Héctor García (Kirai) ja Francesc Miralles: Ikigai: pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain

Japanilaisella Okinawan saarella asuvat maailman pitkäikäisimmät ihmiset. Siellä on eniten satavuotiaita koko maailmassa ja kaiken lisäksi okinawalaiset satavuotiaat ovat terveitä, touhukkaita ja elämäniloisia. Mikä on heidän pitkän ikänsä salaisuus?

Héctor Garcían ja Francesc Mirallesin mukaan pitkäikäisyyden ytimessä on ikigai. Japaninkielinen termi tarkoittaa tekemisen iloa, jonka kautta elämiselle löytyy tarkoitus. Mieli pysyy virkeänä ja sitä kautta elinvuosia karttuu enemmän. Kaikilla okinawan satavuotiailla näyttää olevan hyvin vahva ikigai.

Ikigain ideassa on paljon samaa kuin Viktor Franklinin logoterapiassa. Siinäkin ihmistä yritetään auttaa löytämään olemassaololleen tarkoitus, josta elämän mielekkyys syntyy, ja on ymmärrettävää, että myös logoterapian periaatteet esitellään kirjassa. Samoin kuin Csìkszentmihályin kuuluisa käsite flow, mikä sekin omalta osaltaan liittyy ikigaihin.

Parasta antia Garcian ja Mirallesin kirjassa (2017 Gummerus, suom. Satu Ekman) ovat yli satavuotiaiden sitaatit ja haastatteluvastaukset. Nämä elämäniloiset vanhukset eivät ota elämäänsä kovin vakavasti.

”Elän satavuotiaaksi. Totta kai elän! Siinä on minulle tavoitetta kerrakseen.”

”Näen ja kuulen huonosti enkä haista juuri mitään, mutta kaikki on hyvin.”

Elämäntaitokirjallisuutta ahmineelle Garcian ja Mirallesin kirja voi aiheuttaa pettymyksen, sillä sisältö on moneen muuhun teokseen verrattuna köykäinen. Pintaa raapaistaan vähän sieltä sun täältä ja lopputulos tuntuu hivenen hajanaiselta. Kun 180 sivussa koetetaan esitellä ikigai, logoterapia, flow ja pari muuta keskeistä ajatusta ja niiden lisäksi annetaan vielä ohjeita ruokavalioon ja esitellään aamuvoimisteluliikkeitä, ei kovin syvälle päästä.

Mutta köykäisyys on toisaalta myös etu, sillä se tekee kirjasta helppolukuisen ja helposti lähestyttävän. Jos ei ole eläessään lukenut yhtäkään elämäntaitoteosta, tästä on hyvä aloittaa. Hyvälle mielelle kirja saa jokaisen. Tämän teoksen jälkeen ei varmasti tee mieli pötkähtää sohvalle katsomaan netflixiä, vaan lähteä reippaalle kävelylenkille ja höyryttää itselleen sen jälkeen parsakaalia.

Tartu tähän:

1. Jos kaipaat kannustusta elämäntaitoremonttiisi.

2. Jos arvostat helppolukuisuutta.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle kirjalle.

Erling Kagge: Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä

Norjalainen tutkimusmatkailija-kirjailija-kustantaja-isä Erling Kagge pohtii hiljaisuuden merkitystä pienessä kirjassaan Hiljaisuus melun ja kiireen keskellä (2017 Gummerus, suom. Katriina Huttunen). Hän antaa kirjassaan lukijalle 33 vastausta kolmeen kysymykseen:

Mitä on hiljaisuus?

Missä sitä on?

Miksi se on tärkeämpää kuin koskaan?

Kagge havahtui elämässään siihen, että istuessaan hetkenkin hiljaa paikoillaan hänen aivonsa syöksyivät kaaokseen ja hän ryntäsi tekemään ihan mitä tahansa, jotta vain saisi täytettyä tekemisellä tyhjän hiljaisen hetken. Jossain vaiheessa hän alkoi aavistella kaikkien ongelmiensa johtuvan siitä, ettei hän koskaan antanut hiljaisuuden täyttää itseään.

Sen jälkeen hän kiinnostui hiljaisuudesta, luki siitä, hakeutui sen pariin ja huomasi käytännössä, miten tärkeää on sulkea suunsa ja korvansa ja pysytellä omissa oloissaan ilman häiriötekijöitä. Hiljaisuuden ansiosta hänen elämänsä laatu parani ja siksi hän päätti kirjoittaa kaikkien muidenkin kaltaistensa säntäilijöiden iloksi tämän mainion ja viisaan kirjan.

Kaipaus hiljaisuuteen ja vain itsensä kanssa olemiseen on ihmisen perustarve, ei mikään uusi keksintö, vaikka nykyään sitä esitellään lehdissä trendikkäänä muoti-ilmiönä. Jo ranskalaisfilosofi Blaise Pascal totesi, että nykyaika (1600-luku!) kiduttaa ihmistä ja että ihmiset ovat onnettomia siksi, etteivät malta olla hiljaa ja yksin, vaan täyttävät aikansa kaikenlaisella jonninjoutavalla puuhastelulla.

Koska meidän nykyaikamme, 2010-luku, vasta meluisa ja virikkeellinen onkin, on hiljaisuuden merkitys korostunut entisestään, mutta harva ymmärtää oikeasti sitä, millaisen hälyn keskellä joudumme jatkuvasti elämään ja millaisten virikkeiden äärelle me olemme itsemme tietoisesti asemoineet. Vielä harvempi näyttää tajuavan sitä, että siinä voi piillä ongelmiemme ydin.

Hiljaisuuteen vetäytyminen ei Kaggen mukaan tarkoita äänettömyyttä, vaan sitä, että pystyy löytämään hiljaisuuden omasta arjestaan ja sisältään ympäristön äänistä huolimatta. Se tarkoittaa myös sitä, että karsii elämästään ylimääräisen kohinan, keskeytykset, häiriöt ja kieltäytyy osallistumasta, kommentoimasta ja peukuttelemasta. Hiljaisuus ja tavoittamattomaksi ryhtyminen ovat Kaggen mukaan suurinta mahdollista nykyajan luksusta.

Omissa hiljaisissa oloissaan oleminen voi olla neulomista, luonnossa yksikseen liikkumista tai halkojen hakkaamista, ei välttämättä sitä, että lähtee kuukausien pituiselle hiihtovaellukselle Antarktikselle absoluuttiseen hiljaisuuteen tai meditoi tuntikausia risti-istunnassa joogaretriitissä. Kagge kokeili näitä kaikkia ja ymmärsi lopulta sen, että mitä rauhallisempaa ympärillä on, sitä enemmän kuulee.

Tämän kauniin pienen kirjan lukeminen on jo itsessään meditatiivinen ja hiljainen elämys. Kagge kirjoittaa hyvin ja hän pakottaa lukijan pohtimaan omaa elämäntilannettaan, muttei tee sitä hyökkäävästi ja provosoiden, vaan houkuttelee ajatuksia esiin vaivihkaisemmin. Kirjan loppuun päästyään tekee mieli sulkea heti kaikki häritsevät kanavat, lähteä yksin kävelylle ja pysyä hiljaa.

”Olen kuullut lukemattomia kertoja, että meidän osassamme maailmaa ei kärsitä aineellisesta köyhyydestä vaan ajan puutteesta. Kuulostaa hienolta, mutta se ei pidä paikkaansa. Meillä on kyllä tarpeeksi aikaa; elämä on pitkä, jos kuuntelemme useammin itseämme ja kohotamme katseemme.”

Tartu tähän:

1. Jos elämäsi on yhtä hulabaloota.

2. Jos sinusta tuntuu, ettei mihinkään ole aikaa.

3. Jos etsit itsellesi uutta suuntaa.

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle

Olen aina pitänyt Laura Honkasalosta. Hänen romaaninsa Sinun lapsesi eivät ole sinun (2001 Gummerus) teki aikanaan ison vaikutuksen ja hänen edellinen tietokirjansa Nuukaillen (2014 Kirjapaja) oli ajatuksia herättävä puheenvuoro kulutushysteriaa vastaan. Sen vaatimattomana tavoitteena pelastaa maapallo.

Kirjasta Nuukaillen voit lukea lisää täältä.

Nyt Honkasalo on tarttunut  uuteen tärkeään aiheeseen: länsimaita riivaavaan yksinäisyysepidemiaan. Hänen uudessa tietokirjassaan katetaan pöytä yhdelle ja pohditaan yksinäisyyttä sekä yksin olemisen taitoa (Kirjapaja 2016).

Yksinäisyys tappaa. Se on jo pahempi kansansairaus kuin ylipaino. Yksinäisiä ihmisiä on aina vain enemmän, mutta silti yksinäisyys tuntuu olevan kuin Harry Potter -sarjan Voldemort: jotakin, jota ei saa ääneen mainita.

Jos kertoo olevansa yksinäinen, saa osakseen kummeksuvia katseita tai piikikkäitä kommentteja. Yleinen ajattelutapa on, että yksinäisyys on jollain tapaa yksinäisen oma vika. Yksinäinen on vain liian nirso tai saamaton. Kyllä niitä ystäviä löytyy, kun ryhdistäytyy ja lähtee vaikka kansalaisopiston virkkauskurssille!

Honkasalo antaa kirjassaan äänen monelle yksinäiselle ja panee tuttuun tyyliin myös itsensä likoon. Hän tietää omasta kokemuksestaan, miltä tuntuu olla yksin ja miten vaikeaa uusien ystävien saaminen on. Hän ei häpeile sitä, että tuntee jatkuvasti epävarmuutta uusissa porukoissa ja kokee usein olevansa ylimääräinen surkimus. Hän kertoo rehellisesti romahduksestaan, kun mies lähti ja jätti hänet yksin kahden pienen lapsen kanssa. Henkilökohtaisten yksinäisyyskokemusten ansiosta kirja tulee hyvin lähelle lukijaa.

Yksinäisten kertomukset ovat karua luettavaa. Mistään ei löydy ketään, vaikka kuinka on koettanut. Sitten ei enää jaksa yrittää, luovuttaa ja jää kotiin. No sieltä nyt ei kukaan ainakaan tule ketään hakemaan, yksinäiselle huudahdetaan. Kyllä yksinäinen sen tietää, mutta kun voimia ei enää ole.

Honkasalon teksti soljuu jälleen eteenpäin mukavan rauhallisesti ja sujuvasti. Hän höystää yksinäisten tarinoita nasevilla huomioillaan ja lisää mukaan myös lukuja ja tutkimustuloksia yksinäisyydestä. Lopputuloksena on haikea ja surullinen tietokirja, jota voi lämpimästi suositella.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tietää, mitä yksinäisyys on.

2. Jos pidät jutustelevasta tyylistä.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle järkäleelle.

Minna Eväsoja: Melkein Geisha: hurmaava ja hullu Japani

“Pitkään ikään mahtuu monta häpeää.”

Japanilainen sananlasku

Minna Eväsoja hurahti nuorena Japanista ja pääsi 1990-luvulla opiskelemaan arvostettuun Urasenken teekouluun. Sen jälkeen hän pyrki ja pääsi Koben yliopistoon ja tätä nykyä hän toimii japanilaisen estetiikan dosenttina Helsingin yliopistossa.

Nyt hän on kirjoittanut vuosien Japani-kokemuksistaan valloittavan kirjan Melkein geisha: hurmaava ja hullu Japani (2016 Gummerus), jonka alaotsikko kertoo kaiken: Japani on hurmaava - ja pähkähullu!

Eväsojan kirja sisältää nelisenkymmentä pientä tarinaa ja aiheiden kirjo on laaja. Hän kertoo opiskelijan arjesta, oppilaitosten käytännöistä, asumisesta, naapureista, ruokailusta, teenjuonnista, juhlista, sumopainista, kirsikankukista, pankki- ja lääkäripalveluista sekä kaikenlaisista tavoista ja uskomuksista yleensä. Hän koluaa läpi lähes kaikki elämän osa-alueet.

Monessa kohtaa on pakko pyörittellä epäuskoisena päätään. Japanilaiset tavat ovat käsittämättömän monimutkaisia ja sen vuoksi japanilasten elämä näyttää ulkomaalaisen silmissä valtavan hankalalta. Liukuoven avaaminenkin on monivaiheinen esteettinen suoritus.

Ja jos suomalaista kulttuuria kutsutaan häpeän kulttuuriksi, on Japani sitä potenssiin kymmenen. Kasvojen menettämistä varotaan ja sääntöjä noudatetaan pilkuntarkasti. 

Jos et halua mokata, muista Japanissa edes nämä:

1. Jäätelön nuoleminen julkisesti on noloa.

2. Vessatohveleiden käyttäminen muualla kuin vessassa on noloa.

3. Flunssaan vetoaminen on noloa, sillä flunssa on Japanissa mitätön vaiva.

4. Liukuoven avaaminen ronskisti yhdellä kädellä on noloa.

5. Väärän roskapussin vieminen ulos vääränä aamuna on noloa.

6. Pyllistely on noloa.

7.  Myöhästyminen tapaamisesta on supernoloa!

Eväsoja kirjoittaa Japanista ja japanilaisten elävästi, mielenkiintoisesti ja toisinaan kauniin runollisesti. Hän ei naureskele pilkallisesti japanilaisten oudoimmillekaan tavoille vaan suhtautuu niihin lempeällä huumorilla. Rivien välistä paistaa suuri lämpö ja rakkaus kulttuuria, maata ja ihmisiä kohtaan. Tällaisista positiivisen huumorin värittämistä kirjoista tulee hyvä olo.

Tartu tähän:

1. Jos olet hulluna muihin kulttureihin.

2. Jos arkielämä kiinnostaa sinua.

3. Jos olet aikeissa matkustaa Japaniin.

Kimmo Leinonen: Ensimmäiset Suomessa: Hakametsän jäähalli ja MM-kisat 1965

Nyt kun tämän vuoden jääkiekon MM-kisat on taas jännitetty ja joukkueet siirtyneet kesätauolle, on kaikilla lätkäfaneillakin aikaa lukea. Eikä ole Leijona-fani eikä mikään, jos ei tiedä mitään Suomen ensimmäisistä kotikisoista.

Jääkiekon ensimmäiset MM-kotikisat järjestettiin Tampereella vuonna 1965 ja tarina siitä, miksi juuri Tampereella, on kiinnostava. Kisat oli alunperin päätetty pitää pääkaupungissa Helsingissä, mutta helsinkiläiset töpeksivät hallinrakentamisessa ja joutuivat vetäytymään koko kisahankkeesta.

Tampereella ei jääty jahkailemaan, kun Helsingistä tuli tieto, ettei kisoja voida järjestää. Tuohon aikaan Tamperetta luotsaisi melkoisen itsevaltias visionääri, Erkki “Napoleon” Lindfors, joka ilmoitti ykskantaan, että kyllä Tampere nyt yhden hallin rakentaa.

(Samainen Napoleon päätti muuten hieman myöhemmin rakennuttaa kaupunkiin maan mahtavimman näkötornin vierailtuaan Kuopion Puijon tornissa. Jo vierailua seuraavana päivänä hän oli määrännyt toimikunnan Näsinneulaa suunnittelemaan.)

Kiakkokuume valtasi kaupungin. “Jäähalli Tampereelle” -julisteita liimailtiin ympäriinsä ja juniorit kiertelivät ovelta ovelle myymässä hallitarroja - innokkaimmat kävivät samoilla ovilla useampaan kertaan. Halli haluttiin kisojen takia, mutta tietysti myös siitä syystä, että vihdoin myös kaupungin omille joukkueille saataisiin kunnolliset pelitilat.

Helsinkiläisten mustamaalauskampanjakaan ei pysäyttänyt tamperelaisten intoa ja halli kohosi Hakametsään aikataulussa. Se oli teknisiltä ominaisuuksiltaan maailman hienoin ja jopa tuotevalikoima kanttiineissä vertaansa vailla.

Leinonen kertoo kirjassaan yksityiskohtaisesti (muttei suinkaan puuduttavasti) hallin rakentamisesta ja itse kisoista. Vuoden 1965 kisojen lisäksi myös kaikista muista Suomen kotikisoista. Hän on vilpittömän innostunut aiheestaan ja se välittyy mukavasti lukijalle. Ei asiantuntijuus vähene, vaikka kirjoittaisikin lennokkaasti ja lukijaystävällisesti. Teoksen hienot ja tarpeeksi isot mustavalkoiset valokuvat ansaitsevat erityismaininnan.

Kirjan lopussa on jääkiekon superfanille nelisenkymmentä sivua Suomessa järjestettyjen MM-kisojen tilastohistoriaa vuosien varrelta: pistepörssit, parhaat maalintekijät, syöttäjät, jäähyt ja joukkueiden kokoonpanot. Ne kun opettelee ulkoa, voi päteä ensi vuonna kisakatsomoissa.

Mutta Leinosen kirja (2015 Auditorium) kannattaa lukea, vaikka jäähallin rakentaminen ja jääkiekko sinänsä ei kiinnostaisi tippaakaan. Se on oivaa luettavaa kaikille kaupunkien päättäjille, suunnittelijoille ja meille tavallisille kaupunki- ja kuntalaisille. Joskus tarvitaan uskomaton visio, nopeita päätöksiä ja rohkeutta toteuttaa jotain ennen näkemätöntä. Tampereella se tajuttiin vuonna 1963 ja toimeen tartuttiin rivakasti. Kisat olivat taloudellinen menestys.

Napoleon Lindforsin visionäärinen henki elää edelleen Tampereella. Kun muiden kaupunkien keskustat näivettyvät ja ränsistyvät, Tampere on nytkin yhtä rakennustyömaata. Rantatunneli, kaupunkiratikka, jättimäinen kauppakeskus ja uusi radan päälle rakennettava monitoimiareena ovat tuloillaan. Ne houkuttelevat kaupunkiin väkeä ja pitävät keskustan elävänä. Mieluummin minäkin Tampereelle tulevaisuudessa muutan kuin esimerkiksi.... no – jääköön sanomatta.

Tartu tähän:

1. Jos rakastat jääkiekkoa.

2. Jos urheilun historia kiinnostaa sinua.

3. Jos haluat innostua.

Kauko Röyhkä & Juha Metso: Suursaari

Äitini sai pari vuotta sitten merkillisen puhelinsoiton. Häneen otti yhteyttä eräs rouva, joka oli ostanut itselleen vanhan piirongin ja löytänyt sen alimmaisesta laatikosta kolme ikivanhaa valokuva-albumia. 

Rouva oli alkanut selvittää, kenelle piironki on ennen kuulunut ja uutteran salapoliisityön jälkeen saanut jostain käsiini äitini puhelinnumeron. Kuvat olivat isoäitini kuvia ja äitini otti hämmentyneenä ja hyvin iloisena albumit vastaan.

Suurin osa kuvista oli otettu Suursaaressa 1930-luvulla ja niissä näkyi sen aikaista kesänviettoa: makoilua hiekkarannoilla, patsastelua kallioilla ja retkeilyä luonnossa. Nuoret isovanhempani hymyilivät kuvissa ystäviensa kanssa ja kaikilla näytti olevan hirveän hauskaa.

Vähän tämän tapauksen jälkeen törmäsin Suursaareen uudestaan tutkiessani mieheni sukulaisen vanhoja valokuvia. Jälleen kymmeniä kuvia huolettomasta kesänvietosta ihanan näköisellä Suursaarella. Mietin ihmeissäni, mikä tämä Suursaaren kesäparatiisi oikein on ollut ja jälleen kerran jouduin harmikseni toteamaan, etten näköjään tiedä vielä nelikymppisenäkään juuri mistään mitään.

Seuraavaksi Suursaari hyppäsi kuin ihmeen kaupalla silmiini Like-kustantannusyhtiön kevätkatalogista ja odotin kuumeisesti Kauko Röyhkän kirjoittamaa ja Juha Metson kuvaamaa tietokirjaa Suursaari (2016 Like). Iloitsin jo etukäteen siitä, että tämän kirjan luettuani olisin varmasti piirun verran sivistyneempi. Onneksi jo kirjan alkusanojen myötä pääsin huokaisemaan helpotuksesta, sillä kirjan mukaan harva tietää Suursaaresta yhtään mitään. Ehkä en lopulta ollutkaan niin moukkamaisen tietämätön kuin aluksi luulin.

Kotkassa saaresta sentään tiedetään – siintäähän se horisontissa kaupungin edustalla jyhkeänä ja mystisenä – mutta harva nykykotkalainenkaan siellä on päässyt käymään. Suursaari jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle vuonna 1947 ja siihen loppuivat turistien leppoisat lomat saarella. Parhaimpina vuosina saarelle saapui kesänviettoon jopa 10 000 lomailijaa mantereelta ja olipa siellä kaksi kasinoakin bändeineen vieraita viihdyttämässä.

Röyhkän ja Metson Suursaari on mahtava teos. Saaren kiehtova historia avautuu lukijalle vetävien tarinoiden kautta ja varsinkin kertomus Jumindan surmanloukusta hiljentää. Saksan piiritettyä Tallinnan neuvostosotilaat ja muu väestö evakuoitiin laivoille ja laivat lähetettiin miinoitetulle merelle. Yön pimeydessä ne törmäilivät toisiinsa, räjähtelivät, upposivat ja hukkuvien huuto täytti ilman. Yhden vuorokauden aikana upposi 64 alusta ja 12 400 ihmistä hukkui. Harva tietää Jumindan katastrofista yhtään mitään, sillä sitä ei ole pahemmin haluttu muistaa. Suursaarella siitä muistuttaa pienen pieni ruosteinen laatta.

Nykyinen Suursaari on surullinen näky. Neuvostovallan aikana sinne ei ole rakennettu mitään uutta, eikä vanhasta huolehdittu. Rakennukset ovat rapistuneet tai sortuneet kokonaan. Luonnon kannalta saaren säilyminen koskemattomana on toisaalta kuitenkin ollut onnenpotku.

Olisi hienoa päästä käymään saarella ja seisoskella samoilla kalliolla kuin isoäitini 1930-luvulla. Se on kuitenkin tällä hetkellä käytännössä mahdotonta, sillä Venäjä on kiristänyt otettaan Itämerellä, eikä saarelle enää järjestetä matkoja. 

Onneksi Suursaaren kiehtovaan historiaan voi sentään uppoutua tämän huikeanhienon kirjan kanssa. Juha Metson upea kuvitus ansaitsee erityismaininnan ja kolme papukaijamerkkiä! 

Kiitos Liken, Röyhkän ja Metson - minäkin olen taas piirun verran viisaampi. 

Tartu tähän:

1. Jos historia on intohimosi.

2. Jos pidät upeista valokuvista.
3. Jos haluat lukea tarinallisen tietokirjan.

Jonas Sivelä: Kaiken takana on salaliitto

Olivatko syyskuun 11. päivän terrori-iskut Osama bin Ladenin tekosia vai oliko taustalla sittenkin George W. Bush omine joukkoineen? Lavastiko Elvis kuolemansa, jotta pääsisi eroon julkisuudesta? Oliko prinsessa Dianan kohtalokas auto-onnettomuus järjestetty juttu? Suunnittelevatko vapaamuurarit maailmanvalloitusta? Onko ilmastonmuutos sittenkin valhetta?

Sanotaan, että me elämme salaliittoteorioiden suurta loiston aikaa. Netti pursuaa sivustoja, joissa viralliset selitykset kumotaan ja niiden tueksi esitetään kaikenlaista todistusaineistoa. Elvis on “nähty” useaan otteeseen vuosien varrella siellä sun täällä. Syyskuun 11. päivän iskuista varoiteltiin kuulema jo etukäteen: muun muassa Terminator-elokuvassa ja Simpsonit-televisiosarjassa.

Jonas Sivelä tutki ensin väitöskirjaansa varten AIDS:iin liitettyjä uskomuksia ja kiinnostui sen jälkeen muistakin salaliitoista. Hän ei koeta kirjassaan Kaiken takana on salaliitto (2015 Atena) selvittää asioiden todenperäisyyttä, vaan ennemminkin herättää keskustelua siitä, mikä on hyvää asioiden kyseenalaistamista ja mikä taas tosiasioita vastaan asiattomasti hyökkäämistä. Hyvin tärkeä teema näinä päivinä, kun erilaisten totuuksien nimissä kiivaasti taistellaan eri medioissa.

Sivelän ansioksi voi mainita sen, ettei hän naureskele kirjassaan pilkallisesti ihmisille, jotka uskovat vakaasti salaliittoteorioihin. Hän suhtautuu näihin uskoviin uteliaan kunnioittavasti ja koettaa ensisijaisesti ymmärtää, miksi joku uskoo epäilyksettä vaikkapa George W. Bushin räjäyttäneen kappaleiksi tuhansia maanmiehiään tai kuningatar Elisabethin junailleen ex-miniänsä onnettomuuden.

Sivelän kirja on kiehtova kurkistus erilaisiin salaliittoteorioihin ja niihin “todisteisiin”, joilla virallista totuutta koetetaan kumota. Se panee miettimään lähteiden luotettavuutta ja myös omia uskomuksiaan. Mitä asioita pitää totuutena, mitä hölynpölynä ja ennen kaikkea millä perusteella.

Ja olihan sitä pakko myös googlettaa se kuuluisa kuva Elviksestä Gracelandin puutarhavajan lasioven takana tammikuulta 1978 ja miettiä, onko kuvassa todella rockin kuningas. Elvikseltä näyttää.... hmmm.... voisiko hän sittenkin olla elossa....?

Tartu tähän:

1. Jos haluat oppia tervettä kriittisyyttä.

2. Jos olet kiinnostunut uskomuksista – omista ja muiden.

3. Jos uskot tai et usko salaliittoteorioihin.

Maria Karisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto: Kysykää Essiltä! Elisabeth Kochin puutarhat

Puutarhahullujen sormissa alkaa pahasti kihelmöidä jo helmikuussa. Vaikka maa on jäässä vielä pitkään, tekisi monen mieli iskeä jo lapio maahan ja päästä istuttamaan uutta. 

Odottamisen tuskaa voi lieventää lukemalla uutta puutarhakirjallisuutta, josta viime vuonna ilmestynyt Kysykää Essiltä – Elisabeth Kochin puutarhat on yksi kiinnostavimpia puutarhakirjoja aikoihin (2015 Maahenki).

Kirjan kolmihenkinen tekijätiimi (Maria Koivisto, Taina Koivunen ja Antti Karisto) on selvittänyt unohduksiin vaipuneen puutarhavaikuttajan Elisabeth “Essi” Kochin elämänvaiheet ja uran huippuhetket. Tuloksena on monipuolinen tietokirja niillekin, jotka eivät puutarhanhoidosta pahemmin piittaa. Kirjan voi nimittäin lukea hyvin myös kiinnostavana naiselämäkertana tai historiallisena katsauksena 19oo-luvun elämänmenoon Helsingissä.

Pakollista luettavaa Essin elämä on kaikille siirtolapuutarhureille ja muille kaupunkiviljelijöille. Myös niille, jotka käyvät mielellään siirtolapuutarha-alueilla sunnuntaikävelyillä tai muuten ihailevat idyllisiä mökkikyliä, voi kirjaa suositella lämpimästi. 

Elisabeth Koch omisti elämänsä puutarhanhoidolle ja toimi Helsingissä puutarhaneuvojana vuosikymmenet. Hänen on ollut mukana suunnittelemassa seitsemää helsinkiläistä siirtolapuutarhaa ja paneutui työhönsä niin tarkasti, että mietti kokonaisuutta aina yksittäisiin taimiin saakka. Lisäksi hän suunnitteli satamäärin pientalopihoja ja teki paljon suunnitelmia myös yleisille alueille.

Essin ajatus puutarhanhoidosta - niin siirtolapuutarhoissa kuin pihoissakin - oli kunnioittaa jo olemassa olevia maastonmuotoja ja istuttaa vain sellaisia kasveja, jotka kuhunkin paikkaan luonnollisesti sopivat. Hän karsasti ajatusta pelkkien epäkäytännöllisten ja kalliiden koristekasvien suosimisesta ja muutti arkkitehtien suunnitelmia käytännönläheisemmiksi ja halvemmiksi. Kauneudesta hän ei kuitenkaan koskaan tinkinyt. Järkevästi suunnitellun puutarhan piti aina myös miellyttää silmää ja mielellään niin, että silmäniloa riitti keväästä syksyyn.

Elisabeth Koch oli uskomattoman uuttera puutarha-alan uranuurtaja, joka ei tehnyt itsestään ja saavutuksistaan numeroa. Puutarhat puhukoot puolestaan, hän tuntui ajattelevan. Ainakin vieraillessani itse kesäisin ystävieni kauniissa kesäparatiisissa Herttoniemen siirtolapuutarhassa pystyn sen hyvin allekirjoittamaan. Essi totisesti osasi hoitaa hommansa!

Tartu tähän:

1. Jos olet puutarhahullu.

2. Jos haaveilet siirtolapuutarhamökistä tai viljelypalstasta.

3. Jos olet kiinnostunut vahvoista naistarinoista.

John Branch: Tappelija

Suomen pikkuleijonien voitonjuhlien jälkeen voi lätkäfanikin innostua lukemaan lajista enemmän ja silloin kannattaa tarttua tähän John Branchin kirjaan Tappelija (2015 Siltala, suom. Terhi Vartia). Se näyttää lukijalle jääkiekon toisen puolen.

NHL-pelaaja Derek Boogaard tunnettiin 2000-luvulla liigan kovimpana tappelijana. Jo pelkästään Boogaardin katse vaihtoaitiosta sai vastustajat hermostumaan ja Boogeymanin liukuminen kentälle sai puntit viimeistään tutisemaan. 

Boogaardin tehtävänä oli pelotella ja tapella. Ja siitä roolistaan hän maksoi kovan hinnan. Branch käy kirjassaan läpi Derek Boogaardin elämän ja surullisen lopun.

Boogaard oli jo jääkiekkojuniorina muita pidempi korsto ja häntä alettiin hyvin varhain koulia muiden härnääjäksi ja kovapintaiseksi tappelijaksi. Hän omaksui roolinsa, koska tiesi sen olevan ainoa keino päästä eteenpäin. Kiekonkäsittelytaidoillaan tai ketteryydellään hän ei koskaan NHL:ään pääsisi, mutta tappelemisella ovi ehkä avautuisi.

Ja niin tapahtui. Boogaard raivasi tiensä NHL:ään ja pian Boogeymanin fanit jo odottivat näkevänsä jäällä verta ja katkenneita hampaita. Boogaardin nimi myi lippuja ja seurajohto hykerteli tyytyväisenä. Boogaard itse oli toteuttanut pikkupojan unelmansa ja päässyt miljoonapelaajien luokkaan. Kaikki hyvin?

Menestyksen toinen puoli oli karu. Boogaard ei tietenkään välttynyt tappeluissa iskuilta, joita hänen vastustajansa armottomasti jakelivat. Yleisön rakastama tappelupukari eli jatkuvissa kivuissa ja oli jäänyt pahaan lääkekoukkuun. Toukokuun 13. päivänä vuonna 2011 vasta 28-vuotias Boogaard löydettiin asunnostaan kuolleena. Kuolinsyy: lääkkeiden ja alkoholin yliannostus. Eikä siinä vielä kaikki.

Karmein löytö tehtiin Boogaardin kuoleman jälkeen. Hänen aivonsa tutkittiin ja selvisi, että kaikkien päähän kohdistuneiden iskujen seurauksena hän oli saanut vakavan aivovamman, joka altistaa päihderiippuvuudelle, masennukselle ja itsemurhalle. Samaa sairautta on löydetty muiltakin kiekkoilijoilta ja mm. nyrkkeilijöiltä.

John Branchin kirja on mielenkiintoinen ja karmea kurkistus jääkiekon kulisseihin. Branch väittää, että jääkiekon sanomattomiin sääntöihin kuuluu olennaisesti pelaajien lietsominen tappeluihin. Toisaalta myös pelaajat itse käyttävät rangaistusminuuttimääräänsä palkankorotuksen perusteena. Medialle lajin väkivaltaisuutta perustellaan sillä, että jääkiekko on kontaktilaji ja että katsojat odottavat näkevänsä otteluissa rähinää. Muuten eivät liput kuulemma menisi kaupaksi.

Branchin kirja on surullinen kertomus pojasta, jolla oli unelma. Se on tarina sosiaalisesta ja kiltistä nuoresta miehestä, joka antoi avokätisesti rahaa ja aikaa ystävilleen. Hauskasta pelikaverista, joka oli kaukalon ulkopuolella kaikkea muuta kuin rähisijä. Miehestä, joka maksoi menestyksestään liikaa. 

Taklausten ja tappeluiden inhimilliset seuraukset ovat joskus kamalat ja Boogaardin surullinen kohtalo koskettaa. Suosittelen!
 

1. Jos jääkiekko on intohimosi.

2. Jos jääkiekon väkivaltaisuus mietityttää sinua.

3. Jos haluat lukea koskettavan tositarinan.

Jarkko Stenius: Nyrkkisankari

Lukemattomien teinipoikien mielestä lukeminen on nössöä ja kirjan pitäminen kädessä noloa. Jarkko Steniuksen Nyrkkisankari (2015 Like) on katu-uskottava teos, jota koviskin kehtaa julkisesti lukea. 

Nyrkkisankari on oiva vinkki siis kaikille niille, jotka näin joulun alla kiertelevät epätoivoissaan kirjakaupoissa etsimässä lahjaa lukemista vieroksuvalle nuorukaiselle. Tämän kirjan ilmestyminen lahjakääreestä ei varmasti ole nuoren miehenalun mielestä niin karvas pettymys kuin moni muu teos.

Jarkko Stenius käy kirjassaan läpi kovan elämäntarinansa itseään ja muita säästelemättä. Isänsä hylkäämä pikkupoika päätti kasvattaa itselleen niin paksun kuoren, ettei mikään tunkeutuisi sen lävitse. Suojamuuri oli rakennettava, jotta poika pysyisi järjissään, kun äidin uudet kumppanit osoittautuivat aina vain pahemmiksi kusipäiksi. Opettajillekaan poika ei koskaan kelvannut – hän oli liian raisu ja äänekäs. Liikunnasta tuli aina seiska, vaikka poika oli Helsingin paras painonnostaja. Opettajan mielestä pojan olisi pitänyt näyttää taitonsa normaalimmissa lajeissa.

Treenaamisesta tuli pojan pakokeino. Hän harjoitteli hullun lailla jo 12-vuotiaana ja mitä rankempia lajeja sen parempi. Painonnostoa, bodausta, kickboxingia ja thaiboxingia. Vapaa-ajalla poika esitti kovanaamaa ja veti tuntemattomia turpaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään. Elämä ei ollut tarpeeksi rajua. Jotain vielä kovempaa pitäisi kokea.

Ranskan muukalaislegioonan sanotaan olevan maailman kovin armeija - maanpäällinen helvetti - ja se oli juuri sitä, mitä Stenius nuorena miehenä luuli seuraavaksi kaipaavansa. Puoli vuotta äärimmäistä harjoittelua, menolippu Pariisiin ja legioonan luukulle ilmoittautumaan. Löytyisikö sieltä vastaus tyhjyyden tunteeseen?

Legioonalaisten elämä on käsittämättömän rankkaa, mutta Stenius oli pettynyt:  legioona oli aivan liian nössö mesta. Äärimmäinen rääkkäys toi hetkittäistä nautintoa, mutta ahdistus kasvoi aina vain suuremmaksi. Stenius halusi takaisin kehään: tappelemaan ja hakkamaan vastustajan tohjoksi. Legioona sai jäädä.

Eivät Steniuksen rankat kokeilut tähän loppuneet. Kotimaassa mukaan tuli thainyrkkeilyn ja treenaamisen lisäksi ryyppääminen, ja matsien ja viinan värittämää elämää jatkui monta vuotta. Vaikka kehässä tuli menestystä ja ympärillä pyöri selkääntaputtelijoita, Stenius tunsi edelleen olevansa keskellä kammottavaa yksinäisyyttä.  Vihdoin hän ymmärsi, että jatkamalla tätä rataa hänen pärstänsä komeilisi ennen pitkää Alibin kannessa. Ratkaisu tyhjyyden tunteeseen ei tulisi koskaan löytymään kovuudesta vaan jostain aivan muusta.  

Steniuksen kaltaisia poikia on paljon. Rikkinäisistä kodeista tulevia, koulumaailmaan sopeutumattomia, herkkyytensä peittäviä häirikköjä, jotka ovat täynnä vihaa, raivoa ja häpeää kelpaamattomuudestaan. Näille pojille Steniuksen rankka omakohtainen tarina voi hyvässä lykyssä opettaa jotain, niin ettei jokaisen tarvitsisi rypeä omassa elämässään yhtä syvällä. Meille keskiluokkaisille kermapeffoille kirja taas näyttää rajulla tavalla, etteivät kaikki ponnista elämään suinkaan samoista lähtökuopista.

Nyrkkisankari rusahtaa lujaa lukijan tajuntaan. Jos tämä teos ei saa tietokonepeleihin addiktoitunutta nuorta irrottautumaan virtuaalimaailmasta, niin ei sitten mikään.

Tartu tähän:

1. Jos rankat tositarinat kiinnostavat sinua.

2. Jos haluat lukea kiinnostavan selviytymistarinan.

3. Jos olet urheiluhullu.

Juha T. Hakala: Pääsykoeopas

“Syö. Lue. Nuku. Toista.”

Joulun jälkeen alkaa monissa perheissä hermoilu pääsykokeista, ja mitä pitemmälle kevät etenee sitä kireämmäksi tunnelma tiivistyy. Sisäänpääsy suosituimpiin oppiaineisiin on vaikeaa, eikä kaikilla vanhemmilla ole suinkaan varaa maksaa monien tuhansien eurojen valmennuskursseista.

Unelmiensa opiskelupaikasta haaveilevan nuoren urakkaa voi helpottaa pienemmälläkin investoinnilla. Juha T. Hakalan mainio Pääsykoeopas (2015 Talentum) valmentaa nuorta luku-urakkaan käytännönläheisesti ja kannustavasti ja auttaa pääsemään lähemmäs tavoitettaan. Pari kymppiä kirjakauppaan tai varaus kirjaston varausjonoon on pieni satsaus nuoren tulevaisuuteen.

Graduoppaastaan (1999 Gaudeamus) tuttu Hakala käy uudessa teoksessaan pääsykokeiden kimppuun. Hän pilkkoo uuvuttavan urakan sopiviksi haukkapaloiksi, jotta unelma opiskelusta kävisi helpommin toteen. Hakala tietää, mistä hän puhuu, sillä hän on työssään yliopistolla luotsannut eteenpäin satoja gradujensa kanssa kärvisteleviä opiskelijoita ja pääsykokeisiin pänttäämisestä ja lopputyön pusertamisesta löytyy monta yhteistä tekijää.

Heti alkuunsa Hakala osoittaa, ettei sisäänpääsemisellä ole juuri mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Lahjakkuus voi oikeastaan olla monelle ansa. Jos on päässyt lukiosta läpi vihellellen, ei sama rento tekniikka taatusti avaa ovea jatko-opiskelupaikkaan. Pääsykokeet ovat veristä kamppailua ja sisään pääsevät sisukkaimmat. Toisin sanoen ne jotka ovat valmiita tekemään armotonta työtä peffalihakset puuduksissa. Myös positiivisella asenteella ja innostuneisuudella alaa kohtaan on osuutta asiaan.

Hakala opettaa pääsykokeisiin valmistautuvalle motivaationkaivelua, ajanhallintaa, tehokasta lukutekniikkaa ja sopivaa itsensä piiskaamista. Hän kulkee lukijan mukana koko uuvuttavan matkan: pääsykoekirjojen ensi avauksesta itse koetilanteeseen saakka. Hän kannustaa ja tsemppaa jatkamaan, mutta painottaa koko ajan sitä, ettei voi lopulta tehdä mitään opiskelupaikkaa havittelevan puolesta. Työ on tehtävä itse – Hakala vain potkii lempeästi eteenpäin.

Tartu tähän:

1. Jos pääsykokeet pelottavat.

2. Jos haluat vahvistusta opiskelupäätöksellesi.

3. Jos etsit sopivaa joululahjaa lukion päättävälle nuorelle.

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

En enää yhtään ihmettele, miksi japanilaisen Marie Kondon siivouskirja (2015 Bazar, suom. Päivi Rekiaro) komeilee myyntilistojen kärjessä meillä ja maailmalla. Kondo kirjoittaa tavaroiden karsimisesta niin innostuneesti ja asiantuntevasti, että tuskin maltan itsekään odottaa oman tavarakaaokseni taltuttamista.

Kondo kertoo olleensa aina hyvin kiinnostunut tavaroiden järjestelystä ja kehitelleensä vuosien varrella jos jonkinlaista säilytysratkaisua. Koulussa hän ilmoittautui aina vapaaehtoiseksi järjestäjäksi ja kotona hän yritti siivota oman huoneensa lisäksi myös sisarustensa ja vanhempiensa kaappeja. Jäätyään kiinni hän jatkoi salaa.

Vaikka Kondo noudatti naistenlehtien tyypillisimpiä tavaranraivausoppeja (=yksi tavara päivässä pois / etene pikku hiljaa / älä tähtää täydellisyyteen), hän ei saanut kunnollista järjestystä aikaan ja asunto oli muutaman kuukauden kuluttua samanlainen kuin ennenkin: liian täysi tavarasta. Kaikki muuttui, kun Kondo keksi oman mullistavan oppinsa.

Koska koen olevani Kondon kaltainen, tavaroiden järjestämistä ja uusia säilytysratkaisuja rakastava kummajainen, tajusin heti, mistä Kondo puhuu ja ymmärsin myös, että hän on hemmetti vieköön oikeassa! Samanaikaisesti älysin myös, että omat epäonnistumiseni johtuivat täsmälleen samoista syistä kuin Kondon omat epäonniset yritykset pitää tavarat järjestyksessä.

Kondon oppi on yksinkertaisen nerokas. Lyhyesti sen voi tiivistää näihin kuuteen kohtaan:

1. Pyri täydellisyyteen. Jos siivoat vain vähän kerrallaan, työ ei lopu koskaan.

2. Aloita arkisesta käyttötavarasta ja käy viimeisenä läpi esineet, joihin liittyy suuria tunteita tai muistoja.

3. Lajittele tavarat lajin, älä sijainnin perusteella. Kaappi kerrallaan –menetelmä ei toimi!

4. Kerää kaikki samanlajiset tavarat yhteen kasaan ja tarkastele kädessäsi jokaista tavaraa vuorotellen.

5. Kysy itseltäsi: tuoko tämä tavara minulle onnea tai iloa? Jos vastaus on kielteinen, luovu tavarasta.

6. Kiitä tavaraa hyvistä palveluvuosista ja muista lausua kiitoksesi myös virheostoksille: “Kiitos että opetitte minulle tärkeän asian: tämän malliset housut eivät yksinkertaisesti sovi minun takamukselleni ja siksi saatte lähteä.”

KonMari-tekniikan avulla jäljelle jäävät ainoastaan ne tavarat, jotka tuottavat omistajalleen iloa. Jokainen kaapista löytyvä pusero on kiva, jokainen paperi tarpeellinen, ja jokainen kirja sellainen, jonka oikeasti aikoo vielä lukea. Ja väittääpä Kondo myös muun elämän mullistuvan parempaan suuntaan, kun raaskii karsia ympäriltään ylimääräisen roinan, joka monessa kodissa kirjaimellisesti kaatuu päälle. Ajatukset saattavat selkeytyä ja uusi suunta löytyä - ja vain siksi, että raivasi kämppänsä kuntoon.

Harvoin hotkin mitään kirjaa niin fiiliksissä kuin Kondon siivousopasta. Malttamattomana käänsin sivua toisen perään ja suunnittelin omaa operaatiotani, jonka tiesin tällä kertaa onnistuvan. Hykertelin jo siitä ajatuksesta, kuinka heittäisin kylmästi kylppärin kaapista pois pahalta tuoksuvat body lotionit ja lahjaksi saadut avaamattomat etananuutevoiteet. Tiesin, että vaatekaappini ylähyllyllä majaansa pitää rikkinäinen diaprojektori, pieneksi käynyt ja saumasta ratkennut vanhojenpäivän puku, laatikollinen kirjeitä saksalaiselta kirjeenvaihtokaverilta vuosilta 1985-1987 ja kasa cd-romppuja.

Mitä ihmettä olin ajatellut säilyttäessäni kaiken tämän röynän? Ajattelinko todella viedä diaprojektorin korjattavaksi ja levittää iholleni päänsärkyä aiheuttavaa kosteusvoidetta? Lupasin itselleni, että jouluun mennessä talossani ei ole jälkeäkään edellämainituista. Rikkinäiset tavarat kaatopaikalle ja kierrätykseen kelpaavat eteenpäin. Miten vapauttava tunne jo nyt!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat tavaroiden järjestämistä.

2. Jos vihaat siivoamista.

3. Jos haluat lukea koukuttavan tarinan siivoushullusta. Varoitus: Into voi tarttua!

Teemu Keskisarja: Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus

Suosikkihistorioitsijani Teemu Keskisarja pysyttelee tyylilleen uskollisena ja nostaa uusimmassa teoksessaan jälleen keskiöön taviksen historian hämärästä. Tällä kertaa hän on niukkoja arkistolähteitä tonkimalla muodostanut onnistuneen kokonaiskuvan kirvesmurhaaja Toivo Harald Koljosen elämästä, rikoksesta ja rangaistuksesta. Kirves (2015 Siltala) kertoo Koljosen tarinan mukaansa tempaavan vauhdikkaasti ja välillä unohtaa lukevansa tietokirjaa.

Toivo Harald Koljonen sai elämälleen melkoisen huonot kortit. Työläisperheen isä ryyppäsi, äiti raatoi ja lopulta tuli ero. Toivo-pojan oli aloitettava työt 12-vuotiaana ja jossain vaiheessa hän eksyi tai hakeutui itse rikollisille poluille. Näpistyksiä, varkauksia, vankeutta, karkaamisia, pahoinpitelyjä – näistä elementeistä oli Toivo Harald Koljosen elämä tehty.

Mikä sitten ajoi Koljosen sellaiseen hulluuteen, että hän huitoi kirveellä kuoliaaksi viisihenkisen Hakasen perheen sekä heidän naapurinsa Huittisissa maaliskuun 18. päivänä vuonna 1943? Oikeus totesi Koljosen psykopaatiksi ja ehkä huonolla ja olemattomalla kasvatuksellakin oli jotain tekemistä asian kanssa. 32-vuotias Koljonen teloitettiin saman vuoden lokakuussa ampumalla ja hän jää historiaamme viimeisenä kuolemaantuomittuna, jonka tuomio pantiin täytäntöön.

Keskisarjan vahvuus historioitsijana on hänen lennokkaassa kynässään. Hän osaa kirjoittaa hyvin ja uskaltaa käyttää rikasta kieltä. Kunnon historioitsian tapaan hän pitäytyy tiukasti faktoissa, eikä keksi omiaan, vaikka välillä tunnustaakin, kuinka joskus tekisi mieli täyttää aukot omalla mielikuvituksellaan. Mutta ei. Siihen hän ei sorru.

Keskisarja uskaltaa myös eläytyä tutkimuskohteisiinsa ja heittäytyä historian vietäväksi, eikä hänen asiantuntemuksensa siitä vähene. Päinvastoin. Lukijana voi vain ihailla sitä, kuinka joku osaa näin vähistä lähdemateriaaleista loihtia esiin kokonaisen ihmiskohtalon - melkein kuin täysverisen romaanin. Keskisarja jos kuka osaa totisesti herättää historian eloon.

Tartu tähän:

1. Jos elämän nurja puoli kiehtoo sinua.

2. Jos Suomen historia on intohimosi.

3. Jos sinulla ei ole aikaa paksulle historiateokselle.