Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Elena Ferranten Napoli-trilogia on huumannut lukijat ympäri maailmaa ja muistan kuulleeni Yhdysvaltain presidentinvaalien aikaan haastattelun, jossa Hillary Clintonkin kehui rentoutuvansa mieluiten juuri Ferranten kirjojen parissa.

Ferranten Hylkäämisen päivät (2017 WSOY, suom. Taru Nyström) ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi jo vuonna 2004 Avaimen kustantamana, mutta nousi esiin vasta Napoli-trilogian menestyksen ja uuden raikkaamman painoksen myötä. Tutustumisen Ferranteen voi hyvin aloittaa vaikka siitä.

Teos on pienimuotoisempi kuin valtava ja joka suuntaan rönsyilevä napolilaistrilogia ja silti lähestulkoon yhtä hyvä. Kirjan alussa, eräänä huhtikuun iltapäivänä, Olgan aviomies jättää hänet ja siitä alkavat hylkäämisen päivät, joiden aikana Olga koettaa vimmaisesti selvittää lähdön syitä ja vajoaa yhä syvemmälle tuskan ja epätoivon pyörteisiin.

Olga on rakentanut itsestään säröttömän. Hän on käyttäytynyt aina moitteettomasti ja kurinalaisesti. Hän malttanut mielensä kiihtymyksen hetkillä, eikä ole milloinkaan korottanut ääntään. Naimisiin menon jälkeen Olga on omistautunut aviomiehelleen ja lapsilleen ja riidat on selvitetty sivistyneesti keskustelemalla. Mutta siitä huolimatta – tai ehkäpä juuri siitä syystä – Olgan ehjän ulkokuoren alla paisui pelottava ahdistuksen ja vihan aalto.

Olga muistaa lapsuudestaan erään tapauksen, joka tunkeutuu hänen mieleensä nyt. Kahdeksanvuotiaana pikkutyttönä hän seurasi sivusta erään naapurustoonsa kuuluvan, iloa pursuavan perheenäidin muuttumista itkuiseksi ja raivokkaaksi sen jälkeen, kun tämän mies rakastui toiseen ja jätti naisen selviämään yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Naisen romahdus jätti jälkensä Olgaan ja hän muistaa jo lapsena halveksuneensa naisen tapaa näyttä tuskansa ulospäin.

Olgan oma aviokriisi purskauttaa esiin kaikki ne tunteet, jotka hän on oppinut vuosien varrella patoamaan sisäänsä ja hänestä tulee juuri samanlainen: maaninen, epätoivoinen ja pakkomielteinen. Hän jättää huolehtimatta kodistaan ja lapsistaan, alkaa vainota miestään, eikä hänen hillitystä käytösksestään ole lopulta jäljellä mitään.

Ferrante kirjoittaa Olgan tuskan auki raivokkaasti. Olgan sisäinen myllerrys ja ulkoisen elämän kaoottisuus sekoittuvat yhteen ja niin sekoittuvat myös Olgan muistot elämästä aviovaimona Torinossa ja lapsuudesta Napolissa. Ferrante näyttää lukijalle sen, miten katkera ihmisestä tulee, jos elää vain muille ja unohtaa itsensä. Olgan hylkäämisen päivät alkoivat jo silloin, kun hän hylkäsi itse itsensä, se lienee Ferranten tärkein viesti.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea raivokkaan tunneromaanin.

2. Jos suosit kielellistä laatua.

3. Jos haluat tietää, miltä ero tuntuu.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Ei auta. Minunkin on yhdyttävä Elena Ferranten ylistyskuoroon. Napolilaissarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni: lapsuus ja nuoruus (2016 WSOY, suom. Helinä Kangas) on hieno kirja!

Ferrante kertoo kirjassaan ystävyksistä Elena Grecosta ja Raffaella ”Lila” Cerrullosta. Tarinan alkaessa tytöt ovat kansakoulun ensimmäisellä luokalla ja melkein heti erottamattomat. Heidän ystävyytensä on tosin vähän vinksahtanutta, sillä Lila ei ole mitenkään tavanomainen tyttö. Hän on pahanilkinen, rohkea ja omapäinen, eikä kohtele ystäväänsä aina kovin hyvin. Mutta ei Elenakaan mikään alistuva lapatossu ole. Hänessäkin on ristiriitaisuutta ja tämä tekee kaksikosta kiehtovan. Pahan paikan tullen tytöt pitävät aina yhtä.

Tyttöjen elämä pyörii kodin, koulun ja kavereiden välissä. Vanhemmat ja opettajat ovat pääosin ärsyttäviä. Kavereiden kanssa tulee riitaa. Pojat alkavat pikkuhiljaa kiinnostaa ja kiinnostua. Napolilaisten nuorten arki näyttäytyy hyvin samankaltaisena kuin oma nuoruus silloin joskus.

Ferranten kirja ei kuitenkaan ole pelkkä teiniromaani. Se on myös väkevä tarina Italiasta, köyhyydestä, rikkaudesta, väkivallasta, miehistä ja naisista. Napolin kaupunki on kuin koko Italia pienoiskoossa kaikkine (huonoine) puolineen.

Ferrante on tarinankertoja isolla teellä. Hän vyöryttää värikästä ja hyvin yksityiskohtaista tarinaansa eteenpäin taiturin ottein. Huonompi kirjailija ei saisi kaikkia lankoja pidettyä käsissään, mutta Ferrantepa saa. Hän kieputtaa lukijan niin tiukasti tiiviin tarinansa verkkoon, että loppuun päästyään odottaa vain sarjan seuraavaa osaa (jonka ilmestymissjankohdasta ei ainakaan kustantajan sivuilla ollut mitään tietoa tai sitten se oli piilotettu harvinaisen hankalaan paikkaan.)

Ferranten polveilevaan juoneen yhdistyy ihanan rikas kieli. Lauseet ovat pitkiä, mutta eivät niin pitkiä, että lukeminen menisi tankkaamiseksi. Hän kuvailee ihmisiä, tapahtumia, miljöötä ja kertojan (Elenan) ajatuksia pikkutarkasti. Ferrante ei ole suurpiirteinen ja lavea kertoja, vaan hänen katseensa on ennemminkin valokuvantarkka röntgenkatse, joka taltioi ja läpäisee kaiken. Iso kiitos kielestä kuuluu tietysti myös osin hyvälle suomentajalle.

Mystistä lisäsäväystä kirjaan tuo kaksi seikkaa. Ensinnäkin koko kirja alkaa prologista ja Lilan katoamisesta. Kuusikymppinen Elena saa puhelinsoiton, jonka jälkeen hän tajuaa, että hänen ystävänsä on häipynyt kuin tuhka tuuleen. Vihdoin. Jättämättä itsestään mitään jälkeä. Tätä Elena oli aavistellut. Pakkohan sarjan kaikki osat on ahmia, jotta saisi selville, mihin Lila lähti ja miksi!

Toinen kutkuttava seikka on se, että kirjailija Elena Ferrantesta ei oikeastaan tiedetä mitään. Kyseessä on salanimi ja vain kustantaja tietää hänen oikean henkilöllisyytensä. On aika mahtavaa, että tässä ajassa, jolloin google tietää kaiken, ”Ferrante” on onnistunut pysymään piilossa kaikesta kirjojensa aiheuttamasta julkisuudesta huolimatta.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rönsyilevästä tarinankerronnasta.

2. Jos tyttöjen ja naisen asema kiinnostaa sinua.

3. Jos Italia on suuri rakkautesi.

Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset

Matkakuume ottaa minusta vallan aina näin keväisin ja sitä hillitäkseni luin uudestaan Melania G. Mazzuccon hienon romaanin Mestarin tunnustukset (2009 Avain, suom. Taru Nyström-Abeille). Loppuun päästyäni huomasin selailevani Venetsian hotellitarjontaa eli se siitä matkakuumeen vähentymisestä....

Mazzuccon mestarillinen tarina pohjautuu todelliseen historialliseen henkilöön: venetsialaiseen 1500-luvulla eläneeseen taidemaalari Jacomo Robustiin, joka taidemaailmassa tunnetaan paremmin nimellä Tintoretto. Kyseessä ei ole kuitenkaan ole kuivakka elämäkerta vaan täysverinen romaani.

Mestarin tunnustukset alkaa 17. toukokuuta vuonna 1594, viisitoista päivää ennen Tintoretton kuolemaa. Pahan kuumetaudin kourissa sänkynsä pohjalla makaava laihtunut ja harmaantunut taiteilija alkaa tehdä synnintunnustusta ja siitä kirjan nimikin.

Päivä päivältä – luku luvulta – lähestytään viimeistä hetkeä Tintoretton tilittäessä lukijalle elämäänsä. Juuri sellaisena kuin se on ollut: mitään kaunistelematta, mitään lisäämättä, mitään pois jättämättä. Hän haluaa tunnustaa kaiken ja lähteä maailmasta puhtain sydämin.

Tintoretto kertoo kirjassa lukijalle hankalasta tiestään suureksi taiteilijaksi. Hän joutui kärsimään koko elämänsä taidepiirien halveksunnasta, sillä hän oli syntyjään pelkkä värjärin poika ja muiden mielestä värjäreiden pitäisi pysyä lestissään. Lahjakkuus ja periksi antamattomuus veivät nuorta miestä kuitenkin eteenpäin.

Toisaalta Mazzuccon kirja on myös hyvin koskettava perhetarina ja isoon osaan nousevat Tintoretton tyttäret. Tintorettolla oli liuta lapsia ja yksi tytär avioliiton ulkopuolelta, jota hän ryhtyi kannustamaan taitelijan uralle vastoin kaikkia sen aikaisia normeja. Käytännössä naisella oli kaksi vaihtoehtoa: mennä joko naimisiin tai luostariin. Mutta että taiteilijaksi – no huh huh!

Mestarin tunnustukset on ihanan mehevä historiallinen romaani ja tarjoaa koskettavan elämäntarinan lisäksi kulttuurihistoriallisen katsauksen 1500-luvun elämänmenoon Venetsiassa. Mazzucco kuvailee hyvin tarkasti arkisia tapoja, ruokailua, peseytymistä, matkustamista ja sairauksien hoitoa. Näistä yksityiskohdista huokuu kirjailijan huolellinen taustatyö arkistojen uumenissa.

Varoituksen sana niille lukijoille, jotka kevään korvalla alkavat haikailla uusiin maisemiin: Tintoretton elämäntarinan jälkeen haluaa heti lähteä katsomaan Venetsiaan hänen mestarillisia töitään!

Tartu tähän:

1. Jos pidät elämänmakuisista romaaneista.

2. Jos Italian historia kiinnostaa sinua.

3. Jos rakastat taidetta!

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Miten hassu yhteensattuma. Edellinen lukemani kirja kertoi 13. lokakuuta 1972 Andeille rysähtäneestä lentokoneesta ja sen matkustajien uskomattomasta selvitymistarinasta. Tämä lukulistani seuraava kirja taas alkaa täsmälleen samasta tapahtumasta.

Italialaisen Fausto Brizzin kirja alkaa siitä, kun päähenkilö listaa elämänsä tärkeimpiä päiviä, joista ensimmäinen on 13.10.1972: päivä, jona muuan Fokker putosi Andeilla ja vei mennessään neljäkymmentäviisi matkustajaa, jotka ilmeisesti sitten söivät toisensa pysyäkseen hengissä. Selvä merkki lukea eteenpäin!

Brizzin kirja 100 onnen päivää (2015 Gummerus, suom. Lotta Toivanen) kertoo nelikymppisestä perheenisästä, Lucio Battistinista, joka saa tietää sairastavansa syöpää, eikä hänelle anneta elinaikaa kuin muutama kuukausi. Tyypillisen miehen tapaan Lucio on vältellyt lääkäriin lähtöä, vaikka selittämättömät vatsakivut ovat vaivanneet häntä jo kuukausia.

Lucion elämä on muutenkin sekaisin, sillä vaimo Paula on potkaissut miehensä pihalle saatuaan tietää tämän syrjähypystä. Syöpädiagnoosin jälkeen Luciolla on vain yksi päämäärä: saada vaimolta anteeksi.

Luciolle annetut 100 päivää täyttyvät asioista, joita hän on aiemmin siirtänyt kaikenlaisilla verukkeilla myöhemmäksi. Nyt myöhempää ei enää ole ja asiat on laitettava tärkeysjärjestykseen, sillä kaikkeen ei ole enää aikaa. Loppujen lopuksi Lucio haluaa vain viettää elämänsä viimeiset päivät niiden ihmisten kanssa, jotka todella merkitsevät hänelle jotain: perheen ja ystävien.

Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää?

Toistan kysymyksen.

Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää aikaa?

Tässä muutamia ehdotuksia:

Menisittekö töihin tai kouluun huomisaamuna?

Rakastelisitteko koko ajan rakastettunne kanssa?

Myisittekö omaisuutenne ja muuttaisitte tropiikkiin?

Rukoilisitteko Jumalaa johon uskotte?

Rukoilisitteko Jumalaa johon ette ole koskaan uskoneet?

Huutaisitteko niin kauan kuin henki pihisee?

Tuijottaisitteko loputtomasti kattoon siinä toivossa, että se romahtaa ja tappaa teidät?

Lucion tarina käy loppua kohden aina vain liikuttavammaksi ja viimeisiä sivuja on vaikea lukea kuivin silmin. Siitä huolimatta tarina on samanaikaisesti mahdottoman hauska ja enemmän minä nauroin tätä kirjaa lukiessani kuin itkin. Brizzi kirjoittaa humoristisesti Lucion persoonasta, elämästä ja hänen omalaatuisista ystävistään eli pelkäksi nyyhkytarinaksi tätä kirjaa ei voi luonnehtia.

Minun mielestäni hyvä tarina on sellainen, joka koskettaa sydäntä. Se voi olla synkkä jännäri, kokeilevan taiteellinen tai romanttista viihdettä, mutta sen täytyy luikerella lukijan sydämeen saakka. Pelkän ajattelun tasolle jäävä kirja ei koskaan ole niin suuri elämys kuin sellainen, joka sen lisäksi saa sydämen jyskyttämään. Kuolemaantuomitun Lucio Battistinin hulvaton ja koskettava tarina oli elämys, sillä se tuntui sydämessä saakka!

Tartu tähän:

1. Jos haluat nauraa.

2. Jos haluat liikuttua.

3. Jos etsit omalle elämällesi uutta suuntaa.

Johannes Lahtinen: Galileo

Johannes Lahtisen Galileo (2015 Gummerus) kertoo mukaansa tempaavasti, millainen elämä kaikkien tietämällä tiedemiehellä Galileo Galileilla kenties oli. Galileon vaiheet tunnetaan hyvin ja elämäkertoja hänestä on kirjoitettu monia. Verevän romaanin muodossa historia herää kuitenkin eloon eri tavalla ja saa sellaisenkin lukijan kiinnostumaan, joka ei tieteentekemisen historiasta yleensä innostu.

Romaani lähtee liikkeelle Sienasta, arkkipiispan asunnosta, johon Galileo on siirretty Roomasta kärsimään elinikäistä arestirangaistustaan. Sen hän on saanut puolustaessaan jääräpäisesti aurinkokeskeistä maailmankuvaa, johon katolinen kirkko ei 1600-luvulla halunnut vielä uskoa.

Seitsemääkymmentä lähenevä Galileo kärsii jo ruumiintoimintojensa heikkenemisestä, mutta ahdistavinta hänelle on kuitenkin aresti talossa, josta ei näe kauas. Hän on köyhimpinäkin elämänvaiheinaan pyrkinyt aina asumaan korkealla: kattojen yläpuolella, jossa katse voi kiinnittyä kaukaisuuteen ja ajatukset päästä lentoon. Nyt hän joutuu kärvistelemään kämpässä, josta ei näe mihinkään. Väsyneenä ja luovuutensa hukanneena Galileo palaa mietteissään kauas – aikaan, jolloin kaikki oli vielä alussa ja mahdollista.

Johannes Lahtinen kuljettaa lukijaa Galileo Galilein matkassa viidenkymmenen vuoden ajan. Tarina saa alkunsa vuodesta 1591, kun Galileon isä kuolee ja Galileosta tulee vähän alle kolmekymppisenä perheensä pää, joka alkaa vastentahtoisesti huolehtia äidistään ja sisaruksistaan. Galileon äiti liittoutuu nuoremman poikansa kanssa Galileota vastaan, eikä Galileo saa hyväksyntää myöskään tiedepiireissä. Syynä jälkimmäiseen on Galileon suoranainen röyhkeys.

Lahtinen maalaa Galileosta hyvin ristiriitaisen kuvan. Toisaalta tämä vaikuttaa vilpittömältä ja epävarmaltakin ja toisaalta taas törkeältä pyrkyriltä, joka kyynärpäätaktiikalla raivaa tietään eteenpäin. Vihamiehien määrä vain lisääntyy vuosien edetessä, mutta Galileo porskuttaa maanisen itsevarmasti eteenpäin. Vaikka Galileo sai lopulta omiin nimiinsä kaiken, minkä halusi, oliko tämä tähtitieteen, matematiikan ja fysiikan uranuurtaja sittenkin sisimmässään onneton ihminen? Sellaista Lahtinen kirjansa lopussa vähän vihjailee.

Lahtinen kirjoittaa rikasta ja rönsyilevää kieltä ja sekoittaa hieman hämmentävästi mukaan myös nykykielen ilmaisuja. Kirja vaatii siis lukijalta keskittymistä, eikä sitä voi sen vuoksi hotkaista nopeasti yhdessä illassa. Tosin on kirja aika paksukin, lähes 700 sivuinen järkäle. Lahtisen kynä kieputtaa taitavasti Galileo Galilein elämän helposti omaksuttavaan muotoon ja herättää henkiin 1600-luvun italialaisen elämänmenon ja maailmankuvan.

Lahtisen Galileosta tulee mieleeni myös eräs toinen teos. Melania G. Mazzuccon Mestarin tunnustukset (2009 Avain) kertoo 1500-luvulla eläneestä venetsialaisesta taidemaalarista Tintorettosta, joka makaa kirjan aloitusluvussa kuolinvuoteellaan ja muistelee sitten luku luvulta elämäänsä. Mazzuccon ja Lahtisen kirjat muodostavatkin mahtavan lukuparin Italian historiasta kiinnostuneelle lukijalle. 

Tartu tähän:

1. Jos pidät verevistä historiallisista romaaneista.

2. Jos tieteen historia kiinnostaa sinua.

3. Jos fanitat Italiaa.

Merete Mazzarella: Sielun pimeä puoli

”Maryn vahvin tarina taisi lopulta olla hänen oma elämänsä.”

Merete Mazzarella ei koskaan kuvitellut kirjoittavansa hirviöistä. Hän ei ollut niistä vähimmässäkään määrin kiinnostunut, kunnes huomasi eräänä päivänä olevansa yhden kuuluisan hirviön pauloissa. Niin pahasti, että hänen oli kirjoitettava tämä kirja.

Mazzarellan uutuus Sielun pimeä puoli (2014 Tammi) kertoo Frankensteinin hirviöstä ja hirviön luojasta kirjailija Mary Shelleystä. Mikä sai nuoren 19-vuotiaan Maryn keksimään kammottavan aiheensa lähes 200 vuotta sitten? Kirjoittamaan tarinan tiedemies Viktor Frankensteinista, joka laboratoriossaan yhdistelee kuolleiden ihmisten ruumiinosia tarkoituksenaan luoda uusi, uljas ja täysin virheetön olento? Mitä Mary halusi hirvittävällä tarinallaan aikalaisilleen kertoa? Miten Frankensteinin hirviötä tulisi nykytietämyksen valossa tulkita?

Mazzarella porautuu kirjassaan syvälle hirviön syntyhistoriaan ja sen moninaisten tulkintojen syövereihin ja tekee sen kiinnostavalla, raikkaalla ja lukijaystävällisellä tavalla. Hirviö alkaa kummasti kiinnostaa myös lukijaa, joka ei Mazzarellan tapaan ole koskaan ollut kovin kiinnostunut niistä. Frankensteinin hirviö on moniin muihin historian hirviöihin verrattuna hyvin moniulotteinen olento.

Oikeastaan vielä hirviötäkin enemmän Mazzarellaa kiinnosti kuitenkin hirviön luoja, nuori kirjailija Mary Shelley. Tämän elämäntarina nouseekin teoksessa hirviötä suurempaan osaan. Mary syntyi kulttuuriperheeseen ja menetti äitinsä varhain. Jo nuorena tyttönä hän heilasteli runoilija Percy Shelleyn kanssa ja hengaili muidenkin sen ajan kulttuurihenkiöiden kanssa. Hän kesti miehensä jatkuvat naisseikkailut. Hän menetti lapsensa ja kärsi syvästä yksinäisyydestä.

Koko elämänsä Mary haaveili suuresta rakkaudesta, miehestä, jolle olisi ollut ainoa ja kelvannut sellaisena kuin on. Vaikka Mary syntyi ja eli sen ajan ylemmissä kulttuuripiireissä, hänen henkilökohtainen elämänsä oli kuitenkin ”se tavallinen tarina” ja siksi Maryn elämä koskettaa helposti myös nykylukijaa.

Mazzarella kirjoittaa sujuvasti ja joissain kohdin vetävästikin, muttei Sielun pimeä puoli mitään kevyttä viihdettä ole. Tähän(kin) Mazzarellan kirjaan pitää keskittyä, antaa aikaa lukemiselle ja ajatuksille.  Kovin väsyneenä siihen ei kannata tarttua.

Mazzarellan teoksen voi hyvin lukea, vaikka Frankensteinin hirviö olisi jäänyt lukematta. Se kannattaa ehdottomasti lukea, jos hirviötarina on tuoreessa muistissa.

Tartu tähän:

1. Jos olet kirjallisuuden historia kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat lukea koskettavan elämäntarinan.

3. Jos haluat oppia tuntemaan ja tulkitsemaan klassikkoa.

David Nicholls: Yhtä matkaa

David Nicholls singahti maailmanmaineeseen kirjallaan Sinä päivänä (2011, Otava). Samana vuonna pian ilmestymisensä jälkeen kirjasta tehtiin Anne Hathawayn tähdittämä Hollywood-elokuva, joka toi Nichollsille entistä enemmän mainetta ja lukijoita. Minua ensirakkauden huumasta kertova Sinä päivänä ei koskaan hurmannut, vaan muistan jättäneeni kirjan kesken ja miettineeni, mikä tässä nyt on kaiken sen hehkutuksen arvoista.

Näin ollen avasin myös David Nichollsin uutuuden epäillen. Yhtä matkaa (2014 Otava, suom. Inka Parpola) oli kuitenkin vetävä, hyvin kirjoitettu ja rakennettu tarina, jonka hotkaisi helposti melkein yhtenä suupalana. Viihdekirjallisuutta parhaimmillaan toisin sanoen.

Kirja kertoo erään umpikujaan ajautuneen perheen tarinan. Biokemisti Douglas Petersenin vaimo aikoo jättää tämän parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen. Connie on kyllästynyt mieheensä, joka tylsistyttää kaikki huonoilla vitseillään ja ärsyttää ainaisella varmistelullaan ja hermoilullaan. Taiteellisen teinipoikansa isä saa lähes hermoromahduksen partaalle yrittämällä ohjata tätä väen väkisin luonnontieteiden järkevään ja ennustettavaan maailmaan pois taiteentekijän typerältä uralta.

Viimeisenä oljenkortenaan perhe lähtee yhdessä kiertämään Eurooppaa ja Douglas vannoo itselleen voittavansa vaimonsa sydämen matkan aikana takaisin. Toisin käy. Reissun päällä matkaajien erilaiset luonteenpiirteet ja ominaisuudet vain korostuvat, eivätkä edes luomoava Pariisi, boheemi Amsterdam tai konstailematon München onnistu kumoamaan syöksykierrettä, johon Petersenin perhe ajautuu.

Nichollsin kevyt tarina puksuttaa rennosti eteenpäin läpi Euroopan nähtävyyksien ja saa hymyilemään monessa kohtaa. Insinöörimäisen tarkan Douglasin ja spontaanin taivaanrannanmaalarin Connien väliset ristiriidat on kerrottu humoristisesti ja lukija voi vain pyöritellä huvittuneesti päätään heidän riidellessään.

Pariskunnan avioerokriisi näyttäytyy kirjassa hyvin kepeänä. Kriisin aiheuttamasta repivästä tuskasta ja surusta ei tässä tarinassa puhuta, mutta niinhän se tämän tyyppisessä viihdekirjallisuudessa pitää ollakin. Todellisen elämän tuskaisia käänteitä käsittelevät aivan toiset kirjat.

Ongelmana teoksessa, ainakin minulle, oli se, että kaikkiin henkilöhahmoihin samanaikaisesti sekä samaistuu ja ei samaistu. Douglas on sekä ärsyttävän jäykkä ja tökerö ja samalla ihailtavan kunnollinen ja parhaansa yrittävä. Connie on samanaikaisesti sekä lapsellinen, itsekäs hörhö että onneton itsensä hukannut vaimo. Teini-ikäisen Albuksen kapinointi taiteellisen elämäntavan puolesta on ymmärrettävää ja samanaikaisesti hänen täysin ala-arvoinen käyttäytymisensä isäänsä kohtaan ärsyttää suunnattomasti. Kun lukija ei pysty olemaan aidosti kenenkään puolella, jää tarina porautumatta sydämeen saakka.

Tästä huolimatta Nichollsin tarina on ehdottomasti  lukemisen arvoinen. Kevyt ja kiva.

Tartu tähän:

1. Jos inhoat masentavaa kirjallisuutta.

2. Jos haluat viihtyä.

3. Jos haluat matkakuumeen Euroopan suurkaupunkeihin.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Lirio Abbate: Mafian naiset

Kun nainen pettää miehensä, on rangaistuksena kuolema. Murhan toteuttaa naisen oma perhe, sillä häpeä teosta lankeaa ennen kaikkea naisen omien sukulaisten päälle. Isä tai veljet panevat tuomion täytäntöön ja myös naispuoleiset sukulaiset siunaavat hyväksyen teon.

Kuvaus ei ole peräisin sadan vuoden takaa eikä toiselta puolelta maapalloa. Näin menetellään edelleen nyky-Italian mafiaperheissä, joissa noudatetaan tiukkoja kunniaan ja häpeään kietoutuvia uskollisuussääntöjä. Säännöt tosin koskevat vain perheiden naisia. Miehet saavat tehdä mitä huvittaa.

Mafiaan erikoistunut toimittaja Lirio Abbate on tehnyt urallaan useita paljastusjuttuja Etelä-Italiassa toimivasta Calabrian mafiasta ’Ndranghetasta. Kirjassaan Mafian naiset (2014 Atena, suom. Taru Nyström) hän paljastaa karmean totuuden mafiavaimojen arjesta. Kirjassa keskiöön pääsevät ne muutamat rohkeat naiset, jotka ovat nousseet vastustamaan kunniakoodistoa ja vaikenemissääntöjä.

Naiset ovat päättäneet puhua siitäkin huolimatta, että tietävät elävänsä sen jälkeen alituisessa pelossa. Jos he onnistuvat pysyttelemään hengissä, he eivät välttämättä näe omia lapsiaan enää koskaan. Uhraus mafiaa vastaan nousemisesta on kova.

Abbaten raportoimat kertomukset ovat karua luettavaa. Niissä mafia näyttäytyy sellaisena kuin se oikeasti on: äärimmäisen julmana järjestäytyneenä rikollisorganisaationa. Oikea mafiapomo on kaikkea muuta kuin Kummisetä-elokuvista tuttu sankariksi kohotettu Don Corleone, joka vain isällisesti ja oikeudenmukaisesti suojelee perhettään ja jonka puolelle katsoja alusta saakka asettuu. Oikeissa mafiapomoissa ei ole mitään sympaattista.

Abbaten kirja tekee vaikutuksen siitäkin syystä, että kaikki tapahtuu Euroopassa ja juuri nyt: niissä samoissa Sisilian kylissä, joiden kapeilla kujilla me turisteina käyskentelemme ja ihailemme idyllisiä toriaukioita suihkulähteineen. Totuus ovien takana on toinen.

Tartu tähän:

1. Jos haluat kurkistaa nyky-Italian nurjalle puolelle.

2. Jos pidät koskettavista tositarinoista.

3. Jos et pelkää järkyttyä.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutuksta tämän tekstin sisältöön.

Pekka Matilainen: Kupoli

En odottanut suuria Pekka Matilaisen kirjalta Kupoli (2013 Atena). Luulin, että kyseessä olisi jälleen kerran yksi epätoivoinen yritys imitoida Dan Brownin aloittamaa historiallisten jännityskirjojen sarjaa. Kadonneita käsikirjoituksia, salaperäisiä lahkoja, mystisiä symboleja ja rajuja takaa-ajokohtauksia vanhojen kaupunkien kapeilla kujilla. Epäuskottavia juonenkäänteitä, huonoa kömpelöä kieltä ja kaiken kruununa Robert Langdoniakin ärsyttävämpi päähenkilö. Ei kiitos enää yhtään sellaista.

Onneksi sain ravistettua ennakkoluuloisen pääkoppani uuteen asentoon ja luin Matilaisen Kupolin. Olin yllättynyt ja ihmeissäni. Vaikka Matilainen rakentaa historiallisen jännärinsä samoista aineksista kuin Dan Brown, hän tekee sen hillitysti ja uskottavammin. Silti hän onnistuu tempaamaan lukijan mukaansa 1400-luvun Firenzen elämänmenoon ja pitämään jännityksenkin yllä.

Kupoli kertoo tarinan Antonio Loschista, joka alkaa renessanssiajan Firenzessä auttaa murhasta vankilaan passitettua vanhaa ystäväänsä ja selvittää  samalla kadonneen käsikirjoituksen arvoitusta. Apurina Loschilla on nuori poika Pikku-Toni, joka tarkkanäköisyys osoittautuu korvaamattomaksi avuksi mysteerin ratkaisussa. Lukija tutustuu tarinan edetessä Brunellescin keskeneräisiin rakennustöihin Firenzessä, Medicin sukuun ja satojen vuosien takaiseen arkielämään ja oppii samalla huomaamattaan hivenen historiasta.

Matilainen onnistuu välttämään kirjassaan kaksi historiallisen romaanin pahinta karikkoa. Hän ei korosta omaa tietämystään liiaksi liimailemalla pitkiä historialuentoja tarinaansa, vaikkei ihan täysin pysty luennointia välttämäänkään. Toiseksi hänen henkilögalleriansa ei ole uuvuttavan laaja (ja sekava) ja näin ollen väsynytkin lukija pysyy hyvin kärryillä.

Matilainen kirjoittaa selkeästi ja pitää rauhallisen tahdin tarinassaan alusta loppuun. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tai kielellistä taidokkuutta arvostava lukija todennäköisesti pettyy, mutta muut voivat hyvinkin uppoutua Matilaisen tarinankerrontaan. Kupoli on ihan kelpo historiallinen jännäri.

Tartu tähän:

1. Jos pidät historiallisista romaaneista ja haluat oppia uutta.

2. Jos et jaksa juuri nyt keskittyä monimutkaisiin juonenkäänteisiin ja vaikeaselkoiseen kieleen.

3. Jos Italia on intohimosi.

Davide Enia: Maan päällä

Lomamatkakirjan/kirjojen valitseminen on melkein yhtä kriittinen operaatio kuin lukemisen valitseminen joulunpyhiksi. Kirjojen olisi syytä olla lähes täydellisen hyviä, sillä ilman hyvää luettavaa loma ei ole kunnon loma – ainakaan minulle. 

Tämän kesän lomamatkalleni onnistuin tekemään loistovalinnat. Matkasin Italiaan ja totta kai halusin mukaan ainakin jonkun italialaisen kertojan teoksen. Davide Enian uunituore Maan päällä (Siltala 2013, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) saapui sopivasti kirjastooni pari päivää ennen lähtöä ja millaisen lukuelämyksen se tarjosikaan! 

(Toinen loman lukuelämys oli Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa, josta kirjoittelen myöhemmin.)

Maan päällä kertoo nyrkkeilystä ja Etelä-Italian väkivaltaisesta mieskulttuurista ja täytyy myöntää, että aiheen vuoksi suhtauduin kirjaan alkuun epäillen. Luulin tarinan olevan luotaantyöntävän verinen ja väkivaltaa ihannoiva. Sitäkin se välillä oli, mutta myös paljon muuta. Kaiken hakkaamisen, nöyryyttämisen ja vihaamisen takana on lopulta nuoren miehen koskettava kasvutarina ja tarina rakkaudesta.

Kirjassa kolmen sukupolven miehet, kaikki menestyneitä nyrkkeilijöitä, kamppailevat kukin omien menetystensä ja muistojensa kanssa. Kun isä on voittanut urallaan lähes kaiken, on pojan pystyttävä parempaan. Menestymisestä kehässä seuraa kunniaa ja se on tässä väkivaltaa ihannoivassa kulttuurissa tärkeintä. Myös naiselle kunnia on kaikki kaikessa ja sen saavuttaa vain seisomalla siveänä syrjässä. Kirjan kuvaamassa maailmassa naiset ovat statisteja hyvin kapeasti määritetyissä sivurooleissa.

Nyrkkeilyn maailma on säälimätön, mutta kehän ulkopuolella maailma on vieläkin säälimättömämpi. Heikkous on iljettävin ominaisuus ihmisessä, jonka saa parhaiten häviämään täräyttämällä porukollia kunnolla kuonoon. Ja jos ei kerrasta vollotus lopu, täräytetään uudestaan. Raadollisen yksinkertaista.

”Kummat ovat vahvempia, miehet vai enkelit?

Ihmiset. Ihmisolennon saa murtumaan, enkeliä ei.

Joten enkeli on vahvempi, eikö niin?

Vahva on jokin sellainen, jonka voi murtaa, mutta joka ei murru.”

Pärjätäkseen elämässä on oltava vahvin. Mutta onneksi suurin kaikesta on kuitenkin rakkaus.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea karun ja samalla koskettavan kuvauksen machomaailmasta.

2. Jos olet kiinnostunut nyrkkeilystä.

3. Jos haluat tutustua italialaiseen nykykirjallisuuteen.