Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Tänä jouluna yhden lahjakirjan ostaminen on tehty helpoksi. 

Ainakin jokainen minun lähipiiriini kuuluvista 6 – 14 –vuotiaista tytöistä löytää lahjapaketistaan sunnuntaina Elena Favillin ja Francesca Cavallon voimaannuttavan satukirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille: 100 tarinaa ihmeellisistä naisista (2017 S&S, suom. Maija Kauhanen).

Omalle alakoululaiselleni ostin teoksen jo Helsingin kirjamessuilta ja se on luettu läpi kahteen kertaan, mielenkiintoisimmat tarinat vieläkin useampaan otteeseen. Myös minä itse koukutuin kirjasta niin, että luin sen yhtenä iltana kannesta kanteen ja huomasin sekä viihtyväni että sivistyväni kummasti.

Kirja on nimensä mukaisesti satukirja ja rohkeista tosielämän naisista kertovien tarinoiden muotona siis satu.

”Elipä kerran keskisessä Ranskassa tyttö, joka asui luostarissa mustaan ja valkoiseen pukeutuneiden nunnien ympäröimänä. Hänen nimensä oli Gabrielle Chanel.” Näin alkaa sivun mittainen satu maailmankuulusta muotisuunnittelijasta Coco Chanelista

Ja näin taas alkaa satu Yhdysvaltain korkeimman oikeuden raudanlujasta tuomarista Ruth Bader Ginsburgista: ”Olipa kerran tyttö, joka haaveili tulevansa isona taitavaksi asianajajaksi. ”Naispuolinen asianajaja?” häntä ivattiin. ”Älä hölmöile! Asianajajat ja tuomarit ovat aina miehiä.”

Kirja sisältää sata satua omapäisistä, kapinallisista ja uraa uurtavista naisista historian hämärästä nykyaikaan. Vanhimpiin sankarittariin kuuluvat muun muassa Egyptin faarao Hatsepsut ja Japanin keisarinna Jingu, puolivälin esikuviin vaikkapa Katariina Suuri ja Marie Curie ja nykyajan tähtiin muun muassa Malala Yousafzai sekä Serena ja Venus Williams.

Vaikka angloamerikkalaisia, erityisesti yhdysvaltalaisia edelläkävijänaisia on saduissa eniten, muut maat on onnistuttu huomioimaan melko laajasti. Paitsi Pohjoismaat, joita edustaa yksi ainoa uranuurtaja: Astrid Lindgren. Olisipa hienoa saada tällainen teos vahvoista suomalaisnaisista. Miksei miehistäkin!

Parasta näissä saduissa on se, että ne ovat tarpeeksi lyhyitä ja napakoita. Jokaisen naisen elämä on tiivistetty yhteen sivuun ja silti siinä ehtii sanoa kaiken olennaisen. Sadun muoto tekee tylsänkin oloisista henkilöistä kiinnostavia ja yleensä mukaan on poimittu naisten elämästä pieniä yksityiskohtia, jotka tuovat kohteensa lähemmäs lukijaa. Paljon lähemmäs kuin vuosiluvut ja liian pitkät ja puisevat jaarittelut.

Kirjan upea kuvitus on mainittava myös. Kuusikymmentä naistaiteilijaa eri puolilta maailmaa ovat panneet parastaan ja loihtineet jokaisesta sadun päähenkilöstä kuvan, johon tiivistyy jotain olennaista kustakin. Jo pelkkiä kuvia katselemalla voi tuntea vähän voimaantuvansa.

Jos kirjallisuuden genreluettelosta löytyisi Yes we can –genre, tämä teos edustaisi puhtaimmillaan ja parhaimmillaan sitä. Näin hyvää lastenkirjaa en ole lukenut aikoihin!

Tartu tähän:

1. Jos etsit luettavaa alakouluikäiselle tytölle.

2. Jos haluat nauttia ja sivistyä itse.

3. Jos pidät rohkeiden ja vahvojen naisten tarinoista.

Astrid Lindgren: Kultasiskoni

Jos minun pitäisi nimetä lapsuuteni tärkein kuvakirja, päätös olisi helppo. Astrid Lindgrenin Kultasiskoni oli suuri elämys silloin ja se on edelleen yhtä hyvä. 

Kultasiskoni tarina ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1949 ja vuonna 1973 se sai kuvituksen, jota ilman se tuskin olisi tehnyt vuosien varrella niin suurta vaikutusta lapsilukijoihin. Hans Arnoldin taianomaiset ja tummanpuhuvat kuvat sopivat haikean surumieliseen tarinaan täydellisesti. Varsinainen tarina yksinäisestä lapsesta avautuu kokonaisuudessaan vasta vanhemmalle.

Seitsemänvuotias Liisa pujahtaa ruusupensaan juurelta maan alle – Kultaiseen Saliin, jonka olemassaolosta ei tiedä kukaan muu kuin Ylva-lii, Liisan mielikuvitussisko. Salaisessa maanalaisessa maailmassa Liisa ja Ylva-lii syövät lettuja, kylpevät suihkulähteessä, kuuntelevat kukkien laulua ja puiden soittoa ja kiitävät uljailla ratsuillaan läpi Hirmuisen Metsän, jossa Ilkeät asuvat ja yrittävät tarttua tyttöihin pitkillä inhottavilla käsivarsillaan.

Salaisessa maassa Liisalla ja Ylva-liillä on ihanaa olla, mutta mikään ei jatku ikuisesti. Ylva-lii kertoo Liisalle salaisuuden, jota tämä ei haluaisi kuulla. Kun ruusupensaan ruusut kuihtuvat, minä olen kuollut, sanoo Ylva-lii. Mutta tietenkään Lindgren ei lopeta tarinaansa näin tylysti, vaan antaa Liisalle tilalle jotain uutta ja aidompaa.

Meneekö Kultasiskoni tarina oikeasti vieläkin syvällisemmälle tasolle? Ehkäpä se symboloikin  sitä hetkeä, kun lapsi ymmärtää  oman kuolevaisuutensa. Ymmärtääkseni tämä tapahtuu siinä kuuden seitsemän vuoden tienoilla ja järkyttää lapsen maailmankuvaa enemmän kuin mikään siihenastinen. Lapsuuden iloinen viattomuus on sen jälkeen pysyvästi poissa. 

Kultasiskoni salainen maa näyttäytyy lapselle todellisena. Ainakaan oma 8-vuotiaani ei kyseenalaistanut sen olemassaoloa, vaikka vähän vihjailin, mahtaako Ylva-lii sittenkin olla Liisan mielikuvituskaveri. Ei tietenkään. Hänhän on Liisan kaksoissisko, joka piiloutui maan alle heti synnyttyään. Sehän sanottiin äiti heti kirjan alussa!

Lindgrenin tumma ja mystinen taikamaailma viehättää edelleen ja tarjoaa poikkeuksellisen syvän lukuelämyksen myös nykylapsille. Tämän tarinan toivon omien tyttärieni välittävän aikanaan omille lapsilleen. Kultasiskoni tarina toimii nyt ja sadan vuoden kuluttua. Aito klassikko siis.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lapsellesi taianomaisen tarinan.

2. Jos lastenkirjan kuvitus on sinulle tärkeää.
3. Jos haluat suosia laatukirjallisuutta.

Gunnel Linde: Valkoinen kivi

Muistaako kukaan enää ihanaa lasten televisiosarjaa Valkoinen kivi? Sitä esitettiin ainakin 1980-luvulla ja muistelen nähneeni sen uusintana myöhemminkin. Sarja pohjautui ruotslaisen lastenkirjailijan Gunnel Linden esikoisteokseen Valkoinen kivi, joka ilmestyi vuonna 1964. Suomeksi sen käänsi Kyllikki Villa pari vuotta myöhemmin (1966 Otava).

Gunnel Linde kuoli viime kesänä 89-vuotiaana ja nyt olisi kustantajalla kreivin aika nostaa tämä suomalaisille vähän tuntemattomampi lastenkirjallisuuden uranuurtaja kunnolla esiin. Uusi raikas painos huikean hienosta Valkoisesta kivestä ainakin, kiitos! Ylelle myös terveisiä, että saa laittaa Valkoisen kiven pyörimään taas, sopiva ohjelmapaikka juuri ennen pikkukakkosta.

Valkoinen kivi kertoo Fiiasta, kiusatusta tytöstä, joka asuu äitinsä kanssa kihlakunnantuomarin talossa. Äiti opettaa pianonsoittoa, eikä Fiian mielestä ole mitään niin tylsää kuin olla soitonopettajan tytär. Pianonsoitto on kyläläisten mielestä turhaa ja tarpeetonta ja Fiiaa nimitellään koulun pihalla Fiia pling-plong-Pettersoniksi. Fiia tuntee olevansa itsekin tarpeeton ja turha.

Fiian elämä saa uuden käänteen, kun kylään saapuu suutari perheineen. Kuusilapsiseen perheeseen kuuluu myös suutarin orpo veljenpoika Hampus, joka norkoilee yhtenä aamuna kihlakunnantuomarin portinpielessä. Hampus on yhtä yksinäinen kuin Fiiakin, sillä suutari vaihtaa vuoden välein asuinpaikkaa ja juuri kun Hampus ehtii juurtua uuten kylään, on aika pakata kamppeet ja siirtyä seuraavaan.

Fiia ja Hampus ystävystyvät ja heidän ystävyyttään lujittaa valkoinen kivi. Kiveä saa kantaa se, joka suorittaa uroteon, jonka toinen määrää. Hampuksen on maalattava kirkonkellolle kasvot, Fiian oltava hiljaa kokonainen päivä, Hampuksen sidottava sirkusnorsu opettajaneidin lipputankoon jne. Kivi vaihtaa omistajaa, kun homma on hoidettu. Kapuloita lasten rattaisiin iskee kihlakunnantuomarin ilkeä ja pahantahtoinen taloudenhoitaja Maalin.

Valkoinen kivi tutustuttaa lapsen entisajan kyläelämään, mikä ei loppujen lopuksi poikkea kovin paljon nykymenosta. Kiusaajia riittää edelleen ja juurettomuus vaivaa jatkuvasti muuttavia lapsia. Jotkut aikuiset eivät edelleenkään siedä lapsia silmissään ja toiset taas pönkittävät omaa asemaansa kehuskelemalla oman pilttinsä erinomaisuudella. Yksinäiselle lapselle riittää, jos löytää yhden hyvän ystävän. Kun joku seisoo rinnalla, ei muiden lällättelytkään tunnu enää niin pahalta.

Valkoinen kivi on hurmaava vanhanaikainen lastenromaani, jossa on tärkeä sanoma. Se puhuu ystävyyden, hyvyyden ja lasten puolesta. Se antaa meille kiireisille nykyvanhemmille ajateltavaa ja tarjoaa keinon jutella lapsen kanssa kiusaamisesta ja yksinäisyydestä. Ja jännittävä tarina Fiian ja Hampuksen uroteoista tempaa varmasti lapset mukaansa.

Valkoinen kivi on kiva kirja siksikin, että sitä voi suositella hyvin sekä tytöille että pojille. Se sopii hyvin myös ääneen luettavaksi, jos lapsen oma lukutaito ei vielä ihan riitä. 

 Tartu tähän:

1. Jos pidät ruotsalaisesta lastenkirjallisuudesta.

2. Jos haluat tarjota lapsellesi rauhallisen ja viisaan lastenromaanin.

3. Jos etsit hyvää iltasatukirjaa.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Haluaisin kirjoittaa enemmän lastenkirjoista ja raahaan niitä kassikaupalla kirjastosta kotiin. Toiveikkaana sukellamme lapseni kanssa iltaisin uusien kirjojen maailmoihin, mutta aina niissä on jotain pielessä. Joko ne ovat minusta hyviä, mutta lapseni mielestä eivät. Tai sitten ne ovat lapseni mielestä hyviä, mutta eivät minusta täytä laadukkaan kirjallisuuden kriteerejä, vaan ovat kliseisiä tarinoita tai kielellisesti kömpelöitä käännöksiä.

Koska blogini ideana on kirjoittaa vain kirjallisuudesta, jota oikeasti haluan suositella eteenpäin, en kelpuuta mukaan lastenkirjaakaan, jota emme voi lapseni kanssa yhdessä täysin sydämin kehua. Olimme suorastaan riehakkaan riemastuneita, kun tutustuimme pitkästä aikaa kirjaan, jonka parissa illat suorastaan kiitävät (ja valitettavan usein myös venyvät). Alexandra Salmelan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (2013 Teos) on lastenkirja, joka toimii.

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia on 21 absurdin sadun hurmaava kokoelma. Sen lyhyissä tarinoissa tavanomaiset asetelmat viedään äärimmilleen tai käännetään päälaelleen. Yhdessä sadussa äiti pelkää, että jonain päivänä hajamielinen isä vielä hukkaa päänsä ja niin todella tapahtuu. Toisessa sadussa Sulon äiti ja isä eivät ole tyytyväisiä epätäydelliseen poikaansa ja vievät hänet lapsikorjaamoon, jossa Sulon huonot ominaisuudet vaihdetaan kätevästi parempiin. Adalmiinan elämä ei sekään ole helppoa, sillä vanhemmat haluavat valmentaa tytöstä hienostuneen prinsessan, mutta tyttö haluaisi itse tulla villiksi apinaprinsessaksi ja asua puussa. Juhan isä pakottaa sukset jalkaan kesälläkin, sillä isän mielestä tosimies liikkuu vain hiihtämällä.

Salmelan tarinat saavat lapsen nauraa hohottamaan ja aikuistakin hymyilyttää leveästi. Vaikka sadut päällisin puolin ovat hilpeitä ja hassunkurisia, niiden taustalla piilee myös tummia sävyjä ja vakavampia aiheita, jotka aikuislukija huomaa. Erityisesti Salmela pureutuu nykyajan vanhemmuuden ääri-ilmiöihin, mutta myös mm. ympäristönsuojelu, vanhemman uupumus ja yhteiskunnan lapsivihamielisyys ovat aiheita, jotka tunnistaa taustalta.

Salmelan mielikuvitus ja kielellinen taituruus ällistyttävät ja koko komeuden kruunaa slovakialaisen Martina Matlovicován värikäs kuvitus. Yksityiskohtaisissa kuvissa leikitellään väreillä ja muodoilla ja niiden tutkimiseen kuluukin helposti tovi jos toinenkin. Tämän kirjan pariin kannattaa siis iltaisin rientää ajoissa.

Tartu tähän:

1. Jos lapsesi pitää hullunkurisista tarinoista, joissa lapset ovat fiksumpia kuin aikuiset.

2. Jos inhoat lasten sukupuolitettua maailmaa myös kirjallisuudessa (= tytöille söpöjä ja rauhallisia prinsessasatuja, pojille raisuja ja väkivaltaisia taistelutarinoita)

3. Jos haluat parantaa lapsesi kielellisiä valmiuksia.

Huom! Näitä satuja voit lukea kätevästi samaan aikaan monenikäisille lapsikuulijoille ja ne sopivat yhtä hyvin sekä pojille että tytöille.

Huom! Kirjan avulla voi kätevästi harjoitella lapsen kanssa vaikeita äänteitä, sillä näissä tarinoissa eivät seikkaile Annat ja Antit, vaan Iit ja Rororot, Fridat ja Matildat, Vitrokit ja Softarit, Ossit ja Issat.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin

Tätä nykyä lapselleni on luettava joka ikinen ilta Jon Klassenin kirja Haluan hattuni takaisin (WSOY 2013). Mikään muu ei kelpaa. Toki voimme lukea jotain muutakin, mutta Hattu-kirja on aina luettava sen lisäksi. Eikä siinä mitään, Klassenin kirja on hauska ja harvinaisen oivaltava pieni tarina eläimestä, joka kadottaa hattunsa.

Kirjan suurin ansio on nimenomaan siinä, että pääosassa on oivaltava tarina, ei kuvitus. Välillä kuvakirjoja lukiessa kun tulee sellainen olo, että asia on nykyään useimmiten päinvastoin. Joissain kirjoissa kuvat suorastaan vyöryvät lukijan silmille ja niihin on piilotettu niin paljon kaikenlaisia pieniä kikkailevia vihjeitä, että varsinainen tarina hukkuu niiden alle.

Klassenin kirja on ilahduttava poikkeus. Siinä värit ovat hillittyjä ja harmonisia ja kuvat paikalleen pysähtyneitä ja pelkistettyjä. Tekijä vangitsee lapsen huomion ennen kaikkea tarinan avulla ja voin todeta sen toimivan hyvin. Nykymaailman visuaaliseen ilotulitukseen tottunut lapsi jaksaa kyllä kiinnostua rauhallisemmastakin kuvituksesta. Voisiko jopa ajatella niin, että kaiken tämän valtavan kuvavirran keskellä tällaisia Klassenin teoksen kaltaisia rauhallisia kirjoja nimenomaan tarvitaan?

Lapsilukijan (6 vuotta) kommentit:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli kivaa, kun se ei huomannut, että hattu oli sen jäniksen päässä. Sekin oli kivaa, kun se lähti juoksemaan sen pupun perään.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Jänis varasti sen hatun! Ei saa varastella mitään.”

Mitä pidit kirjan kuvista?

”Ne oli vähän vanhanaikaiset. Sillain kivalla tavalla.”

Mikä oli kirjan paras kohta?

”Se kun se yksi ihme olio ei tiennyt, mikä on hattu! Olikohan se muuten joku kärppä?”

Tartu tähän:

1. Jos haluat tarjota lapsellesi oivalluksen ilon.

2. Jos haluat lukea lapsellesi rauhallisen pienen tarinan.

3. Jos haluat kääriä lapselle lelun sijasta pakettiin lahjan, josta on iloa pitkään.

Timo Parvela: Hyvän mielen iltasatuja

Perheessämme on viime aikoina menty nukkumaan aivan erityisen mukavissa tunnelmissa. Lapsi odottaa iltoja innokkaasti, koska silloin hän pääsee valitsemaan Timo Parvelan Hyvän mielen iltasaduista (WSOY 2012) sen, joka luettaisiin. Aikuinen odottaa iltoja yhtä innokkaasti, sillä Parvelan kirja on juuri sellainen lastenkirja, jota haluaa lapselleen lukea. Virpi Pennan värikkäät ja kauniit kuvat kruunaavat tämän hurmaavan lukuelämyksen.

Iltamme etenee nykyään aina samaa kaavaa noudattaen. Ensin avataan Parvelan kirja sisällysluettelon kohdalta ja mietitään pitkään ja hartaasti, mikä satu luettaisiin juuri tänään. Valittaisiinko joku jo luettu ja hyväksi todettu vai joku ihan uusi? Tähän käytetään vähintään kymmenen minuuttia. Sitten aloitetaan lukeminen. Kuvat tiiraillaan hyvin tarkkaan ja kaikki yksityiskohdat etsitään. Sivua ei saa kääntää, ennen kuin kuvasta on laskettu kaikki mahdollinen: savukiehkurat, vesipisarat, nauravat naamat, huopatossut, lumihiutaleet. Kun satu on luettu loppuun, se on selattava vielä uudestaan alusta loppuun niin että lapsi saa itse selittää, mitä missäkin kohtaa tapahtui.

Parvelan saduissa käsitellään lapsen arkeen kuuluvia lapsen kokoisia iloja, suruja ja pelkoja. Rapina seinän takana pelottaa, mutta onneksi isän ja äidin väliin pääsee aina turvaan. Pimeässä metsässä susi ulvoo pelottavasti, mutta vain siksi, koska pelkää itse pimeää. Päiväkodin ovela kiusaaja jää kiinni kolttosistaan ja muuttuu lopulta kiltiksi.

Arjen tutut pulmatilanteet hymyilyttävät välillä aikuislukijaa ja jos oma vanhemmuus on hukassa, kirjasta saa siihenkin tukea:

Miksi te aina saatte ja me emme? kysyi Anna.

Koska me olemme aikuisia ja te olette lapsia, vastasi isä.

Miksi me emme saa itse päättää kaikista asioista? kysyi Antti.

Koska te olette lapsia ja me olemme aikuisia, vastasi isä.

Miksi te sanotte aina kaikkeen: ei saa? kysyi Anna.

Koska te olette meille kaikista tärkeintä maailmassa, vastasi isä.

Parvelan saduissa korostetaan ystävyyttä, toisten auttamista sekä yhdessä olemista ja tekemistä. Ne ovat lämminhenkisiä lapsenkokoisia tarinoita ja myös hyvällä tavalla opettavaisia. Niitä on ilo lukea lapselle ja mikä tärkeintä, niissä on aina onnellinen loppu.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lapsellesi rauhallisia lämminhenkisiä tarinoita.

2. Jos haluat suosia kotimaista laatukirjallisuutta.

3. Jos haluat kehittää lapsen kielellisiä valmiuksia.

Christel Rönns: Perin erikoinen muna

Christel Rönns on kirjoittanut ja kuvittanut hauskan tarinan perin erikoisesta munasta, jonka lapset löytävät eräänä kesäpäivänä rannalta. Munasta kuoriutuu otus, jota edes harvinaisiin eläinlajeihin erikoistunut professori ei tunnista. Perheen luona otus sitten elelee ja kasvaa ja kasvaa ja kasvaa…

Aikuislukijan mielestä Perin erikoinen muna (Schildts & Söderströms 2012) on erikoisen hyvä lasten kuvakirja. Ensinnäkin tarina on sopivan lyhyt, jotta pienikin lapsi jaksaa kuunnella sen kerralla alusta loppuun. Toiseksi siinä käsitellään ihan tavallisen perheen tavallista arkea ja tarpeeksi pieniä asioita: erikoisen munan löytäminen rannalta on lapselle valtavan iso seikkailu. Kolmanneksi kirjassa on herkulliset kuvat, jotka paljastavat varsinkin aikuislukijalle tuttuja näkyjä omasta arjesta. Ainakin tätä lukijaa hymyilyttää, kun isä räplää tietokonetta ja äiti on nenä kirjassa kiinni melkein joka toisessa kuvassa. Niin kovin tutulta näyttää.

Lapsilukija, 6 vuotta, kommentoi kirjaa näin:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli tosi kivaa, kun ne löysi sen munan. Ja kun ne sai leikkiä sen ison Koi-Koin kanssa, ratsastaa sen selässä.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Se oli surullista, kun se Koi-Koi lähti. Se Koi-Koi lähti ilman lupaa. Ilman lupaa ei saa lähteä.”

Tartu tähän:

1. Jos haluat suosia laadukasta kotimaista lastenkirjallisuutta.

2. Jos haluat lukea lapsellesi kirjan, joka toimii ääneen luettaessa.

3. Jos pidät perhekeskeisen arjen hilpeistä pienistä seikkailuista.