Kathrin Schmidt: Et sinä kuole

Jostain syystä kirjastokassiini on eksynyt viime aikoina paljon sairauksista ja toipumisista kertovia kirjoja, vaikka tällä hetkellä ei omassa kropassa mitään kohtaa pahemmin edes kolota. Saksalaisen Kathryn Schmidtin Et sinä kuole (2011 WSOY, suom. Pirkko Roinila) on yksi näistä.

Helen Wesendahl herää sairaalassa, mutta hänellä ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän on siellä. Hän ei muista mitään: ei nimeään; ei ammattiaan; ei sitä, onko hän naimisissa; eikä sitä, onko hänellä lapsia. Kaikki on pyyhkiytynyt pois.

Vähitellen Helenille selviää, että hän on saanut aivoverenvuodon ja sen seurauksena totaalisen muistinmenetyksen. Hänen puheensa kangertelee pahasti ja toinen puoli vartalosta on täysin halvaantunut.

Tästä alkaa tuskallisen hidas tie kohti fyysistä toipumista ja muistamista. Helenin on rakennettava itsensä uudestaan eheäksi pala palalta. Toipuminen tuo hänen mieleensä myös asioita menneisyydestä, jotka hän oli sysännyt unholaan. Uusi Helen on lopulta aivan erilainen kuin entinen Helen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat luonnollisesti suurelta osin sairaalaan, eikä näky ole kaunis. Schmidt ruotii rankalla kädellä saksalaisten sairaaloiden jäykkää byrokratiaa, joka on potilaan näkökulmasta täysin käsittämätöntä. Hän nostaa esiin hoitajien vallankäytön ja potilaiden epäasiallisen kohtelun. Oman osansa saavat lääkärit, jotka piiloutuvat papereittensa taakse, eivätkä vilkaise vahingossakaan potilaaseen päin tätä tutkiessaan. Onneksi hoitajien ja lääkäreiden joukossa on niitäkin, jotka tekevät työtään sydämestään.

Kirjailija Schmidt tietää, mistä hän puhuu, sillä hän on itse kokenut kaiken. Helen Wesendahlin sairaalakokemukset ovat Schmidtin omia, mutta Helenin elämä muuten fiktiota.

Kirja koskettaa aiheensa vuoksi varmasti monia. Aivoinfarkti on kolmanneksi yleisin kuolinsyy Suomessa. Noin 14 000 ihmistä saa vuosittain jonkinlaisen aivohalvauksen ja joka kuudes meistä joutuu sen kohtaamaan. Silloin on nopeus valttia. Ihminen on saatava hoitoon mahdollisimman pian, sillä aivot eivät kestä pitkään ilman happea.

Noin yhdeksän kymmenestä aivoinfarktitapauksesta voidaan tunnistaa PIAN-muistisäännöllä:

P = Puhe sammaltaa

I = Ilme (roikkuva suupieli)

A = Avuton raaja

N = NYT 112!

Paina sinäkin sääntö mieleesi heti. Se voi pelastaa jonkun elämän.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea todentuntuisen toipumistarinan.

2. Jos pidät hitaasti etenevistä kirjoista.

3. Jos sairaalaelämä kiinnostaa sinua.

Eija Mäkinen ja Annika Grahn: Esko Roine

Jo oli aikakin saada kaikkien tunteman Esko Roineen tarinat teatterinäyttämöiltä ja takahuoneista yksiin kansiin. Tämä seitsemänkymppinen teatteriperheen kasvatti on ehtinyt uransa aikana nähdä ja kokea vaikka mitä ja on nimikkoteoksensa ansainnut. 

Eija Mäkinen ja Annika Grahn johdattavat kirjassaan (2014 Like) tavallisen teatterikatsojan Esko Roineen mukana teatterielämän kiehtoviin kulisseihin ja kirja paljastaa samalla myös vaativan työn varjopuolet.

Kirjassa seurataan Esko Roineen elämää kronologisessa järjestyksessä syntymästä nykypäivään saakka. Hauskoja anekdootteja riittää vuosien varrelta kerrottavaksi ja tuttuja nimiä vilisee silmissä. Edwin Laine, Kalle Holmberg, Sylvi Salonen, Eino Salmelainen, Seela Sella, Antti Litja, Outi Mäenpää sekä lukemattomia muita yhtä tuttuja näyttämötaiteen nimiä, joiden kanssa Roine on urallaan tehnyt yhteistyötä. Ja omien sanojensa mukaan lupsakka näyttelijä on tullut kaikkien kanssa vähintään kohtalaisesti toimeen.

Suuri yleisö mieltää Esko Roineen komedia- ja farssinäyttelijäksi, mutta se on vain kapea siivu Roineen mittavasta urasta näyttämöllä ja erityisesti sen takana. Roine on näyttelijätyönsä lisäksi työskennellyt pitkään teattereiden hallintopuolella ja joutunut päättämään isoista talousasioita. Teatterin on saatava myytyä lippuja ja liput menevät paremmin kaupaksi kevyeen viihdeohjelmistoon. Kevyen ohjelmiston tuotoilla avitetaan vakavampaa ja kokeellisempaa teatteria. Näiden kahden ohjelmistolinjan välissä keikkuminen on toisinaan ollut tuskaisaakin. Mutta luonteeltaan positiivinen ja luovan kekseliäs Roine on siitäkin selvinnyt.

Vain yhdestä aiheesta puhuessaan Roineen lupsakkuus häviää. Kunnallinen byrokratia on Roineen mukaan joustamaton mätäpesäke, joka ei kannusta yrittämään parastaan. Kun kunnallisen teatterin rahat lipputuloista uppoavat kunnan pohjattomaan kassaan, alkaa teatteriväki helposti elää omassa kuplassaan, jossa markkinoiden ja yleisön merkitystä ei tarvitse miettiä. Roineen mielestä teatterintekemisen(kin) on oltava kannattavaa - laadusta tinkimättä! Ja on saanut tällä ajatuksellaan suututettua monet.

Teatteriperheeseen syntyminen voi tuntua tavallisesta tallaajasta hohdokkaan boheemilta, mutta käytännössä teatterilaisten perhe-elämä joutuu äärimmäisen koville. Päivät harjoitellaan ja illat ja viikonloput esitetään. Rooliin on uppouduttava täysin, eikä siinä kaitseta samanaikaisesti lapsia sivusilmällä. Myös Roineen oma perhe-elämä ajautui kriisiin lasten ollessa pieniä ja syyllisyys pitkistä poissaoloista ja riitaisa ero näyttävät vaivaavan Roinetta edelleen. Päin helvettiä hoidettu, toteaa Roine nyt seitsemänkymppisen elämänkokemuksella.

Tavallisena teatterinkatsojana on mielenkiintoista seurata, miten teatterintekeminen on vuosikymmenten varrella muuttunut. Astuessaan johtajan saappaisiin Roine siirtyy pohtimaan teatterin johtamisen problematiikkaa ja kirjan loppupuolta voikin pitää käytännön johtamisoppaana. Roine on työskennellyt erilaisissa työyhteisöissä ja saanut kokea monenlaisia organisaatiokulttuureja. Välillä on hän on hakannut päätään seinään muutosvastarintaisen henkilökunnan kanssa ja toisinaan taas saanut porukan innostumaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Epäonnistumisensa johtajana hän myöntää rehellisesti ja kehuu itseään ylpeästi onnistumisistaan.

Roineen matkassa on myös hauskaa. Hän kertoilee vitsikkäästi kaikenlaisista kommelluksista, joista valmiin esityksen seuraajalla ei ole mitään tietoa. Teatterimaailma on täynnä isoja persoonia, jotka tuovat mukanaan isot tunteet, isot riidat ja isot naurut. Teatterissa eletään aina täysillä, eikä Roinekaan itseään kirjassa säästele. Lopputuloksena on elämänmakuinen teos.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut teatterintekemisestä.

2. Jos luulet, että teatterielämä on pelkkää juhlaa.

3. Jos haluat kehittyä johtajana.

Huom! Koska Roine tarinoi suurelta osin vanhemmista teatterisuuruuksista, voi kirjaa suositella erityisesti varttuneemmalle väelle, joille nimet ovat tuttuja.

Helen Garner: Vierashuone

”Olin aina luullut, että suru on tunteista uuvuttavin. Nyt tiedän, että se on kiukku.”

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuone (2015 Atena, suom. Taina Wallin) on kotimaassaan palkittu ja lukijoidenkin suosioon syöksähtänyt kirja. Erityisen innokkaasti minä kävin Vierashuoneen kimppuun, koska vihdoin suomeksi oli saatavilla australialaista kirjallisuutta, jota en muista lukeneeni sitten Colleen McCulloughin Okalintujen.

Vierashuone kertoo kahdesta ystävästä, Helenistä ja Nicolesta, joista jälkimmäinen sairastaa pitkälle levinnyttä syöpää ja pyytää ystäväänsä majoittamaan hänet luokseen muutamaksi viikoksi. Totta kai Helen suostuu, muttei osaa aavistaa, miten raskaat ajat hänelläkin on vielä edessään.

Nicolen huono kunto yllättää Helenin heti, kun tämä saapuu kivusta kumarana Melbourneen. Nicole tarrautuu tohtori Theodoren tarjoamiin humpuukihoitoihin kuin viimeiseen oljenkorteen, eikä Helenin auta kuin katsoa vierestä ystävänsä epätoivoista kamppailua tautia vastaan. Nicole ei suostu uskomaan, ettei mitään ole enää tehtävissä, eikä Helenillä ole sydäntä sitä hänelle kertoa.

Vierashuone on niitä kirjoja, joissa ei tapahdu juuri mitään ja silti sen parissa viihtyy tiiviisti. Se on viehättävän yksinkertainen tarina ystävyydestä ja elämän rajallisuudesta. Garner ei sorru dramatisoimaan, eikä väritä tarinaansa liialla tunteikkuudella. Tarina kahden naisen ystävyydestä ja sen viimeisistä hetkistä riittää itsessään ja hyvä niin. Vierashuone tuntuu aidolta.

Mutta miksi ihmeessä suomalaisen version kanteen on valittu kuva, jossa vierashuoneen sängyn vieressä lojuu uutuuttaan hohtavat Converset? Nicole ei boheemina taitelijana ja sairauden rähjäyttämänä olisi koskaan laittanut tuollaisia trenditossukoita jalkaansa ja vielä vaikeampaa on kuvitella kuusikymppinen ja maanläheinen Helen tepsuttelemassa Converseissa Melbournen katuja. Conssit eivät istu kirjan sisältöön lainkaan ja kansi jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Sisältö sen sijaan tekee lähtemättömän vaikutuksen.

Tartu tähän:

1. Jos pidät elämänmakuisista ja aidoista tarinoista.

2. Jos haluat ymmärtää syöpään sairastuneen tunteita ja kokemuksia.

3. Jos haluat tutustua australialaiseen nykykirjallisuuteen.

Anneli Kanto: Pala palalta pois

Tänä vuonna on ilmestynyt jo kaksi henkilökohtaista kertomusta tyttären ja Alzheimerin tautiin sairastuneen vanhemman välisestä suhteesta. Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistina (Teos 2013) on informatiivinen tietopaketti ja pohjimmiltaan positiivinen tarina isän ja tyttären suhteesta, jonka sairaus muutti lopulta hivenen paremmaksi. Anneli Kannon Pala palata pois: kertomuksia Alzheimerin taudista (Gummerus 2013) on aivan toista maata.

Kannon kirjassa Alzheimerin tauti on viheliäinen sairaus, joka muuttaa ihmisen persoonallisuuden kokonaan ja useimmiten huonoon suuntaan. Ennen niin lempeistä ja ystävällisistä ihmisistä tulee ilkeitä, rähjääviä ja väkivaltaisia. He huutavat, sättivät ja kiroilevat. He käyvät käsiksi, purevat ja potkivat. Heidän koko persoonallisuutensa hiipuu pikku hiljaa pois. He eivät tunne enää ketään, eikä kukaan tunne enää heitä.

Anneli Kanto kertoo kirjassaan omakohtaisen tarinansa itsestään ja Alzheimerin tautiin sairastuneesta äidistään. Sen lisäksi hän antaa äänen kymmenien muiden sairastuneiden omaisille. Heidän tarinansa lamaannuttavat. Erityisen järkyttävältä kuulostaa äärimmilleen kilpailutetun kotihoitopalvelun taso. Yhtä paljon tyrmistyttää omaisten, poikkeuksetta tytärten, työtaakka. Missä ovat näiden sairaiden vanhusten aikuiset pojat? Ei yhden ihmisen harteille näin suurta taakkaa voi sälyttää.

Kanto on kirjoittanut tärkeän kirjan aiheesta, joka koskettaa joka päivä lähes 40:ää uutta suomalaista. Se on hätähuuto kunnollisten vanhuspalveluiden ja valtavan työtaakan alle musertuvien tytärten puolesta. Tämän kirjan pitäisi olla pakollista luettavaa jokaiselle päättäjälle ja äänestäjälle. Meille kaikille.

Tartu tähän:

1. Jos läheisesi sairastaa muistisairautta.

2. Jos olet omaishoitaja ja haluat vertaistukea.

3. Jos olet kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä ja/tai vanhustenhoidosta.

Huom! Jensenin ja Kannon kirjat täydentävät hyvin toisiaan ja sopivat siitä syystä  hyväksi lukupariksi lukupiiriin.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Mikko Porvali: Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta

Mikko Porvalin Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta (Atena 2013) avaa lukijalle sotavuodet yksilöiden kokemusten kautta. Se kertoo äidistä, joka hautasi poikansa. Se kertoo miehestä, joka omaa henkeään uhmaten pelasti kuolemaisillaan olevan toverinsa. Se kertoo rakastavaisista, jotka saivat toisensa ja rakastavaisista, jotka sota erotti. Se kertoo pyyteettömästä ystävyydestä ja kiitollisuudesta, joka jatkuu läpi elämän. Ja ennen kaikkea se kertoo siitä, että ihmisten ilot, surut, pelot ja toiveet ovat kaikilla aivan samat taustasta riippumatta.

Mikko Porvali on koonnut kirjaansa sodan kokeneiden ihmisten tositarinoita ja kokemuksia. Nämä ihmiset hän on löytänyt omasta lähipiiristään tai tuttaviensa kautta ja vaikka hän mainitsee myös oman yhteytensä kuhunkin tarinankertojaan, hän malttaa pysyä itse etäällä. Koskettavat sotakokemukset pysyvät sen ansiosta ansaitusti kirjan keskiössä.

Minä pidän sotakirjoista, joissa sota avautuu lukijalle yksilön kokemusten kautta. Siten sota tulee lähemmäksi, ymmärrettävämmäksi ja samalla myös kauhistuttavammaksi. Kun lukee tarinaa äidistä, joka itkee vielä yhdeksänkymmenen vuoden iässä rintamalle kadonnutta poikaansa, ymmärtää, ettei sodassa ole voittajia, vaan pelkkiä häviäjiä.

Mikko Porvalin Rautasormus on kirja, jonka toivoisi osuvan myös mahdollisimman monen nuoren käteen. Koska tarinat ovat lyhyitä, ne toimivat erinomaisesti keskustelun ja oppimisen pohjana historian, äidinkielen tai vaikkapa psykologian oppitunneilla. Tarinat sopivat hyvin myös vanhustyöhön ja menneiden muistelun tueksi. Koska tarinat ovat hyvin koskettavia, ne saattavat herättää sodan kokeneissa muistisairaissa voimakkaitakin tunnereaktioita.

Mikko Porvalin Rautasormus ja muita rakkaustarinoita sotavuosilta on tärkeä pieni kirja. Maailma olisi parempi paikka elää, jos tällaisia kirjoja kirjoitettaisiin ja luettaisiin enemmän.

Tartu tähän:

1. Jos pidät koskettavista tositarinoista.

2. Jos olet kiinnostunut historiasta, mutta sinulla ei ole aikaa paksulle tiiliskivelle.

3. Jos inhoat epärealistista hömppää.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstini sisältöön.

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Joka päivä 36 suomalaista sairastuu muistisairauteen. Joka päivä myös näiden 36 ihmisen läheisten elämä muuttuu, sillä muistisairas ei selviä yksin. Hanna Jensen kirjoittaa teoksessaan 940 päivää isäni muistina (Teos 2013) siitä, kuinka hänen oma isänsä sai vuonna 2009 diagnoosin Alzheimerin taudista ja kuinka tämä diagnoosi mullisti myös Jensenin itsensä elämän.

Jensenin on kirjoittanut tärkeän, ansiokkaan ja koskettavan kirjan. Hän on ensinnäkin kerännyt yksien kansien sisään kaiken sen olennaisen sirpaleisen tiedon, mitä muistisairaan omainen tarvitsee, kun diagnoosi muistisairaudesta, yleensä aina hyvin yllättäen, tulee. Jensen joutui isänsä diagnoosin kuultuaan maanisen tiedontarpeen valtaan ja googletti, selvitti ja kyseli kaiken mahdollisen tiedon näistä sairauksista. Tämä kaikki tieto löytyy kansantajuisesti kerrottuna näiden kansien sisältä ja säästää muilta samassa tilanteessa olevilta valtavasti aikaa ja vaivaa.

Jensenin kirja ei ole kuitenkaan pelkkä informatiivinen tietopaketti, vaan se on myös äärimmäisen koskettava tarina isästä ja tyttärestä. Jensen ruotii kirjassa rehellisesti omia ristiriitaisia tunteitaan, eikä nosta itseään pyhimykseksi jalustalle. Hän kertoo rehellisesti, mutta äärimmäisen rakastavasti myös isästään, eikä anna sairastuneestakaan särötöntä kiillotettua kuvaa. Sen sijaan hän kertoo rehellisen koskettavasti kahdesta kokonaisesta ihmisestä, joiden suhde toisiinsa vain syveni diagnoosin jälkeen.

Jensenin kirjan yksi suurimmista ansioista on se, että hän muistuttaa lukijaa siitä, että muistisairaudesta voi seurata myös jotain hyvää: jotain sellaista, mikä ei olisi ollut mahdollista ilman sairautta. Se ei ole aina pelkkää syöksyä pimeään, vaan voi riisua osapuolet kaikesta turhasta menneisyyden painolastista ja antaa mahdollisuuden uuteen alkuun. Jensen sai tutustua isään, jollaista hän ei ollut koskaan tuntenut. Siitä hän on äärettömän kiitollinen.

Tartu tähän:

1. Jos tarvitset helposti lähestyttävää tietoa muistisairauksista.

2. Jos työskentelet muistisairaiden parissa.

3. Jos haluat lukea liikuttavan tarinan isästä ja tyttärestä.

Huom! Kirjan toivoisi osuvan myös mahdollisimman monen päättäjän käteen, sillä muutama esimerkki muistisairaan kohtelusta on järkyttävää luettavaa. Esimerkiksi ylimääräinen vuodepaikka löytyy sairaalasta, kun muistisairas käy ensin kotonaan kaatumassa.  

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.