"Se oli surua kaikesta kuolemasta. Olin iloinen Mabelin onnistumisesta ja surin yksittäistä kaniinia. Kyykkiessäni ruhon äärellä tiedostin selvästi omat ääriviivani. Kaulukselle ropisevan sateen. Polven vihlonnan.Säärten ja käsivarsien naarmut, jotka olin saanut työntyessäni pensasaidan läpi, naarmut, jotka alkoivat kirvellä vasta nyt. Ja tiedostin terävästi ja sanattomast oman kuolevaisuuteni. Niin, minä kuolen."
Helen Macdonald on ollut kiinnostunut haukoista koko elämänsä. Hän on katsellut haukkoja, lukenut haukkakirjallisuutta ja lennättänyt haukkoja. Omaa haukkaa hän ei ollut kesyttänyt ennen kuin isän kuolema ja suuri suru kuljettivat Helenin matkalle Mabel-haukan kanssa.
Helen hankkii itselleen haukan ja omistautuu täydellisesti sen kasvattamiselle. Mitä haukan kesyttäminen vaatii? Haukan totuttamista ihmisiin ja inhimilliseen ympäristöön. Haukan huputtamista, jotta se saa olla rauhassa vieraalta ympäristöltä. Haukan pitämistä nälässä, jotta se oppii yhdistämään omistajan positiivisiin mielikuviin ruuasta. Jalkahihnoja, joilla kontrolloidaan haukan vangittua lentoa. Pakastinta täynnä kaniineja ja kyyhkysiä. Jatkuvaa pelkoa siitä, että haukka karkaa – että se ei palaakaan lentomatkaltaan Helenin käsivarrelle.
H niin kuin haukka on outo ja omalaatuinen kuvaus pakkomielteestä ja surutyöstä. Kirja herätää paljon ajatuksia erityisesti ihmisen suhteesta luontoon ja eläimiin siitä huolimatta (tai ehkä juuri siksi), että Macdonald itse enemmänkin kuvaa haukankasvatusta kuin analysoi sitä. Hän kuvaa yksityiskohtaisesti haukan kesyttämistä, ruokintaa, lennättämistä ja haukankasvatuksen historiaa, mutta sivuaa siihen liittyviä moraalisia tai filosofisia kysymyksiä vain muutaman kerran. Ja sitä enemmän tilaa jää lukijan ajatuksille, kysymyksille, ihmettelyllekin. En tiedä, kuinka tietoinen ratkaisu tämä on Macdonaldilta ollut, mutta mielestäni juuri tämä ajattelun jääminen lukijalle on kirjan parhaita puolia.
Ihminen käyttää luontoa ja eläimiä hyväkseen monin eri tavoin. Ihmisellä on myös taipumus inhimillistää luontoa, arvottaa sitä ja ladata erilaisilla merkityksillä. Jotkut eläimet ovat ihmiselle kumppaneita, toiset ruokaa, jotkut vihollisia. Luonto voi olla symboli nationalismille tai vapaudelle; ihminen voi nähdä eläimessä oman kuvansa tai yrittää muokata eläimestä kaltaistaan. Macdonald sivuaa kirjassaan ihmisen ja luonnon suhdetta hyvin monin eri tavoin, ja teemat jatkavat elämistään lukijan mielessä. Haukan vangitseminen ja kesyttäminen tuntuu vaistomaisesti väärältä tai ainakin arveluttavalta. Mutta voiko sitä kritisoida, jos itse pitää lemmikkejä tai käytää eläinkunnan tuotteita? Missä kulkevat rajat, joiden ylittäminen ei ole sopivaa?
Ihmisen ja eläimen suhteen lisäksi kirjassa on toki muitakin teemoja. Helenin surutyö kulkee koko ajan päällimäisenä: se on kirja ilmeisin ja tavallaan helpoimmin luettava kerros. Suuri osa on myös kirjailija T. H. Whitella, joka kirjoitti 1950-luvulla oman haukkakirjansa The Goshawk. White on Macdonaldille toisaalta alter ego, toisaalta jonkinlainen varoittava esimerkki. Whiten tarina tuo kirjaan oman erikoisen lisänsä ja alkoi kiehtoa yhä enemmän mitä pidemmälle sitä luin.
H niin kuin haukka oli kiistatta kiinnostava kirja, mutta en pitänyt kirjasta niin paljon kuin etukäteen uumoilin. Syynä ei ollut ristiriitaisia ajatuksia herättänyt aihe, vaan se että Macdonaldin kirjoitustyyli oli minusta ajoittain kovin raskassoutuinen, jopa pitkästyttävä. Teksti ei temmannut mukaansa. Toisaalta kirjassa oli kummallista lumovoimaa, kauneutta, jotakin vierasta ja kiehtovaa. Helen elää jonkin aikaa symbioosissa haukkansa kanssa, samaistuu siihen, uskoo melkein muuttuvansa haukaksi. Lopulta hän ymmärtää, että haukka on aina pohjimmiltaan jotakin vierasta, ihmisestä erillistä. Läpi koko kirjan tuntuukin kulkevan jonkinlainen vierauden ja erillisyyden teema, joka luo siihen pimeän mutta kiehtovan tunnelman.
Monipuolinen, monimutkainen lukukokemus.
Kirjan ovat lukeneet myös mm. Opus eka, Arja, Nanna, Katja, tuijata, Kirsi ja bleue.
Helen Macdonald: H niin kuin haukka (H is for Hawk, 2014)
Suom. Irmeli Ruuska
Kansi:Chris Wormell
Gummerus, 2016
