Olen hurjan iloinen siitä, että viime vuosina on ilmestynyt useampia feministisiä kirjoja, jotka ovat myös nousseet pieneen ja joskus isompaankin suosioon lukijoiden keskuudessa. On myös hienoa, että näissä kirjoissa ääneen pääsevät monet erilaiset feministiset näkökulmat, koska sitä feminismi on ainakin minulle aina edustanut: moninaisuutta, erilaisia näkemyksiä, keskustelevuutta. En ole koskaan kaivannut feminismiltä mitään ohjekirjaa, joka kertoisi, mitä mieltä minun pitäisi asioista olla, tai jonka jokainen väittämä minun tulisi henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Sen sijaan monet feminismin vastustajat (ja viime aikoina jotkut entisiksi feministeiksi julistautuneet henkilöt) tuntuvat edellyttävän feminimiltä jonkinlaista yksimielistä virheettömyyttä. "Kuinka voit olla feministi, kun feministi X on sitä ja sitä mieltä?" ja "En ole enää feministi, koska nykyajan feministit ajattelevat niin ja niin" – tämänkaltaiset lauseet ovat liiankin tuttuja feminismiä ruotivissa keskusteluissa.
Feminismin moninaisuuteen viittaa myös Roxane Gayn Bad feministin nimi. Gay tuskin on oikeasti erityisen huono feministi, vaikka hän itseään sellaiseksi kutsuukin, mutta hän ei suostu olemaan Feministi isolla F:llä. Sellainen mielikuvien Feministi, joka on virheetön ja noudattaa jokaisessa teossaan ja valinnassaan Feminismin ideaalia. Feministit eivät ole virheettömiä sen enempää kuin feminismi liikkeenäkään, mutta se ei ole Gayn mukaan mikään syy hylätä feminismiä. Gay sanoo ymmärtävänsä naisia, jotka vastustavat feminismiä – onhan hän itsekin nuorempana antanut kaikenlaisten feminismiä koskevien negatiivisten myyttien hallita näkemyksiään. Nykyään hän ymmärtää, ettei kaikkien tarvitse uskoa samaan feminismiin, ja että on parempi olla huono feministi kuin ei feministi ollenkaan.
Gayn esseet liikkuvat laajasti sukupuolisuuden, kulttuurin ja yhteiskunnan eri alueilla. Hän kirjoittaa paljon (populaari)kulttuurista: Gayn käsittelyyn pääsevät Girls ja Django Unchained, Gillian Flynnin Kiltti tyttö ja Nälkäpeli, Sweet Valley High -kirjat ja Rokkarille morsian. Hän kirjoittaa myös raiskausvitseistä, lehdistön tavoista kirjoittaa seksuaalisesta väkivallasta ja omasta raiskauksestaan. Hän kirjoittaa abortista ja lihavuudesta ja siitä, miten eri tavalla suhtaudumme mustien ja valkoisten tekemiin murhiin tai terroritekoihin. Aiheet ovat monenkirjavia, ja se on myös yksi Gayn kirjan suurista vahvuuksista: tätä kaikkea on feminismi; kaikkia näitä asioita voi katsoa feminismin näkökulmasta.
Joihinkin esseisiin en löytänyt kovin paljon tarttumapintaa, lähinnä sellaisiin joissa analysoitiin kirjoja tai muita taideteoksia, jotka eivät olleet edes pintapuolisesti tuttuja. Kaikissa tapauksissa teosten vierauskaan ei kuitenkaan muodostunut ongelmaksi: esimerkiksi Diana Spechlerin Skinny-romaaniin pohjaava kirjoitus kiinnosti, koska Gay käsittelee kirjan kautta laajemmin lihavuuteen ja kehollisuuteen liittyviä kysymyksiä. Monissa esseissä lähtökohtana myös ovat niin suuriksi ilmiöksi nousseet teokset, että kirjoitusten sisälle on helppo päästä, vaikkei olisikaan itse lukenut Fifty Shades of Greytä tai nähnyt 12 Years a Slavea.
Minulle kirjan antoisimpia olivat ne essseet, joissa Gay puretuu rotuun liittyviin kysymyksiin, niin taiteessa ja populaarikulltturissa kuin yhteiskunnassakin. Siinä missä sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevät kirjoitukset olivat välillä liiankin helposti sulavia, siinä mielessä etteivät ne tarjonneet kovin uusia ajatuspolkuja, rotua ja seksuaalisuutta pohtivat kirjoitukset tarjosivat enemmän pureskeltavaa. Jotenkin tuntui, että myös Gayn teksti oli kirkkaimmillaan ja terävimmillään näissä teksteissä, joissa sukellettiin aiheisiin aina mustan rikollismiehen myyttistä Piiat-kirjan ja -elokuvan antamaan kuvaan rodusta ja rotuerottelusta.
Gay kirjoittaa helppolukuista ja napakkaa tekstiä, joka on kuitenkin merkityksistä tiivistä. Kirjaa lukee nopeasti – välillä minusta tuntui, että luin innostuksissani liiankin kiivaaseen tahtiin, ja osa sisällöstä saattoi siinä sivussa livahtaa ohi. Bad feminist tuntuukin kirjalta, jonka voisi varmasti lukea useampaan kertaan, ja siitä löytyisi aina uusia kerroksia. Gayn tapa katsoa asioita on terävä mutta ei koskaan ilkeä. Kirjoituksista saattaa välittyä surua, suuttumusta tai kiukkuakin, mutta vihaisimmillaankin Gay yrittää ymmärtää ilmiöiden taustalla vaikuttavia asioita. Ja ymmärtämisen kautta voi kenties oppia jotakin.
Koko Hubara ja Anu Partanen ovat suomentaneet kirjan varsin pätevästi. Feministisen keskustelun termit ovat hyvin ja perustellusti hallussa, samoin kuin populaarikulttuurin ilmiöt – esipuheessa suomentajat ovat myös avanneet kiinnostavasti joitakin valintojaan termien suomentamisessa. Paikoitellen tekstistä kuitenkin kuulsivat liiaksi läpi englannin kielen lauserakenteet ja ominaispiirteet, mikä häiritsi hiukan lukemisen virtaavuutta.
Bad feministiä voi suositella sekä aloitteleville feministeille että kokeneemmille naisasianaisille. Luonnollisesti olisi myös hienoa, jos kirja löytäisi myös sellaisia lukijoita, jotka suhtautuvat feminismiin ennakkoluuloisesti tai negatiivisesti. En tiedä, onnistuisiko Gay voittamaan heidät puolelleen, mutta ehkä kirja herättäisi vähintään päänsisäistä keskustelua.
Bad Feminististä ovat kirjoittaneet myös ainakin Nanna, Mari, Helmi K, Laura, Omppu, Laura ja Sara.
Roxane Gay: Bad feminist (Bad Feminist, 2014)
Suom. Koko Hubara ja Anu Partanen
Like, 2017
