Johanna Sinisalo: Auringon ydin

"Joskus tarvitaan vain riittävän äänekäs ja vaikutusvaltainen ryhmä muuttamaan maailma sellaiseksi kuin sen jäsenet haluavat. Ryhmän ei välttämättä tarvitse olla edes kovin suuri. Riittää kun jotkut perustelevat omat henkilökohtaiset mieltymyksensä ainoaksi oikeaksi totuudeksi, ja äänekkyydellään saavat aikaan vaikutelman, että heidän takanaan on unohdettuja ja laiminlyötyjä massoja."

Johanna Sinisalo on ehdottomasti yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista kirjailijoista. Ennen päivänlaskua ei voi teki omalaatuisuudellaan minuun suuren vaikutuksen, ja ahdistavan intensiivinen Linnunaivot puolestaan on henkilökohtainen suosikkini Sinisalon tuotannosta.

Suhteeni Sinisaloon on kuitenkin ristiriitainen. Linnunaivot on oikeastaan ainoa Sinisalon kirja, josta olen varauksetta pitänyt. Kaikissa muissa kirjoissa on ollut jotakin, mikä on hiertänyt vähän vastakarvaan. Jotakin ärsyttävää. Joskus se on Sinisalon tapa kirjoittaa dialogia. Joskus se, että Sinisalo tuntuu asettuvan henkilöhahmojensa yläpuolelle: hän ikään kuin osoittelee lukijalle hahmojensa heikkouksia ja virheitä. Silti Sinisalo on niin kiinnostava ja hyvä, että annan ärsyttävyydet suurimmaksi osaksi anteeksi.

Auringon ytimeltä odotin paljon. Sukupuolierot ja sukupuolten välinen tasa-arvo kuulostivat sellaisilta aiheilta, joista Sinisalo saisi varmasti paljon irti. Ja varsin paljon hän irti saakin. Auringon ydin on vaihtoehtohistoria, jossa sukupuolten enemmistö on onnistuttu jalostamaan masko-miehiksi ja feminaisiksi. Maskoilla on valta – feminaiset eli eloiset ovat tyhjäpäisiä ja avuttomia naisia, joiden elämän päämääriä ovat rakkaus, avioliitto ja lapset. Epäkelvot yksilöt pyritään tunnistamaan jo varhaislapsuudessa: miinusmiehet ja morlokki-naiset kasvatetaan muista erillään ja steriloidaan. Huono aines kelpaa vain työväeksi, lisääntymään heitä ei päästetä. Kirjan päähenkilö Vanna on kuitenkin onnistunut huijaamaan järjestelmää: hän on morlokki, joka esittää onnistuneesti feminaista.

Asetelma on siis lupaavan herkullinen. Jotenkin en vain pystynyt tempautumaan mukaan Sinisalon luomaan maailmaan. Se tuntui minusta enemmän nokkelalta kuin todelliselta. Ehkä ongelma oli se, että Auringon ydin viittaa niin paljon meidän todelliseen maailmaamme. Sinisalo ripottelee tarinaansa viittauksia milloin miesasiamiesten älynväläyksiin, milloin maahanmuuttokriitikoihin, milloin 50-luvun kotirouvaihanteeseen. Näiden rinnastusten tunnistaminen on toki hauskaa, mutta en voi olla ajattelematta, että vähemmilläkin viittauksilla olisi pärjätty, jos kirjan oma maailma olisi ollut eheämpi ja vahvempi. En aivan pystynyt uskomaan tähän vaihtoehtoyhteiskuntaan, jossa pikkulapsetkin huijaavat viranomaisia. Totalitaariseksi harvainvallaksi kirjan maailmassa oli kovin vähän pelkoa ja vainoharhaisuutta.

Sekä sukupuolen että totalitarismin suhteen täytyy sanoa, että totuus on Sinisalon tarua ihmeelisempää. Ja pelottavampaa.

Auringon ytimen suurin ongelma minulle oli kuitenkin se, että sukupuoliteeman rinnalla suurta osaa näyttelee chili, joka kirjan maailmassa on kielletty ja huumaava nautintoaine. Laiton chili-kauppa, chili-riippuvuus ja chilin moniulotteiset vaikutukset ovat tässä vaihtoehtohistoriassa yhtä tärkeässä roolissa kuin sukupuoli, enkä rehellisesti sanottuna ymmärtänyt minkä takia. Tarinaan ja juoneen chili kyllä kietoutuu, mutta teemana se oli minusta epäkiinnostava. Jos voi puhua sukupuolesta, miksi puhua chilistä?

Muita kirjan lukeneita: Booksy, Salla, Aamuvirkku yksisarvinen, Linnea, Morre ja Arja.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin
Kansi: Miika Immonen
Teos, 2013 

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia

"Kirkkaalla säällä vuoristosolassa voi hyvässä lykyssä nähdä paikan, josta on lähtenyt viikkoja aiemmin. Yläniittyjen kukkarunsaus ja lumisten huippujen jylhyys luovat hurjia kontrasteja. Matkaaja tapaa vihelteleviä murmeleita ja seinämillä kiipeileviä gemssejä. Ilma on humalluttavan raikasta, hiljaisuus käsin kosketeltavaa, ja vuoren rinteellä voi kokea harvinaisen tunteen, että on täysin oman itsensä ja omien voimiensa varassa."

Johanna Sinisalon patikointi-aiheinen Salattuja voimia - Opas valoisille ja pimeille poluille on rakenteeltaan mielenkiintoinen. Se sisältää Sinisalon omia kokemuksia patikointireissuilta, novelleja jotka tavalla tai toisella liittyvät patikointiin sekä novelleja taustoittavia kommentteja. Kirjan lopussa on vielä Sinisalon kirjoittama laajahko opas aloitteleville patikoijille.

Rakastan kävelemistä, luonnossa kulkemista ja myös näistä asioista lukemista. Salattuja voimia ei kuitenkaan saanut minua aivan rakastumaan, mutta viihdyin ja viehätyin. Ongelmana kirjassa oli kuitenkin epätasaisuus. Pidin kovasti Sinisalon omista patikointimuisteluista, ja oli myös hauska lukea novellien selitysosioita, joissa usein kerrottiin, mikä tosielämän sattumus oli innoittanut novellin tarinan. Sen sijaan itse novellien laatu ja kiinnostavuus vaihteli. Mukana oli varsin mainioita tarinoita, mutta myös vähemmän mielenkiintoisia juttuja mahtui joukkoon. Novellienkin kohdalla huomasin nauttivani eniten niistä, joissa itse patikointi oli keskeisessä roolissa.

Suosikkitarinoitteni joukkoon kuului Sherpa Eva, jossa aloitteleva patikoitisija Laura joutuu vaelluksellaan turvautumaan tuntemattoman apuun. Novellissa ihastuttivat sekä kuvaus ääriolosuhteista ja luonnonvoimista joihin vaeltaessa voi törmätä, myös hyvin sinisalomainen ihmisluonteen heikkouksien ja pimeiden puolien kuvaus. Vielä syvemmälle pimeään sukeltaa mainio Fast Chuck, jossa kilpailuvietti saa erään vaeltajan liian voimakkaasti valtaansa. Myös Danten Jumalaista näytelmää mukaileva Divina Commedia: Inferno oli kiehtova. Sen sijaan kirjan pisin tarina ja niminovelli Salattuja voimia oli valitettavasti minusta yksi heikoimmista lenkeistä. Illanvietto, jonka aikana jokainen osanottaja paljastaa oman salaisuutensa on aiheena jokseenkin kulunut, eikä Sinisalo onnistu tuomaan asetelmaan mitään erityisen oivaltavaa. Patikointikaan ei näyttele tarinassa kuin sivuosaa.

Mutta Sinisalon omat vaelluskokemukset sen sijaan ovat täynnä henkeä ja innostusta. Pidin niiden lukemisesta siksikin, että näissä tositarinoissa oli yleensä hyvin lämmin tunnelma, mukavia "henkilöhahmoja" ja onnellinen loppu. Sinisalon fiktiossa tunnelma on jokseenkin synkkä eikä hänen henkilöhahmoihinsa useimmiten haluaisi tehdä läheisempää tuttavuutta. Siksipä olikin mukavaa lukea Sinisalolta myös tarinoita niiltä valoisilta poluilta.

Suosittelen kirjaa heille, joiden sydäntä lähellä patikointi on. Jos aihepiiri ei kiinnosta lainkaan, kirjan anti voi jäädä laihaksi. Itse luin innoissani myös lopussa olevan tietopaketin, ja tunsin kävelykuumeen kutittelevan jalkapohjiani.

Kirjan ovat lukeneet myös Jenni, Suketus ja Valkoinen kirahvi.

Johanna Sinisalo: Salattuja voimia. Opas valoisille ja pimeille poluille.
Teos, 2012