Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset

11-vuotias Rose katoaa olleessaan pyöräretkellä. Hänet löydetään etsintöjen jälkeen suuresta kuopasta, makaamassa jättiläismäisellä metallikämmenellä. Käden arvoitus jää moniksi vuosiksi ratkaisematta, kunnes 17 vuotta myöhemmin samainen Rose alkaa johtaa tutkimusryhmää, jonka tarkoitus on löytää puuttuvat osat esineestä, johon käsi on kuulunut. Rosen teorian mukaan maahan on tuhansia vuosia sitten haudattu enemmänkin ruumiinosia, ja yhdessä ne tulevat muodostamaan jättiläisen. Mutta mikä tarkoitus jättiläisellä on, ja miksi sen osat on haudattu maahan?

Sylvain Neuvelin Uinuvia jättiläisiä voisi kuvata kevyeksi viihdescifiksi. Siinä on varsin kiinnostava alkuasetelma, koukuttava rakenne ja tunnistettavasti tyypitellyt henkilöhahmot. Toki kirja myös loppuu pieneen cliffhangeriin, ja Uinuvat jättiläiset onkin trilogian ensimmäinen osa. Kieli tai tarina eivät tarjoa mitään erityisen omaperäistä, mutta kirjan lukaisee nopeasti pienenä välipalana.

Parasta kirjassa oli mielestäni sen rakenne. Tarina rakentuu haastettelupöytäkirjoista, raporteista, uutisista ja muista asiakirjoista. Suurimmaksi osaksi kirja etenee keskusteluina, joissa tutkijaryhmää haastattelee salaperäinen, nimettömäksi jäävä taustahahmo. Varsinkin kirjan alkupuolella tämä ratkaisu toimii hyvin ja pitää jännitettä kutkuttavasti yllä.

Tarinan edetessä kirjan tunnelma ja tarina tuntuvat hiukan lässähtävän. Tapahtumien kierrokset nousevat, mutta kiinnostavuus vähenee, kun tarinaan sotketaan suurvaltapolitiikkaa, ulkoavaruuden muukalaisia, romantiikkaa, juonittelua ja kommelluksia. Haastattelurakenne ei toimi lopussa aivan niin luontevasti kuin alkupuolella, koska henkilöhahmot joutuvat selittämään monisanaisesti, mitä ovat tehneet ja miksi. Myös jättiläisen arvoitus alkaa paljastuessaan menettää hohtoaan. Tämä on usein ongelma tarinoissa, jotka rakennetaan mysteerin ympärille: lukija saadaan odottamaan jotakin tajunnanräjäyttävää, ja loppujen lopuksi niihin odotuksiin voi olla vaikea keksiä mitään riittävän suurta ihmettä tarjottavaksi.

Uinuvista jättiläisistä ovat kirjoittaneet myös Laura, Ruusa, Henna, Raija, Pauline von Dahl, Mai Laakso ja Niina T..

Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset. Themis-kansioiden ensimmäinen kirja (Sleeping Giants, 2016)
Suom. Juha Ahokas 
Like, 2017

Satu Taskinen: Lapset

"On toisaalta vaikea sanoa, onko tämä ennakointia, koska se perustuu muistoihin, kokemukseeen. Joten ehkä kyse onkin muistamisesta. Muisto ja oletetut tulevat tapahtumat olisivat silloin sama asia. Uskoo katsovansa tulevaisuuteen kun katsookin tosiasiassa menneisyyteen. Sillä lauseella olisi selitettävissä selvännäkijöiden ammattikuva, ja luultavasti se onkin selitetty. Sillä ja joillakin lisälauseilla."

Mies on menossa tyttärensä luo, lapsenlapsia juhlistamaan. Kuulostaa yksinkertaiselta: ei tarvitse kuin lähteä töistä vähän aikaisemmin, hakea lahjat lapsille ja ajaa juhliin. Mutta matka ei suju suunnitelmien mukaan – se tuntuu tyssäävän heti työpaikan parkkipaikalle, jossa mies, Navid, vain istuu autossaan. Hikoiluttaa, huimaa, ajatukset harhailevat. Vihdoin mies pääsee liikkeelle, mutta matka sujuu takkuisesti, kaikenlaista mutkaa ilmestyy jarruttamaan etenemistä. Navid kulkee Wienin katuja kuin Leopold Bloom pitkin Dublinia ja antaa ajatustensa ajelehtia.

Tajunnanvirran myötä lukijalle paljastuu pikku hiljaa kaikenlaista Navidista ja tämän elämästä. Käy selväksi, ettei Navidilla ole kaikki ihan kunnossa. Terveys reistailee, vaimolle on tapahtunut jotakin, suhteet tyttäriin ovat etäisemmät kuin Navid toivoisi. Mies murehtii elämäänsä, valintojaan, läheistensä huolia ja maailman tilaa. Toisaalta hän iloitsee satunnaisista kohtaamisista, ystävällisyyden osoituksista ja lapsista – ennen kaikkea lapsista. Omista lapsistaan, lapsista joita hän opettaa työkseen, tuntemattomista lapsista, jotka nauravat hänelle ravintolassa.

Satunnaisista huomiosta, muistoista ja pohdinnoista muodostuu vähitellen kokonaisen elämän kuva. Navid on selvästi mies, joka pyrkii kohti hyvää mutta tekee virheitä kuten jokainen meistä. Joskus voi olla helpompaa olla hyvä ajatuksissa kuin teoissa. Joskus on helpompi tehdä hyvää vieraille ihmisille kuin läheisille. Periaatteessa hyvyys on yksinkertaista, käytännössä maailma, elämä ja ihmiset voivat tehdä siitä monimutkaista.

Lapset ei ole mitenkään eityisen vaikea kirja, mutta keskittymistä sen lukeminen vaatii. Kun luin kirjaa hiljaisuudessa omassa rauhassani, teksti soljui eteenpäin vaivattomasti, ja uppouduin kirjan maailmaan. Kaikenlainen taustahäly ja keskeytykset sen sijaan häiritsivät lukemista, ja ajatukset lähtivät heti harhailemaan. Lapset ei ole niitä kirjoja, joita voi vaivatta lukea, kun samassa huoneessa katsotaan televisiota – ei ollut ainakaan minulle! Sen sijaan se on erinomaista lukemista pitkiin rauhallisiin hetkiin, kun voi omistautua vain tekstille ja ajatuksille: silloin Lapsista tulee lähes meditatiivinen lukukokemus.

Kirjan ovat lukeneet myös Maisku, bleue, Arja, Omppu, Linnea, tuijata ja Jokke.

Satu Taskinen: Lapset
Kansi: Jenni Saari
Teos, 2017

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

 
"Vene kellui kaislikossa ja sudenkorennot säihkivät sen yllä äänettömässä elokuun helteessä. Juho Tiihonen nosti kiikarit silmilleen. Selkävesi kimmelsi, ja häikäisyn keskellä leijui kuin aineettomana hiekkarantainen saari. Idässä saaren taustalla kohosivat poutapilvien tornit. Hietasalo."

Kuopio-sarjan kuudennessa osassa tutut kirjalliset ystävämme ovat kerääntyneet sotakesän viettoon Kesäkallioon, Selma Kelon huvilalle. Eletään elokuisia hellekesän hetkiä hiostavine päivineen ja tummuvine iltoineen. Tomaatit kypsyvät, marjoista keitetään mehua ja auringosta kerätään voimia kestää jossakin lähistöllä odottava arki. Kesäpäivien keskellä sotakin tuntuu melkein unohtuvan – mutta todellisuudessa mieli ei pääse sotaa pakoon, vaan se vaikuttaa kaiken taustalla, niin lasten kuin aikuistenkin ajatuksissa.

Kähkönen on luonut Hietakehtoon hienon tunnelman, jossa raukea kesäinen rauha yhdistyy painostavaan huolen ja pelon tuntuun. Uhka pysyttelee taustalla, mutta ei voi olla vaikuttamatta ihmisten ajatuksiin ja tekoihin. Toisaalta sekä kesä että sota tuntuvat myös lähentävän ihmisiä ja murtavan perinteisiä muureja: herrasväki ja palvelijat, miehet ja naiset, lapset ja aikuiset joutuvat toimimaan yhdessä pienessä yhteisössään ja omaksumaan itselleen vieraita rooleja.

Kun suurin osa miehistä on sodassa, naisten on pakostakin tartuttava miesten töihin. Lapset kantavat aikuisten huolia ja pelkoja ymmärtäen niistä ehkä enemmän kuin aikuiset tajuavat. Miehet laitetaan keittiöpuuhiin, ja pikkutytöt saattavat haaveilla tähtitieteilijän urasta. Roolien sekoittuminen huipentuu kohtauksessa, jossa suunnitellaan naamiaisia. Hilda Tuomi saa ylleen herrasrouvan leningin, ja Selma Kelo pukeutuu housuihin ja lievetakkiin, ja kummankin olemukseen tulee jotain uutta, kätkössä ollutta.

Kähkönen piirtää henkilöhahmoja ja tunnelmaa hienovaraisesti, herkin vedoin ja rauhallisesti. Erot ja jälleennäkemiset rytmittävät kirjaa: jokaisella on joku joka on lähtenyt tai jättänyt. On sodassa kaatuneita omaisia, lapsensa hyljänneitä vanhempia, eronneita aviopuolisoita. Sota korostaa ihmisten pohjatonta yksinäisyyttä, mutta tarjoaa myös tilaisuuden lähentymiselle: sotaan lähtevät tai sodasta palaavat miehet kohtaavat lapsensa ja puolisonsa eri tavalla kuin tavallisessa arjessa. Hietakehdossa on riipaisevaa kaipauksen ja hauraan toivon tunnetta: jatkuisipa tämä kesä aina, se tuntuu sanovan. Voisinpa unohtaa kavalan maailman, ja viipyä hetken tässä.

Hietakehdon ovat lukeneet myös esimerkiksi Maija, Margit, Amma ja jaana.

Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Otava, 2012

Terveisiä KonMarille

Hei KonMari!

Luin juuri kirjasi Siivouksen elämänmullistava taika. Aivan aluksi minun on tunnustettava, että normaalisti tuskin lukisin siivousopasta. Mutta sinun kirjasi on valtava ilmiö. Pelkästään Suomessa kirjaasi myytiin viime vuonna 50 000 kappaletta, ja sen sanottiin yksinään pelastaneen laskussa olevan tietokirjamyynnin täydelliseltä romahdukselta. Ennen kirjasi lukemista olin jo lukenut siitä ties kuinka monesta blogi- ja lehtijutusta, ja seurannut sivusta tuttujen konmaritus-projekteja. Tällaisen joukkovillityksen synnyttävä kirja alkaa väistämättä kiinnostaa, joten minäkin halusin lukea mistä tässä kaikessa on kyse.

 Bloggaajan kirjahylly kaipaisi luultavasti konmarittamista.

Aluksi minun on sanottava, että olet mielestäni vähän hupsu. Suhtaudut siivoamiseen ja järjestämiseen kuolemanvakavasti. Väärässä mielentilassa järjestäminen on "erittäin vaarallista". On "kohtalokasta" karsia tavaroitaan väärässä järjestyksessä. Kun kuvailet koko elämäsi kestänyttä järjestelyvimmaasi, kerrot kuinka olet epätoivoissasi repinyt hiuksiasi, kun kotisi ei ole pysynyt siistinä, tai kuinka olet järjestelystä uupuneena nukahtanut kesken kaiken lattialle. Dramaattisuutesi nauratti minua läpi kirjan.

Mutta kirjasi ei ainoastaan naurattanut. Se myös ärsytti. Keskeinen osa siivousmetodiasi on tavaroiden karsiminen – toisin sanoen pois heittäminen. Kerrot monia esimerkkejä siitä, kuinka suuria määriä tavaraa asiakkaasi ovat heittäneet pois, enkä voi välttyä siltä vaikutelmalta, että äänessäsi on hiukan ylpeyttä siitä, kuinka suurista määristä on kyse: kerrot että "jätesäkkiennätys" on 200 säkillistä.

On varmasti totta, että ihmisillä on aivan liikaa tavaraa, ja suuri osa siitä on tarpeetonta. Mutta ratkaiseeko pois heittäminen tämän ongelman? Minua suorastaan ahdisti se, millaisia tavaramääriä kehotat heittämään pois kiitollisena ja tyytyväisenä siitä, että tavarat ovat opettaneet ihmisille ainakin sen, millaisia esineitä he eivät tarvitse. Puolustajasi sanovat, ettei pois heittäminen välttämättä tarkoita roskiin viemistä, vaan että he kierrättävät poistamansa tavarat. Totuus kuitenkin on, että kierrätyskeskukset ja kirpparit ovat pullollaan tavaraa, jota kukaan ei halua. Kierrättäminen on usein vain ongelman kiertämistä.

Sanot, että ihminen ei enää palaa tavaroiden hamstraamiseen, kun hän on kerran saanut kotinsa järjestykseen. Ehkä joidenkin kohdalla näin käykin, ja se on tietysti hyvä asia. Mutta luulen, että monille konmarittaminen on kuin laihduttamista: prosessi on tärkeämpi kuin päämäärä. Jos tavaraa alkaa taas kertyä, voi aina konmarittaa kotinsa uudelleen, koska se on hauskaa ja palkitsevaa. Ja sinäkin annat ihmisille luvan heittää pois esineitä, joiden kohdalla he eivät ole aivan varmoja sen tarpeellisuudesta, koska "voit aina ostaa uuden tilalle, jos kaipaat tavaraa". Tästäkin syystä hiukan epäilen, ettei kirjasi perimmäinen tarkoitus ole shoppailun vähentäminen.

KonMari, et taida olla nostalgiaan tapuvainen? Kehotat ihmisiä luopumaan menneisyydestään: kirjeistä, päiväkirjoista, lapsuuden esineistä. Valokuvista saa sentään rakkaimmat säilyttää. Mutta minun kaltaiseni ihminen saa muistoista iloa. Ja kuka olisi kirjoittanut esimerkiksi ihanan kirjan 50-luvun tytöt, jos me kaikki heittäisimme päiväkirjamme pois?

Olen arvostellut sinua aika paljon, mutta kyllä kirjassasi oli jotain kiehtovaakin. Nimittäin tavaroiden järjestäminen. Mutta minun on kysyttävä sinulta: miksi kirjassasi ei ole kuvia järjestetyistä kodeista? En nimittäin usko, että se järjestelyosiokaan olisi kiinnostanut minua niin paljon, jos en olisi jo ennen kirjan lukemista nähnyt esimerkiksi blogeissa kuvia KonMari-metodin mukaisesti viikatuista vaatepinoista.

Tiedän, että sinun mukaasi on aivan turhaa järjestää tavaroitaan, jos niitä ei ensin karsi. Suothan anteeksi, jos aion siitä huolimatta soveltaa joitakin järjestysvinkkejäsi, vaikka minulla ei ole aikomusta karsia omaisuuttani. En koe, että minulla olisi tavaraa ahdistavissa määrin, enkä haaveile sisustuslehtien kliinisistä, asumattoman näköisistä kodeista. Mutta ainakin vaatteiden kohdalla järjestysmetodisi voisi helpottaa elämää.

Pienenä salaisuutena voin kertoa, että päivittäiseen sukkakaaokseen kyllästyneenä järjestinkin jo sukkalaatikkoni. Tosin sitäkään en tainnut tehdä täysin oikeaoppisesti, mutta ei se (minusta) ole niin tarkkaa. Voi olla, että kokeilen taittelua myös muiden vaatteiden kohdalla.

Liisa

P.S. Kirjojen ystävänä haluan lisätä vielä yhden asian. En ikinä haluaisi elää kodissa, jossa 30 kirjaa olisi riittävä määrä. Sinun mukaasi ani harva "tavallinen ihminen" lukee kirjoja uudelleen. En siis ehkä ole tavallinen, koska olen lukenut monet kirjahyllyni kirjoista kahdesti, rakkaimmat jopa useammin.

En myöskään allekirjoita väitettäsi, että kirjojen kohdalla "luen sen joskus" tarkoittaisi "ei koskaan". Minun hyllyssäni kirjat saattavat odottaa lukemista pitkäänkin. Mutta lukunautinto saattaa olla sitäkin suurempi siinä vaiheessa, kun kirjaan tarttuu. Sinä saattaisit ilmaista asian jotenkin näin: uskon että jokaiselle kirjalle on oikea hetki saapua elämäämme – luemme kirjan juuri sillä hetkellä, kun tarvitsemme sitä eniten.

P.P.S. Huomasit varmaan, että kirjasi herätti ajatuksia. Kiitos siitä.

KonMarista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Amma, Linnea ja Maija.

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika (Jinsei ga tokimeku katazuke no maho, 2011)
Englannin kielestä suomentanut Päivi Rekiaro
Kansi: Satu Kontinen
Bazar, 2015/2016 

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet ja Neidonkenkä

Tuli sellainen olo, että pitää saada pienen tauon jälkeen lukea taas Kähkösen Kuopio-sarjaa. Poimin siis hyllystä sarjan neljännen osan Lakanasiivet, ja tunsin suurta jälleennäkemisen iloa tavatessani edellisistä osista tutut henkilöhahmot. Vanhojen tuttujen rinnalle Kähkönen tuo Lakanasiivissä myös monta uutta hahmoa ja nostaa sivuhenkilöitä aikaisempaa suurempiin rooleihin.

"Juopua. Tanssia. Miksi tosiaankin juuri se oli niin väärin, tällaisena aikana, jolloin jokaisen portin pieleen oli piirretty risti: tämä on ehken muraksi ja nuhjuksi menevä – ja jolloin jokaisen ohikulkijan otsassa oli musta merkki: tämän on äkkikuolema kumppanikseen varannut. Hilda laittoi ruusun rintapieleensä ja otti avaimen takkinsa taskusta. Hän ei ollut koskaan tanssinut, eikä enää tiennyt, miksi oli sen itseltään kieltänyt."

Lakanasiivet sijoittuu yhteen kuumaan kesäpäivään sotavuonna 1941. Ihmisiä painavat niin helle kuin väsymyskin: harva on nukkunut öitään kunnolla. Painostava tunnelma kulminoituu neuvostokoneiden pommitukseen, jota seuraavassa hädässä ja järkytyksessä ihmiset kohtaavat ja kadottavat toisensa, tekevät päätöksiä ja katsovat asioita uudesta kulmasta.

Kähkönen rakentaa yhden vuorokauden romaaninsa taiten. Tapahtumat ja tunnelma myötäilevät pommituksen dramatiikkaa: pysähtyneestä odotuksesta kuumeiseen toimintaan ja sitten rauhoittumiseen, jossa maistuvat niin suru kuin väkevä tunne elossa olemisesta. Voimia ja hermoja koetelleen päivän jälkeen väsyneet naiset voivat hetken istua rauhassa keittiössä, tanssia ja ottaa viinaryypyt.

Kirjan heikoin lenkki minulle oli uusi henkilöhahmo, tarinassa paljon tilaa saava kabareetanssija Mizzi. Verrattuna muihin, hyvin elävän tuntuisiin henkilöihin, Mizzin hahmo tuntui tarinalliselta ja ulkokohtaiselta. Piristäviä sen sijaan olivat yläluokkaiset herrasmiehet Mertanen, Kelo ja Lehtivaara, jotka kukin pohdiskelevat sotaa omasta kotirintaman miehen näkökulmastaan ja toimivat hyvinä vastavoimina sarjaa hallinneille työläisnaisille.

Paluu Kuopio-sarjan pariin tuntui niin hyvältä, että luin heti perään seuraavan osan, Neidonkengän.

"Tytön syytä, aina. Miehet olivat niin heikkoja, hyvän tytön piti osata varoa niitä. Mies kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja Mari valahti kylmäksi, niin kuin koko kesäinen notko olisi äkkiä hulvahtanut täyteen jäistä vettä, vyöryviä jäälohkareita ja puoleksi sulaa lumihyhmää."

Taas eletään sotakesää, nyt vuotta 1942. Sodasta on jo tullut osa arkea – sen ei enää odoteta loppuvan "ensi syksynä". On totuttu niukkuuteen ja perunankuorilla jatkettuun leipään. Kaupungilla liikkuviin saksalaisiin sotilaisiin on totuttu, tai yritetään tottua, vaikka äidit murehtivatkin tyttäriensä takia. Miten suojella nuoria naisia suomalaisten ja saksalaisten sotilaiden imartelevalta mutta vaaralliselta huomiolta?

Sota-ajan yksinäisyys nostaa esiin kaipauksen, halun ja himon tunteet. Maailmalla käydään sotaa, mutta Kuopion kaduilla, metisssä, ravintoloissa ja makuuhuoneissa rakastetaan. Naiset ikävöivät rintamalla olevia miehiään, tai miehen kosketusta ylipäänsä. Kotirintamalla solmitaan suhteita ja avioliittoja nopein päätöksin, kenties pelkoa ja ikävää karkoittamaan. Jopa Hilda Tuomessa heräävät sellaiset seksuaaliset tunteet, joita hän ei ole aikaisemmin kaivannut – tai sallinut itselleen.

Neidonkenkä on sotaromaani, jossa kerrotaan rintamalla käytävästä sodasta vain muutaman kappaleen verran. Sen sijaan Kähkönen kertoo lomalle saapuvasta sotilaasta, jonka täytyy tuoda lähiomaiselle viesti kuolemasta. Hän kertoo kotona odottavista puolisoista ja lapsista. Venäläisten sotavankien kohtelusta. Kähkönen kuvaa ajatuksia ja tunteita, joita sota ja sen motiivit ihmisissä herättävät. Kaiken tämän hän kertoo kauniilla kielellä, vakavasti, inhimillisyyttä vaalien.

Kähkösestä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Maria, Salla, Amma, Katja, Maija ja Jonna.

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Kansi/kannen kuva: Eino Mäkinen/Piia Aho
Otava, 2007/2010

Neidonkenkä
Kansi/kannen kuva: Paavo Poutiainen/Piia Aho
Otava, 2009/2010

Patti Smith: Ihan kakaroita

"Ilmassa oli värinää, kiireen tuntua. Kuusta se oli alkanut, entisestä etäisestä runosta. Nyt ihmiset olivat kävelleet sen pinnalla, tallanneet tuota jumalten helmeä kumipohjillaan. Ehkä kaikki oli vain havahtumista ajan hupenemiseen; oli vuosikymmenen viimeinen kesä. Toisinaan halusin vain heittää kädet ilmaan ja pysäyttää kaiken. Minkä oikeastaan? Kenties vain oman aikuistumiseni."

Kaksi nuorta 1960-luvun New Yorkissa. Tekemässä taidetta, haaveilemassa menestyksestä ja kuuluisuudesta, etsimässä itseään, rakastamassa toisiaan. Rahaa on vähän. Hot dog syödään puoliksi ja pariskunnalla on usein varaa vain yhteen museolippuun: se joka käy taidenäyttelyssä saa jälkikäteen kuvailla näkemänsä toiselle. Omaa taiteellista tietä etsiessään nuoret inspiroituvat niin menneisyyden taiteilijoista kuin aikalaisistaankin. Diego Rivera, William Blake ja Arthur Rimbaud ovat kotijumalia. Janis Joplin, William Burroughs, Sam Shepard ja Warholin Factoryn muusat liikkuvat samoissa piireissä. Jonakin päivänä myös nuo kaksi nuorta olisivat kaikkien tuntemia taiteilijoita. Mutta nyt he ovat vain Robert ja Patti - ihan kakaroita.

Patti Smithin muistelmateos keskittyy hänen elämäänsä Robert Mapplethorpen kanssa, pääasiassa aikaan ennen kummankaan kuuluisuutta. Patti kohtaa Robertin rakkauden kesänä 1967. Kummatkin ovat köyhiä ja vailla asuntoa – kumpikin haluaa taiteilijaksi. Robert piirtää ja rakentaa kollaaseja, Patti piirtää ja kirjoittaa runoja. He tunnistavat toisensa sukulaissieuluiksi ja lyöttäytyvät yksiin. Heistä tulee rakastavaiset, ja myöhemmin, Robertin löydettyä homoseksuaalisen identiteettinsä, elinikäiset ystävät. Ihan kakaroita on myös muistokirjoitus Robertille, joka kuoli aidsiin vuonna 1989.

Smith kertoo tarinansa suoraan ja koruttomasti. Mukana on runollisuutta ja varmasti myös romantisointia, mutta yleisvaikutelma on elämänmakuinen ja rehellinen, vailla elämänkertoihin usein liittyvää pullistelua ja ylidramaattisuutta. Antti Nylénin suomentamana teksti kulkee eteenpäin aidon ja uskottavan tuntuisesti, ja lukemista rytmittävät loputtoman kiinnostavat valokuvat Pattista ja Robertista. 

Kirja on ennen kaikkea kuvaus nuoruudesta, ajasta johon kuuluu enemmän unelmia ja etsimistä kuin tekoja. Siinä maistuvat nuoruuden toiveet ja kyyneleet, nauru ja pelottomuus. Tarinan loppupuolella saadaan hiukan kurkistaa sitä mainetta ja kunniaa, joka Smithin ja Mapplethorpen osaksi oli tuleva – ja loppu on Smithin haikea jäähyväislaulu ystävälle, ja kenties myös nuoruudelle.

Kirjan ovat lukeneet myös Erja, penjami, Arja, Marja-Liisa, Liina ja Omppu.

Patti Smith: Ihan kakaroita (Just Kids, 2010)
Suom. Antti Nylén
Kansi: David Mann
Siltala, 2014 

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

"Nouseva päivä litistyi junan huurteisia ikkunoita vasten, teksti valui Guylainin suusta ulos pitkänä nauhana, jota pilkkoi silloin tällöin hiljaisuus ja sitä säestävä liikkuvan junan kolina."

Guylain Vignolles vihaa työtään. Kirjojen kierrätyslaitoksessa Guylainin tehtävänä on käyttää makulointikonetta, jonka silppuaa myymättä jääneet kirjat uusien kirjojen materiaaliksi. Joka päivä muutama yksittäinen sivu kuitenkin pelastuu, ja näitä sivuja Guylain lukee ääneen aamujunassa matkallaan töihin. Eräänä päivänä hän löytää junasta muistitikun, joka kätkee sisälleen yksinäisen vessavahdin päiväkirjan. Vessavahdin tarinat tempaavat Guylainin mukaansa ja puhaltavat uutta henkeä hänen harmaaseen elämäänsä.

Lukija aamujunassa oli minulle sellainen kirja, jonka lukaisee nopeasti ja unohtaa lähes saman tien. Takakannessa kirjaa luonnehditaan aikuisten saduksi, ja juuri tuosta sadunomaisuudesta varmaan löytyy syy siihen, etten itse löytänyt kirjasta juurikaan tarttumapintaa. Saduissa tarinat etenevät usein varsin suoraviivaisesti, ja syvemmät merkitykset löytyvät pinnan alla piilevästä symboliikasta. Didierlaurentinkin tarinassa simppelin kertomuksen alta voi löytää piilomerkityksiä, mutta siinä missä perinteisissä saduissa symboliikka on kiehtovaa ja monitulkintaista, Didierlaurentin sanoma on sekä muodoltaan että merkitykseltään melko yksiviivaista.

Jos pitää tämän kaltaisista pienistä tarinoista, joissa arkiseen maailmaan sekoittuu hiukan satua, hiukan vinksahtanutta outoutta sekä omalaatuisia henkilöhahmoja, voi hyvinkin pitää myös Lukijasta aamujunassa. Varoituksen sanana on tosin sanottava, että kovin eriteherkille ihmisille tätä kirjaa ei voi suositella – sen verran paljon verta, oksennusta ja ulosteita tarinassa on. Minua sen sijaan vaivasi enemmän  kirjan yksioikoinen asetelmallisuus. Lisäksi "pienen ihmisen puolella" oleva kirja naureskelee oudon paljon ihmisten vioille ja puutteille.

Enemmän kirjasta ovat pitäneet ainakin Omppu, Henna, Nina ja Susa.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (Le Liseur du 6h27, 2014)
Suom. Kira Poutanen
Tammi, 2015

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

"Hän ajatteli: tältäkö näyttävät naiset, jotka surevat eivätkä pakene vaan jäävät kohdallensa. Näinkö paljon painaa elämä, kun se vastaan tulee ja syleilyynsä ottaa. Hän sipaisi tukkansa korvien taakse ja meni pesemään kasvonsa."

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan kolmannessa osassa eletään välirauhan aikaa. Uuden sodan uhka leijuu jo vahvana ilmassa, mutta silti ihmisten on jatkettava jokapäiväistä elämäänsä. Siitäkin huolimatta, että on vaikea löytää työtä, elintarvikkeet ovat kortilla ja kaikesta on pulaa. Elämän jatkuvuuden tunnetta varjostaa myös se, että moni aviomies, isä ja poika ei koskaan palannut talvisodasta. Ja kuka tietää, mitä kesä tuo tullessaan.

Tuomen perheessä Lassi alkaa saada taas otetta elämästä, kun taas Annan elinpiiri laajenee hänen ottaessaan työn uudesta ravintola Tatrasta. Hilda yrittää arkisen aherruksen lomassa tehdä tilejään selväksi menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa ja pohtii niin suhdettaan veljiinsä kuin kommunismiinkin. Suuremman maailman kaikuja Kuopioon tuovat varakas toimittajan rouva Selma Lehtivaara ja englantilainen herra Mulligan.

Jään ja tulen keväässä tarinaa kuljetetaan vuorotellen lukuisten eri henkilöhahmojen näkökulmasta. Siinä missä Mustat morsiamet oli selkeästi Annan tarina, on Jään ja tulen kevät enemmän kollektiivin kuvaus. Kirja kuvaa kaupunkia ja Tuomen perheen pihapiiriä, jossa ihmiset elävät yhdessä, toisiinsa vaikuttaen ja toisiinsa kietoutuneina. Samalla Kähkönen luo kaikista henkilöhahmoistaan eläviä ihmisiä – myös niistä joiden seurassa vain viivähdetään. Ja Tuomen perhe: heistä jokaiseen on kolmen kirjan myötä kiintynyt niin, että rinnassa aivan läikehtii heidän ilojaan ja surujaan seuratessa.

Naisnäkökulma on jälleen kerran hyvin vahva. Kähkönen kuvaa taitavasti erilaisia ja eri ikäisiä naisia ja puolustaa naisen oikeutta kokonaiseen elämään. Jään ja tulen keväässä Hilda Tuomi ottaa askelen kohti kokonaista elämää hankkimalla vihdoin oman huoneen. Ja Anna Tuomi lukee Minna Canthin Työmiehen vaimoa ja ajattelee: "siinä se on minulle aate. Että naisten pitää aina yrittää auttaa toisiansa, aina. Olkoon se sitten kuinka ratikaalia hyvänsä."

Jään ja tulen keväästä ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Booksy, Amma, jaana ja Salla.

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Kannen kuva: Otavan arkisto
Otava, 2004/2010

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

"Ja raudan lemu sieraimissaan hän avasi vintin oven, ja lähti astumaan portaita ylös, yksi askel, lapset, pojat ja tyttäret, itkut, huudot, riidat, iltarukoukset, hiusten kampaamiset, kengät, vaatteet, parsimiset ja paikkuut. Toinen askel, pyykit, raskaat märkinä, ne ylös vinttiin, askel, askel, hän jaksoi, vaikka ne painoivat tonnin, ruumis muisti jaksamisensa, hartiat muistivat, käsivarret muistivat, selkä, niska, polvet, reidet, pohkeet. Ne kantoivat, tuhannet kerrat, ja käsi tarttui avaimeen, kesän paahteessa kuumenneeseen, talven pakkasissa jäätyneeseen, hikinen käsi tarttui, väänsi, ja kämmeneen hiertyi raudan lemu, hikisen, karkean raudan lemu."

Luin pari kuukautta sitten Sirpa Kähkösen Kuopio sarjan ensimmäisen osan Mustat morsiamet, ja ihastuin kirjaan suuresti. En malttanutkaan kovin kauan odotella ennen kuin tartuin jo tähän seuraavaan osaan. Ja loputkin osat odottavat jo lukemista, sillä sain kaikki tähän mennessä ilmestyneet kirjat lainaan anopiltani, joka hänkin kuuluu Kuopio-sarjan ihailijoihin.

Mustat morsiamet kattoi kokonaisen vuosikymmenen ja kertoi Anna Tuomen kasvutarinan muoresta neidosta jo kolmekymppisenä kovia kolhuja saaneeksi naiseksi. Rautayöt on  aikatasollaan tiiviimpi mutta henkilökuvaukseltaan laajempi. Kirja kuvaa talvisodan jälkeistä kesää, jonka aikana uuden sodan uhka on jo ilmassa, vaikka edellisen sodan palasia vasta kerätään. Annan mies Lassi on sodan jäljiltä vetäytynyt puhumattomaan ja tekemättömään yksinäisyyteen. Sota on vienyt miehiä, myös Annalle hyvin läheisen Jalmari Tuomen. Ruuasta on pulaa, elintarvikkeet ovat kortilla, ja naiset muuttavat kukkatarhansa kasvimaiksi.

Anna on edelleen tapahtumien keskiössä, mutta nyt asioita katsotaan useammasta näkökulmasta. Tuomen perhe Hilda-kälystä aina Annan kaksosvauvoihin asti saa oman äänensä kuuluviin, ja erityisesti Hildan ja Annan suhde on herkullisesti kuvattu: naiset tuntevat toisiaan kohtaan niin kateutta kuin kunnioitustakin, niin vierautta kuin toveruuttakin. Naisten väliset suhteet ovat muutenkin kirjassa tärkeitä: Annan suhde anoppiinsa, kadonneeseen ystäväänsä Liljaan ja uuteen ystävään Helviin, joka on Karjalan evakkoja.

Tässäkin kirjassa Kähkönen kuvaa hienosti historiaa pienen ihmisen kautta. Sota varjostaa ihmisiä niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessakin, mutta kaiken keskellä on silti jaksettava tehdä ruokaa, pestä pyykkiä ja hoitaa lapset. Hallayöt uhkaavat perunasatoa, dementoitunut anoppi ei ymmärrä miksi kahvi ei maistu kahville, ja Anna miettii välillä, onko elämä tosiaan tässä. Haaveet jostakin suuremmasta ja paremmasta nousevat välillä väistämättä mieleen, mutta pohjimmiltaan Anna toivoo kuitenkin toivoo että lapset saisivat nukkua, ja vanahat mummot [...] ja että äitit voisivat perunoita hakea.

Kähkösen kieli on hienoa, ja hän onnistuu lataamaan yksinkertaisen arjen niin täyteen tunnetta, että lukiessani tunsin välillä pakahtuvani. Henkilöhahmoista tuli heti ensimmäisessä kirjassa niin läheisiä ja eläviä, että tunsin suurta iloa kun sain kohdata heidät uudelleen Rautaöissä. En tiedä kuinka kauan maltan odottaa seuraavaa kohtaamista.

Rautaöistä ovat lukeneet myös Booksy, Maija, Tessa, Maria, Morre, Suketus, Salla ja Amma.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt
Otava, 2002/2010

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

"Huoneeni elementit ilmestyivät näkyviin yksi toisensa jälkeen. Peite, kirja kädessäni, lamppu joka paloi yhä kelmeänä ohuiden ikkunaverhojen läpi suodattuvassa päivänvalossa.
Oli aamu. 
Olin lukenut koko yön.
Kolmattatoista kertomusta ei ollut."

Luettuani Sarah Watersin Vieraan kartanossa, huomasin että kirja oli muutamaankin kertaan yhdistetty Diane Setterfieldin Kolmanteentoista kertomukseen. Ja kuinka ollakaan: kun palautin Watersin kirjan ystävälleni, huomasin hänen hyllyssään Setterfieldin teoksen, ja pyysin saada lainata sen. En tiennyt Kolmannestatoista kertomuksesta etukäteen mitään, vaikka se onkin ollut suuri myyntimenestys: ainoa ennakko-odotukseni kirjasta oli siis jonkinlainen samankaltaisuus Watersin kanssa.

Jotain samaa kirjoissa kieltämättä on. Hitaasti rappeutuva kartano. Arvoitus. Goottilaisuus. Molemmat kirjat liikkuvat hiukan vanhahtavassa tarinaperinteessä, ja molemmat sijoittuvat sumuisiin, pimeisiin englatilaismaisemiin. Auringonpaiste ei juurikaan pääse valaisemaan näiden kirjojen tapahtumia.

Kirjoissa on kuitenkin myös eroavaisuuksi. Vaikka kumpaakaan ei voi kuvailla kerronnaltaan vauhdikkaaksi, on Kolmastoista kertomus selvästi dramaattisempi. Sekä tapahtumat että henkilöhahmot ovat reilummalla otteella piirrettyjä kuin Watersilla. Vieras kartanossa lumosi minut juuri sillä, että hyytävyys piili rauhalliselta vaikuttavan pinnan alla - Kolmastoista kertomus luottaa enemmän yllättäviin juonenkäänteisiin ja koristeellisiin henkilöhahmoihin. Pidin Watersin kirjasta ja tyylistä enemmän, mutta kyllä Kolmastoista kertomuskin oli viihdyttävää luettavaa.

Kolmannessatoista kertomuksessa kirjatoukka Margaret Lea saa tehtäväkseen kirjoittaa elämäkerran Englannin kuuluisimmasta kirjailijasta, Vida Winteristä. Lea matkustaa vanhan ja sairaan Winterin luokse, ja saa kuulla tarinan kaksosista, hulluudesta, Angelfieldin kartanosta, tulipalosta ja kotiopettajattaresta. Mutta mikä osa tarinasta on totta ja mikä kirjailijan sepitettä? Mikä on kadonnut Kolmastoista kertomus? Ja mitä ovat Lean omat vaietut salaisuudet?

Kolmannessatoista kertomuksessa oli paljon sellaista mistä pidin. Pidin hitaasta maailmasta, jossa lämmiteltiin kaakaomukillisten ja takkatulien ääressä kakkua syöden. Pidin kirjan tunnelmasta. Ja pidin kummallisista kaksosista, kotiopettajattaren tarinasta ja päähenkilön rakkaudesta kirjoihin.

Kirjassa oli myös piirteitä, jotka hiukan häiritsivät minua. Jotkut henkilöhahmot ja juonenkäänteet olivat minusta turhia. Jotkut toiset puolestaan liian karikatyyrimäisiä ja epäuskottavia. Erityisesti Aurelius oli minusta suorastaan piinaava hankilöhahmo: kiltti jättiläinen jolla on lapsen mieli hopeakiharaisen tukkansa kätkössä...Mielenkiintoni kirjaa kohtaan oli koetuksella aina kun Aurelius astui kuvaan.

Jossain vaiheessa minua alkoi myös ärsyttää se, että kirjassa toisteltiin lähes mantranomaisesti aina samoja kirjoja: Kotiopettajattaren romaani, Humiseva harju, Valkopukuinen nainen. Luulisi että suuren kirjojenrakastajan maailmassa olisi joitakin muitakin merkityksellisiä kirjoja. Kolmastoista kertomus viittaa tulipaloineen ja kotiopettajattarineen Jane Eyreen muutenkin niin usein, ettei kirjasta olisi tarvinnut ihan joka käänteessä muistuttaa.

Jotkut ovat kirjoittaneet pettyneensä kirjan loppuun, jossa irralliset juonenpätkät solmitaan liiankin siististi yhteen. Minuakin se hiukan häiritsi. Ei tosin niinkään Vida Winterin tarinan osalta, joka oli minusta varsin tyydyttävästi yhteensolmittu, mutta sivuhenkilöiden juonenpätkiä oli liikaa, eivätkä ne olleet kovin kiinnostavia.

Ylläolevasta voi ehkä saada sen kuvan, etten juurikaan pitänyt Kolmannestatoista kertomuksesta. Pidin siitä kuitenkin varsin paljon, vaikka tuskin kirja tulee mitenkään kovin syvällisesti painumaan mieleeni. Viihdyttävänä ja kevyehkönä välipalana kirja oli kuitenkin aivan nautittavaa luettavaa.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Leena Lumi, Morre, reeta karoliina, Zephyr sekä Sara.

Osallistun tällä kirjalla Totally British -haasteen Modern Women Writers -osioon.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus (The Thirteenth Tale, 2006)
Suom. Salme Moksunen
Tammi, 2007 

Sarah Waters: Vieras kartanossa

Löysin Sarah Watersin tänä keväänä. Silmänkääntäjä oli kiinnostanut jo pidempään, mutta ensimmäiseksi kirjastosta tarttui mukaan Yövartio. Ihastuin kirjaan ja hehkutin ympäriinsä, kuinka hienoa oli löytää uusi kirjailija, joka kirjoittaa viihdyttävää mutta silti laadukasta tekstiä. Luin melkein heti perään myös Silmänkääntäjän, joka ei minusta ollut aivan yhtä laadukas, mutta äärettömän kiehtova ja mukaansatempaava. Pidän Watersin kyvystä luoda ajankuvaa ja tunnelmaa ja kuljettaa tarinaa koukuttavasti. Historiallisissa romaaneissa on kaikuja mm. Dickensin ja Brontën sisarusten maailmoista, mutta esimerkiksi seksuaalisuuden kuvaus tuo kirjoihin selkeästi nykyaikaisen otteen - Waters kun on kuvannut kirjoissaan etenkin naisten välistä rakkautta. Joku arvostelija onkin kuvannut Watersia "lesboksi Charles Dickensiksi".

Watersin uusin kirja on kummitusjuttu ja psykologinen jännityskertomus - molemmat kuvaukset osuvat kohdilleen. Lukija saa kirjan aikana jatkuvasti arvailla, onko kyseessä yliluonnollisten ilmiöiden vai ihmismielen pimeiden puolien kuvaus. Waters on muissakin kirjoissaan herkutellut yllättävillä juonenkäänteillä ja johdatellut lukijaa tahallaan harhaan: tässäkin kirjassa luulin muutaman kerran olevani ratkaisun jäljillä, mutta sain huomata kirjailijan olleen taas pari askelta edellä. Vieras kartanossa vahvistaa entisestään kuvaa Watersista taitavana juonenpunojana ja menneiden aikakausien henkiinherättäjänä, vaikka Yövartio säilyykin edelleen henkilökohtaisen Waters-listani ykkösenä.

Kirjan perusasetelma on yksinkertainen: työväenluokasta ponnistanut tohtori Faraday on lapsuudestaan asti ihaillut vanhaa Hundreds Hallin kartanoa. Muutaman sattuman kautta hän tutustuu kartanon nykyiseen isäntäväkeen, Carolineen, Roderickiin ja näiden äitiin. Vähitellen kartanossa alkaa tapahtua selittämättömiä ja kammottaviakin asioita, ja samalla Faradayn elämä tuntuu liittyvän yhä tiukemmin kartanon ja sen ihmisten kohtaloihin. Tästä lähtökohdasta Waters rakentaa jännitystarinan, joka on näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta täynnä lukemattomia kiehtovia yksityiskohtia.

"Kerroin mahdollisimman lyhyesti kaiken, mitä hänen veljensä oli tunnustanut minulle edellisenä iltana lääkevarastossa. Caroline kuunteli kasvavan kauhistuksen vallassa - ja samalla minusta näytti, että hän alkoi ymmärtää jotakin, aivan kuin kertomuksessani olisi ollut jokin karmea logiikka, josta hän olisi saanut johtolangan synkkään, tähän asti käsittämättömään arvoitukseen."

Vierasta kartanossa on luettu blogeissa melko paljon. Toiset ovat pitäneet kirjaa liian pitkänä ja hidastempoisena. Minä taas olen enemmän Susan ja Anna Elinan linjoilla: verkkainen tahti ei minua haitannut vaan enemmänkin kiehtoi ja veti sisälle kirjan maailmaan. Tosin pidän usein muutenkin kirjoista, joissa tapahtumia ei juoksuteta eteenpäin vaan keskitytään tunnelman luomiseen ja maalataan yksityiskohtainen kuva kirjan maailmasta ja henkilöistä. (Tai kuten joku asian vähemmän hienostuneesti ilmaisi: pidän jaarittelevista kirjoista.) Itse asiassa hiukan pelkäsin, että Vieras kartanossa olisi loppua kohti muuttunut liian nopeatempoiseksi ja rymisteleväksi. Mutta Waters säilyttää loppuun asti hienovaraisen ja piinaavan tunnelmansa: tarinan värit tummuvat ja tapahtumat muuttuvat yhä kierommiksi, mutta kirja ei ilokseni missään vaiheessa saa mitään toimintajännärin luonnetta. Ja kuitenkin luin viimeisiä sataa sivua paikoilleni liimautuneena ja viimeinen kappale säi kylmät väreet kulkemaan koko ruumiini läpi.

Liiallisen toimintapitoisuuden lisäksi inhoan tämäntyyppisissä kirjoissa liiallista selittämistä. Waters ei syyllisty siihenkään, vaan jättää lukijalle juuri sopivasti tulkinnanvaraa. Kirjan jälkeen en jäänyt pohtimaan ainoastaan mahdollisten yliluonnollisten tapahtumien arvoitusta vaan myös henkilöhahmoja, sillä myös heidän motiivinsa ja mielenliikkeensä ilmaistiin usein vain rivien välissä. Lukuhetket-blogissa on keskusteltu siitä, ettei kirjan henkilöhahmoista opi pitämään. Henkilöt eivät kieltämättä tässä kirjassa ole kovin rakastettavia - kaikilla heistä tuntuu olevan omat heikkoutensa ja synkät salaisuutensa, enkä itsekään ehkä sanoisi pitäneeni heistä - paitsi ehkä Carolinesta, johon tunsin monesti samaistuvani. Mutta kiehtovia hahmot minusta olivat: jopa tohtori Faraday, joka alussa vaikuttaa perinteiseltä "syrjästäkatsojalta", jonka tehtävä on vain kertoa tapahtumista lukijalle, paljastuu  tarinan edetessä paljon moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin aluksi luulisi.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (The Little Stranger, 2009)
Suom. Helene Bützow
Tammi, 2011

Avaan tämän kirjan myötä myös Karoliinan Totally British -haasteen, ja sijoitan kirjan Modern Women Writers -osioon.