Neljä Martínezin tyttöserkusta viettää kesiään chileläisessä pikkukylässä joskus 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Tytöillä on tapana valita joka kesäksi yksi kirja, jonka teemoihin ja henkilöihin he paneutuvat ja samaistuvat. Roolituksesta tapellaan aina, oli sitten kyseessä Karamazovin veljekset tai Kurjat. Mutta riitoja ei synny sinä kesänä, jonka teemana on Alcottin Pikku naiset, vaan tytöt solahtavat vaivatta omiin rooleihinsa. Nieves on järkevä ja rauhallinen isosisko Meg; Ada saa poikamaisen ja kapinallisen Jon osan. Luz on ujo ja hyvyyteen pyrkivä Beth; Lola omaksuu naisellisen ja itsekkään Amyn roolin. Mukana on myös Luzin velipuoli Oliverio, joka tietysti on komea ja vastustamaton Laurie.
Tyttöjen elämä ja luonteenpiirteet myötäilevät kirjallisia esikuvia - ehkä sattumalta, ehkä tarkoituksellisesti. Mutta Serranon kirja ei ole pelkkä toisinto Alcottin klassikosta, vaan siihen sekoittuu paljon muitakin elementtejä. Serrano tuo tarinan 1900-luvulle ja lisää uusia vivahteita jokaisen tutun pikku naisen piirteisiin. Serranon naiset ovat esikuviaan lihallisempia ja itsekkäämpiä: siinä missä Alcottin sisaruksia leimaavat epäitsekkyys, itsehillintä ja tietynlainen alistuminen, ovat Serranon serkukset usein katkeria ja vihaisia ja pyrkivät omiin päämääriinsä häpeilemättä. On kuvaavaa, että Marchin perheessä leikitään Kristityn vaellusta ja saadaan suurinta iloa uhrautuvaisuudesta, kun taas Martínezit lumoutuvat sellaisista intohimoisista ja dramaattisista tarinoista kuin Kurjat ja Johnny Guitar.
Näkemiin, pikku naiset on täynnä viittauksia kirjallisuuteen ja muuhun kulttuuriin. Se ei siis varioi ainoastaan Pikku naisia, vaan siteitä voi löytää lukuisiin muihin teoksiin Menneestä maailmasta Jane Austeniin. Muutenkin kirja on tavattoman runsas ja rönsyilevä, niin tarinaltaan, rakenteeltaan kuin kieleltäänkin. Se kuljettaa lukijaa 1900-luvun puoliväliltä nykypäivään, käväisten välillä 1700-luvulla. Se liikkuu Chilen kautta New Yorkiin, Brysseliin, Tangeriin, Ugandaan ja Etelä-Ranskaan. Kaiken taustalla vaikuttaa vuoden 1973 sotilasvallankaappaus, joka ohjaa monella tavalla serkusten elämää.
Pidin Näkemiin, pikku naisista kovasti, vaikka se oli tavallaan kovin hämmentävä kirja. Aluksi hyvin kirjaimellisetkin toisinnot Alcottin Pikku naisista tuntuivat jopa häiritseviltä, mutta onneksi Serranon kirja ei jää pastissiksi, vaan hän tekee hahmoista oman tulkintansa. Kirja on toisaalta rauhallinen ja viipyilevä, keskittyen muistoihin ja pohdiskeluun - toisaalta varsin dramaattinen, täynnä vihaa, rakkautta, petoksia ja kostoa. Jotain hyvin kiehtovaa tässä kaikessa monisäikeisyydessä, rönsyilevyydessä ja intohimoisuudessa oli - ja ehkä myös jotain hyvin etelä-amerikkaista.
Kirjan ovat lukeneet myös Katja ja Minna (vanhan bloginsa puolella).
Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset (Hasta siempre, mujercitas, 2004)
Suom. Sanna Pernu
Helmi, 2006
