Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia (Ja Ebib-palvelun testausta)

Halusin kokeilla Helmetin Ebib-palvelua, joka on vuoden loppuun asti jatkuva sähkökirjapalvelukokeilu. Tässä koevaiheessa kirjavalikoima on hyvin suppea (vain 36 kirjaa), mutta joukosta löytyi kuin löytyikin kirja, jonka muutenkin olin ajatellut lukea: Petri Tammisen Muita hyviä ominaisuuksia.

Koska minulla ei ole lukulaitetta, luin kirjan selaimelta. Ja vaikka luulisi että lukeminen on lukemista formaatista huolimatta, huomasin saman kuin aikaisemminkin kirjoja näytöltä lukiessani: tietokoneen ääressä on vaikea syventyä lukemaansa samalla tavalla kuin perinteisen kirjan kanssa. Olo on levottomampi ja hypähtelevämpi, ajatus katkeilee ja hakeutuu muiden nettisivujen pariin. Tammisen kirjaa lukiessa tämä ei kuitenkaan niin paljon haitannut, koska kirja koostuu lyhyistä pakinamaisista jutuista, ja yhden jutun luettua saattoi hyvin selailla muita svuja. Pitkäjänteisempään lukemiseen en nettiselainta välttämättä kuitenkaan haluaisi käyttää.

Muuten palvelu toimi hyvin. Varatun aineiston saapumisesta tuli ilmoitus sähköpostiin, ja kirjaa pääsi lukemaan helposti kannen kuvaa napauttamalla. Ebib-kokemuksista on laajemmin kirjoittanut Luru.

***

"Olin ujo mutta en siksi että vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin; vietin nuoruuteni sisätiloissa ja luin, koska olin ujo. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin, mikä lukemisessa auttoi: Kirjat todistivat, että olin samassa maailmassa toisten kanssa."

Muita hyviä ominaisuuksia on siis kokoelma pieniä esseitä tai pakonoita, joiden aiheet pyörivät pitkälti ujouden, lukemisen ja miehenä olemisen ympärillä. Olin etukäteen lukenut blogiarvioita, joissa kirjaa oli kehuttu hauskaksi, suorastaan ääneennaurattajaksi. No, minähän nauran todella harvoin lukiessani, enkä pahemmin perusta hauskoista kirjoista. Ei Tamminenkaan minua naurattanut, vaikka kirjassa hupaisia kohtia olikin, mutta onneksi kirja ei perustunutkaan vain huumorille, vaan siitä löytyi tosikollekin paljon tarttumapintaa.

Hauskaksi mainituksi kirjaksi Muita hyviä ominaisuuksia oli itse asiassa minusta varsin apea ja surumielinen. Tamminen - olettaen että hän kirjoittaa jutuissa nimenomaan itsestään - suhtautuu elämään ujon ulkopuolisen asenteella. Lapsesta asti ujouden kanssa elänyt Tamminen kirjoittaa, että "ujolla on taipumus huomata vain joukon vilkkaimmat ja verrata itseään heihin." Tämä lausahdus tuntuisi kertovan varsin paljon Tammisen elämänasenteesta: ujona hän huomaa ulospäinsuuntautuneet; miehenä hän vertaa itseään niihin miehiin, jotka sopivat vaivatta siihen miehen muottiin johon ei itse tunne aivan vaivatta solahtavansa; ja vaikka Tamminen joskus tuntee olevansa eniten elossa esimerkiksi Veijo Merta lukiessaan, hän ajattelee, että jossakin toiset ihmiset elävät elämäänsä kun hänen oma elämänsä kuluu lukiessa.

Välillä lukiessa teki mieli ravistella Tammista ja sanoa, että älä väheksy omaa tapaasi elää! Ei ole oikeaa tapaa olla suomalainen tai mies tai kirjailija! Älä vertaa itseäsi Toisiin!

Muita hyviä ominaisuuksia oli mainio lukukokemus siinä mielessä, että se sai ajatukset rullaamaan, ja kävin lukiessani lähes koko ajan päänsisäistä dialogia Tammisen kanssa. Välillä nyökyttelin hyväksyvästi, ja ihailin kuinka hienosti jokin asia oli tiivistetty muutamaan lauseeseen. Esimerkiksi tällaisen eron hetken haikeuden on varmasti moni kokenut:

"Kokous päättyi seuraavana päivänä. Tunnelma oli haikea, kirjailijat halailivat toisiaan ja kokoontuivat ryhmäkuviin. Minusta tuntui, että tämä eron hetken haikeus ei johtunut niinkään siitä, että meidän piti erota kuin siitä että emme olleet vielä ehtineet tutustua."

Välillä taas annoin mielessäni Tammiselle neuvoja ja ohjeita - välillä väittelin kiivaasti kun välillämme oli näkemyseroja. Tamminen kärjistää ja yleistää näkemyksissään juuri sen verran, että lukijan omat mielipiteet saavat polttoainetta, mutta kirja ei ylitä ärsytyskynnystä. Ujon lukutoukan on helppo löytää samaistumispintaa Tammisen kokemuksista, vaikka en itse tunnustakaan että minusta olisi tullut lukutoukka, koska olin ujo. Itse asiassa olin aika reipas ja sosiaalinen lapsi siinä vaiheessa, kun opin lukemaan ja rakastuin kirjoihin. Ujous iski vasta myöhemmin, mutta siinä vaiheessa olin jo täysiverinen lukutoukka. Tunnistan kuitenkin Tammisen kokemukset siitä, kuinka lukeminen tuo yksinäiselle sielulle toisen, sinän.

Muita kirjan lukeneita: Sanna, joka totesi että parikymppinen opiskelijatyttö pystyy hyvin samaistumaan nelikymppisen miehen kokemuksiin; Minna, joka vanhan bloginsa puolella totesi "Miten osuvaa, totta, nokkelaa!"; Jori, joka piti siitä ettei Tamminen säästele itseään; anni.M, joka suosittelee lukemaan muistivihon ja alleviivauskynän kanssa; Hanna, jonka mielestä Tammisen itseironia oli puhdistavaa luettavaa ja Ina, joka suosittelee tätä kirjaihmisille ja lukutoukille.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia
Kansi: Piia Aho
Otava: 2010
Sähkökirjalaitos

Kirjamessujen satoa

Olen viettänyt kaksi antoisaa kirjallista päivää Helsingin kirjamessuilla. Perjantaina suunnistin messuille iltapäivällä, ja kolusin erityisen innokkaasti antikvaarista osastoa. Vaikka uutuuskirjatkin kiinnostavat, on divaripuoli minulle aina erityisen houkutteleva. Teen sieltä yleensä parhaat löydöt, ja on ihanaa vain katsella vanhoja kirjoja, varsinkin jos näytteilleasettaja on nähnyt vaivaa kirjojen esillepanossa. Tässä esimerkiksi kokoelma lasten- ja nuortenkirjoja - eivätkö kansikuvat olekin valloittavia.

Aikatauluni eivät tänä vuonna aivan menneet yksiin messuohjelman kanssa: moni kiinnostava haastattelu ja keskustelu jäi näkemättä. Ehdin kuitenkin kuuntelemaan esikoiskirjailijapaneelia, jossa Kirjavan kammarin Karoliinakin oli mukana.

Haastattelija keskittyi kysymyksissään kovasti kirjojen juonen käsittelyyn, mutta lukijana olisin ehkä kuullut mieluummin enemmän kirjoittamisesta: kiinnostavinta olikin ehkä kuulla siitä, kuinka eri tavalla kunkin kirjailijan kirjoitusprosessi oli edennyt. Oliko koko kirja hahmoteltu ennen varsinaista kirjoittamista, ja kuinka paljon kirja muuttui matkan varrella.

Kirjahankintoja tein kolme. Olin jo etukäteen päättänyt ostaa messuilta Emmi Itärannan Teemestarin kirjan, johon olin ihastunut keväällä. Kävinkin poimimassa sen mukaani Teoksen osastolta melkein välittömästi messualueelle astuttuani. Divaripuolelta löysin Kramppeja ja nyrjähdyksiä -kokoelmastani puuttuvan albumin, Kukkakauppiaan onnenpäivä. Ja päivän ilahduttavin kirjalöytö oli Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, johon toivon ihastuvani.

Lauantain messuohjelmaan kuului WSOY:n järjestämä kirjabloggaajien aamiainen, jolla pääsimme nauttimaan aamupalasta ja kirjailijavieraiden haastatteluista. Tilaisuus oli mahdottoman mukava ja tunnelmaltaan lämmin.

Seita Vuorela ja Laura Lähteenmäki kertoivat nuortenkirjoistaan, ja vaikka en uudempaa nuortenkirjallisuutta juurikaan lue, aion nyt lukea ainakin tilausuudesta mukaan saamani Vuorelan Karikon: kirja kuulosti teemoiltaan kiinnostavalta.

Mukana olivat myös Lontoo-jännäreistään kertonut Pekka Hiltunen sekä Katja Kettu, jolta pyysin ja sain omistuskirjoituksen toiseen lahjakirjaani, Pimppini on valloillaan -antologiaan.

Kiitän kauniisti WSOY:n edustajia tilaisuuden järjestämisestä ja sekä haastattelijoita että kirjailijoita innostavista kirjallisista puheenvuoroista. Hauskaa, mielenkiintoista ja innostavaa, kuten hyvän kirjapuheen tuleekin olla.

Messuviikonlopun aikana ehdin hypistellä kirjoja, ostaa kirjoja, bongailla kirjailijoita väentungoksesta, kuunnella kirjailijahaastatteluita ja tavata monia kirjabloggaajia, joiden kanssa sai pohtia mm. vuoden parhaita lukukokemuksia ja tyttökirjamuistoja. Parhautta, kaikin puolin!

Hyppää lavalle! Antti Raivio: Skavabölen pojat ja Huokausten laakso

Superlatiiveja ja muita ylisanoja tulee välillä käytettyä liian herkästi. Kuinka moni hienokaan kokemus esimerkiksi räjäyttää tajunnan? Ei varmaan loppujen lopuksi kovinkaan moni. Mutta ainakin yhdestä taiteellisesta elämyksestä voin vilpittömästi sanoa, että tajuntaani vähintäänkin ravisteltiin voimalla: kyseessä on Antti Raivion näytelmä Skavabölen pojat, jonka näin Q-teatterissa 1990-luvun alussa. Vaikka olin tuolloin ahkera teatterissakävijä, en ollut koskaan nähnyt mitään mikä olisi tuntunut samaan aikaan niin todelliselta ja sydämeenkäyvältä, ja kuitenkin selvästi taideteokselta, joltakin elämää suuremmalta. Pari vuotta myöhemmin näytelmän jatko-osa Huokausten laakso oli sekin kauneinta ja ihmeellisintä, mitä saatoin kuvitella.

"RUPERT
[...] Supergalifaktilisbieksbialidouzon. Maailman pisin sana. Walt Disneyn keksimä. Sekään ei tarkota mitään."

On siis kulunu pari vuosikymmentä siitä, kun näin Skavabälen pojat. Olin katsomassa viimeisiä esityksiä, ja ehdin harmikseni nähdä näytelmän vain kerran. Näytelmän yksityiskohdat ovat aika lailla hävinneet muististani, mutta tunnelman ja esityksen jättämän jäljen muistan. Pari vuotta myöhemmin kävin katsomassa Huokausten laakson muistaakseni kolme kertaa, ja sen muistankin paljon selvemmin. Nyt luin näytelmät ensimmäistä kertaa, ja tuntui kuin olisin palannut omaan nuoruuteeni.

Minun on täysin mahdotonta suhtautua näihin näytelmiin vain tekstinä, sillä ne ovat niin voimakkaasti sidoksissa paitsi omiin kokemuksiini, myös Q-teatterin tulkintaan. Näen lukiessani vereslihalla esiintyvät nuoret näyttelijät. Hannu Kiviojan Rupertina. Leo Raivion Evertinä. Tommi Korpelan, Vera Kiiskisen ja Heli Takalan. Nämä näytelmät olivat niin pitkään minulle melkeinpä mittari sille, mikä on hyvää teatteria, etten pysty vuosienkaan jälkeen suhtautumaan niihin objetiivisen kriittisesti.

"ISÄ
 Tiedätkö Heikki Herman Hiiri kuinka isä sua rakastaa. Eikö ollu hyvä ettei tehty aborttia? Eikö näin?

EVERT
Nii. Rosolli on paljon parempaa."

Näytelmät kertovat kahdesta veljeksestä, Rupertista ja Evertistä. Skavabölen pojissa kertojana on isoveli Rupert - Huokausten laaksossa lapsuutta muistelee pikkuveli. Kummassakin näytelmässä liikutaan ajassa ja paikassa: 80-luvulla, jolloin aikuisuuden kynnyksellä tasapainoilevat veljekset muistelevat lapsuuttaan; 70-luvulla, jolloin pojat todistavat vanhempien avioeroa ja perheen hajoamista; ja 60-luvulla, jollloin isä ja äiti ovat nuoria ja rakastuneita. Keskiössä on lapsuus 70-luvulla, isän alkoholismi, äidin henkinen hajoaminen ja avioeron mukanaan tuoma taistelu lapsista. Koska näkökulma on lapsen (tai lapsuuttaan muistelevan nuoren), mukaan mahtuu epävarmuutta, pelkoa ja surua mutta myös leikkiä ja fantasiaa. Raivio tavoittaa loistavasti lapsen maailman, jossa todellisuuteen sekoittuu vielä ihmeiden mahdollisuus ja jossa leikkiin sisältyy aina myös totuutta. Lasten maailma voi olla julma, mutta se voi olla myös täynnä riemua ja kauneutta.

"EVERT
Sattuuko se?

RUPERT
Ei neulalla. Nyt irtoo koko käsi. Mutta jos pelkää, että sattuu, niin sattuu. Jos ois vielä se isoisän pääkallo, niin olis totisempaa. Etusormeen tehdään reikä, minä sinulle ja sinä minulle. Sormet painetaan yhteen, veret sekottuu ja vannotaan vala. Kaikki sankarit on tehny niin...sillon tulee hieno kuolema kun kuolee. Jeesuskin itkee."

Näytelmien vaikuttavuus piilee kipeän ja koomisen sekoittumisessa. Tunnelma saattaa vaihtua hetkessä kepeästä raskaaseen, ja parhaimmillaan molemmat elementit ovat läsnä samaan aikaan. Rupertin ja Evertin puhe on aitoa lapsen ilmaisua väärinymmärryksineen, hokemineen ja ylilyönteineen. Komedia syntyy usein juuri lapsen ja aikuisen maailman törmäyskohdissa - tragedia taas siitä kun aikuisen maailma tunkeutuu liian rajusti lapsen maailmaan. Kun lapsi joutuu todistamaan vanhempien riitelyä tai kun aikuisen turvalliseen vakauteen ei voi luottaa. Ennen kaikkea näytelmissä on kuitenkin kyse veljesten välisestä suhteesta. Rakkaudesta, kilpailusta, uskollisuudesta.

Luettuna Raivion näytelmät eivät mitenkään voi olla samanlainen järisyttävä kokemus kuin esitysten näkeminen aikoinaan oli. Niin paljon jää puuttumaan ilman näyttelijöiden ilmaisua, kehonkieltä, musiikkia ja valoja. Mutta pääsin hyvin lähelle muistoja, muistin sellaista mitä olin unohtanut ja elin taas mukana Kallion perheen elämässä. Tämä kaikki teki minut sanomattoman onnelliseksi ja hiukan haikeaksi, kuten menneisyyden hetkellinen tavoittaminen usein tekee.

Osallistun näytelmillä Hyppää lavalle -haasteeseen.

Antti Raivio: Skavabölen pojat 
Kansi: Patrik Pesonius
Kirja kerrallaan, 2001 

Huokausten laakso
Kansi:  Patrik Pesonius
Kirja kerrallaan, 2001

Amerikkalainen tyttö -kimppaluku: Toinen etappi

Kimppaluku etenee. Kaksi viikkoa sitten, ensimmäisen lukurupeaman jälkeen useimmat kimppalukijat tuntuivat olevan kirjasta varsin vaikuttuneita. Erityisesti Fagerholmin kielenkäyttöä ihailtiin, vaikka tapahtumat ja henkilöhahmot olivat välillä hämmentäviä tai menivät lukijan päässä sekaisin. Ensimmäisen välietapin postauksen kommentteineen löydät täältä.

Nyt on luettu jo reilusti yli puolivälin, ja ainakin minulla kirjan maailma alkaa hahmottua jo hiukan selkeämpänä kuin ensimmäisen jakson jälkeen. Fagerholmin kieli ihastuttaa edelleen, ja tarinakin tuntui jo helpommin seurattavalta - ehkä siksi että keskeiset henkilöt ja ympäristö olivat jo tuttuja. Tämä nyt luettu jakso myös keskittyi suurimmaksi osaksi Sandran ja Doriksen tarinaan - kuten lukujen alaotsikotkin kertoivat - ja ehkä siksikin jakso tuntui yhtenäisemmältä kuin alku, jossa piti nopeasti ottaa haltuun paljon henkilöhahmoja ja tapahtumia.

Ennen kirjan lukemista ja vielä lukemisen alussa ajattelin, että amerikkalainen tyttö ja hänen mysteerinsä olisivat kirjan keskiössä, mutta nyt alan epäillä että Eddie de Wire saattaa ollakin taustatekijä, jonka ympärille varsinainen tarina ja muut arvoitukset kiertyvät. Koska Eddiestä ei ole aivan alun jälkeen kuultu juuri muuta kuin arvailuja, ei hänen kohtalonsa tunnu yhtä kiinnostavalta kuin läheisemmäksi tulleiden henkilöiden elämä. Se, miksi Doris tappoi itsensä, on minusta tällä hetkellä paljon kiinnostavampi kysymys kuin se, miten Eddie kuoli. Eddien arvoitus kiinnostaa nyt enemmän siinä mielessä, miten se vaikuttaa muihin henkilöihin.

Niin, Doris. Heti kirjan alussahan kerrottiin, että Doris ampui itsensä, ja nyt kirjan toinen osa tavallaan päättyi taas Doriksen itsemurhaan. Nyt kun Doriksen ihastuttavaan henkilöhahmoon on tutustunut, hänen kuolemansa tuntui tietysti paljon järkyttävämmältä. Mikä ajoi Doriksen tappamaan itsensä? Ja mitä Doriksen ja Sandran välillä tapahtui? Ainakaan Sandra ei ollut kertonut totuutta äidistään (koko Heinz-Gurt -tarina helikoptereineen oli toki alunperinkin epäuskottava), ja ilmeisesti Doris myös pelkäsi Sandraa loppuaikoina.

Joihinkin kysymyksiin saatiin tässä jaksossa vastauksia. Inget Herrman paljastui Eddien siskoksi. Ja lammesta löytyi ruumis. Mutta kenen ruumis oli kysessä. Eddien? Vai kenties Sandran äidin? Joku nainen punaisessa sadetakissa on kuollut, mutta kaksi naista on kadonnut arvoituksellisesti. Kuka on kuollut nainen uima-altaassa Benckun kartassa? Mitä Sandra olisi halunnut kertoa Dorikselle uima-altaalla ennen kuin tähtäsi tätä aseella? Mitä Rita tietää amerikkalaisen tytön kuolemasta?

Kaiken kaikkiaan kirja alkaa tuntua yhä kiehtovammalta. Ajoittain hiukan hyytävältä, toisinaan taas kepeän kujeilevalta. Olen myös positiivisen yllättynyt siitä, kuinka paljon kirja vetoaa tunteisiin - joskus tällaiset kieleltään haastavat ja tarinaltaan hämärät kirjat vetoavat enemmän älyyn kuin tunteisiin, mutta Amerikkalainen tyttö tuntuisi vetoavan molempiin.

Entä miten teidän matkanne kirjan parissa on sujunut? Millaisia ajatuksia on herännyt? Onko teillä teorioita kirjan mysteereistä?

Kahdeskymmenesviides viikko musiikkia ja kirjoja

Kolmenkymmenen viikon musiikki- ja kirjahaasteeni on hautautunut jonnekin kiireiden ja muiden aiheiden alle, mutta päätin että vuoden loppuun mennessä tämäkin haaste on suoritettu loppuun. Eli nyt kysymysten numero 25 kimppuun:

Kirjallinen hahmo johon samaistut eniten?

En osaa nostaa yhtäkään hahmoa ylitse muiden. Lukiessa usein samaistuu henkilöhahmoihin tai heidän tunteisiinsa tai toivoo olevansa heidän kaltaisensa, mutta en ole vielä kohdannut henkilöhahmoa, johon täysin samaistuisin. Mutta olen enemmän tai vähemmän samaistunut ainakin näihin kirjallisiin hahmoihin:

- Uuden kuun Emilia (L.M. Montgomery)
- Jane Eyre (Charlotte Brontë: Kotiopettajatteren romaani)
- Richard Papen (Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin)
- Margaret Schlegel (E.M. Forster: Talo jalavan varjossa)
- Muumipeikko (Tove Jansson)
- nimetön kertoja (Daphne du Maurier: Rebekka)
- Virva Selja (Rauha S. Virtanen)
- Harriet Vane (Dorothy L.Sayers)

Ja kyllähän näitä riittäisi. Mutta yleisesti ottaen voisi ehkä sanoa, että samaistun usein henkilöihin, jotka ovat jotenkin epävarmoja, ulkopuolisia ja sisäänpäin kääntyneitä.

***

Musiikkihaasteen kysymys kuuluu: Kappale joka saa sinut nauramaan?

Olen musiikkiasioissa vielä tosikkomaisempi kuin kirjojen suhteen: en yleisesti ottaen pidä hauskasta musiikista, enkä varsinkaan huumorimusiikista. Toki musiikki usein saa minut hyvälle tuulelle ja nauramaankin, mutta musiikki itsessään voi olla silloin  synkkääkin. Nauru syntyy ehkä vapautuneisuudesta tai elämänilosta - ei yleensä ainakaan huumorista. Mutta tässä kuitenkin yksi kappale, joka saa minut vilpittömästi hyväntuuliseksi:

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Rakastuin alkuvuodesta Haruki Murakamin Norwegian Woodiin, ja Mistä puhun kun puhun juoksemisesta vakuutti minut siitä, että Murakamilla on ainutlaatuinen ja ihastuttava kirjallinen ääni. Nyt kolmannen Murakamin kirjan luettuani uskallan jo kutsua häntä yhdeksi kaikkien aikojen suosikkikirjailijoistani.

Murakamihan on erityisen tunnettu todellisuuden rajoja venyttävistä, maagisen realismin piirteitä sisältävistä kirjoistaan, mutta minun kahdeksi ensimmäiseksi Murakamikseni valikoitui puolisattumalta varsin realistinen romaani ja omaelämänkerrallinen faktakirja. Tämä Sputnik-rakastettuni vie jo hiukan sinne outouden piiriinkin, vaikka kirja alkaakin suurinpiirtein normaaleissa merkeissä. Sputnikin alkupuoli muistutti minua itse asiassa vahvasti Norwegian Woodista, sillä tässäkin kirjassa on ristiinmenevää nuorta rakkautta, kirjoihin uppoutuva nuorukainen kertojana ja hiukan unenomainen tunnelma. Mutta siinä missä Norwegian Wood oli loppuun asti vain hiukan utuinen ja salaperäinen, Sputnik-rakastettuni lähtee loppupuoliskollaan paljon pidemmälle kummallisuuden poluille ja sekoittaa mukaan ripauksen painajaismaista kauhuakin.

"Kaiken tämän lopputuloksena oli, että ryhdyin jo nuorena vetämään näkymättömän rajan itseni ja muiden välille. Oli kysymys mistä tahansa, pysyttelin tietyn välimatkan päässä ja tarkkailin toisen ihmisen asennetta niin ettei tämä pääsisi lähemmäksi. En niellyt noin vain sitä mitä toiset minulle kertoivat. Ainoana intohimonani olivat kirjat ja musiikki. Kuten voitte arvata, vietin yksinäistä elämää."

Sputnikin kertoja on nuori opettaja K, joka on rakastunut opiskeluaikaiseen ystäväänsä Sumireen. Sumire pitää K:sta, mutta suhtautuu intohimoisesti vain päämääräänsä tulla kirjailijaksi - kunnes tapaa kauniin ja persoonallisen Miun. Miu palkkaa Sumiren jonkinlaiseksi henkilökohtaiseksi avustajakseen, ja naiset lähtevät yhdistetylle työ- ja huvimatkalle Eurooppaan. Sitten K saa puhelun Kreikasta: Sumire on kadonnut, ja Miu pyytää K:ta luokseen selvittämään asiaa.

Suunnilleen tuon verran tiesin Sputnikista ennen lukemista, enkä itsekään halua avata juonta yhtään enempää, sillä nautin lukiessani äärettömästi siitä kuinka tarina alkoi kääntyä aivan odottamattomille ja oudoille radoille. Ei niin, että tarina ja juoni olisivat Murakamin kirjan keskeisin piirre, sillä ainakin minulle olennaisinta on tunnelma ja se, kuinka Murakami tarinansa kertoo. Olen aikaisemminkin ylistänyt Murakamin tiivistä ja hiottua ilmaisua - kaunista kieltä jota lakoninen huumori ja elämän julmuudet elävöittävät. Murakamin tekstin lukeminen tuntuu niin hyvältä, ettei kirjan tahtoisi ollenkaan päättyvän. Mutta kyllä tarinakin kutkuttaa ja kiinnostaa, kaikessa arvaamattomuudessaan ja kummallisuudessaan, ja houkuttaa lukemaan eteenpäin.

Booksy kirjoitti omassa Sputnik-jutussaan seuraavasti:  "Murakamin symbolismi (jos se on sitä) pysyy aina hitusen sumeana. Sen voi aavistaa, mutta sitä ei todella tavoita. Mutta jotenkin se ei haittaa. Edes Sputnikin lopun monitulkintaisuus ei tunnu missään. Ihanaa. Tulee sellainen olo, että kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää, joskus voi vain heittäytyä nauttimaan." Voin allekirjoittaa joka sanan. Sputnikia lukiessa tuntui siltä, että melkein ymmärtää tapahtumien merkityksen, mutta sitten se merkitys taas pakenee. Ja samalla tuntuu, että jos sen merkityksen tavoittaisi, olisi jonkun suuren oivalluksen äärellä. Vähän niin kuin lukisi monimutkaista ja vaikeasti tulkittavaa runoa, jota ei aivan ymmärrä, mutta jonka kielestä ja tunnelmasta nauttii suunnattomasti.

Kaikesta oudosta hämäryydestään huolimatta Murakami tuntuisi olevan minulle sellainen kirjailija, jota luettuani näen maailman jotenkin kirkkaampana ja kauniimpana. (Esimerkiksi Carol Shields ja Jhumpa Lahiri kuuluvat samaan kategoriaan.) Vaikka kirjoissa on synkkyyttä - kuolema ja ihmisen pohjimmainen yksinäisyys tuntuvat olevan alati läsnä - niissä on myös kauneutta ja aistinautintoja: Sptunikissakin syödään, kosketetellaan, kylvetään auringossa ja kuunnellaan musiikkia. Kirja on samaan aikaan tyynen uneksiva ja hermostuneen levoton: se houkuttelee  rauhalliseen mietiskelyyn mutta myllertää mielen niin ettei hiljentyminen oikein onnistu.

"Unelmissa asioiden välillä ei tarvitse tehdä eroa, ei ollenkaan. Niinpä unelmissa on tuskin koskaan yhteentörmäyksiä. Ja jos onkin, ne eivät satuta. Todellisuus on toista. Todellisuus kirpaisee.
Todellisuus, todellisuus." 

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni joka lumoutui siinä määrin että ärtyi hetkeksi jopa lukemista häirinneille kissoilleen ja Margit jota kirjan outo arvoitus viehätti niin että loppupuoli oli pakko lukea yhdeltä istumalta.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni (Supuutoniku no koibito, 1999)
Englanninkielestä suomentanut Ilkka Malinen
Kansi: Jenni Tuominen, Jukka Pylväs
Tammi, 2003

Susan Coolidge: Katy koulussa

Halusin lukea vielä yhden kirjan Marian Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen ennen kuin se tämän kuun lopussa päättyy, ja päätin lukea tämän kirjan Susan Coolidgen Katy-sarjasta. Pidin Katy-kirjoista varsin paljon lapsena, vaikka ne eivät kaikkein rakkaimpien kirjojen joukkoon kuuluneetkaan - kenties varsin opettavaisen sävynsä vuoksi. Kirjoissa oli kuitenkin kaikenlaisia kiehtovia yksityiskohtia, jotka ihastuttivat minua lapsena niin, että ne ovat jääneet mieleeni elämään kuin osana omaa elettyä menneisyyttäni. Tämä sarjan toinen kirja oli aikoinaan suosikkini, ja siksi halusin nyt palata sen maisemiin.

Sarja kertoo Carrin sisarusten elämästä lapsuudesta aina aikuisuuteen asti. Kolmessa ensimmäisessä kirjassa pääosassa esiintyvä Katy on sisaruksista vanhin ja kerrassaan mallikelpoinen nuori neiti. Sarjan ensimmäisessä osassa hän tosin on aluksi äkkipikainen ja itsekäskin, mutta tapaturmaa seurannut pitkä sairastaminen koulii Katyn luonnetta niin että hänestä kehittyy auttavainen, kärsivällinen ja epäitsekäs kodinhengetär. Katy koulussa käynnistyykin siitä, että eräs sukulainen huolestuu Katyn liiasta aikuismaisuudesta ja juhlallisuudesta ja tuumii, että vuosi tyttökuolussa voisi tehdä Katylle hyvää. Katy ja tämän sisar Clover päätetäänkin lähettää sisäoppilaitokseen, jota kutsutaan Luostariksi.

Luostarissa sisarukset ystävystyvät vallattoman ja suositun Rose Redin kanssa, ja Rose onkin tässä kirjassa lähes yhtä suuressa roolissa kuin Katy. Ehkä juuri Rosen elämäniloinen ja kuriton hahmo oli yksi tärkeä syy siihen, että pidin lapsena tästä kirjasta niin paljon. Vaikka nuhteeton Katy on kirjan esimerkillinen sankaritar, Rose luultavasti vetoaa enemmän useimpiin nuoriin lukijoihin. Toinen kirjan vetovoimainen piirre oli sen sijoittuminen tyttökouluun, sillä olin lapsena ihastunut kaikenlaisiin sisäoppilaitoskuvauksiin: ne tuntuivat niin romanttisilta ankarine opettajineen, sääntöineen, tyttöjen omine huoneineen ja ystävyyssuhteineen. Coolidgen kirja ei juurikaan kuvaillut varsinaista opiskelua, mutta siinä oli yllinkyllin tyttöjen välistä ystävyyttä, kepposia sekä koulun arkisen elämän ja juhlahetkien kuvailua ihastuttaakseen kaikesta "vanhanaikaisesta" hurmaantuvaa pientä tyttöä.

Coolidgen kirjat ovat tosiaan hyvin opettavaisia, eikä tämä kirja ole mikään poikkeus. Monen kunnollisen sankarittaren tavoin Katya syytetään rikkomuksesta johon hän ei ole syyllistynyt, mutta hän vakuuttaa loppujen lopuksi omalla käytöksellään kaikki syyttömyydestään. Rehellisyyteen ja anteeksiantoon liittyvien teemojen lisäksi kirja kannustaa myös itsensä hillitsemiseen: Katyn ja Cloverin vastapuolena esitetään heidän Lilly-serkkunsa, joka on pinnallinen, tuomitsee ihmiset yhteiskunnallisen aseman mukaan ja harrastaa julkisia tunteenpurkauksia demonstroidakseen luonteensa herkkyyttä. Lukijalle tietysti tehdään selväksi, että tunteensa kätkevät ja hillityt Carrin siskokset ovat todellisuudessa tunteissaan paljon aidompia kuin teeskentelevä Lilly.

Kirjan opettavaisuus kiteytyy Katyn perustamassa yhdistyksessä, Hienolle Naiselle Sopimattoman Käytöksen Vastustamis- Yhdistys. Katy inhoaa suuresti sitä, että koulutytöt keimalevat läheisen poikakoulun oppilaiden kanssa, sillä hienon naisen ei pitäisi edes tervehtiä tuntemattomia miehiä, puhumattakaan siitä että tytöt saisivat jatkuvasti puhua pojista, tuijottaa heitä ikkunoistaan, kirjoitella viestejä tai harrastaa muuta flirttailua. Lilly-serkku kutsuu yhdistystä Pyhäksi Pystynokkayhdistykseksi, ja seurassa innokkaasti mukana oleva Rosekin ehdottaa piloillaan, että  seuran nimeksi tulisi Yhdistys Nuorten Miesten Sortamiseksi. Seura ottaa kuitenkin toimintansa vakavasti ja kirja opettaa että pojatkin pitävät itse asiassa enemmän vakavahenkisistä tytöistä, jotka eivät kujeile ja harrasta silmäpeliä - näinhän vanhat tyttökirjat useinkin haluavat meille opettaa, samoin kuin ne kertovat tytöistä parhaimpien pukeutuvan vaatimattomasti ja palkitsevan vääryydet hyvyydellä. Jotakin viehättävää tällaisessa idealismissa on, vaikka muistankin lapsena usein ärsyyntyneeni monien tyttökirjasankarittarien hyveellisyyteen.

Susan Coolidge: Katy koulussa (What Katy Did At School, 1873)
Suom. Kersti Bergroth
Kansi: Martta Wendelin
Otava, 1994

Francoise Sagan: Muuan hymy

Dominique on nuori opiskelija 1950-luvun Pariisissa. Ja hän elää juuri niin kuin kuvittelemme 50-luvun pariisittaren elävän: luentoja Sorbonnessa, ajan tappamista kahviloissa, savukkeita, Sartren lukemista, eksistentialismia. Dominique seurustelee puolihuolimattomasti Bertrandin kanssa, mutta rakastuu sitten tämän enoon, Luciin. Tosin kyynisyyden elämänasenteekseen omaksunut Dominique ei halua myöntää, että kyseessä olisi rakkaus vaan käyttää mieluummin sellaisia ilmauksia kuin "pieni seikkailu" ja "samanlaiset luonteet" kuvaillessaan suhdettaan Luciin.

"Minulla oli selviteltävänäni eräs noita nuoren tytön typeriä pikkuvaikeuksia, se sai minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Kyseessä oli vieläpä naimisissa oleva mies, toinen nainen, kokonainen pieni nelinpeli, joka alkoi Pariisin keväässä. Tein kaikesta tästä itselleni sievän, kuivan yhtälön - tai kyynillisen - miten vain. Kaiken lisäksi olin erittäin tyytyväinen itseeni. Hyväksyin kaikki nuo ikävyydet, nuo selkkaukset ja nuo tulevat nautinnon hetket, hyväksyin kaiken pilkallisesti etukäteen."

Dominique on näennäisen välinpitämättömyytensä alla täynnä nuoruuden epävarmuutta. Hänen tunteensa ailahtelevat huolettomasta hällä väliä -asenteesta iloon ja epätoivoon, mutta usein hän tarkkailee omia tuntemuksiaan hiukan ulkopuolisena, eikä osaa oikein suhtautua "todellisiin tunteisiin" - on parempi elää ilman niitä, hän päättelee. Lukija pystyy kuitenkin tulkitsemaan rivien välistä nuoren tytön epävarmuudet, toiveet ja pettymykset.

Muuan hymy on vallan viehättävä kirja, sellaisella hiukan raukealla ja hienostuneella tavalla. Kirja vie lukijan niin Pariisin baareihin viskilasillisten ääreen istuskelemaan, kuin loppukesän Cannesiin, suolaisen meriveden ja hiekan hyväiltäväksi. Pakostakin tulee mieleen, että tähän eivät pysty kuin ranskalaiset - tällaiseen hillittyyn eleganssiin, aistillisuuteen ja näennäisen tapahtumattomuuden merkityksellisyyteen. Näinkin kirjan mielessäni kuin mustavalkoisen ranskalaisen elokuvan, jossa jazz tai chansonit säestävät loputonta tupakointia ja kauniiden ihmisten lemmenleikkejä.

Tämäkin kirja on kesäisen lukumaratonini satoa, ja vaikka en enää muista kirjaa kauhean yksityiskohtaisesti, sen tunnelma ja erityisesti lukuhetki ovat jääneet voimakkaasti mieleeni. Kirjan ajatteleminen tuo heti mieleeni lämpimän kesäpäivän, tuulen iholla, auringon ja sen innostuksen jonka vallassa lukumaratonin aloitin. Suosittelenkin kirjaa erityisesti kiireettömänä kesäpäivänä luettavaksi - mieluiten veden äärellä, kalliolla tai hiekalla, auringon paisteessa. Sopii varmasti luettavaksi myös ensiapuna Pariisin ikävään.

Kirjan on lukenut myös Luru.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen.

Francoise Sagan: Muuan hymy (Un Certain Sourire, 1956)
Suom. Satu Waltari
Tammi, 1957

Amerikkalainen tyttö -kimppaluku: Ensimmäinen etappi

On kimppaluvun ensimmäisen puntaroinnin aika. Olemme nyt lukeneet kirjasta noin neljänneksen, ja ainakaan minulle ei ole vielä syntynyt kovin selkeää kokonaiskuvaa kirjan tarinasta tai henkilöhahmoista. Mutta sen osaan jo sanoa, että pidän kirjasta ja Fagerholmin tavasta kirjoittaa.

Hermoilin tämän kirjan lukemista aika paljon, koska olen joskus aloittanut Fagerholmin Diivaa, ja hyytynyt alkumetreillä, koska kirja tuntui melkein käsittämättömältä ja kovin raskaalta lukea. Nyt mietin, onko Diiva oikeasti tyyliltään kovin erilainen kuin tämä Amerikkalainen tyttö, vai olenko itse erilainen lukija kuin silloin aikoinaan. Sillä vaikka Amerikkalaisen tytön teksti on toki tietyllä tavalla haastavaa ja vaatii keskittymistä, se on minusta myös hyvin kiehtovaa ja nautittavaa. Pidän Fagerholin tavasta pyöritellä sanoja, sanoa sama asia monella tavalla, hyppiä tekstissä eteen- ja taaksepäin, niin että asiat toistuvat ja kertautuvat ja saavat uusia merkityksiä.

Heti kirjan alku oli vangitseva, kun esiteltiin henkilöhahmoja, ja melkein saman tien useamman heistä kerrottiin kuolevan pian. Miksi nuoret kuolivat - tappoivat itsensä tai murhattiin? Itse amerikkalaisesta tytöstä, Eddiestä emme ole vielä kuulleet kovinkaan paljoa. Tulemmeko kuulemaankaan, vai jääkö hän vain taustalla häälyväksi vaikuttajaksi? Toinen kuollut tyttö, Doris on jo muotoutunut selkeämmäksi hahmoksi, ja minusta hän vaikuttaakin aivan mainiolta iskulauseineen: "Toisen kuolo on toisen leipä." Aivan erityisesti minua kiehtoi Doriksen ja Sandran ystävyys - kahden hiukan kummallisen tytön, jotka leikkivät Amerikkalaisen tytön mysteeriä.

Mikään realistinen kertomus tämä kirja ei selvästikään ole. Siitä kertovat jo paikkojen ja ihmisten kutsumanimet. Seutu. Liejuisemman laidan talo. Pomminpamaus Pinky Pink. Ne ovat hauskoja ja kiehtovia ja luovat voimakkaita mielikuvia. Outoa ja epätodellista tunnelmaa lisäävät henkilöiden ennakkoaavistukset ja näyt, ja se ettei oikein tiedä, tapahtuvatko tietyt asiat todella vai ovatko ne henkilöiden sepitelmää. Pidin esimerkiksi kovasti siitä, kuinka eräässä välissä hiukan sivumennen huomautettiin, että Sandran äidin nimi Lorelei Lindberg oli Doriksen keksimä - tyttöjen Lorelei-leikkiä varten, ilmeisesti. Epätodellisesta tunnelmasta huolimatta tunnen myös kiinnostuvani henkilöhahmoista ja tarinasta, mikä on minulle aina tärkeää tällaisissa todellisuuden rajoja venyttävissä kirjoissa.

Kirja tuntuu hyvin runsaalta ja rönsyilevältä, ja jotenkin tuntuu että asioita jää lukiessa myös huomaamatta ja tajuamatta. En tiedä haittaako se, vaatiiko kirjan lukeminen tarkkaavaisuutta ja yksityiskohtien havaitsemista, vai onko tämä sellainen mysteeri jossa tunnelma on tapahtumia tärkeämpi. Tunnelmasta ainakin siis nautin tässä vaiheessa, enkä välttämättä kaipaakaan kirjalta vastauksia kaikkiin arvoituksiin - ainakaan tässä vaiheessa.

Tällaisia ajatuksia minulla heräsi ensimmäisestä neljänneksestä? Miten teidän lukuhetkenne ovat sujuneet? Onko lukeminen ollut helppoa vai haastavaa? Ovatko jotkut tietyt kohdat jääneet mieleen, ja onko henkilöiden joukosta noussut suosikkeja? Pidättekö Fagerholmin kirjoitustyylistä vai tuntuuko se vieraalta? Sana on vapaa!

Katja Kallio: Elokuvamuisti

Luin Elokuvamuistin osana kesäkuista lukumaratoniani - ja viime viikolla luin kirjan uudestaan, koska se oli minusta niin ihana. Ja kun kirjassa on viitisenkymmmentä lyhyttä elokuva-aiheista pakinaa, niistä läheskään jokainen ei yhdellä lukukerralla jää mieleen. Luulenkin, että elokuvamuistista voisi tulla minulle sellainen monia lukukertoja kestävä lohtukirja, jonka pariin voisi aina palata, kun masentaa, lukeminen ei suju, tai kun kaipaa jotakin suloista, haikeata, hauskaa ja lämmittävää luettavaa.

Kallio kirjoittaa elokuvista intohimoisen filmihullun näkökulmasta. Sellaisen, jolle elokuvat kietoutuvat osaksi elämää; joka katsoo suosikkielokuvansa yhä uudelleen ja uudelleen; ja joka suhtautuu mustasukkaisen omistavasti lemmikkielokuviinsa. Kirja on varmasti antoisinta luettavaa muille filmifriikeille, mutta uskoisin että satunnaisempikin elokuvankatsoja saa kirjasta paljon irti. Ja kirjaan voi varmasti samaistua myös jokainen, joka suhtautuu johonkin asiaan - vaikkapa kirjoihin! - intohimoisella rakkaudella.

"Elokuvan selittämätön paradoksi: Ne ovat ihmisten luomia maailmoja alusta loppuun. Ja kun ne ovat valmiita, ne siirtyvät kokonaan ihmisten ulottumattomiin. Niitä rakastaa kiihkeästi, palvovasti, mutta ne eivät rakasta takaisin. Ne ovat itseriittoisia ja välinpitämättömiä kuin tähdet taivaalla eivätkä välitä ihmisen kaipuusta. On kuin maaorja rakastaisi ruhtinatarta, joka on ikuisen järjestyksen mukaan niin paljon orjan yläpuolella ettei hänelle tulisi ikinä mieleen että tämä saattaisi rohjeta rakastaa häntä. Saati että hän koskaan alentuisi rakastamaan takaisin."

Osa Kallion jutuista sipaisee kevyesti jotakin yksittäistä elokuvaan tai tv-sarjaan liittyvää asiaa (kuten sitä että Kauneiden ja rohkeiden Brooke osaa näytellä synnyttämistä ilahduttavan uskottavasti), osa ei oikeastaan kerro lainkaan elokuvasta vaan käyttää vain jotakin elokuvakohtausta lähtökohtana esimerkiksi ihmissuhteiden pohdiskelulle. Jotkut pakinat keskittyvät tiettyyn elokuvaan, jotkut elokuvissakäymiseen tai yleisemmin elokuvan luonteeseen. Tämä vaihtelevuus tekee Elokuvamuistista virkistävän monipuolista  luettavaa. Kallio kirjoittaa oivaltavasti, hauskasti ja iskevästi: koko kirja olisi helppo ahmaista kerralla, mutta suosittelen silti nauttimaan sen hiukan pienempinä annoksina.

Koska olen itsekin filmifriikki, löysin Elokuvamuistista hurjasti tuttuja ajatuksia. Kuinka joihinkin elokuviin rakastuu hiukan vastahakoisasti, ajatellen että niiden rakastaminen on liian helppoa ja ilmeistä. Tai kuinka jotakin elokuvaa rakastaa niin paljon, että yrittää edes hetkeksi päästä elokuvan maailmaan sisälle, esimerkiksi kulkemalla ulkomailla samoja katuja joita rakkaassa elokuvassa tallataan. Ja kuinka on aina joku elokuva, joka vie elokuvaneitsyyden: sitä ennenkin on voitu rakastaa elokuvia, mutta sitten tulee joku filmi joka saa haukkomaan henkeä, jolle antaudutaan ja josta tulee oman maailmankuvan ilmentymä. Tai kuinka Sound of Musicin katsominen palauttaa katsojan aina takaisin siksi lapseksi, jolle Sound of Music oli ihaninta maailmassa.

Ei oikeastaan haittaa, ettei Kallion maku läheskään aina kohtaa omaani. En esimerkiksi ymmärrä hänen kiihkeää rakkauttaan Englantilaista potilasta kohtaan, puhumattakaan siitä että hyväksyisin hänen halveksuvan suhtautumisensa ihanaa Rakkautta ennen aamua -elokuvaa kohtaan. Mutta se ei haittaa, koska Kallio ymmärtää, mistä elokuvissa ja niiden rakastamisessa on kyse. Siksi voin elokuvamuistia lukiessani huokailla onnesta, nyökytellä hyväksyvästi ja tirauttaa muutaman kyyneleen.

Elokuvamuistin parissa on viihtynyt myös Luru.

Katja Kallio: Elokuvamuisti
Kansi: Anu Ignatius (suunnittelu), Katja Lösönen (kuva)
Otava, 2007

Riikka Pulkkinen: Vieras

"Ko-kong ko kong ko kong ko kong ko-kong"

Näin kirjoittaa Riikka Pulkkinen uudessa romaanissaan Vieras. New Yorkin metro kolisee.

Ruumiillisuus ja sen rajat on selvästi aihe joka kiehtoo Pulkkista. Kaikki hänen kolme kirjaansa käsittelevät ruumiillisuutta tavalla tai toisella, mutta Vieras on näistä kirjoista ensimmäinen, jossa tunsin ruumiillisuuden myös konkretisoituvan tekstissä. Kirja on täynnä makuja, ääniä, nautintoa, kärsimystä ja liikettä. Siinä missä Pulkkisen edellinen kirja Totta oli kauneudessaan niin eteerinen ettei se jättänyt minuun kovin suurta jälkeä kirjan kansien sulkeuduttua, Vieras tuli huomattavasti enemmän iholle ja ihon alle. On varmasti makuasia, millainen Pulkkisen kirja kehenkin eniten vetoaa: minulle Vieras oli selkeästi hänen paras ja koskettavin kirjansa. Se on rosoisempi kuin Totta, mutta hallitumpi ja aikuisempi kuin esikoinen Raja.

"Kuuntelin gregoriaanista kirkkomusiikkia, jotta varmasti tuntisin taivaallisen läsnäolon, kun se minua koskettaisi.
Tunnustelin armolahjaani, kutsuin sitä. Kutsuin Jeesusta ja Jumalaa ja enkeleitä.
Sanoin Jeesus Kristus. Kiitos Jeesus Kristus. Minun Herrani Jeesus Kristus, kiitos olkoon sinun valosi, kiitos että näytit minulle tämän tien.
Ei mitään."

Kirjan minäkertoja Maria on uskonkriisiin joutunut pappi, joka ottaa irtioton työstään ja arjestaan Helsingissä ja lähtee New Yorkiin kertomatta asiasta edes rakkaimmalleen (eli sietämättömimmälleen). New Yorkissa Maria tanssii, syö ja ajattelee. Uskoaan, juuriaan ja ruumistaan. Takautumien kautta kerrotaan Marian menneisyydestä: nuoruuden uskonnollisesta herätyksestä ja syömishäiriöstä sekä pienestä Yasmine-tytöstä, jota pastori-Maria yrittää suojella. Kolme tarinankaarta vuorottelevat luontevasti toisiaan täydentäen, mutta Vieraassa on kuitenkin kyse pikemminkin teemoista kuin kertomuksesta. Se käsittelee itsensä etsimistä, joka voi johtaa minuuden kadottamiseen. Se kertoo vierauden tunteesta, joka kenties on yksi ihmisyyteen erottomattomasti kuuluva ominaisuus. Ja se kertoo uskosta, uhraamisesta ja kärsimyksestä.

" - Minä pidän sinusta enemmän kun tanssit, hän tokaisee. - Silloin sinulla ei ole noita käsitteitäsi."

Minulle tuli Vierasta lukiessani sellainen olo, että Pulkkinen on uskaltanut heittäytyä ja leikitellä kirjailijana. Olla rohkeasti oma itsensä. Hän kujeilee kielellä, kirjoittaa välillä runomuodossa, hokee ja toistaa sanoja ja jopa vitsailee. Vieraassa on mukana hymyä ja ironian pilkahduksia, jotka tuntuivat äärettömän virkistäviltä Totan vakavuuden jälkeen.Vieras on myös hiukan outo kirja - kaikki ei tunnu aina aivan todelliselta Vieraan mystiikkaan ja symboliikkaan kallellaan olevassa maailmassa. Heittäytyminen näkyy minusta siinäkin, ettei Pulkkinen piilottele viehtymystään käsitteisiin ja filosofisiin pohdintoihin vaan ne ovat paljon näkyvämmin esillä kuin edellisissä kirjoissa.

Vieras ei varmasti ole kirja kaikkien makuun. Minä ihastuin siihen aika varauksettomasti. Pulkkisen kieli on edelleen kaunista ja hiottua, mutta minusta se tuntui nyt elävämmältä ja vivahteikkaammalta kuin aikaisemmin. Toisaalta voin hyvin kuvitella, että jostakusta se saattaa tuntua vain tekotaiteelliselta ja teennäiseltä. Minä tunsin keinuvani ja syöksyväni tekstin mukana: sitä teki mieli lukea ääneen. Pidin  myös äärimmäisyyksistä, nuoresta Mariasta joka haluaisi välittää valoa ympärilleen, uskonnollisesta tematiikasta ja tanssista.

Toisaalla: Jenni kiinnitti huomiota Pulkkisen uudistuneeseen kieleen ja kuvasi lukukokemusta mielenkiintoiseksi vaikka ei ehkä ihanaksi. Minna taas jäi kaipaamaan edellisten kirjojen ihanuutta, mutta löysi kirjasta myös paljon sellaista mistä piti. Hemulin mielestä kielelliset kokeilut palvelevat tarinaa.

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava, 2012

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Sieppari ruispellossa on nuorisokirjallisuuden klassikko - kirja jonka juoni ja henkilökuvaus olivat poikkeuksellisia kirjan ilmestymisaikaan, ja jotka jaksavat ihastuttaa yhä uusia sukupolvia tänäkin päivänä. Salingerin kirjassa absurdi huumori yhdistyy omaperäiseen, ajoittain jopa runolliseen kielenkäyttöön, vaikka kirja alkaakin varsin perinteisenä maalaispoika kaupungissa -kertomuksena.

Kirjan päähenkilö Holden Caulfied on pienen syrjäkylän poika, joka muuttaa New Yorkiin opiskelemaan. Holden on hiukan yksinkertainen nuorukainen, ja häntä onkin pidetty eräänlaisena esikuvana Winston Groomin Forrest Gumpille: Holden on samantapainen näennäisen yksinkertainen mutta pohjimmiltaan vilpitön ja tarkkanäköinen elämänfilosofi kuin Gump. Holden ei siis ole mikään ruudinkeksijä, mutta hän on päässyt collegeen baseball-stipendin ansiosta. Kirjan nimi "Sieppari ruispellossa" viittaakin hienosti sekä Holdenin maalaistaustaan että hänen unelmaansa pelata joskus ammattilaisena baseballin Major Leaguessa.

Kirjan alussa Holden saapuu New Yorkiin ja on ensi alkuun kovin hämmentynyt suurkaupungin ihmeellisestä ja moraalittomasta menosta. Myös sopeutuminen opiskelijaelämään on välillä vaikeaa viljapeltoihin ja hevosiin tottuneelle pojalle. Onneksi on baseball, joka tuo sisältöä elämään. Kirjan alkupuolella onkin monia baseball-kuvauksia, jotka antavat Salingerille myös tilaisuuden leikitellä erilaisille kirjallisuuden tyylilajeilla. Yksi luku on kirjoitettu kuin salapoliisikertomus, toinen on kuin kohtaus näytelmästä vuoropuheluineen. Näiden kohtausten huipennukseksi nousee legendaarinen jakso, jossa Holden kuvailee siepparin räpyläänsä runomitassa.

Kirjan käännekohta tapahtuu kirjan puolivaiheilla, kun Holden joukkuetovereineen lähtee ilman lupaa juhlimaan otteluvoittoa New Yorkin yöelämään. Viaton Holden kokeilee ensimmäistä kertaa elämässään alkoholia, ja myös huumeet astuvat mukaan kuvaan. Riehakas ilta alkaa poikamaisen vitsailun ja suunsoiton merkeissä, mutta saa hetki hetkeltä yhä surrealistisempia piirteitä. Holden näkee kummallisia näkyjä: hän keskustelee mielikuvituksessaan  kahden nunnan kanssa Shakespearen Romeon ja Julian syvimmästä merkityksestä ja kuvittelee itsensä luistelemassa Radio City Music Hallissa pukeutuneena ainoastaan pieneen turkisreunusteiseen taitoluisteluhameeseen.

Yön juhlimisen jälkeen Holden herää katumuksen ja pahoinvoinnin tunteisiin. Nuoruuden täydellinen viattomuus on iäksi mennyttä, mutta optimistinen Holden ei jää pitkäksi aikaa murehtimaan asiaa vaan kääntää tämänkin kokemuksen voitokseen. Kaikesta voi oppia, ja elämässä täytyy mennä eteenpäin: Holden muistelee yöllisiä näkyjään ja ymmärtää että tullakseen todella hyväksi sieppariksi hänen täytyy tuntea elämän valoisan puolen lisäksi myös sen pimeys. Sillä loppujen lopuksi baseball on kuin elämän itse: siihen sisältyy sekä hyvä että paha. Tämän optimistisen lopetuksen vuoksi toiset ovat pitäneet Siepparia päihteidenkäyttöön kannustavana romaanina, kun taas toiset pitävät lopetusta ironisena.

Pentti Saarikoski tavoittaa käännöksessään erinomaisesti niin Holdenin Etelävaltojen murteen kuin kokeellisten jaksojen kielelliset kikkailut ja runomuotoisten jaksojen loppusoinnutkin. Ei ihme, että käännös on kriitikoiden yksimielisesti ylistämä!

Lue kirjasta lisää täältä tai täältä.

J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa
120 s.