Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

"En nyt ymmärrä teitä, sir. Vaikka surmaamme tänään joukottain sakseja, niin sotureita kuin lapsiakin, heitä on vielä paljon enemmän ympäri maata. Heitä tulee idästä, heitä saapuu laivoilla rannikoillemme, he rakentavat koko ajan uusia kyliä. Tämänpäiväiset tekomme tuskin murtavat vihan kehää, ne pikemminkin takovat sen raudaksi. Menen nyt setänne luokse ilmoittamaan, mitä olen nähnyt. Haluan nähdä hänen kasvoistaan, uskooko hän Jumalan hymyilevän suopeasti teoillemme."

Kuningas Arthur on ennen kuolemaansa onnistunut rakentamaan Englantiin hauraan rauhan. Saksit ja keltit elävät keskenään sovussa, vaikka pientä kyräilyä ja epäluuloa leijuukin ilmassa. Mutta ilmassa leijuu muutakin: omituinen sumu tuntuu sekoittavan ihmisten mielen ja vievän heidän muistonsa. Sen huomaa myös vanha kelttipariskunta, Axl ja Beatrice. Pariskunnalla on hämäriä muistikuvia nyt jo aikuisesta pojastaan, mutta aina he eivät ole varmoja, onko poikaa koskaan ollutkaan. Kaikesta huolimatta he eräänä päivänä päättävät lähteä etsimään poikaa, jonka he uskovat asuvan läheisessä kylässä.

Matkallaan Axl ja Beatrice kohtaavat saksilaisen soturin, lohikäärmeen puremasta haavoittuneen pojan ja vanhan Pyöreän pöydän ritarin. Viisikon tiet risteilevät ja kohtaavat – jokin tehtävä tai kohtalo tuntuu vievän heitä samaan suuntaan. Matka on vaikea, ja sitä viivyttävät niin vihamieliset sotilaat kuin häijyt keijukaiset ja salaperäiset munkkiveljetkin. Tarina liikkuu vahvasti muinaisten tarujen ja legendojen maailmassa.

Haudattu jättiläinen on hiukan raskaslukuinen, luultavasti tarkoituksellisesti. Henkilöhahmot puhuvat toistensa ohi ja toistelevat samoja asioita. Tarina etenee hitaasti mutta ottaa välillä harppauksia ajassa eteen- ja taaksepäin. Tapahtumat saattavat tuntua irrallisilta ja oudoilta, kunnes osa niistä saa selityksensä kirjan edetessä. Kaikki tämä tuntuu kietovan lukijan samanlaiseen sumuun, jossa henkilöhahmot vaeltavat.

Ishiguro pitää kuitenkin mielenkiinnon yllä ripottelemalla matkan varrelle jatkuvasti pieniä vihjeitä henkilöhahmoista ja heidän menneisyydestään. Pikku hiljaa tunnelma tiivistyy, ja kirjan loppu on vangitseva ja itkettävän kaunis.

Haudattu jättiläinen on sadunomainen, ja satujen tapaan siinä on vahvaa vertauskuvallisuutta. Lukiessa voi miettiä, mitä esimerkiksi muistamattomuuden sumu tai nukkuva lohikäärme symboloivat. Mikä on haudatu jättiläinen tai salaperäinen lautturi? Tarinaan kytkeytyy myös paljon Ishigurolle tyypillisiä teemoja muistamisesta, yksilön vastuusta ja kuolevaisuudesta. Erityisen tärkeään rooliin nousevat muistot ja unohtaminen. Voiko unohtaminen joskus olla arvokkampaa kuin muistaminen, vai löytyykö ihmisen elämän merkitys juuri muistoista? Voiko anteeksi antoa olla ilman muistamista, vai edellyttääkö se nimenomaan unohtamista?

Tietyn raskassoutuisuutensa vuoksi Haudattu jättiläinen ei nouse aivan suosikikseni Ishiguron tuotannosta, mutta erinomainen ja hurjan mielenkiintoinen kirja tämä silti on. Sellainen, jonka tunnelma ei ehkä lukuhetkellä hurmaa, mutta joka säilyy mielessä pitkään.

Haudatusta jättiläisestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Arja, Kaisa Reetta, Ulla, Katja, bleue ja Sari.

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015)
Suom. Helene Bützow
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi, 2016

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

"Mutta sallikaa minun palata tuohon suuresti kiinnostavaan kysymykseen, kysymykseen jota puimme mielellämme silloin kun iltojamme eivät pilanneet lörpöttelyllään henkilöt, joilta puuttui kaikkinainen syvällinen näkemys ammatistamme; toisin sanoen kysymykseen: millainen on suuri hovimestari?"

Kesällä 1956 Darlington Hallin hovimestari herra Stevens päättää pitää pienen loman. Stevens lainaa työnantajansa auton ja lähtee ajelemaan Devoniin ja Corwalliin, tutustumaan Englannin maaseudun nähtävyyksiin. Ennen kaikkea hän kuitenkin haluaa matkallaan tavata neiti Kentonin, joka palveli aikoinaan taloudenhoitajana  Darlington Hallissa. Matkansa aikana Stevens muistelee aikaa jolloin hän ja neiti Kenton työskentelivät yhdessä lordi Darlingtonin palveluksessa. Aikaa jolloin Stevens seurasi kulisseista, kuinka hänen isäntänsä suunnitteli yhdessä vieraidensa kanssa Euroopan tulevaisuutta. Ja aikaa jolloin hänellä oli tapana istua päivän päätteeksi iltakaakaolla neiti Kentonin huoneessa.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on verkkainen ja melankolinen kuvaus miehestä, jonka elämä on omistettu täysin työlle. Stevens tavoittelee suuren hovimestarin arvoa ja on valmis uhraamaan henkilökohtaisen elämänsä ammattiylpeyden alttarille. Myös omat mielipiteet ja ajatukset ovat toissijaisia isäntää palveltaessa: Stevens haluaa uskoa, että antamalla itsensä ja lahjansa suuren miehen palvelukseen, hovimestari voi palvella koko ihmiskuntaa.

Ishiguro on onnistunut luomaan hovimestari Stevensissä traagisen mutta syvästi inhimillisen hahmon. Stevens on koko elämänsä  tavoitellut arvokkuutta – ominaisuutta jonka hän uskoo olevan paitsi suuren hovimestarin, myös suuren ihmisen tärkein ominaisuus. Suurena hovimestarina hän on myös halunnut palvella uskollisesti suurta isäntää, miestä jossa ruumiillistuvat jalot ja ihailtavat piirteet. Uskollisuus, arvokkuus, ammattiylpeys: nuo johtotähdet ovat viitoittaneet Stevensin tietä.

Mutta mitä Stevensin arvojen takaa paljastuu? Unohtaako Stevens suuruuteen pyrkiessään joitakin tärkeämpiä elämänarvoja? Arvokkuus, jota Stevens niin määrätietoisesti tavoittelee, voi ulkopuolisen tarkkailijan silmissä näyttää vain suojakuorelta tai pakopaikalta. Onko Stevensin arvokkuus lopulta vain keino välttää elämän kipupisteet, liittyivätpä ne sitten ihmissuhteisiin tai moraalisiin kysymyksiin? Entä voiko uskollisuutta vannova palvelija kieltää isäntänsä tai kyseenalaistaa tämän valinnat?

Turhautunut neiti Kenton kysyy kerran Stevensiltä: "Herra Stevens, miksi miksi miksi teidän täytyy aina teeskennellä?" Juuri tässä kenties onkin Stevensin tragedian ydin: hän ei uskalla ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan rehellisesti vaan teeskentelee, ennen kaikkea itselleen. Sisimmässään hän luultavasti tietää totuuden mutta peittää sen erilaisten selitysten ja kietoilmaisujen taakse. Mutta vaikka Stevensin elämä valintoineen saattaa näyttäytyä surullisena tai tragikoomisena, Stevens on henkilöhahmona myös samaistuttava.

Pitkän päivän ilta sopii erinomaisesti Lukulampun kesäkirjahaasteen kategoriaan "kirja joka tekee minulle hyvää". Se tekee hyvää tietysti sen takia, että Ishiguro kirjoittaa niin ihastuttavasti, kätkien yksinkertaisen tarinan ja hillityn pidättyväisen kerronnan alle suuria ajatuksia ja tunteita. Kirjan haikea tunnelma rauhoittaa mielen. Pitkän päivän ilta tekee hyvää myös esittämällä tärkeitä kysymyksiä moraalisista valinnoista ja ihmisen vastuusta. Ishiguron kirja oli lukukokemuksena minulle lähes täydellinen, se tarjosi ravintoa niin järjelle kuin tunteellekin.

Moni bloggaaja on lukenut Pitkän päivän illan, muiden muassa Amma, jaana, Katri, Kaisa Reetta, bleue ja Katja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989)
Suom. Helene Bützow
Kansi: René Magritten maalaus Opettaja
Tammi, 1990/1994

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Aivan aluksi varoituksen sana. Moni lukija on sitä mieltä, että Ole luonani aina on lukukokemuksena parhaimmillaan, jos kirjasta ei tiedä etukäteen mitään. Vaikka en aio tässä blogijutussa mitään hurjia juonipaljastuksia tehdä, en myöskään osaa kirjoittaa tästä kirjasta niin kieli keskellä suuta, etten paljastaisi yhtään mitään juonesta tai teemoista. Jos siis haluat lukea kirjan aivan puhtaalta pöydältä, ei ehkä kannata lukea eteenpäin.

 
Itse en osaa sanoa, millaista olisi lukea Ishiguron kirja tietämättä siitä mitään, sillä näin kolme vuotta sitten kirjasta tehdyn elokuvan. Ennen elokuvaa olin myös  lukenut muutaman arvostelun, joiden pienten vihjeiden perusteella olin arvannut muutaman olennaisen asian tarinasta. Tämä ei kuitenkaan mitenkään pilannut katsomiskokemusta, ja ihastuin elokuvaan suuresti. Päätin myös heti, että luen kirjankin, kunhan elokuvan muisto on hiukan haalistunut.

Kirjan tarina oli siis tuttu, kun lähdin lukemaan: elokuva on pääpiirteissään hyvin uskollinen kirjalle. Kirjassa salaisuudet kuitenkin paljastetaan hitaammin kuin elokuvassa, ja lukija saa käyttää omaa päättelykykyään vihjeiden kokoamisessa. Uskonkin, että lukukokemus olisi melkoisen huikea, jos kirja tosiaan saisi lukea puhtain mielin, mutta huikea oli omakin kokemukseni vaikka tunsin juonen, teemat ja salaisuudet. Ishiguron kerronta vangitsi mieleni täysin, luin kirjan vuorokaudessa koska en vain malttanut laskea sitä käsistäni, ja se nousi välittömästi suurimpien kirjasuosikkieni joukkoon.

"Ajaessani maaseudulla näen vieläkin paljon sellaista, mikä tuo mieleeni Hailshamin. Kun ohitan jossakin usvaisen pellon kulman, kun ajan alas laaksoon ja näen ison rakennuksen häämöttävän kaukaisuudessa tai kun huomaan vaikkapa poppelirivistön kukkulan rinteellä, ajattelen mielessäni: "Ehkä se on tuo! Minä olen löytänyt sen! Tuo on varmasti Hailsham!" Sitten tajuan sen mahdottomaksi, ajan eteenpäin ja ajatukseni siirtyvät muihin asioihin."

Ishiguro kuvaa vaihtoehtotodellisuutta, joka sijoittuu lähimenneisyyteemme. Tarinaa kertoo 31-vuotias Kathy H., joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä parhaita ystäviään Tommya ja Ruthia. Kolmikko varttui Hailshamin sisäoppilaitoksessa, jolla on tietty maine: vielä aikuisenakin Kathy huomaa, että entinen Hailshamin oppilas voi saada osakseen niin ihailua kuin kateuttakin. Hailshamin opetuksessa korostettiin luovuutta ja taideaineita ja oppilaat saivat usein kuulla olevansa aivan erityisiä tapauksia. Jotakin kummallista koulussa kuitenkin on: oppilailla ei tunnu olevan mitään siteitä ulkomaailmaan, opetuksessa on outoja piirteitä ja asioista kerrotaan mutta ei kuitenkaan kerrota.

Ole luonani aina on hienoisia scifipiirteitä sisältävä dystopia maailmasta, jossa ihmisten pyrkimys kohti terveyttä ja hyivnvointia (ehkä jopa kohti ikuista elämää) on luonut eriarvoisen, moraalisesti arveluttavan yhteiskunnan. Ishiguron luoma maailma on ahdistava ja kylmä, mutta myös hyvin arkinen ja tunnistettavakin. Perimmiltään Ole luonani aina onkin kuvaus ihmisyydestä ja ihmiselämän rajallisuudesta. Se kysyy, mikä elämässämme on arvokasta ja kannustaa pohtimaan vastuuta, moraalia, rakkautta ja kuolemaa.

Ishiguron kerronta on hyvin hillittyä ja vähäeleistä. Pinnalta katsottuna se saattaa tuntua jopa kylmältä, mutta pinnan alla voi aistia pakahduttavan suuria tunteita. Kathy kertoo asioista toteavasti, ikään kuin tarkkailijana silloinkin kun asiat koskettavat suoraan häntä itseään. Pienin keinoin Ishiguro kuitenkin rakentaa voimakkaan tunnelman, joka on samanaikaisesti rauhallinen ja piinaava.

Maailma, jossa kirjan henkilöt elävät on hiukan nuhjuinen ja kulunut, täynnä rapistuneita taloja ja kosteuden käpristämiä pokkareita. Se on kummallisten suljettujen laitosten maailma, jossa vallitsee klaustrofobinen tunnelma: edes meren rannalla henkilöhahmot eivät tunnu tavoittavan vapauden ja avaruuden tunnetta. Silti olisin halunnut viipyillä tuossa maailmassa – ei sen takia että maailma olisi itsessään ollut kutsuva vaan puhtaasta lukemisen ilosta. Ole luonani aina oli minulle vangitseva, lumoava lukukokemus, yksi niistä kirjoista, joiden jälkeen maailmaa katsoo hetken aikaa kuin uusin silmin.

Kirjan ovat lukeeneet muiden muassa Katri jonka mielestä tarinaa kerrottiin kuin verhon raosta; Ida joka suosittelee kirjaa kaikille jotka haluavat lukea jotakin erilaista; Booksy jonka mielestä kirja aukeaa lopussa kuin kukka; Anna J jonka mielestä kirja oli riipaiseva ja koskettava; Annami joka rakastui Ishiguron tyyliin kirjoittaa ja Katja joka mielestä kirjan maailma oli sävytetty sateenharmailla vesiväreillä. Raija piti kirjasta mutta ei suosittele elokuvaa – Mustikkakummun Anna sen sijaan piti elokuvasta enemmän kuin kirjasta.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina ( Never Let Me Go, 2005)
Suom. Helena Bützow
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2005 

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja

Yösoittoja on viehättävä viiden novellin kokoelma, jonka teemoina ovat musiikki, unelmien ja illuusioiden särkyminen, pettymykset sekä kohtaamiset ja erot. Kuulostaa kovin melankoliselta, mutta Yösoittoja ei ollut pelkkää alakuloa, sillä pinnan alla kupli myös nauru, joka muutamassa novellissa purskahti pintaan vallattomasti kikattaen.

Kokoelman ensimmäinen ja viimeinen novelli ovat hyvin pienimuotoisia, kuin sävellyksen alku- ja loppusoitto. Ne jäivät minulle hiukan etäisiksi, mutta kolme muuta kertomusta imaisivat täysin mukaansa. Pidän Ishiguron yksinkertaisen kauniista kielestä ja henkilöhahmoista, jotka ovat kaukana täydellisistä ihmisistä. Yösoittojen jokaisella hahmolla oli vikansa, erheensä ja heikkoutensa, mutta heidän kohtaloistaan kiinnostui ja usein heitä kohtaan tunsi myös lämpöä.

Eniten pidin niistä kahdesta tarinasta, joissa melankolia yhdistyi jopa absurdeja piirteitä saavaan komiikkaan. Come Rain or Come Shine kertoo elämässään ajelehtivasta Raystä, joka saapuu vierailulle vanhojen ystäviensä Charlien ja Emilyn luokse. Heti alkuun käy selväksi, että Charlien ja Emilyn suhde on jonkinlaisessa kriisissä, eikä vierailu suju lainkaan niin kuin Ray oli etukäteen kaavaillut. Tässä kertomuksessa kiehtovinta oli kaikki se, mitä jätettiin kertomatta. Mitä henkilöille oli tapahtunut ennen kohtaamista? Mitä he todella ajattelivat toisistaan? Ishiguro paljastaa hyvin vähän, mutta antaa sen verran vinkkejä, että lukija voi mielessään jatkaa Rayn tarinaa.

Niminovellin päähenkilö on Rayn tapaan hiukan rassukkamainen mies, lahjakas muusikko Steve, jota menestys karttaa. Toipuessaan hotellissa isosta leikkauksesta Steve tutustuu Lindyyn, joka on eräänlainen korkeamman luokan bändäri - nainen joka keräilee lahjakkaita aviomiehiä. Näiden kahden yöllisistä kohtaamisista kehittyy kummallinen pieni tarina, jossa päähenkilöiden toiveet ja pettymykset paljastuvat pikku hiljaa. Tässä novellissa oli viiltävyyden lisäksi lempeyttä ja tiettyä toiveikkuutta. Elämä saattaa olla täynnä pettymyksiä, mutta se on myös täynnä haaveita ja aina silloin tällöin tapahtuu aito kohtaaminen toisen ihmisen kanssa.

Yösoitoista ovat lukeneet myös Maria, jaana, Anna Elina, Hanna ja Minna vanhan bloginsa puolella.

Osallistun Yösoitoilla myös Totally British -haasteeseen ja sijoitan sen Modern Men Writers -kategoriaan.

Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (Nocturnes, 2009)
Suom. Helene Bützow
Tammi, 2011