Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Sisisimmät silmät oli Toni Morrisonin esikoisromaani, mikä tuntuu hämmästyttävältä, kun ajattelee kuinka vaikuttava, taidokas ja kypsä kirja on kyseessä. 20 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen kirjoittamissaan jälkisanoissa Morrison itse arvostelee joitakin kerronnallisia keinojaan ja moittii ratkaisujaan epäkypsän kirjailijan valinnoiksi. Se kertonee enemmän kirjailijalle välttämättömästä itsekriittisyydestä kuin kirjan virheistä. Esikoisuuden kirjassa voi aistia enemmän siitä välittyvästä kertomisen palosta kuin mistään kirjallisista ratkaisuista.

Morrison tarkastelee kirjassa rasismia ja valkoisuuden ihannetta, joka ilmenee myös rodullistettujen ihmisten sisäistettynä itseinhona. Tarinan keskushahmo on Pecola, nuori tyttö joka rukoilee itselleen sinisiä silmiä. Pecola on oppinut pitämään itseään rumana, ja hän on tottunut siihen, että ihmiset katsovat häntä eri tavalla kuin valkoisia tyttöjä. Rumuus yhdistyy Pecolan mielessä erityisesti silmiin. Kauneus on valkoisuutta, ja valkoisilla ihmisillä on siniset silmät, niin elokuvissa kuin lasten lukukirjoissakin.

Pecolan vastinpari kirjassa on häntä nuorempi tyttö, Claudia, joka ei ole vielä sisäistänyt rotuvihaa Pecolan lailla. Claudian viha ei kohdistu häneen itseensä vaan ulkopuolelle: hän tuhoaa lahjaksi saamansa valkoiset vauvanuket ja nipistelee valkoisia pikkutyttöjä. Avoin vihamielisyys ei kuitenkaan ole hyväksyttä, ja tytöt oppivat kääntämään sen valheelliseksi, valkoisuuteen kohdistetuksi rakkaudeksi. Tämä muutos on "sopeutumista ilman parannusta", Claudia toteaa.

Kirjan kaikki henkilöt tuntevat häpeää ja itseinhoa, mutta Claudiaa lukuunottamatta kukaan heistä ei edes yritä kohdistaa vihaa sen alkusyitä kohti. Viha ei kohdistu valtajärjestelmiin tai vallan käyttäjiin vaan heikompiin: naisiin, lapsiin, köyhiin, mustiin tai omaan mieleen.

Sinisimmät silmät on moniääninen ja moniteemainen kirja. Se on runsas mutta näkökulmien vaihdokset ja episodimaisuus tuovat siihen ilmavuutta. Se on julma ja vihainen mutta myös lempeä ja surumielinen. Se pitää sisällään paljon, ja paljon sellaista mitä olisi mukava olla katsomatta. Katsomatta jättäminen tai katsominen näkemättä on helppoa mutta vaarallista – kirjassa niin tehdään Pecolalle – tuhoisin seurauksin.

Sisisimmistä silmistä ovat kirjoittaneet myös Jonna, Zephyr, Jassu ja Hengityskeinu.

Osallistun kirjalla Joka päivä on naistenpäivä -klassikkohaasteeseen.

Toni Morrison: Sinisimmät silmät (The Bluest Eye, 1970)
Jälkisanat, 1993
Suom. Seppo Loponen
Kansi: Aaron Douglas: Rise, Shine, For Thy Light Has Come
Tammi, 1994

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

"124 oli kaunainen. Vauvan ilkeyttä täynnä."

Vuonna 1873 Cincinnatissa Bluestone Roadin talossa numero 124 entinen orja Sethe elää tyttärensä Denverin kanssa eristettyä elämää. Ihmiset karttelevat taloa, jota pienen vauvan haamu pitää raivoisassa otteessaan. Eräänä päivänä taloon kuitenkin saapuu mies Sethen menneisyydestä. Paul D on Sethen tavoin entinen orja ja mies jonka olemuksessa on jotakin siunattua: Paulin seurassa naiset uskaltavat itkeä. Vähän myöhemmin taloon ilmestyy kuin tyhjästä myös kaunis mutta outo nuori nainen, Rakkain. Paulin ja Rakkaimmaan saapuminen herättää henkiin menneisyyden, jonka kaikki ovat parhaansa mukaan yrittäneet unohtaa.

Minun kansani, minun rakkaani vie 1800-luvun Yhdysvaltoihin, orjuuden vuosiin sekä sisällissodan jälkeiseen aikaan. Orjuuden julmuus kauhistuttaa, vaikka Morrison ei mässäile kurjuudella. Usein hän kuvaa pahimmat asiat ikään kuin sivusilmällä vilkaisten, jättäen paljon lukijan täydennettäväksi. Tapahtumat ovat niin järkyttäviä, ettei niitä voi jäädä tuijottamaan, mutta ne piirtyvät silti häiritsevän selkeinä kuvina mieleen.

Kirja ei päästä lukijaa helpolla. Minun kansani, minun rakkaani on sekä teemoiltaan että kieleltään painavaa luettavaa. Morrisonin teksti ei sinänsä ole erityisen vaikeaselkoista, mutta tekstin ja kerronnan rytmiin tottuminen vei silti aikansa. Tarina etenee lukuisten takautumien kautta, ja kerronnassa realismi vaihtuu välillä unenomaiseen runollisuuteen tai yliluonnollisiin sävyihin. Mutta kun teksti sitten vie mukanaan, se vie voimakkaasti eikä päästä otteestaan.

Morrison ei romantisoi tai sorru helppoon syyllistämiseen. Hän ei tee mustista orjista pyhimyksiä tai marttyyrejä vaan kokonaisia ihmisiä. Hän kuvaa tarkkanäköisesti ihmisluontoa niin pahimmillaan kuin parhaimmillaankin. Ihmisen voi ajaa julmuuteen yhtä lailla valta tai kärsimys, rakkaus tai viha. Mutta julmuuden ja kärsimysten rinnalla kirjassa kaikuu myös armon, rakkauden ja anteeksiannon sanoma.

Minun kansani, minun rakkaani on upea, tärkeä kirja, joka jätti minut lähes sanattomaksi. Kirja, joka alkaa hiljaisesti, kietoo vähitellen pauloihinsa ja menee lopulta ihon alle, vavisuttaa ja nostaa kyyneleet silmiin. Kirja, joka jättää jälkensä lukijaan.

Kirjan ovat lukeneet myös Norkku, bleue, Sara, Katja, Salla, Sanna ja Juhani.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987)
Suom. Kaarina Sonck
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi, 1988