Elly Griffiths: Risteyskohdat

Englantilaisen Elly Griffithsin jännärisarjan idea on lupaava: sekoitetaan yhteen nykyaikainen rikostutkinta, arkeologia ja Englannin usvaiset suot ja rannat. Ilmeisesti Griffiths on tällä kombinaatiollaan noussutkin melko luetuksi kirjailijaksi kotimaassaan.

Risteyskohdat (2017 Tammi, suom. Anna Lönnroth) aloittaa sarjan vanhoihin luihin erikoistuneesta arkeologista Ruth Gallowaysta, jonka asiantuntemusta tarvitaan, kun Norfolkin perukoilta löytyy lapsen luuranko.

Rikospoliisi Harry Nelson pelkää, että luut kuuluvat kymmenen vuotta sitten kadonneelle paikalliselle pikkutytölle, jonka tapausta hän on yrittänyt siitä lähtien ratkaista, mutta Ruth toteaa luiden olevan tuhansia vuosia vanhoja. Vähän luulöydöksen jälkeen katoaa jäljettömiin toinen pikkutyttö. Harry Nelsonin on löydettävä tyttö ennen kuin on liian myöhäistä.

Parasta Griffithsin romaanissa on Ruth Gallowayn hahmo. Hän on naimaton ja lapseton nelikymppinen humanisti, joka elelee pienessä ränsistyneessä talossan kahden kissansa kanssa ja tuskailee pulskistunutta olemustaan. Kukaan ei usko, että hänen edellinen miessuhteensa päättyi Ruthin omasta aloitteesta – olihan Peter melkoisen hyvä saalis Ruthin kaltaiselle maalaishiirelle.

Muiden näkökulmasta Ruthin elämä näyttää surkealta, mutta Ruth itse on aika tyytyväinen eloonsa. Hän nauttii luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta, rakastaa työtään yliopistolla, eikä tunne tarvitsevansa elämäänsä ketään toista – ei ennen kuin tapaa komisario Nelsonin. Mutta Nelson on naimisissa, eikä siitä mitään tulisi. Lukija kuitenkin aavistaa alusta saakka, että jotain näiden kahden välille juonen edetessä vielä kehkeytyy.

Ruthin hahmo on hyvä, ja romanttinen sivujuonikin toimii, mutta kirjassa on myös puutteensa. Alku tuntui niin kömpelöltä, että meinasin jättää lukemisen siihen. Alusta puuttui myös imu, jolla jännityskirjan lukija naulitaan paikoilleen.

Myös kirjan rakenne tuntui toisinaan liian laskelmoidulta ja tutulta: aivan kuin Griffiths olisi käyttänyt apunaan jotain valmista netistä löytyvää jännityskirjan perusreseptiä, jossa neuvotaan yksityiskohtaisesti, kuinka monta epäilyttävää hahmoa kirjassa on oltava ja missä kohtaa juonta heidät kannattaa tuoda mukaan kuvioihin sotkemaan lukijan aavistuksia.

Myös suomennokseen olisi pitänyt ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota, sillä kielikorvani särähteli pahasti monessa kohdassa.

Näistä heikkouksista huolimatta Ruth Gallowayn elämään Englannin takamailla kannattaa kyllä tutustua, sillä mainio päähenkilö kannattelee koko tarinaa. Kirjasarja miellyttää ainakin niitä lukijoita, joita yhteiskunnallinen ja kovaksi keitetty pohjoismainen jännäritarjonta tökkii. Agatha Christien ahmijat ilahtunevat myös.  

Tartu tähän:

1. Jos rakastat perinteistä brittijännitystä.

2. Jos haluat lukea jännärin ripauksella romantiikkaa.

3. Jos et piittaa kielellisestä kömpelyydestä.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Daphne du Maurierin mysteeriklassikko Rebekka tuli vahvasti mieleeni, kun luin Karoliina Timosen uutuutta. Enkä hämmästynyt, kun lopputeksteistä selvisi, että juuri Rebekka oli antanut vaikutteita muutaman muun klassikon ohella Kesäiselle illuusionille (2015 WSOY).

Molemmissa kirjoissa on miljöönä vanha huvila, jonka ympärillä leijuu menneisyyden tapahtumista kumpuava salaperäisyys. Rebekkaan verrattuna Kesäinen illuusioni on tosin vetävämpi, sillä Rebekka osoittautui tavattoman tylsäksi, kun yritin sitä jokin aika sitten lukea uudelleen. Muistikuvieni vetävä ja mukaansa tempaava mysteeri oli latistunut vuosien varrella liian hitaasti eteneväksi ja kömpelöksi kummitustarinaksi.

Timosen teoksessa nelikymppinen Klarissa vuokraa kesäksi Saimaalta vanhan saarihuvilan. Hän tarvitsee kirjoitusrauhaa, mutta suurempi syy vetäytymiseen on avioliitossa, joka vetelee viimeisiään. Kesän aikana Klarissan ja hänen miehensä Mikaelin olisi päätettävä jatketaanko liittoa vai ei.

Kapean salmen takana Variskalliolla on toinen huvila, jonka komeaan asukkaaseen Klarissa kiinnittää huomiota. Eikä aikaakaan, kun Klarissa jo siemailee drinkkejä hurmaavan Olavin kanssa tunnelmallisen jazzin soidessa taustalla lämpimässä kesäyössä. Klarissa tuntee voimakasta vetoa Olavia kohtaan, mutta jotain outoa miehessä on.

Vielä oudommaksi tunnelma kehittyy, kun Klarissa tapaa autiosaaressa piilottelevan erakon, joka varoittaa häntä olemasta missään tekemisissä Variskallion porukan kanssa. Ja kun estradille vielä tuodaan Olavin poika Cédric ja viehkeä ranskalainen vaimo, alkaa tapahtua kummia. Niin kummia, että kirjan luettuaan olisi pakko päästä puhumaan siitä jonkun toisen kanssa.

Kesäinen illuusioni on piristävän erilainen pikkukirja. Se jättää enemmän auki kuin kerii kiinni. Timonen on onnistunut hyvin luomaan teokseensa mystisen fiiliksen, joka on hyvin samankaltainen kuin muistan Rebekan joskus muinoin jättäneen jälkeensä. Kirja saa myös kaipaamaan kesää: hellettä, kuumaa hiekkaa ja peilityyntä järvenpintaa. Painostava kuumuus hohkaa kirjasta lukijalle saakka ja siksi Kesäisen illuusionin voisi säästää mukavaksi lämmikkeeksi oikein kylmän päivän varalle.

Tartu tähän:

1. Jos pidät mystisistä tarinoista.

2. Jos haluat jäädä hyvän hämmennyksen valtaan.

3. Jos rakastat kesää.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Tässä se on! Vuoden nautittavin lukuelämys! Ihana! Loistava! Kaunis ja Surumielinen. Jännittävä ja toiveikas. Täydellinen lukuromaani, jonka ei toivoisi koskaan loppuvan!

Anthony Doerr kirjoitti menestysromaaniaan Kaikki se valo jota emme näe (2015 WSOY, suom. Hanna Tarkka) kymmenen vuotta. Ilmestyttyään se tyrmäsi ihastuksesta kaikki: kriitikot ja lukijat. Palkintojakin se on kerännyt valtavan määrän Pulizerista pienempiin kunnianosoituksiin.

Doerr sai idean kirjaansa maan alla, New Yorkin metrossa. Eräs mies kirosi kännykkäänsä, kun kenttää ei löytynyt. Doerr kurtisti vieressään kulmiaan ja mietti, emmekö me enää ymmärrä, miten ihmeellistä ja uutta on se, että voimme kommunikoida toisillemme taskuun mahtuvan pienen litteän esineen avulla. Toista oli ennen. Siksi Doerr päätti kirjoittaa kirjan ajasta, jolloin radioaallot kuljettivat viestit kauas ja sekin tuntui ihmeeltä.

Saint-Malon viehättävä ranskalainen rannikkokaupuki tuli kuvioihin, kun Doerr ihaili ääneen matkakumppanilleen sen keskiaikaisia kujia ja sai tietää, että suurin osa kaupungista on rakennettu uudestaan vanhan mallin mukaan sodan jälkeen. Elokuussa vuonna 1944 pommitus tuhosi kaupungin lähes täysin. Miljöö oli löytynyt.

Kaikki se valo jota emme näe –romaani sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Marie-Laure on seitsemänvuotiaana sokeutunut tyttö, joka asuu isänsä kanssa Pariisissa. Isä työskentelee Pariisin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä ja tytär viettää aikaansa museon nilviäisosastolla isän työpäivien ajan.

Kun saksalaiset vyöryvät Pariisiin, on kaksikon paettava. Sitä ennen Pariisin museoissa alkaa vimmattu kuhina. Mittaamattoman arvokkaat taide- ja tiedekokoelmat on saatava piiloon tai vietävä turvaan muualle. Isä saa mukaansa museon arvokkaimman jalokiven ja se taskussaan he suuntaavat hulluksi tulleen isosedän luo Bretagneen, Saint-Malon kaupunkiin.

Toisen tarinalinjan pääosassa on saksalainen orpopoika Werner. Hän kiinnostuu jo lapsena radioista ja sodan aikana hänen taitojaan tarvitaan. Werner hakeutuu hitlerjugendiin ja pääsee erikoiskoulutusryhmään. Ei hän sinne mistään aatteen palosta pyri, vaan koettaa välttää työt kaivoksessa, johon orpokodin pojat vartuttuaan patistetaan. Vaihtoehtoja ei ole ja saapahan Werner ainakin puuhastella intohimonsa parissa.

Ja sitten on vielä Liekkien meri. Mystinen ja kirottu jalokivi isän taskussa, jota Hitler hamuaa. Natsien jalokiviasiantuntija Reinhold von Rumpel on saanut tehtäväkseen metsästää johtajalleen kaikki Euroopan arvokkaimmat jalokivet ja ykkösenä hänen listallaan on tietenkin Liekkien meri. Ällöttävän epämiellyttävä von Rumpel pääsee jalokiven jäljille ja henkeään pidätelleen lukija seuraa von Rumpelin lähestymistä....

Doerrin romaanissa on kaikki kohdallaan. Se on taitavasti ja koukuttavasti rakennettu tarina. Sen henkilöhahmot ovat samastuttavia ja kokonaisia. Se sijoittuu sopivan mystisiin ja mieltä kutkuttaviin paikkoihin: vanhaan pariisilaiseen museoon ja Saint-Malon muurien ympäröimään surullisenkuuluisaan kaupunkiin. Se kertoo ihmisistä toisen maailmansodan melskeissä – aihe, joka ei menetä tehoaan, vaikka vuosikymmenet kuluvat. Siinä oppii mukavasti maailmanhistoriaa ja siinä on mukana sopivasti pahuutta ja onneksi reilusti enemmän hyvyyttä. Se jättää jälkeensä toivon. Ja sisältää myös kirouksen, johon uskoo ken haluaa.

Doerrin tarina muistuttaa paljon vuosien takaista Carlos Ruiz Zafonin hittikirjaa Tuulen varjo. Näissä kahdessa on jotain samaa. Jotain vanhanaikaista, satumaista ja mystistä. Tuntuu kuin näiden kahden myötä saisi vielä hetkeksi palata lapsuuden parhaaseen lukuelämykseen – olotilaan, jossa kaikki muu ympäriltä unohtuu ja tarina tempaa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Sellaista kokemusta saa hektisen arjen keskellä enää harvoin. Näiden kahden kohdalla sen on onnistunut saavuttamaan.

Kun kiedotaan yhteen sodan eri puolilla olevat sokea tyttö ja pellavapäinen orpopoika; kirottu jalokivi ja natsien hulluus; kuvankauniin kaupungin totaalien tuho ja näkymättämät radioaallot, jotka sinkoavat ilmojen halki viestejä vastapuolelle, voisi tuloksena olla helposti jotain lapsellista ja liioiteltua. Doerr osaa kuitenkin hommansa ja on kirjoittanut vuoden parhaan lukuromaanin. Lisää! Lisää! Lisää!

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä ja nauttia!

2. Jos toinen maailmansota kiinnostaa sinua.

3. Jos pidit Tuulen varjosta.

Hélène Grémillon: Uskottuni

”Yhtenä päivänä sain kirjeen, pitkän kirjeen, josta puuttui allekirjoitus.”

Hélène Grémillon´n romaani Uskottuni (2012 Otava, suom. Anna-Maija Viitanen) alkaa koukuttavasti. Kolmekymppinen pariisitar Camille löytää postilaatikostaan pitkän käsin kirjoitetun kirjeen. Kirjeessä kerrotaan alku eräälle rakkaustarinalle, jonka päähenkilöinä ovat Annie-niminen tyttö ja Louis-niminen poika. Seuraavana päivänä Camille saa uuden kirjeen, jossa rakkaustarina jatkuu. Seuraavana päivänä taas uusi kirje. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Camille ei ymmärrä, miksi kirjeet löytyvät hänen laatikostaan: ei hän tunne ketään sennimisiä. Kyseessä on varmasti joku erehdys, hän epäilee. Kirjeiden tulo kuitenkin jatkuu ja vähitellen Camille alkaa aavistella tarinan liittyvän häneen itseensä. Mutta miten?

Hélène Grémillon´n romaanista ei voi kertoa juuri enempää paljastamatta liikaa. Kirjailija kerii kiehtovasti auki Camillen menneisyyttä ja sitoo kirjeissä kerrotun rakkaustarinan pala palalta päähenkilöön. Hän osaa pitää lukijan tiukasti koukussa paljastamalla juuri kutkuttavan sopivasti.

Ja juuri kun lukija luulee tajuavansa, mitä on tapahtunut, Grémillon keikauttaa kaiken ympäri ja alkaa kertoa samaa tarinaa toisen henkilön näkökulmasta. Eikä mikään ollutkaan sitä, miltä aluksi vaikutti. Vielä viimeisellä sivulla odottaa mojova yllätys.

Grémillon´n  romaani on tarina kaiken voittavasta äidinrakkaudesta. Toisinaan äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ajaa ihmisen epätoivoisiin tekoihin, jotka kuitenkin järkyttävyydestä huolimatta on helppo ymmärtää.

Tätä kirjaa lukee välillä kuin parasta dekkaria – niin koukuttavasti Grémillon kertoo Annie´n ja Louis´n rakkaustarinaa. Ennen kaikkea kyseessä on kuitenkin ihana vanhanaikainen rakkaustarina. Tässä kirjassa amor vincit omnia – rakkaus voittaa kaiken.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos pidät rakkaustarinoista, muttet liian siirappisista.

3. Jos etsit täydellistä lomalukemista.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

”Kauemmin kuin ikuisesti. Niin kauan minä rakastan sinua.”

Me nelikymppiset muistamme hyvin vielä sen ajan, kun toiselle puolelle maapalloa kommunikoitiin kirjeitse. Luuriin tartuttiin vain hätätilanteissa, sillä parinkin minuutin puhelu maksoi maltaita. Kirjeenvaihto oli käytännössä ainoa keino pitää yhteyttä kaukaisiin ystäviin ja sukulaisiin.

Kirjeitä kirjoitettiin antaumuksella ja harkiten. Vastausta odoteltiin viikko tai pari ja hitaudesta johtuen viestit olivat viimeistellympiä ja mietitympiä. Samanlaista harkintaa toivoisi nykyään monelle keskustelupalstan kommentoijalle. Yön yli nukkuminen ennen oman viestin klikkausta tekisi keskustelun tasolle hyvää ja moni turha riita jäisi leimahtamatta.

Jessica Brockmolen romaanissa Kirjeitä saarelta (2015 Bazar, suom. Marja Helanen) kerrotaan kahdesta pariskunnasta ja kahdesta sodasta kirjeenvaihdon välityksellä. Toista kirjeenvaihtoa käydään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Skyen saarella asuvan runoilijan Elspeth Dunnin ja hänen ihailijansa, amerikkalaisen David Grahamin välillä. Toinen kirjeenvaihto sijoittuu taas toisen maailmansodan alkuaikoihin ja sitä käy Elspethin tytär Margaret.

Margaret löytää äitinsä salaisen kirjeenvaihdon, kun pommi putoaa heidän asuintaloonsa heinäkuussa 1940. Tytär ei ole koskaan tiennyt, että hänen äitinsä on asunut aikaisemmin Skyen saarella, eikä hänellä ole tietoa omasta isästäänkään. Elspethin menneisyys tuntuu olevan täysi mysteeri, jonka Margaret päättää selvittää. Samalla hän saa vastaukset myös oman elämänsä suuriin kysymyksiin.

Brockmolen kirja on hurmaava vanhanaikainen kirjeromaani, joka henkii hienosti mennyttä aikaa. Kirjeenvaihto on kohteliasta ja joskus lempeän vitsikästä ja kiusoittelevaa. Toisinaan kirjeissä riidellään ja loukkaannutaan. Joskus viestit on raapustettu rintamalta pikaisesti paperille ja joskus niissä kuvastuu pelko toisen menettämisestä. Kirjeiden kautta paljastuu yksi valtavan suuri rakkaus, jota kaksi sotaakaan ei saanut tuhottua.

Kirjeitä saarelta on lohdullinen ja lempeä kirja. Siitä jää hyvä mieli.

Tartu tähän:

1. Jos pidät vanhanaikaisista romaaneista.

2. Jos uskot ikuiseen rakkauteen.

3. Jos pidät viipyilevistä ja hitaista tarinoista.

Enni Mustonen: Lapsenpiika

Enni Mustosen Lapsenpiika (2014 Otava) jatkaa nuoren Ida Erikssonin tarinaa. Paimentyttö-romaanissa (2013 Otava) Ida ahkeroi pikkupiikana Topeliusten huvilassa. Orvoksi jäänyt tyttö ikävöi äitiään ja olo tuntui välillä vieraalta ruotsinkielisessä perheessä. Onneksi elämää sulostutti ensirakkaus nuoreen Eliakseen.  

Kirjasarjan toisessa osassa Ida saa lapsenlikan pestin Sibeliusten luota. Säveltäjän perhe asuu Helsingin keskustassa ja maalaistyttö Idan on sopeuduttava vilkkaaseen ja omalla tavallaan hankalaan kaupunkielämään. Ida häärää huushollissa mallikkaasti ja perhe oppii pitämään ahkerasta ja tunnollisesta piikatytöstään. Erityisesti Sibeliusten pienet tyttäret  kiintyvät Idaan ja säveltäjän vaimo Ainokin saa häneltä hiljaista tukea miehensä huidellessa pitkiä aikoja ryyppyreissuillaan. Ja onneksi Eliaskin on edelleen mukana Idan elämässä. Vai ovatko Eliaksen tunteet sittenkään aitoja?

Enni Mustonen kietoo kirjasarjassaan hienosti yhteen arjen historian ja tunnettujen suomalaisten kulttuurisukujen historian. Hän kertoilee kiinnostavasti menneiden aikojen tavoista, työnteosta ja elämänmenosta yleensä. Idan tarina on uskottava ja aidonoloinen repliikkejä myöten.

Mustonen herättää romaanissaan upeasti eloon myös 1800-luvun lopun Helsingin ja lukija voi kulkea mielessään pitkin jouluista Esplanaadia, viilettää Kaisaniemen luistinradalla tai tähyillä taivasta Kruunuhaan kaikuvilla korttelipihoilla. Ihanaa entisajan kuvausta!

Mustosen tarinassa on myös synkempi puolensa ja hän näyttää lukijalle sen, mistä suurmiesten massiiviset elämäkerrat vaikenevat. Niissä ei puhuta siitä, miten miehen työ vaikutti perheeseen. Kuinka vaimo aina venyi, kun mies loi ja teki uraa. Kuinka lapsia piti olla, muttei isällä heille paljon aikaa ollut. Kuinka koko muu perhe eli miehen ehdoilla ja kärsi hiljaa itsekseen. Sanonta siitä, että jokaisen menestyvän miehen takana on nainen, pitää paikkansa ainakin Jean Sibeliuksen kohdalla.

Eikä lapsenpiian tai muidenkaan palvelustyöläisten elämä helppoa ollut. Töissä oltiin 24 tuntia vuorokaudessa ja joskus saatettiin saada puoli päivää vapaata. Palkka oli pieni ja ruokaa sai hengenpitimiksi, ei juuri sen enempää edes Sibeliusten luona. Toisaalta kun vapaa-aikaa oli vähän, osattiin siitä nauttia.

Vaikka Idan elämä on raskasta, ei Mustosen romaani ole kuvaus ankeasta raadannasta. Se on kepeä ja helposti lähestyttävä kiva tarina, josta jää hyvä mieli. Tuskin maltan odottaa sarjan seuraavaa osaa ja Idan elämää taiteilija Albert Edelfeltin luona.

Tartu tähän:

1. Jos olet kiinnostunut entisajan arjesta.

2. Jos Suomen kulttuurihistoria kiinnostaa sinua.

3. Jos etsit kepeää kesälukemista.

Kirjat on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

"Elspeth Noblin oli ollut vainaja jo melkein vuoden eikä vieläkään ollut aivan tajunnut pelin henkeä."

Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina (Gummerus 2010) alkaa, kun Elspeth Noblin kuolee. Hän on testamentannut koko omaisuutensa siskontyttärilleen, vaikkei ole koskaan edes tavannut heitä. Lisäksi testamenttiin sisältyy outo ehto: kaksostyttöjen on asuttava Elspethin talossa vuosi itsenäisesti ennen kuin saavat perinnön itselleen. Lähisukulaisvierailut taloon ovat ehdottomasti kielletty tuona aikana.

Koska Julia ja Valentina ovat laiskoja ja toimettomia parikymppisiä television töllöttäjiä, asuminen kahdestaan Lontoon keskustassa isossa hienossa talossa kuulostaa aivan mahtavalta idealta ja he suostuvat ilomielin omituiseen järjestelyyn. Talossa tytöt tutustuvat tätinsä lähipiiriin ja myös Elspethiin itseensä, sillä hän ei olekaan kuollut….

Keskeisessä osassa Hänen varjonsa tarinaa on Lontoo ja erityisesti Lontoossa sijaitseva Highgaten hautausmaa. (Niffeneggerin mielestä se on maailman coolein hautausmaa.) Kirjailija kietoo taitavasti monet erikoiset ja omalaatuiset ihmiset yhteen ja kehittelee tapahtumia heidän ympärillään hyvin verkkaiseen tahtiin. Hän saa yliluonnollisenkin tuntumaan niin luonnolliselta, että lukija huomaa alinomaa kysyvänsä itseltään: Miksei? Tämähän voisi olla totta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea kirjan, jossa tapahtuu kummia.

2. Jos pidät hitaista ja paksuista kirjoista.

3. Jos haluat matkakuumeen Lontooseen.

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

Kuolema Sherlock-seurassa (Atena 2012) oli kirja, johon suhtauduin aluksi hyvin epäilevästi. Takakannen teksti ei sytyttänyt, eikä kansikuvaa voi vähimmässäkään määrin kutsua houkuttelevaksi. Onneksi aloin kuitenkin lukea, sillä millaisen tarinan löysinkään näiden tylsien kansien sisältä!

On vuosi 1893. Legendaarisen salapoliisin, Sherlock Holmesin, luoja Arthur Conan Doyle rypistää tuimana kulmiaan ja hautoo murhaa. Hän on totaalisen kyllästynyt valtavaa kansansuosiota nauttivaan päähenkilöönsä ja päättänyt tappaa hänet. Sherlock Holmesin tarina päättyisi putouksen kuohuihin ja Arthur voisi huokaista helpotuksesta. Huojennusta ei kestä kuitenkaan kauan, sillä Arthur saa hämmentävän vihjeen liittyen erään nuoren naisen raakaan surmaan, eikä hän voi jättää tapausta ratkaisematta. Vihdoin on tullut Arthurin aika loistaa Sherlockia nerokkaampana salapoliisina.

New Yorkissa vuonna 2010 Sherlock-harrastajien piirissä kuohuu: huhutaan, että yksi jäsenistä olisi saanut käsiinsä Arthur Conan Doylen kauan kadoksissa olleen päiväkirjan. Ennen kuin löytäjä ehtii esitellä kirjan yhteisölle, hänet löydetään kuolleena hotellihuoneesta. Innokas uusi sherlockisti Harold White päättää ratkaista päiväkirjan ja kuolleen toverinsa arvoituksen ja joutuu aikamoiseen salaperäisten vihjeiden labyrinttiin.

Kuolema Sherlock-seurassa on vanhanaikainen salapoliisitarina vauhdikkaisiin tapahtumiin tottuneelle nykylukijalle. Kun alkuperäisten Holmes-tarinoiden tunnelma on viipyilevä ja hidas, tämä tarina on mukaansa tempaava ja nopeasti etenevä. Lukija pysyy tiukasti koukussa siitäkin syystä, että useimmiten luvun lopussa tapahtuu yllättävä käänne, mikä pakottaa jatkamaan ja jatkamaan ja jatkamaan…

Muutamissa kohdissa tekstin hiomattomuus häiritsi. Alkaisiko intohimoisesti kirjoihin suhtautuva sherlockisti repiä kirjoja hyllystä British Libraryn maanalaisessa vanhojen kirjojen varastossa? Tai kirmailisivatko vangit Lontoon pahamaineisen löyhkäävän Newgaten vankilan sisäpihalla? Mikäli pystyt ohittamaan tällaiset lipsahdukset, pääset ratkaisemaan kiehtovia arvoituksia ja mikä parasta, opit samalla paljon Arthur Conan Doylen, Bram Stokerin ja muiden kuuluisten aikalaisten ihan oikeista elämänvaiheista. Taustatyönsä Moore on hyvin tehnyt.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea vanhan kunnon salapoliisitarinan.

2. Jos haluat vauhtia ja jännitystä, mutta inhoat verisillä yksityiskohdilla mässäilyä.

3. Jos pidät kirjoista, joissa seikkailevat ihan oikeasti eläneet ihmiset.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Tartuin unkarilaisen Vilmos Kondorin dekkariin Budapestin varjot innoissani: vihdoinkin kirjaston uutuushyllyssä oli tarjolla jotain muuta kuin pohjoismaista tai amerikkalaista jännityskirjallisuutta. Innostukseni lisääntyi entisestään kun huomasin, että tapahtumatkin sijoittuisivat menneisyyteen 1930-luvulle. Virkistävää!

Kirjan päähenkilönä seikkailee Az Est -sanomalehden rikostoimittaja Gordon, joka sattumalta eräänä iltana näkee poliisipäällikön laatikossa kuvan alastomasta nuoresta naisesta. Kun sama nainen muutaman päivän päästä löytyy kuolleena kadulta, Gordon kiinnostuu tapauksesta, eikä kaikki olekaan sitä, miltä ensin näyttää…

Vilmos Kondor on kirjoittanut kelpo dekkarin sellaisille lukijoille, jotka yleensä välttelevät jännityskirjallisuutta liian raakojen ja yksityiskohtaisten kauheuksien vuoksi. Vaikka tässäkin kirjassa tapahtuu murha, ei sillä mässäillä. Pikemminkin kirjaa voisi kuvailla vanhanaikaiseksi salapoliisiromaaniksi, vähän jopa Agatha Christien tyyliseksi. Tapahtumien sijoittuminen Budapestiin on sekin mukavaa vaihtelua, vaikkei menneisyyden Budapestiä saadakaan herätettyä henkiin yhtä taidokkaasti kuin esimerkiksi Amor Towles onnistuu kuvaillessaan New Yorkia kirjassaan Seuraelämän säännöt. Kondorin kirja on siitä huolimatta mukavaa matkalukemista Unkariin lähtijöille.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea jännittävän tarinan, mutta et halua lukea irtileikatuista ruumiinosista.

2. Jos haluat vaihteeksi jotain muuta kuin pohjoismaista jännityskirjallisuutta.

3. Jos pidät kirjoista, joissa on vanhanaikaista salapoliisitarinoiden tunnelmaa.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

”Tiesin, että se halusi minulle pahaa. Tiesin, että se oli vieläkin läsnä ja odotti.”

Olen huomannut työssäni moneen otteeseen, kuinka jotkut välttelevät tietoisesti Tammen Keltaista kirjastoa, koska mieltävät siinä ilmestyvät kirjat vaikeaselkoisiksi ja korkeakirjallisiksi. Se on sääli, koska Keltaisesta kirjastosta löytyy kirjoja moneen makuun: niitä haastavampia ja sitten niitä ”ihan tavallisen lukijan” mukaansa tempaavia romaaneja.

Sarah Watersin Vieras kartanossa (Tammi, 2011) kuuluu selvästi jälkimmäisiin. Se ei ole vaikeaselkoinen kielellisesti eikä juonellisesti ja pitää lukijan otteessaan ensimmäiseltä sivulta viimeiseen. Lukija ei koukutu kirjaan vauhdikkaiden juonenkäänteiden ansiosta, vaan pikemminkin pysähtyneisyyden ilmapiirin sekä luihin ja ytimiin hitaasti hiipivien kummallisten tapahtumien avulla. Hundereds Hallin rapistuneessa kartanossa nimittäin tapahtuu outoja….

Tartu tähän:

1. Jos luulet, ettei Keltainen kirjasto ole sinun juttusi.

2. Jos haluat lukea jännittävän tarinan, mutta et halua lukea irtileikatuista ruumiinosista.

3. Jos rakastat vanhoja (englantilaisia) kartanoita ja Downton Abbey –televisiosarjaa.

Huom! Kirjan hidas tahti voi aluksi hämmentää.