Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla

Pientä fiksausta vailla (Karisto 2017) aloittaa Venla Linnasta kertovan kepeän viihdesarjan ja Amanda Vaaran nimimerkin taakse kätkeytyy kirjailija Nina Hakalahti.

Sarjan päähenkilö, Venla Linna, on reilu kolmekymppinen entinen kiinteistövälittäjä, joka burnoutin, irtisanoutumisen ja avioeron jälkeen päättää ostaa itselleen vanhan tyhjäksi jääneen kansakoulun. Hän perustaa sinne majatalo Villa Venlan ja alkaa pitää lifestyle-blogia.

                           

Venlalla on alituista kahnausta narisevaäänisen ex-miehensä kanssa, lähinnä lapsista, 13-vuotiaasta Eedlasta ja 10-vuotiaasta Laurista, eikä oma äitikään tue Venlaa tämän valinnoissa. Naapuritalossa asuu utelias ja tyrkky Riina, joka varastaa Venlan vatkaimen ja muistuttaa hahmona Solsidan-sarjan ärsyttävää Ovea. Onneksi toisella puolella sentään asuu kanojensa kanssa taiteellinen Ilona, jonka kanssa Venla löytää välittömästi yhteisen sävelen.

Tyypillisen viihderomaanin tapaan Venlan elämässä sattuu ja tapahtuu. Lähibaarista mukaan tarttuu vahingossa Janne, jonka takapuoleen on tatuoitu Amerikan lippu. Airbnb-majoittujien joukossa on rastatukkainen kitaransoittaja Jörn, joka saa Venlan sydämen jyskyttämään kiivaammin kuin kukaan pitkiin aikoihin, mutta onko Jörn tosissaan Venlan suhteen…?

Pientä fiksausta vailla on hyvä kotimainen vaihtoehto kevyelle HarperCollins-tyyppiselle käännösviihteelle ja sopii luettavaksi niihin tilanteisiin, kun arki painaa päälle ja vakavampaan kirjallisuuteen tarttuminen tuntuu liian väsyttävältä ajatukselta.

Vaikka minä tuskin jatkan Venlan elämän seuraamista tämän pitemmälle, se ei tarkoita sitä, etteikö joku muu (vähän vähemmän vakavahenkisempi lukija) voisi innostua tästä, sillä teos on oikein hyvä omassa kategoriassaan.

Kirjan kiinnostavinta antia on blogipäivitysten ja todellisuuden välinen ristiriita, ja Venlan blogipostaukset paljastavat herkullisesti sen, miten värittyneitä ne ovat. Vaikka päivä olisi mennyt päin mäntyä, on postaus aina pelkkää auringonpaistetta ja lirkuttelua.

Täydellisen ihana blogielämä on vain pieni kapea siivu todellisuudesta ja se onkin hyvä pitää mielessä, jos lifestyle-blogeja lukiessa ahdistuu siitä, kuinka hohdokkaalta bloggaajien elämä ruudun takana näyttää. Ei se oikeasti sellaista taida olla.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät kevyistä kirjoista.

3. Jos haluat suosia kotimaista – viihteessäkin.

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

En pystynyt lukemaan Joonas Konstigin edellistä romaania Perkelettä (Gummerus 2015) loppuun, koska sen päähenkilö oli ylimielinen idiootti ja liian epämiellyttävä, jotta lukijana olisin voinut toivoa hänen osakseen mitään hyvää. 

Huomaan, että minulla on hankaluuksia lukea sellaisia teoksia, jossa myötätuntoinen samaistumispinta puuttuu kokonaan. Silloin henkilöistä ei välitä ja on samantekevää, miten heille käy.  

Koska olen kuitenkin pitänyt paljon Konstigin aikaisemmista kirjoista, en halunnut jättää tätä uusinta väliin. Vuosi herrasmiehenä: vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä (2017 WSOY) kertoo Joonas Konstigista itsestään ja siitä, kuinka hän halusi muuttua Perkele-romaanin päähenkilön kaltaisesta moukasta herrasmieheksi. Tämän kirjan hotkaisin innoissani!

Konstigin kirja kuuluu muodikkaaseen tempauskirjallisuuteen, jossa kirjoittaja asettaa itselleen ensin haasteen, määrää sitten tietyn ajan sen toteuttamiseen ja raportoi haasteensa etenemisestä kirjassaan hauskasti ja itseironisesti. Konstigin tavoitteena oli tulla vuodessa herrasmiesmäisemmäksi.

Yksi parhaita tempauskirjailijoita on yhdysvaltalainen A. J Jacobs, joka on toteuttanut jo monta haastetta. Hän on koettanut muun muassa elää vuoden noudattamalla kirjaimellisesti Raamatun ohjeita (Raamatullinen vuosi, 2008) ja yrittänyt tulla hyvään fyysiseen ja henkiseen kuntoon seuraamalla kaikkia mahdollisia terveysohjeita (Kunnon mies: kuinka tavoittelin täydellistä terveyttä 2012). Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.

Joonas Konstigin halusi tulla paremmaksi mieheksi vuodessa. Hän halusi oppia pukeutumaan ja käyttäytymään kunnolla. Mutta ennen kaikkea hän halusi alkaa jalostaa luonnettaan paremmaksi, koska tajusi, ettei hänestä saisi maalattua myönteistä kuvaa edes hautajaispuheeseen. Lisäksi hän huomasi yksivuotiaan poikansa käyttäytyvän samalla tavalla kuin hän itse: huonosti.

Konstig kuului aiemmin niihin, joiden mielestä t-paidassa ja linttaan astutuissa tennareissa voi hyvin mennä gaalaillallisille. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät avanneet naiselle ovea, eivät auttaneet takkia päälle, eivät ottaneet painavia kasseja kantaakseen ja heiltä oli turha odottaa mitään muitakaan huomionosoituksia. Konstigin mielestä kaikki tuo oli päälleliimattua teeskentelyä ja julkisesti piereskelevä ja sarkastista huumoria viljelevä sänkileuka kaiken tuon yläpuolella muita fiksumpana ja älykkäämpänä.

Vuosi opetti Konstigille paljon. Hän sai tunnetusti hyvätapaisilta ihmisiltä, muun muassa Kaarina Suonperältä ja Matti Klingeltä, paljon hyviä neuvuoja ja näki, miltä hyvä käytös näyttää. Hän ahmi aiheesta kirjallisuutta ja etsi herrasmiesmäisyyden historiallisia juuria ja sen kehittymistä sekä syitä sen rappeutumiseen. Lopputuloksena on älykäs, perinpohjainen ja hyvällä tavalla hauska teos.

Vuoden kuluttua Konstig huomasi olleensa melkein 40 vuotta väärässä. Juhlissa on paljon mukavampaa, jos niihin on pukeutunut asianmukaisesti. Muiden kunnioittaminen on tärkeää ja tuo itselle hyvän mielen. Puku ei ahdista yhtään, jos siihen on tottunut. Lapset oppivat parhaiten, jos näkevät hyvää käytöstä. Vaimoaan rakastaa enemmän, jos tätä kohtelee hyvin. Ja vaimo rakastaa enemmän, jos rinnalla on herrasmies.

Tartu tähän:

1. Jos nautit kepeästä ja sujuvasta kielestä.

2. Jos pidät hyviä käytöstapoja kunniassa.

3. Jos tapojen kulttuurihistoria kiinnostaa sinua.

Olivier Bourdeaut: Tule takaisin, Mr. Bojangles

Viime vuonna käännössuosikkejani olivat norjalaisen Tore Renbergin Huomenna nähdään ja rankalaisen Maylis de Kerangalin romaani Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. 

(Jälkimmäisestä voit lukea lisää täältä.)

Tänä vuonna olen häikäistynyt Olivier Bourdeaut’n pikkuruisesta romaanista Tule takaisin, Mr. Bojangles (2017 Siltala, suom. Ville Keynäs) ja huomaan jälleen, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kirjasta, joka on melkein liian hyvä. On paljon helpompaa kirjottaa keskinkertaisista.

Bourdeaut’n romaani tuntuu kepeältä ja se on hauska. Aivan aluksi luulee lukevansa hassua ja vähän yliampuvaa kertomusta hullunkurisesta perheestä. Perheen isä keksii tarinoita ja tempauksia, joilla huiputtaa kaikkia, ja perheen äiti se vasta hillitön on. 

Talossa juhlitaan koko ajan, siellä juodaan ja ilakoidaan aamuun asti ja levylautasella pyörii kerta toisensa jälkeen Nina Simonen kappale Mr. Bojangles. Kertojana on perheen alakouluikäinen poika, joka tarkkailee ja kuvailee villiä menoa sivusta.

Pikku hiljaa meininki alkaa näyttää liian raisulta ja epäilyttävältä. Äiti osoittautuu mieleltään sairaaksi, maaniseksi ja ahdistuneeksi ihmiseksi. Hän vaatii ympärilleen jatkuvaa säpinää ja isä pelleilee, jotta saisi pidettyä vaimonsa mielenterveyden jotenkin aisoissa. Poika otetaan pois koulusta, laskupino kasvaa, tuho lähestyy. Hulvaton perhe ei olekaan hauska vaan sairas.

Bourdeaut’n romaani on tarina hullusta rakkaudesta, mielisairaudesta ja sen kammottavista seurauksista, mutta synkkä ja traaginen tarina on kerrottu niin kepeästi, että kirja jättää lukijalle hyvän mielen. Tarinassa ja kielessä on jotain hyvin leimallisesti ranskalaista: kuplivan kevyt pinta ja hirvittävän surullinen pohja.

Bourdeaut’n rikasta kielenkäyttöä ei voi kuin ihailla. Pitkät ja polveilevat virkkeet sopivat täydellisesti kuvailemaan kolmikon ympärillä pyörivää hullunmyllyä. Jokaisessa lauseessa on niin paljon tapahtumia, että 143 sivussa ehtii tapahtua enemmän kuin monessa tiiliskivessä.

Jos mietit, mitä lukisit seuraavaksi, lue tämä! 

1. Jos rakastat rikasta kieltä.

2. Jos pidät hauskoista tarinoista.

3. Jos haluat lukea palkittua laatua.

Laura Lehtola: Takapenkki

Laura Lehtolan esikoisromaani Pelkääjän paikalla (2015 Otava) kertoi koskettavan tarinan nuoresta isästä, joka jäi pienen tyttärensä kanssa yksin perheen äidin sairastuttua syöpään. Pidin kirjasta paljon ja muistan ajattelleeni, että tätä uutta lupaavaa kirjoittajaa kannattaa seurata.

(Esikoisromaanista voit lukea lisää täältä.)

Lehtolan toinen romaani Takapenkki (2017 Otava) on yhtä hyvä kuin esikoinen, mutta tyystin erilainen. Takapenkissä Lehtola on ottanut rennomman aiheen ja osoittaa olevansa myös melkoinen humoristi. Naurunpyrskähdyksiä aiheuttivat sekä romaanin tapahtumat että naseva kieli.

Työvoimatoimistossa työskentelevä Tuula Kervinen (50+) on kemikaalikammoinen kontrollifriikki, joka haaveilee siitä, että aviomies Topi tekisi kerrankin jotain romanttista. Topille rutiinit ovat elämän suola ja pariskunnan arki  toistuu tismalleen samanlaisena viikosta toiseen. Ruokakaupassa Topi hakee ruispalat, Tuula vaalean leivän ja lauantaiaamupäivisin pestään auto.

Tuulan asiakkaana on parikymppinen Aleksi, joka ei tunnu saavan elämästään mitään otetta. Koulut ja kurssit jäävät jatkuvasti kesken, mikään ei kiinnosta. Aleksi asuu mummunsa kanssa, joka on ottanut huolehtiakseen tyttärenpojastaan jo pienenä ja joka yrittää pitää pojan jotenkin kiinni elämässä. Tämä sitkeä itäsuomen murteella vääntävä tervaskanto on kirjan hurmaavin henkilö. 

Aleksin ihastus, 17-vuotias Elina, on yksinäinen lukiolaistyttö, joka on jätetty oman onnensa nojaan valtavaan omakotitaloon, kun isä on saanut työkomennuksen Brasiliaan, eikä äiti uskalla päästää miestään sinne yksin. Elina on raskaana, jättää koulunsa kesken ja linnoittautuu taloon.

Lehtolan tarina etenee sutjakkaasti kohtauksesta toiseen ja dialogi on osuvaa. Hän sukeltaa taitavasti jokaisen hahmonsa mielenmaisemaan ja kirjoittaa jokaisen äänellä uskottavaa kieltä. Tuulan ääni on ylikorrekti viisikymppisen naisen ääni. Aleksin turhautuneisuus ja välinpitämättömyys elämää kohtaan korostuvat kielessä. Elinan ääni on epävarman ja yksinäisen teinitytön.

Vaikka monessa kohtaa hymyilyttää, ei kirja oli pelkästään hupaisa. Aleksin ja Elinan taustat ovat rikkinäiset, kumpikin on jätetty eri tavalla oman onnensa nojaan. Onneksi molemmilla on elämässä mukana kuitenkin yksi aidosti välittävä ihminen: Aleksilla mummo ja Elinalla Aleksi. Se riittää pelastamaan pahimmalta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kepeänvakavaa.

2. Jos pidät nasevasta huumorista.

3. Jos sujuva kieli on sinulle tärkeää.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Toisinaan elämässä tulee hetkiä, jolloin ei jaksa lukea mitään haudanvakavaa. Sellaisessa tilanteessa toimii hyvin vaikkapa Mikko Kalajoen uutuus Miesmuisti (2016 WSOY). Hulvaton tarina sai ainakin minut nauramaan ja viihtymään sohvannurkassa viimeiselle sivulle saakka.

Miesmuistin päähenkilönä sinnittelee nelikymppinen Arto Tiensuu. Hän työskentelee markkinointitoimistossa vanhan koulukaverinsa alaisena ja pyörii muutenkin kouluajoilta tutuissa porukoissa. 

Arto on hukassa. Työpaikalla hänen ohitseen kiilaavat parikymppiset diginatiivit, eikä pomokaan enää oikein jaksa uskoa Arton vanhanaikaisiin ideoihin. Töissä hän sentään vielä jotenkuten pärjää, toisin kuin kotonaan. Siellä pitää jöötä vaimo Pälvi, joka on ärsyttävin naishahmo, johon olen minkään kirjan sivuilla pitkään aikaan törmännyt.

Pälville ei kelpaa kerrassaan mikään. Arto puhuu väärin, tekee kaiken väärin. Pälvi mäkättää Artolle aamusta iltaan ja miesparka yrittää epätoivoisesti toteuttaa kaikki Pälvin päähänpinttymät remontoitavan omakotitalon skandinaavista henkeä huokuvasta ilmeestä pehmeänjämäköihin lastenkasvatusmetodeihin. Mutta teki Arto mitä tahansa, Pälvi on tyytymätön.

”Nykyään aamut alleviivaavat omaa riittämättömyyttäni. Ne edustavat tietoisuutta liian lyhyistä päivistä, liian pitkistä listoista ja liian monista asioista, jotka tajuaa kahdeksantoista tai kahdenkymmenen tunnin kuluttua takaisin vaakatasoon päästessään edelleen tekemättömiksi.”

Arto kokkaa, pyykkää, nukuttaa lapset, niistää nenät ja siivoaa oksennukset. Pälvi liehuu illat milloin missäkin pippaloissa tai ottaa muuten omaa aikaa, jonka hän on tietenkin ansainnut, koska arki Arton kanssa on niin tavattoman työlästä. Pälvi jatkaa sättimistään ja lopulta Arton päässä naksahtaa.

Kalajoki kertoo päähenkilönsä kurjasta elämästä niin humoristisesti, että on pakko nauraa, vaikkei Arton ahdinko mikään naurun asia ole. Kirjan dialogi on nasevaa, eikä hauskuus synny ärsyttävistä sananmuunnoksista, vaan tilanteista, ihmisten erilaisuudesta ja tarkkanäköisistä nykyelämän havainnoista.

Kirjaa lukiessa alkaa pakostikin miettiä sitä, miten kohtuuttomia me naiset joskus miehiltämme vaadimme.

”Naisia on vaikea miellyttää. Pitää olla huomaavainan ja mukava, mutta ei kuitenkaan liikaa, täytyy olla hiukan kovis ja vähän renttu, mutta silti vastuuntuntoinen ja ryhdikäs. Pitää tuoda esiin herkkää ja runollista puoltaan, mutta samaan aikaan on oltava miehekäs, sopivan karvaisella ja lihaksikkaalla ja grillihiilen tuoksuisella tavalla. Täytyy avata ovia, mutta välillä paiskoa niitä.”

Miten kukaan tuohon pystyy? Riittäisikö vähempikin?

Tartu tähän:

1. Jos pidät hyvästä huumorista.

2. Jos suomalaisen nykymiehen elämä kiinnostaa sinua.

3. Jos tragikomedia on sinun lajisi.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Humoristiset jännärit ovat harvassa. Yksi sellainen on Antti Tuomaisen Mies joka kuoli (2016 Like). Se kutkuttaa nauruhermoja enemmän kuin nostattaa jännityksestä tukkaa pystyyn. Ja hyvä niin!

Sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaa kuolee kohta. Joku on ujuttanut salakavalasti myrkkyä hänen elimistöönsä jo pitemmän aikaa. Mutta kuka?

Onko syypää vaimo Taina, joka osoittautuu heti kirjan alussa petolliseksi pettäjäksi?

Vai onko syyllinen sienifirman nuori ja lihaksikas autonkuljettaja Petri, jonka kanssa Tainalla on villi suhde?

Hankintapäällikkö Raimon kanssa Jaakko on riidellyt usein. Yrittääkö Raimo raivata Jaakon tieltään?

Tai ehkä myrkyttäjiksi osoittautuvatkin kilpailevan sienifirman epäilyttävät omistajat, joista yhden huhutaan tappaneen jopa oman äitinsä ja vain siksi, että äiti paistoi silakoita ja poika hermostui kärystä? Tuon rinnalla Jaakon tappaminen olisi pientä.

Ennen kuin myrkky lamaannuttaa Jaakon sisäelimet, hänen on saatava selville, kuka haluaa päättää hänen päivänsä ja miksi?

Antti Tuomaisesta on kehittynyt vuosien varrella varsin omaperäinen jännityskirjailija. Mies joka kuoli on tyystin erilainen kuin hänen edellinen romaaninsa Kaivos (2015), joka oli tyyliltään lähempänä perusdekkaria. Sitä edellinen Synkkä niin kuin sydämeni (2013) taas oli ennen kaikkea viiltävän kaunis tarina äitiään kaipaavasta pojasta, jossa jännitysjuoni oli vain pienenä sivupolkuna. Ja sitä edellinen, Parantaja (2010), taas oli raju dystopia tuhoutuneesta tulevaisuuden Helsingistä. Yhdenkään kirjan perusteella ei ole voinut aavistaa, millaisen teoksen Tuomainen keksii kirjoittaa seuraavaksi.

Tässä uusimmassaan Tuomainen näyttää, että hänestä on myös humoristiksi. En muista lukeneeni jännityskirjaa, jonka parissa olisin naurahdellut näin paljon. Hihitystä saivat aikaan ennen kaikkea Tuomaisen käyttämät tarkkanäköiset ja tuoreet ilmaukset ja olihan juonikin epäuskottavuudessaan hivenen huvittava.

Tuomainen kuvailee muun muassa Jaakon työtoveria Ollia näin: Hän näyttää siltä miltä George Clooney näyttäisi, mikäli olisi syntynyt Haminassa, syönyt runsaasti hiilihydraatteja ja työskentelisi sienten parissa.

Tai toisen työtoverin kenkiä näin: Sannin jalka on kuin pienen eläimen: kengät niin kapeita ja lyhyitä, että niihin mahtuu minun näkökulmastani vain tassu.

Mies joka kuoli on nopealukuinen ja nautinnollinen lukuelämys niille, jotka pitävät nasevasta kielestä ja jotka eivät niinkään kaipaa jännäriltä jännitystä vaan leppoisaa viihdytystä.

Mitäköhän Tuomainen seuraavaksi kirjoittaa?

Tartu tähän:

1. Jos olet kyllästynyt synkkiin ja yhteiskunnallisiin jännäreihin.

2. Jos haluat viihtyä!

3. Jos epäuskottavat juonenkäänteet eivät häiritse sinua.

Reidar Palmgren: Kirpputori

Reidar Palmgren on taas kirjoittanut mahtavan romaanin, jonka parissa muutama ilta kului rattoisasti. 

Kirpputori (2016 Otava) esittelee lukijalle harvinaisen ärsyttävän päähenkilön, jonka vastoinkäymisille ei voi muuta kuin nauraa hörähdellä ja olla samanaikaisesti iloinen siitä, ettei omassa lähipiirissä ole yhtään kimmo saarista.

Kimmo Saarinen kuuluu siihen ihmisryhmään, joka syyttää epäonnestaan aina muita. Hän ajattelee tosissaan, että muiden ihmisten ymmärtämättömyys, typeryys tai itsekkyys on syynä siihen, ettei hän ole edennyt urallaan tai ihmissuhteissaan haluamallaan tavalla.

Kimmossa itsessään ei ole mitään vikaa. Hän on loistava aviopuoliso (=vastuuntunnoton pettäjä), täydellinen ystävä (=härski hyväksikäyttäjä), äärimmäisen lahjakas muusikko (=keskinkertaista huonompi) sekä ahkera ja aikaansaava (= täysi vätys).

Kimmo on yli-itsetunnolla varustettu ajelehtija ja uhriutuja. Hän ei ota vastuuta mistään, vaan liukenee paikalta heti, kun tärkeitä ratkaisuja pitäisi tehdä. Hän ei suostu kompromisseihin, vaan jäkittää oman mielipiteensä kanssa niin kauan, että muut kyllästyvät. Hän tekee itsestään marttyyrin heti, jos joku erehtyy häntä neuvomaan tai hänen elämäntyyliään arvostelemaan. Kimmo on raivostuttava yhteiskunnan ja muiden siivellä elävä luumu, joka marisee ja ruikuttaa niin, että joka toisella sivulla häntä tekisi mieli ravistella.

Palmgren piikittelee Kimmonsa kautta myös sitä osaa taiteentekijöistä, jotka ovat typeryyteen saakka Taiteilijoita. Kimmo ei ole musiikkiopistossa ääntään pilannut sätkynukke, vaan autenttinen edelläkävijä, jonka aika ei vielä ole tullut. Kimmo ei halua menestystä, jos se vaatii myönnytyksiä. Kimmo jankuttaa taiteen pyhyydestä, vaikka oikeasti hän on pelkästään lahjaton ja saamaton. Hänen taituruutensa vältellä vastuuta on jo taidetta sinänsä.

Reidar Palmgrenin henkilöhahmot ovat aina jollain tavalla vähän vinksahtaneita ja Kirpputorin Kimmo on niistä kaikkein hauskimipia. Edelliseen Sudenmarjaan verrattuna Kirpputori on paljon kepeämpi ja humoristisempi ja tyyliltään vieläkin napakampi. Palmgrenin tuoreet kielikuvat ovat herkkua ja hänen hiottua tekstiään on kaiken kaikkiaan ilo lukea.

Kovin monen kirjan kanssa en ole viime aikoina nauranut, mutta Kirpputori oli hauska!

Tartu tähän:

1. Jos haluat nauraa.

2. Jos nelikymppisen työnvieroksujan tarina kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät helppolukuisista ja sujuvista kirjoista.

Minna Eväsoja: Melkein Geisha: hurmaava ja hullu Japani

“Pitkään ikään mahtuu monta häpeää.”

Japanilainen sananlasku

Minna Eväsoja hurahti nuorena Japanista ja pääsi 1990-luvulla opiskelemaan arvostettuun Urasenken teekouluun. Sen jälkeen hän pyrki ja pääsi Koben yliopistoon ja tätä nykyä hän toimii japanilaisen estetiikan dosenttina Helsingin yliopistossa.

Nyt hän on kirjoittanut vuosien Japani-kokemuksistaan valloittavan kirjan Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani (2016 Gummerus), jonka alaotsikko kertoo kaiken: Japani on hurmaava - ja pähkähullu!

Eväsojan kirja sisältää nelisenkymmentä pientä tarinaa ja aiheiden kirjo on laaja. Hän kertoo opiskelijan arjesta, oppilaitosten käytännöistä, asumisesta, naapureista, ruokailusta, teenjuonnista, juhlista, sumopainista, kirsikankukista, pankki- ja lääkäripalveluista sekä kaikenlaisista tavoista ja uskomuksista yleensä. Hän koluaa läpi lähes kaikki elämän osa-alueet.

Monessa kohtaa on pakko pyörittellä epäuskoisena päätään. Japanilaiset tavat ovat käsittämättömän monimutkaisia ja sen vuoksi japanilasten elämä näyttää ulkomaalaisen silmissä valtavan hankalalta. Liukuoven avaaminenkin on monivaiheinen esteettinen suoritus.

Ja jos suomalaista kulttuuria kutsutaan häpeän kulttuuriksi, on Japani sitä potenssiin kymmenen. Kasvojen menettämistä varotaan ja sääntöjä noudatetaan pilkuntarkasti. 

Jos et halua mokata, muista Japanissa edes nämä:

1. Jäätelön nuoleminen julkisesti on noloa.

2. Vessatohveleiden käyttäminen muualla kuin vessassa on noloa.

3. Flunssaan vetoaminen on noloa, sillä flunssa on Japanissa mitätön vaiva.

4. Liukuoven avaaminen ronskisti yhdellä kädellä on noloa.

5. Väärän roskapussin vieminen ulos vääränä aamuna on noloa.

6. Pyllistely on noloa.

7.  Myöhästyminen tapaamisesta on supernoloa!

Eväsoja kirjoittaa Japanista ja japanilaisten elävästi, mielenkiintoisesti ja toisinaan kauniin runollisesti. Hän ei naureskele pilkallisesti japanilaisten oudoimmillekaan tavoille vaan suhtautuu niihin lempeällä huumorilla. Rivien välistä paistaa suuri lämpö ja rakkaus kulttuuria, maata ja ihmisiä kohtaan. Tällaisista positiivisen huumorin värittämistä kirjoista tulee hyvä olo.

Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna muihin kulttureihin.

2. Jos arkielämä kiinnostaa sinua.

3. Jos olet aikeissa matkustaa Japaniin.

Tiina Piilola: Taivaanmerkit

Jos joku luulee, että kaikki naisille suunnattu viihdekirjallisuus on huonosti kirjoitettua roskaa, kannattaa tarttua Tiina Piilolan uutuusromaaniin Taivaanmerkit (2016 S&S). 

Näin nautinnollista suomen kielen kieputusta ja värikkäitä ilmaisuja saa monesta ”vakavammasta” kirjasta hakemalla hakea. Taivaanmerkit todistaa, että kyllä viihdekirja(kin!) voi olla kielellisesti laadukas.

Kirjan juoni on sen sijaan viihdekirjalle tyypillinen: näennäisesti onnellinen, mutta sisäisesti tyytymätön päähenkilönainen kokee olevansa oman elämänsä sivustaseuraaja ja lähtee etsimään ratkaisua tyhjyyden tunteeseensa. Tällä kertaa vaihtoehtohoidoista.

Taivaanmerkkien päähenkilönä seikkailee 35-vuotias Emma, yhden lapsen äiti, joka on naimisissa ihan kivan miehen kanssa. Emma kokee olevansa elämässään täysin ulalla ja hakee vastausta olotilaansa ensin netistä lueskelemalla kaikenlaista NLP:stä mindfullnessiin ja chakraparannuksesta zenmeditaatioon.

Mutta vasta rebirthing-terapia kolahtaa Emmaan täysillä. Terapia lupaa puhdistaa pään kaikesta vuosien varrella kertyneestä kuonasta ja palauttaa ihmisen biologisen syntymän puhtaaseen hetkeen. Terapia huipentuu Jyväskylän ratapiha-alueelle, jossa Emma symbolisesti uudestisyntyy upottautumalla kuumavesipaljuun.

Minkälaista elämää Emma lähtisi puhdistautuneena rakentamaan? Asukasyhdistyksen lehdestä hän bongaa henkisen astrologian kurssin ja hurahtaa tähtimerkkeihin. Ja sen jälkeen vielä moniin muihinkin uskomushoitoihin. Ja lopulta Emma löytää onnen.... no, lukekaapa itse :)

Päähenkilö Emma on kaikessa hörhöydessään ja päättömässä innostuneisuudessaan samastuttava henkilöhahmo. Hän kaahottaa vimmaisesti sinne tänne etsiessään elämälleen uutta suuntaa ja hurahtaa mitä kummallisempiin terapioihin, joita on ihan oikeassakin elämässä tarjolla valtava määrä. Ihanan höyrähtäneestä päähenkilöstä pisteet Piilolalle.

Parasta Taivaanmerkeissä on kuitenkin kieli. Piilola kirjoittaa valtavan hauskasti ja värikkäästi. Hänen kielikuvansa ovat harvinaisen herkullisia, yllättäviä ja raikkaita! Kirjassa on roppakaupalla viittauksia sinne sun tänne: Kalevalaan, kirjallisuuteen (Rhonda Byrnestä Toni Morrisoniin), populaarikulttuuriin (Kill Billistä Jennifer Lopezin takapuoleen)  ja 80-lukuun (Bogart Companystä teinikalentereihin).

Miten Piilola muisti Denise Huxtablenkin? Ja korkokenkä-Cindyt? Jock Ewingin pojalleen lähettämän kirjeen? Emännän käsivoiteen? Super-Marjon? Leppis-lehden? Sitruunanhajuisen Vimin, joka nykyään tunnetaan typerällä nimellä Cif? (Vim sentään on latinaa ja tarkoittaa voimaa – mitä Cif muka tarkoittaa?) jne jne...

Piilolaa lukiessa huumaantuu yksityiskohdista. Muistuttamalla Ally McBealin pienestä hörökorvamiehestä tai Sue Ellenin vieroitushoidosta Piilola tulee herättäneeksi lukijan mielessä valtavan määrän muistoja.

Takakannessa Piilola kertoo itse kokeneensa kirjoittajana muodonmuutoksen. Vakavissa vesissä uineesta kirjailijasta on tämän uutuuden myötä syntynyt kepeästi kirjottava ilolintu. Sellainen hän tuntee oikeasti olevansa ja lukijana voin vain todeta, että kyllä! Jatka tällä linjalla!

Tartu tähän:

1. Jos etsit suuntaa elämällesi.

2. Jos haluat nauttia rikkaasta suomen kielestä.

3. Jos olet kiinnostunut vaihtoehtohoidoista.

Julie Murphy: Dumplin

Willowdean “Dumplin” Dickson ei kutsu itseään kookkaaksi, rotevaksi tai isoluiseksi. Hän kutsuu itseään läskiksi. Mitä sitä totuutta muuttamaan tai kiertoilmauksia keksimään, hän ajattelee. 

“Sellainen minä olen. Läski. Se ei ole kirosana. Se ei ole loukkaus.”

Lihavuus ei ole Willowdeanille ongelma. Se ei ole ongelma hänen parhaalle ystävälleen Ellenille, ei hänen muille kavereilleen, ei hänen pomolleen, eikä hänen deittiseuralaisilleen. Vain koulun typerin huutelija Patrick solvaa Willowdeania siinä missä kaikkia muitakin muottiin sopimattomia.

Mutta äidille tytär ei kiloineen kelpaa. Äiti organisoi antaumuksella paikkakunnan kuuluisia missikisoja ja onpa hänet itsekin vuosia sitten kruunattu kaikkein kauneimmaksi. Eikä äiti ole lihonut grammaakaan niistä päivistä – sama iltapuku sujahtaa edelleen vaivattomasti ylle. Siitä hän jaksaa tyttärelleen ylpeillä.

Äiti on itse ollut nuorena lihava ja häpeä siitä saa hänet häpeämään tytärtään. Äiti napsauttaa televisiosta laihdutusohjelman päälle aina kun Willowdean saapuu olohuoneeseen. Hän kehuu Willowdeanin laihojen ystävien ulkonäköä kauniiksi, muttei koskaan Willowdeania. Eikä hän voi aluksi tietenkään sulattaa ajatusta siitä, että Willowdean on päättänyt tänä vuonna osallistua missikisoihin ja raivata tietä erilaiselle kauneudelle.

Julie Murphyn kirja Dumplin (2016 Otava, suom. Peikko Pitkänen) on erilaisuuden ylistys (ja omistettu muuten isoperseisille tytöille!) Päähenkilö on mahtava tyyppi: oman tiensä itsevarma kulkija, joka viis veisaa siitä, mitä muut hänen ulkonäöstään ajattelevat. Hän on ylpeä kiloistaan ja tyytyväinen itseensä. Hän on aikaansaava, huumorintajuinen, ystävällinen ja lojaali. Loistava esikuva kaikille epävarmuuksiensa kanssa painiville!

Romaani on humoristisen pintansa alla myös koskettava tarina äidistä ja tyttärestä. Äiti ei näe tyttäressään muuta kuin kilot. Heikon ja laihuuteen perustuvan itsetuntonsa kanssa kamppaileva äiti kääntää tyttärelleen selkänsä, eikä Willowdeanista olisi tullut vahvaa ilman sydänkohtaukseen kuollutta lihavaa tätiään Lucyä, jolle hän kelpasi sellaisenaan: ainutlaatuisena, ihanana ja kauniina.

Kirjan viesti on vahva ja sanoma hyvä. Mutta yksi asia jäi häiritsemään. Dumplin raivaa julistaen tietä erilaisuudelle: lihaville, rillipäille, hevosenhampaisille, seksuaalivähemmistöihin kuuluville, huonoryhtisille, hiljaisille, nörteille jne. Mutta laihoille ei hyväksyntää heru. Dumplinin suvaitsevaisuus yltää pitkälle, muttei kuitenkaan ihan “näivettyneisiin luuviuluihin” saakka.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos koet olevasi erilainen.

3. Jos haluat voimaantua.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Laura Paloheimo: Puppiduu

Laura Paloheimo on hyväntuulisuuden lähettiläs kotimaisessa kirjallisuudessa, joka niin kovin usein on pelkkää pessimististä mudassa rämpimistä. Onneksi Paloheimo tarjoaa vaihtoehdon niille lukijoille, jotka sotesoppien, hallituskriisien ja yt-uutisointien vastapainoksi haluavat vain virkistyä ja uskoa parempaan ja keveämpään tulevaisuuteen.

Paloheimo jatkaa uusimmassa romaanissaan Puppiduu (2016 Otava) tutulla romantiikan värittämällä chick lit –polullaan ja mukana on tyypilliseen tapaan ripaus mystiikkaa, vähän jännitystä ja rutkasti herkullisia ihmissuhdesotkuja.

Puppiduun päähenkilönä touhuaa tarmokas sisustussuunnittelija Jane. Hän on tehnyt pitkän uran varkkaan liikemiehen Erkki “Eki” Härkösen oikeana kätenä ja suunnitellut kymmenittäin yökerhoja kaupungin bilettäjien iloksi. Jane on aina aiemmin hyökännyt täysillä töidensä kimppuun, mutta nyt hän on sydänsurujensa takia vähän uuvahtanut ja alkanut mielessään kyseenalaistaa hektisen elämäntahtinsa järkevyyttä.

Eki saa houkuteltua Janen ottamaan kontolleen vielä yhden projektin. Enkeltensaarella sijaitseva huonokuntoinen hotelli olisi puunattava uuteen kukoistukseen ja hotelli huokuu Janelle niin hyvää energiaa, että hän ottaa tehtävän vastaan. Kohtalokkain seurauksin tietenkin.

Janen ja Ekin lisäksi Paloheimon värikkääseen henkilögalleriaan kuuluvat myös Ekin ex:ät (useita), Janen uusi ihastus, Enkelisaarelle saapuvat pyhiinvaeltajat, ikonimaalarit ja tietenkin – kuten kirjan nimestä voi jo päätellä - Marilyn Monroe(t!).

Paloheimo pyörittää juontaan notkeasti eteenpäin, viljelee hauskaa dialogia ja täräyttää lukijan eteen sopivasti yllättäviä käänteitä. Paloheimon vauhdikkaassa chick lit –kyydissä ei kukaan pääse takuulla kyllästymään.

Tartu tähän:

1. Jos kevyt viihdekirjallisuus on sinun juttusi.

2. Jos pidät vauhdikkaista juoniromaaneista.

3. Jos kaipaat elämääsi kepeää positiivisuutta.

Ozzy Osbourne: Minä, Ozzy

Eräs Kokkolan kirjaston mukava kirjastonhoitaja suositteli minulle Ozzy Osbournen elämäkertaa Minä, Ozzy (2010 Like, suom. Ilkka Salmenpohja). 

Hän vakuutti sen olevan niin hauska, ettei tarvitse olla minkäänlainen Black sabbath –fani nauttiakseen siitä. Uskoin häntä, etsin kirjan käsiini ja luettuani sen voin todeta, etten minäkään ole aikoihin ahminut mitään niin hauskaa.

Ozzy aloittaa kirjansa näin:

“Sanoivat, etten ikinä kirjoittaisi tätä kirjaa.

Vetäkööt käteen – tässä se tulee.

Nyt vain pitäisi muistaa jotain.

-----

Paskat. En muista yhtään mitään.

Paitsi nämä jutut.”

Sitten Ozzy alkaa kertoa. Hän lähtee liikkeelle lapsuudestaan, joka oli niin köyhä, että vessapaperina käytettiin sanomalehtisuikaleita, ja Ozzy-poika lompsi kumisaappaissa kesät, koska muitakaan kenkiä ei ollut.

Ozzy vihasi koulua. Joka päivä hän odotti, että kello soisi. Hän ei osannut kunnolla lukea, eikä pärjännyt kokeissa. Mikään ei jäänyt hänen päähänsä ja hän uskoi olevansa synnynnäinen häviäjä. Vasta aikuisena hänelle selvisi, että kaikki oli ollut vaikeaa lukihäiriön ja adhd:n takia.

Kouluvuosien jälkeen Ozzyn piti löytää töitä, mutta vaihtoehdot olivat vähissä. Hän kokeili putkimiehen hommaa, mutta koska putkimiehet joutuvat kyyristelemään pallit umpijäässä viemärinkansien päällä 20 asteen pakkasessa, hän ei kestänyt edes viikkoa. Autontorvien virittäjänä hän meinasi tulla hulluksi metelistä ja lähti läiskimään. Armeijaankin hän koetti värväytyä, mutta univormupukuinen äijä vilkaisi kerran rumaa pärstääni ja sanoi: ”Me haemme miehiä, emme eläimiä.”

Lopulta Ozzy löysi musiikin ja samanhenkiset kaverit. Ja loppu onkin historiaa. Black Sabbath -bändin ja Paranoid-biisin tunteminen kuuluu jokaisen yleissivistykseen. Ozzyn isä sanoi pojalleen aina, että jonain päivänä poika tekee vielä jotain merkittävää. Mutta tuskin isä kuitenkaan osasi aavistaa, että hänen villi, levoton ja suorastaan mahdoton poikansa vielä jonain päivänä esiintyisi maailman suurimmilla areenoilla kuninkaille ja muille silmäätekeville. Tai saatikka sitä, että poika perheineen saisi oman televisio-ohjelmansa, jolla olisi miljoonia seuraajia ympäri maailmaa.

Ozzy kertoilee kirjassaan huumehuuruisista vuosistaan suoraan ja kaunistelematta. Hän laskee leikkiä itsestään ja päihteiden tuhomista aivoistaan. Hän puhuu myös hyvin kauniisti ja arvostavasti perheestään ja läheisistään, vaikka on varmasti ollut kaikkea muuta kuin helppo puoliso, isä tai ystävä.

Siitä huolimatta että Ozzyn suorapuheisille jutuille oli hauska nauraa, kirja oli toisaalta myös surullinen. Ei tarvitse olla lääkäri huomatakseen viimeaikaisista konserttitaltioinneista, että lääkkeet, viina ja huumeet ovat sumentaneet Ozzyn aivot ja hän tuntuu pysyvän pystyssä vain tuurilla. On suoranainen ihme, että Ozzy edelleen köpöttelee hengissä. 

Mutta kyllä Ozzylta voi jotain myös oppia. Hänen elämäntarinansa saattaa toimia  kannustimena kaikille niille levottomille ja kouluun sopeutumattomille pojille, jotka Ozzyn tavoin tuntevat olevansa ikuisia häviäjiä. Ozzy löysi intohimonsa ja sopivan porukan. Kunpa muutkin koulussa huonosti menestyvät uskoisivat siihen, ettei peli ole välttämättä vielä menetetty. Ota oppia Ozzystä - mutta älä kuitenkaan ihan kaikessa!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hulvattoman hauskan elämäkerran.

2. Jos musiikki on intohimosi.

3. Jos rakastat epäkorrektiutta ja ronskia kieltä.

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simonsin esikoisromaani Tyhmä neitsyt (2015 Gummerus, suom. Sanna van Leeuwen)  ilmestyi alun perin vuonna 1959 ja sai loistavat arvostelut: teräväkatseinen, säkeinöivä ja omaperäinen; lähes täydellinen pikku kirjanen; yhtä laadukasta esikoiskirjaa harvoin tapaa.

Sitten se vaipui vuosikymmeniksi unholaan. Kunnes vuonna 2014 alankomaalainen kustannustoimittaja löysi sen hyllystään, julkaisi uudelleen ja romaanin erinomaisuutta suitsutettiin jälleen. Tyhmä neitsyt tömähti nyt pysyvästi alankomaalaisen kirjallisuuden kaanoniin.

Tyhmän neitsyen päähenkilö, 12-vuotias Gittel, on tottunut lapsesta saakka vanhempiensa riitelyyn. Varsinkin ennen juhlapäiviä riitoja puhkeaa yhtenään, ja silloin Gittelin vanhemmat tappelivat kuin kissa ja koira. Vaikka riidat olisivat alkaneet mistä tahansa, ne päättyvät aina samaan pisteeseen: Salomon-sedän haukkumiseen.

Pahimmat riidat loppuvat siihen, että äiti pakkaa laukkunsa, marssii ovet paukkuen ulos ja lähtee Gittel mukanaan oman äitinsä luo Antwerpeniin. Lopulta hän palaa aina takaisin kotiin, kunnes seuraavan kärhämän jälkeen lähtee taas lätkimään yhä vihaisena. Gittel on tottunut veivaamiseen, eikä se hetkauta häntä enää mitenkään erityisesti.

Antwerpenin mummulassa Gittel joutuu vastentahtoisesti tutustumaan värikkääseen porukkaan, sillä mummun luona ramppaa kaikenlaista väkeä sukulaisista satunnaisiin kiertolaisiin ja musiikkia huudatetaan gramofoneista täysillä. Vaikka vieraat ja melu ärsyttävätkin häntä, hän viihtyy mummulassa kuitenkin paremmin kuin kotonaan.

Erityisen hyvin hän alkaa viihtyä sen jälkeen kun hän tutustuu neiti Lucie Mardelliin, rikkaan perheen naimattomaan tyttäreen. Mardellien luona on rauhallisen seesteistä ja hienostuneen yläluokkaista. Ja mikä parasta: siellä on flyygeli, jota Gittel pääsee soittamaan.

Gittel viihtyy Mardelleilla siksikin, että siellä hänet huomataan, eikä sätitä koko ajan sivummalle. Häneen suhtaudutaan kuin ajattelevaan ihmiseen, ei niin kuin rasittavaan ja typerään kakaraan, ja siksi Gittel hakeutuu Mardelleille aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus.

Tyhmä neitsyt on nuoren tytön hilpeä ja varsin tarkkanäköinen kasvutarina. Gittel joutuu pikku hiljaa astumaan lasten viattomasta maailmasta aikuisten maailmaan ja kokee tarinan edetessä ensimmäisen suuren pettymyksensä. Rivien välistä lukija voi löytää myös ennusmerkkejä toisen maailmansodan lähestymisestä.

Kasvukertomuksen lisäksi Simons kertoo Gittelin äänellä hersyvän hauskasti juutalaisyhteisöstä: sen värikkäistä persoonista ja kummallisista tavoista. Gittelin suhtautuminen oman sukunsa ja yhteisönsä tapoihin on samanaikaisesti viiltävän terävää ja lempeän humoristista. Näin ollen Tyhmä neitsyt onnistuu olemaan samanaikaisesti hilpeän hauska ja kepeä sekä viiltävän tarkkanäköinen ja vakava.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kevyen(oloisen) klassikon.

2. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

3. Jos perhekuvaukset kiinnostavat sinua.

Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan

Petteri Nuottimäen esikoisromaani Varaudu pahimpaan (2016 Like, suom. Jaana Nikula) pohjautuu tositapahtumiin, mutta niin överiksi juoni on vedetty, että kytkös tosielämään taitaa olla melkoisen löyhä.

Kirjailija myöntää itsekin alkusanoissaan sepittäneensä osan tarinasta omasta päästään ja valehdelleensa paljon. Juonen edetessä hän vetäisee tuon tuosta maton lukijan jalkojen alta toteamalla, ettei tiedä, menivätkö asiat oikeasti näin vai jotenkin aivan toisin. 

Tunnustukset epärehellisyydestä eivät haittaa yhtään, sillä Ruotsiin muuttaneen yrmyn Matin tarina on niin hulvaton, että lukukokemuksen kannalta on aivan sama, onko tarina totta vai ei. Tällaisena Nuottimäen kirja täydellinen lukuelämys huumorista pitävälle!

Kirja kertoo äkkiväärästä periaatteen miehestä, Matti Aallosta, joka muuttaa perheineen sodan jälkeen Suomesta Ruotsiin. Uudessa kotimaassaan Matti koettaa elää omien ihanteittensa mukaisesti ja kasvattaa jälkipolvestaan kunnon kansalaisia. Huonolla menestyksellä.

Matille on tärkeää olla keskinkertainen tavis ja sulautua joukkoon. Kaikenlainen itsensä korostaminen on hänelle kauhistus. Sukunimensäkin Matti vaihtaa heti Altoksi, koska hänestä on äärimmäisen epäkohteliasta patsastella puhelinluettelossa ensimmäisten joukossa. Lapsiaan hän pitää saamattomina vätyksinä, joille pitää vuosittain kehityskeskusteluja. Niissä hän jakelee elämänohjeitaan, jotka voi tiivistää näihin kolmeen:

1. Varaudu aina pahimpaan.

2. Mikään ei järjesty itsestään.

3. Muihin ei ole luottamista.

Matti joutuu ison ongelman eteen, kun hän saa tietää sairastuneensa vakavasti. Kenelle typeristä lapsistaan hän jättäisi omaisuutensa ja pienen yrityksensä? Mattimaiseen tapaansa hän päättää järjestää asiasta kilpailun: se lapsista, joka osaa sijoittaa 100 000 kruunua parhaiten, perii firman ja saa rahat. Tarinan loppu on yllätys kaikille.

Nuottimäki lupaa lukijalle kirjansa alkusanoissa, että hänen kirjansa on hauska. Sitä se onkin. Matti on pessimistisyydessään hyvä hahmo. Hän täräyttää ajatuksensa ääneen ilman minkäänlaista itsesensuuria ja tekee samalla tarkkanäköisiä havaintoja ympäristöstään. Mutta vaikka Matti varautuu aina pahimpaan, hän on samalla sitkeä ja aikaansaava. Hän uskoo omiin ideoihinsa ja jaksaa yrittää. Hän on siten enemmän kuin pelkkä kotiinsa käpertyvä mielensäpahoittaja. Kovin sympaattiseksi häntä ei tosin voi kutsua.

Nuottimäen runsasta, värikästä ja sinne tänne rönsyilevää kieltä on myös ilo lukea. Varaudu pahimpaan –romaani sopii mainiosti luettavaksi niille, jotka ihastuivat aikanaan Kyrön Mielensäpahoittajaan tai Fredrick Backmanin Mieheen, joka rakasti järjestystä. Myös Miika Nousiaisen Maaninkavaara tulee mieleen kohtauksessa, jossa Matti valmentaa lapsiaan urheilu-uralle.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea hauskan kirjan.

2. Jos pidät runsaasta ja värikkäästä kielestä.

3. Jos inhoat kirjoja, joissa ei tapahdu mitään.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.