tätinsä lähipiiriin ja myös Elspethiin itseensä, sillä hän ei olekaan kuollut….

Keskeisessä osassa Hänen varjonsa tarinaa on Lontoo ja erityisesti Lontoossa sijaitseva Highgaten hautausmaa. (Niffeneggerin mielestä se on maailman coolein hautausmaa.) Kirjailija kietoo taitavasti monet erikoiset ja omalaatuiset ihmiset yhteen ja kehittelee tapahtumia heidän ympärillään hyvin verkkaiseen tahtiin. Hän saa yliluonnollisenkin tuntumaan niin luonnolliselta, että lukija huomaa alinomaa kysyvänsä itseltään: Miksei? Tämähän voisi olla totta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, jossa tapahtuu kummia.

2. Jos pidät hitaista ja paksuista kirjoista.

3. Jos haluat matkakuumeen Lontooseen.

Andreï Makine: Ikuisen rakkauden kosketuksia

”Se jäljittelemätön elämä, jota olet aina etsinyt, on tässä ja nyt.”

Rakkauteni Andreï Makinea kohtaan alkoi vuonna 2001, kun luin melkein kertaistumalta Ranskalaisen testamentin ja vaikutuin, ihastuin, huumaannuin. Odotan aina hänen uusinta kirjaansa yhtä innokkaasti, eikä hän ole vielä kertaakaan pettänyt odotuksiani. Ei pettänyt tälläkään kertaa, vaikka Ikuisen rakkauden kosketuksia (WSOY 2012) onkin selvästi erilainen kuin aikaisemmat.

Ikuisen rakkauden kosketuksia koostuu erillisistä tarinoista, joita kyllä kertoo yksi ja sama henkilö, mutta mitenkään kronologisesti ja loogisesti ne eivät linkity toisiinsa. Tarinat ovat yksittäisiä merkityksellisiä fragmentteja tämän minä-kertojan elämän eri vaiheista ja ne jäävät leijumaan irrallisina myös lukijan mieleen. Samalla tavalla kuin kirjan minä, kukin meistäkin muistaa elämänsä tärkeät, kauniit ja kauheat hetket irrallisina kirkkaina välähdyksinä, tarinoina, joiden reunat ovat sumusta harmaat.

Makine onnistui (upean suomentajan Annikki Sunin kera!) jälleen lumoamaan minut runollisen kauniilla kielellään, jonka jokainen lause on kuin virheetön koru, jota on hetkeksi pysähdyttävä ihailemaan. Sen lisäksi, että Makine kirjoittaa niin täydellisen kauniisti, hän kirjoittaa aina myös niistä asioista, jotka ovat ajasta ja paikasta riippumatta ihmisen elämässä niitä kaikkein tärkeimpiä: rakkaudesta ja toivosta. Tässä kirjassa suurin niistä on rakkaus.

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt tyhjänpäiväiseen hömppään.

2. Jos haluat hurmaantua kielellisestä kauneudesta.

3. Jos haluat ajateltavaa.

Huom! Makine ei ole kiireisen tai väsyneen lukijan kirjallisuutta – hänen kirjansa vaativat hidasta lukemista ja keskittymistä. Niitä ei voi hotkia.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkisen Vieras (Otava 2012) on tarina Mariasta, nuoresta papista, joka pakenee elämäänsä ja itseään New Yorkiin. Mukanaan hänellä on pienen Yasminan muumipäiväkirja, eikä juuri muuta. Vähitellen lukijalle avataan Marian elämän solmuja, joihin myös Yasminan kohtalo kietoutuu.

Vieras on kirja isoista asioista. Se on kirja muukalaisuudesta ja toiseudesta; väistelystä ja kohtaamisesta; haparoinnista ja epäröinnistä; pelosta ja varmuudesta; totuudesta ja valheesta; uskosta ja epäuskosta; meistä ja muista; elämästä ja elämisestä. 

Pulkkinen kirjoittaa jälleen kerran kauniisti, taitavasti ja tyylikkäästi. Vieras on kirja, joka avautuu uutena ja erilaisena jokaisen uuden lukukerran jälkeen ja jo yksi lukukerta antaa valtavasti ajateltavaa ja pohdittavaa. Vieras on hieno kirja, joka jää mieleen muhimaan pitkäksi aikaa ja johon haluaa ehdottomasti palata vähän ajan päästä uudestaan. Riikka Pulkkinen - kiitos kun kirjoitat.

Tartu tähän:

1. Jos haluat ajateltavaa.

2. Jos pidät kauniista ja taidokkaasta kielestä.

3. Jos inhoat tyhjänpäiväistä viihdehöttöä.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

”Tiesin, että se halusi minulle pahaa. Tiesin, että se oli vieläkin läsnä ja odotti.”

Olen huomannut työssäni moneen otteeseen, kuinka jotkut välttelevät tietoisesti Tammen Keltaista kirjastoa, koska mieltävät siinä ilmestyvät kirjat vaikeaselkoisiksi ja korkeakirjallisiksi. Se on sääli, koska Keltaisesta kirjastosta löytyy kirjoja moneen makuun: niitä haastavampia ja sitten niitä ”ihan tavallisen lukijan” mukaansa tempaavia romaaneja.

Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi, 2011) kuuluu selvästi jälkimmäisiin. Se ei ole vaikeaselkoinen kielellisesti eikä juonellisesti ja pitää lukijan otteessaan ensimmäiseltä sivulta viimeiseen. Lukija ei koukutu kirjaan vauhdikkaiden juonenkäänteiden ansiosta, vaan pikemminkin pysähtyneisyyden ilmapiirin sekä luihin ja ytimiin hitaasti hiipivien kummallisten tapahtumien avulla. Hundereds Hallin rapistuneessa kartanossa nimittäin tapahtuu outoja….

Tartu tähän:

1. Jos luulet, ettei Keltainen kirjasto ole sinun juttusi.

2. Jos haluat lukea jännittävän tarinan, mutta et halua lukea irtileikatuista ruumiinosista.

3. Jos rakastat vanhoja (englantilaisia) kartanoita ja Downton Abbey –televisiosarjaa.

Huom! Kirjan hidas tahti voi aluksi hämmentää.