Maija ja Anssi Hurme: Lepakkopoika

Kuusivuotiasta Ilmaria jurppii joskus. Isä hoitaa iltaisin vain pikkusiskoa ja kaksosia, eikä häntä ollenkaan. Silloin Ilmari pujahtaa verhon taakse ja hänestä tulee Lepakkopoika. Rohkea. Väsymätön. Salamannopea.

Lepakkopoika (2014 Schildts & Söderströms) on Anssi ja Maija Hurmeen toinen yhteinen kuvakirja ja huomattavasti edellistä parempi. Erityisesti sen  värikäs ja selkeä kuvakieli viehättää. Sarjakuvamaisuutta korostetaan vanhoista batmaneista tutuilla krash, boom, bang –puhekuplilla. 

Lepakkopojassa nostetaan esiin yksi monilapsisen perheen suurimmista ongelmista. Kun pieniä lapsia on monta, ei kaikkia pysty huomioimaan ja usein se on se isoin, joka jää yksin. Ilmarikin puuhailee iltaisin itsekseen, kun isän aika menee kolmen pienemmän hoitamisessa äidin ollessa töissä. Aika tuttu tilanne monesta perheestä. Toivottavasti Ilmari edes joskus saa vanhempiensa rajattoman huomion. Sitä tämä tarina ei kuitenkaan kerro.

Lepakkopojan voisi lyhyytensä puolesta lukea jo aika pienellekin, mutta tarinana se ei kuitenkaan kovin pienille aukea. Juonenkäänne, jossa Lepakkopoika viedään vankilaan (=päiväkotiin), on vaikea vähän vanhemmankin lapsen ymmärtää. Paikka nimittäin näyttää Lepakkopojan mielikuvituksessa ihan vankilalta. Ikkunoissa on kalterit ja kaikilla raidalliset vankiasut päällään. Oma 7-vuotias koelukijani ei ymmärtänyt, miten päiväkoti voi näyttää vankilalta. Sen on oltava oikeasti vankila, hän totesi hämmentyneenä.

Aikuislukijan sydän kuitenkin muljahtaa, kun hän tajuaa, miten pieni lapsi voi päiväkodin kokea. Miksi minut viedään vankilaan, kun nuo pienet saavat jäädä kotiin? Lepakkopojan avulla voi lapsen kanssa keskustella siitä, miltä päiväkoti tuntuu. Onko sinne kiva mennä vai tuntuuko se rangaistukselta? 

Lapsilukijan (7 vuotta) kommentit:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli jännää, kun se (Lepakkopoika) vietiin vankilaan, vaikka ei se ollut oikea vankila. Se oli päikky. Kyltissä sanottiin, että se oli päikky. Mutta Lepakkopoika kyllä luuli, että se oli vankila, kun siellä oli valvontakamera. Kyllä se oli oikeasti vankila! Ei päikyt ole sellaisia.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Kun se Lepakkopoika pelottelee niitä siskoja. Ne alkaa itkeä. Ne varmaan pelästyy Lepakkopojan ääntä!”

Mitä pidit kirjan kuvista?

”Ne oli kivat. Ne ei ollut sotkuiset. Se iiiiso kuva oli tosi kiva.

Tartu tähän:

1. Jos etsit lyhyttä iltakirjaa lapsellesi.

2. Jos haluat suosia suomalaista.

3. Jos pidät selkeästä kuvakirjakuvituksesta.

Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

Haluaisin kirjoittaa enemmän lastenkirjoista ja raahaan niitä kassikaupalla kirjastosta kotiin. Toiveikkaana sukellamme lapseni kanssa iltaisin uusien kirjojen maailmoihin, mutta aina niissä on jotain pielessä. Joko ne ovat minusta hyviä, mutta lapseni mielestä eivät. Tai sitten ne ovat lapseni mielestä hyviä, mutta eivät minusta täytä laadukkaan kirjallisuuden kriteerejä, vaan ovat kliseisiä tarinoita tai kielellisesti kömpelöitä käännöksiä.

Koska blogini ideana on kirjoittaa vain kirjallisuudesta, jota oikeasti haluan suositella eteenpäin, en kelpuuta mukaan lastenkirjaakaan, jota emme voi lapseni kanssa yhdessä täysin sydämin kehua. Olimme suorastaan riehakkaan riemastuneita, kun tutustuimme pitkästä aikaa kirjaan, jonka parissa illat suorastaan kiitävät (ja valitettavan usein myös venyvät). Alexandra Salmelan Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia (2013 Teos) on lastenkirja, joka toimii.

Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia on 21 absurdin sadun hurmaava kokoelma. Sen lyhyissä tarinoissa tavanomaiset asetelmat viedään äärimmilleen tai käännetään päälaelleen. Yhdessä sadussa äiti pelkää, että jonain päivänä hajamielinen isä vielä hukkaa päänsä ja niin todella tapahtuu. Toisessa sadussa Sulon äiti ja isä eivät ole tyytyväisiä epätäydelliseen poikaansa ja vievät hänet lapsikorjaamoon, jossa Sulon huonot ominaisuudet vaihdetaan kätevästi parempiin. Adalmiinan elämä ei sekään ole helppoa, sillä vanhemmat haluavat valmentaa tytöstä hienostuneen prinsessan, mutta tyttö haluaisi itse tulla villiksi apinaprinsessaksi ja asua puussa. Juhan isä pakottaa sukset jalkaan kesälläkin, sillä isän mielestä tosimies liikkuu vain hiihtämällä.

Salmelan tarinat saavat lapsen nauraa hohottamaan ja aikuistakin hymyilyttää leveästi. Vaikka sadut päällisin puolin ovat hilpeitä ja hassunkurisia, niiden taustalla piilee myös tummia sävyjä ja vakavampia aiheita, jotka aikuislukija huomaa. Erityisesti Salmela pureutuu nykyajan vanhemmuuden ääri-ilmiöihin, mutta myös mm. ympäristönsuojelu, vanhemman uupumus ja yhteiskunnan lapsivihamielisyys ovat aiheita, jotka tunnistaa taustalta.

Salmelan mielikuvitus ja kielellinen taituruus ällistyttävät ja koko komeuden kruunaa slovakialaisen Martina Matlovicován värikäs kuvitus. Yksityiskohtaisissa kuvissa leikitellään väreillä ja muodoilla ja niiden tutkimiseen kuluukin helposti tovi jos toinenkin. Tämän kirjan pariin kannattaa siis iltaisin rientää ajoissa.

Tartu tähän:

1. Jos lapsesi pitää hullunkurisista tarinoista, joissa lapset ovat fiksumpia kuin aikuiset.

2. Jos inhoat lasten sukupuolitettua maailmaa myös kirjallisuudessa (= tytöille söpöjä ja rauhallisia prinsessasatuja, pojille raisuja ja väkivaltaisia taistelutarinoita)

3. Jos haluat parantaa lapsesi kielellisiä valmiuksia.

Huom! Näitä satuja voit lukea kätevästi samaan aikaan monenikäisille lapsikuulijoille ja ne sopivat yhtä hyvin sekä pojille että tytöille.

Huom! Kirjan avulla voi kätevästi harjoitella lapsen kanssa vaikeita äänteitä, sillä näissä tarinoissa eivät seikkaile Annat ja Antit, vaan Iit ja Rororot, Fridat ja Matildat, Vitrokit ja Softarit, Ossit ja Issat.

Kirja on pyydetty ja saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tekstin sisältöön.

Jon Klassen: Haluan hattuni takaisin

Tätä nykyä lapselleni on luettava joka ikinen ilta Jon Klassenin kirja Haluan hattuni takaisin (WSOY 2013). Mikään muu ei kelpaa. Toki voimme lukea jotain muutakin, mutta Hattu-kirja on aina luettava sen lisäksi. Eikä siinä mitään, Klassenin kirja on hauska ja harvinaisen oivaltava pieni tarina eläimestä, joka kadottaa hattunsa.

Kirjan suurin ansio on nimenomaan siinä, että pääosassa on oivaltava tarina, ei kuvitus. Välillä kuvakirjoja lukiessa kun tulee sellainen olo, että asia on nykyään useimmiten päinvastoin. Joissain kirjoissa kuvat suorastaan vyöryvät lukijan silmille ja niihin on piilotettu niin paljon kaikenlaisia pieniä kikkailevia vihjeitä, että varsinainen tarina hukkuu niiden alle.

Klassenin kirja on ilahduttava poikkeus. Siinä värit ovat hillittyjä ja harmonisia ja kuvat paikalleen pysähtyneitä ja pelkistettyjä. Tekijä vangitsee lapsen huomion ennen kaikkea tarinan avulla ja voin todeta sen toimivan hyvin. Nykymaailman visuaaliseen ilotulitukseen tottunut lapsi jaksaa kyllä kiinnostua rauhallisemmastakin kuvituksesta. Voisiko jopa ajatella niin, että kaiken tämän valtavan kuvavirran keskellä tällaisia Klassenin teoksen kaltaisia rauhallisia kirjoja nimenomaan tarvitaan?

Lapsilukijan (6 vuotta) kommentit:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli kivaa, kun se ei huomannut, että hattu oli sen jäniksen päässä. Sekin oli kivaa, kun se lähti juoksemaan sen pupun perään.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Jänis varasti sen hatun! Ei saa varastella mitään.”

Mitä pidit kirjan kuvista?

”Ne oli vähän vanhanaikaiset. Sillain kivalla tavalla.”

Mikä oli kirjan paras kohta?

”Se kun se yksi ihme olio ei tiennyt, mikä on hattu! Olikohan se muuten joku kärppä?”

Tartu tähän:

1. Jos haluat tarjota lapsellesi oivalluksen ilon.

2. Jos haluat lukea lapsellesi rauhallisen pienen tarinan.

3. Jos haluat kääriä lapselle lelun sijasta pakettiin lahjan, josta on iloa pitkään.

Timo Parvela: Hyvän mielen iltasatuja

Perheessämme on viime aikoina menty nukkumaan aivan erityisen mukavissa tunnelmissa. Lapsi odottaa iltoja innokkaasti, koska silloin hän pääsee valitsemaan Timo Parvelan Hyvän mielen iltasaduista (WSOY 2012) sen, joka luettaisiin. Aikuinen odottaa iltoja yhtä innokkaasti, sillä Parvelan kirja on juuri sellainen lastenkirja, jota haluaa lapselleen lukea. Virpi Pennan värikkäät ja kauniit kuvat kruunaavat tämän hurmaavan lukuelämyksen.

Iltamme etenee nykyään aina samaa kaavaa noudattaen. Ensin avataan Parvelan kirja sisällysluettelon kohdalta ja mietitään pitkään ja hartaasti, mikä satu luettaisiin juuri tänään. Valittaisiinko joku jo luettu ja hyväksi todettu vai joku ihan uusi? Tähän käytetään vähintään kymmenen minuuttia. Sitten aloitetaan lukeminen. Kuvat tiiraillaan hyvin tarkkaan ja kaikki yksityiskohdat etsitään. Sivua ei saa kääntää, ennen kuin kuvasta on laskettu kaikki mahdollinen: savukiehkurat, vesipisarat, nauravat naamat, huopatossut, lumihiutaleet. Kun satu on luettu loppuun, se on selattava vielä uudestaan alusta loppuun niin että lapsi saa itse selittää, mitä missäkin kohtaa tapahtui.

Parvelan saduissa käsitellään lapsen arkeen kuuluvia lapsen kokoisia iloja, suruja ja pelkoja. Rapina seinän takana pelottaa, mutta onneksi isän ja äidin väliin pääsee aina turvaan. Pimeässä metsässä susi ulvoo pelottavasti, mutta vain siksi, koska pelkää itse pimeää. Päiväkodin ovela kiusaaja jää kiinni kolttosistaan ja muuttuu lopulta kiltiksi.

Arjen tutut pulmatilanteet hymyilyttävät välillä aikuislukijaa ja jos oma vanhemmuus on hukassa, kirjasta saa siihenkin tukea:

Miksi te aina saatte ja me emme? kysyi Anna.

Koska me olemme aikuisia ja te olette lapsia, vastasi isä.

Miksi me emme saa itse päättää kaikista asioista? kysyi Antti.

Koska te olette lapsia ja me olemme aikuisia, vastasi isä.

Miksi te sanotte aina kaikkeen: ei saa? kysyi Anna.

Koska te olette meille kaikista tärkeintä maailmassa, vastasi isä.

Parvelan saduissa korostetaan ystävyyttä, toisten auttamista sekä yhdessä olemista ja tekemistä. Ne ovat lämminhenkisiä lapsenkokoisia tarinoita ja myös hyvällä tavalla opettavaisia. Niitä on ilo lukea lapselle ja mikä tärkeintä, niissä on aina onnellinen loppu.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lapsellesi rauhallisia lämminhenkisiä tarinoita.

2. Jos haluat suosia kotimaista laatukirjallisuutta.

3. Jos haluat kehittää lapsen kielellisiä valmiuksia.

Christel Rönns: Perin erikoinen muna

Christel Rönns on kirjoittanut ja kuvittanut hauskan tarinan perin erikoisesta munasta, jonka lapset löytävät eräänä kesäpäivänä rannalta. Munasta kuoriutuu otus, jota edes harvinaisiin eläinlajeihin erikoistunut professori ei tunnista. Perheen luona otus sitten elelee ja kasvaa ja kasvaa ja kasvaa…

Aikuislukijan mielestä Perin erikoinen muna (Schildts & Söderströms 2012) on erikoisen hyvä lasten kuvakirja. Ensinnäkin tarina on sopivan lyhyt, jotta pienikin lapsi jaksaa kuunnella sen kerralla alusta loppuun. Toiseksi siinä käsitellään ihan tavallisen perheen tavallista arkea ja tarpeeksi pieniä asioita: erikoisen munan löytäminen rannalta on lapselle valtavan iso seikkailu. Kolmanneksi kirjassa on herkulliset kuvat, jotka paljastavat varsinkin aikuislukijalle tuttuja näkyjä omasta arjesta. Ainakin tätä lukijaa hymyilyttää, kun isä räplää tietokonetta ja äiti on nenä kirjassa kiinni melkein joka toisessa kuvassa. Niin kovin tutulta näyttää.

Lapsilukija, 6 vuotta, kommentoi kirjaa näin:

Mikä kirjassa oli kivaa?

”Se oli tosi kivaa, kun ne löysi sen munan. Ja kun ne sai leikkiä sen ison Koi-Koin kanssa, ratsastaa sen selässä.”

Oliko kirjassa jotain huonoa?

”Se oli surullista, kun se Koi-Koi lähti. Se Koi-Koi lähti ilman lupaa. Ilman lupaa ei saa lähteä.”

Tartu tähän:

1. Jos haluat suosia laadukasta kotimaista lastenkirjallisuutta.

2. Jos haluat lukea lapsellesi kirjan, joka toimii ääneen luettaessa.

3. Jos pidät perhekeskeisen arjen hilpeistä pienistä seikkailuista.

Jukka Itkonen: Sanamaa: lastenrunoja

Jukka Itkonen on yksi Suomen parhaita lastenrunoilijoita (ainakin) kolmesta syystä:

1. Itkonen kirjoittaa lapsille ja huomioi vähän myös aikuisia. Vaikka Itkosen teksteissä on aina ripaus sellaista, joka avautuu vain aikuisille, hänen fokuksensa pysyy tiukasti lapsissa. Liian monta kertaa olen yrittänyt lukea omille lapsilleni kirjoja, joissa pääpointtina tuntuu olleen aikuislukijoiden viihdyttäminen ja vain aikuisille avautuvien piilomerkitysten viljely. Eivät lapset innostu sellaisesta. Itkonen sen sijaan malttaa ja osaa kirjoittaa kohdeyleisölleen: lapsille.

2. Itkonen kirjoittaa tarpeeksi lyhyesti. Pienet lapset eivät jaksa kuunnella liian pitkiä tarinoita. Jos kuvakirjassa on liikaa tekstiä, sitä ei voi lukea pienelle lapselle. Tai voi yrittää, mutta lapsi todennäköisesti venkoilee kärsimättömänä vieressä ja kyselee, voiko jo kääntää sivua. Koululaiset jaksaisivat kuunnella pitempiä tarinoita, mutta kuvakirja on (kuulemma) pikkuipanoiden kirja, eikä sovi enää isoille. Pieni lapsi tarvitsee tiiviin ja pienen tarinan ja sen Itkonen osaa ottaa huomioon.

3. Itkonen kirjoittaa hauskasti siitä, mikä lapsia kiinnostaa. Hän kirjoittaa leikkimisestä, sisaruksista, ystävyydestä, eläimistä ja kaikenlaisesta maailman kummallisten asioiden ihmettelystä. Hän riimittelee taitavasti ja kertoo pieniä ymmärrettäviä tarinoita usein elämän suurista asioista. Kaiken kukkuraksi hän osaa kirjoittaa hauskasti. Huumori vetoaa aikuisiin, mutta erityisesti se vetoaa lapsiin. Kun lapsilta kysyy, mikä teatteriesityksessä, elokuvassa tai kirjassa oli parasta, nousevat aina esiin ne hauskimmat kohdat. Itkonen osaa maustaa runonsa sopivalla annoksella lämmintä huumoria.

Jukka Itkosen Sanamaa: lastenrunoja (Kirjapaja 2012) on taattua laatua alusta loppuun. Erityismaininnan ansaitsevat Virpi Pennan kauniit ja värikkäät kuvat.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea lapsellesi lastenrunoja, jotka takuulla toimivat.

2. Jos haluat kääriä lapselle pakettiin lahjan, josta on iloa pitkäksi aikaa.

3. Jos haluat parantaa lapsen kielellisiä valmiuksia.