Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vartio Marja-Liisa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vartio Marja-Liisa. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio - Kuin linnun kirkaisu


Helena Ruuskan elämäkerta Marja-Liisa Vartio - Kuin linnun kirkaisu piirtää kiinnostavan kuvan paitsi Marja-Liisa Vartiosta myös suomalaisesta modernismista ja 1950-60-lukujen kulttuuripiireistä. Ruuska kirjoittaa tarkkaa ja kuvailevaa tekstiä, joka tuo ihmiset ja miljööt elävinä lukijan eteen. On helppo nähdä mielessään Marja-Liisa nuorukaisten kanssa flirttailevana lukiolaistyttönä tai hurmaavana mutta levottomuudesta ja unettomuudesta kärsivänä nuorena aviovaimona Helsingin kulttuurielämän pyörteissä. Kirjallisuuspiirien pienet ja isommat skandaalit ja ihmissuhdekiemurat kiehtovat ja vähän naurattavatkin.

Muistan kiinnostuneeni Ruuskan kirjasta sen ilmestymisen aikoina, mutta sen lukeminen olisi silloin tuntunut vähän hassulta, koska en ollut lukenut lainkaan itse  Vartiota. Sittemmin olen lukenut kirjat Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö ja Hänen olivat linnut, ja viehättynyt kovasti molemmista. Elämäkerran olin puolittain unohtanut, kunnes se sattumoisin tuli vastaan kirjastossa, ja päätin että nyt voisi olla hyvä aika ottaa kirja lukuun.

Kirjailijaelämäkertaa voi varmaan pitää onnistuneena, jos se herättää halun lukea, ja tässä Ruuskan teos ehdottomasti onnistuu. Haluan nyt lukea kaikki loputkin Vartion romaanit (erityisesti Kaikki naiset näkevät unia houkuttaa), ja myös muut aikakauden kirjailijat kiinnostavat. Ruuska kuvaa kiehtovasti Vartion kirjojen syntymistä, kirjoitusprosessia, linkkejä faktan ja fiktion välillä sekä kirjallisen tyylin muokkautumista.

Ruuska kirjoittaa perusteellisesti – välillä hiukan turhankin yksityiskohtaisesti. Hän saattaa kuvata hyvin tarkasti jotakin keskustelua tai riitaa, joka ei loppujen lopuksi tunnu kovin merkitykselliseltä, ja myös Marja-Liisan lapsuus- ja nuoruusvuodet saavat kirjassa vähän turhankin paljon tilaa. Itse olisin mielelläni lukenut vielä enemmän kirjoittamisesta ja Vartiosta kirjailijana, mutta voin kuvitella etteivät nekään aiheet kaikkia lukijoita jaksa loputtomasti kiinnostaa. Yleisesti ottaen taide ja yksityiselämä ovat kirjassa kuitenkin hyvässä tasapainossa, ja Vartiosta syntyy elävä ja kokonainen kuva niin ihmisenä kuin kirjailijanakin.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös jaana, Maria, Erja ja Jenni.

Helena Ruuska: Marja-Liisa Vartio. Kuin linnun kirkaisu
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2012

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Ferrante, Weselius, Vartio - kolme lyhytarviota

Joulukuun kiireet veivät mennessään, eikä kotona ole juuri ollut aikaa viivähtää tietokoneen ääressä. Lukea olen sentään ehtinyt. Jotta bloggaamattomien kirjojen pino ei kasvaisi painostavan suureksi, niputan nyt yhteen juttuun kolme kirjaa. Yhdistävänä tekijänä kirjoille voisi pitää sitä, että niiden teemat keskittyvät vahvasti naisten ja naiseuden ympärille. Kaikki ovat myös hyviä kirjoja, ja ansaitsevat siis edes pienoisarvion verran tilaa.

  
Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Minulla oli aluksi vaikeuksia saada otetta Ferranten menestyksekkään napolilaissarjan avausosasta. Kahdesta erilaisesta ystävästä kertova kirja jakautuu lyhyempään Lapsuus-osaan ja pidempään Nuoruus-osaan. Koko Lapsuuden luin vähän puoliväkisin, ihmetellen miksi kirja ei temmannut ollenkaan mukaansa. Kun Ferrante siirtyi Lilan ja Elenan lapsuudesta nuoruuteen ja varhaisaikuisuuteen, tapahtui kuitenkin jotakin: tarina alkoi vetää ja saada sävyjä. Huomasin viihtyväni ja kiinnostuvani, vaikka en täysin ihastunutkaan.

Ferranten lapsuuskuvaus oli omaan makuuni ehkä liian tarinallista, sadunomaista. Sama asetelmallinen tarinallisuus leimaa tosin jossain määrin koko kirjaa: henkilöhahmot ovat melko yksiulotteisia ja juoni etenee kohtalonomaisesti. Ferranten tavassa kuvata nuorten naisten kokemuksia on kuitenkin kiehtovaa luomoa. Kateus, kiintymys, epävarmuus, rakkauden kaipuu, kunnianhimo: nuoruuden kipeyden ja haavoittuvuuden kuvauksessa Loistava ystäväni on tarkkanäköinen ja koskettava.

Loistavasta ystävästäni on kirjoittanut esimerkiksi Maisku.

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (L´amica geniale, 2011)
Suom. Helinä Kangas
WSOY, 2016


Hanna Weselius: Alma!

Hanna  Weseliuksen esikoiskirja Alma! sukeltaa vielä syvemmälle naisena olemiseen. Romaanissa nainen on yksinhuoltajakuvataiteilija joka kaipaa kipeästi sitä että joku näkisi hänet – näkisi, ei vain katsoisi. Tai hän on nuori nainen joka tarjoaa maksusta ruumiinsa katsottavaksi ja koskettavaksi. Hän on lakimies joka haluaa pelastaa asiakkaikseen tulevat naiset. Hän voi olla 234 siepattua nigerialaista koulutyttöä. Tai hän on Alma Mahler, Gustav Mahlerin vaimo, joka luopui omasta säveltäjän urastaan ja joka muistetaan Gustavin elämänkerran kertojana – tai vääristelijänä.

Alma! on hurjan mielenkiintoinen kirja, sekä kieleltään että teemoiltaan. Weselius kirjoittaa kiihkeästi ja vimmaisesti naisista arvostelun ja katseen kohteena. Naisia katsotaan joukkoliikennevälineissä, ateljeissa, historiankirjoituksessa, uutisissa ja iltalehtien viihdeuutisissa. Ja kuinka usein se katse onkaan paheksuva, pilkkaava tai alistava! Ja nainen, joka pyrkii itse vaikuttamaan siihen, tuleeko hän nähdyksi tai millaisena hänet nähdään, on erityisen tuomittava. Weseliuksen kirja kutkutti mieltäni, mutta Ompun tavoin joudun toteamaan, että kirja jätti hienoudestaan huolimatta minut vähän kylmäksi. Kirjassa on monia valtavan hienoja kohtia, mutta kokonaisuutena siitä jäi jotenkin etäinen vaikutelma. Mutta, olen iloinen siitä, kuinka Weselius sai ajatukseni liikkumaan.

Hanna Weselius: Alma!
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016


Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Hänen olivat linnut on pinnaltaan verkkainen ja tasainen kuvaus leskeksi jääneen ruustinna Adelen ja tämän palvelijan Alman suhteesta. Kirja etenee pääasiassa näiden kahden naisen välisinä keskusteluina, muutaman muun henkilöhahmon säestäessä taustalla. Adele ja Alma ovat yksinäisiä, rikkinäisiä naisia, jotka tuntuvat sekä vihaavan että tarvitsevan toisiaan. Kaksikon kehää kiertävissä, jankkaavissa keskusteluissa paljastuu pikku hiljaa sotkuinen pakkomielteiden, materialismin, torjuttujen tunteiden ja vääristyneiden muistojen maailma, johon naiset ovat sulkeutuneet.

Vartion kirja ei ole kepeää luettavaa. Ilmapiiri on ahdistava ja painostava: lukija tuntee istuvansa Adelen ja Alman seurassa ruustinnan kodissa, jossa täytetyt linnut seuraavat naisten keskustelua ja riitelyä. Tunnelma tiivistyy tiivistymistään, maailma ulkopuolella tuntuu katoavan ja kaikki keskittyy vain naisten keskinäiseen kamppailuun, kilpailuun, toveruuteenkin. Ruokkivatko Alma ja Adele toistensa pakkomielteitä, vai ovatko he toistensa ainoa turva maailmassa josta ovat vieraantuneet?

Mielenkiintoinen, vaikuttava kirja. Täytyy jatkaa Vartion lukemista.

Vartion kirjasta on kirjoittanut perusteellisemmin Opus eka

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut
Otava, 1967  

maanantai 30. toukokuuta 2016

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö


Nuori tyttö ja vanhempi naimisissa oleva mies. Kesäinen suhde. Tyttö huomaa olevansa raskaana. Pikkukylä, jonka sulkeutuneessa maailmassa avioliiton ulkopuolinen raskaus on tavallinen mutta silti vaiettu ja paheksuttu asia. Vanhemmat, jotka pelkäävät enemmän muiden ihmisten tuomiota kuin itse raskautta. Vanha tuttu tarina.

Marja-Liisa Vartion Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö etenee juonen tasolla koruttoman arkisesti. Vaikutelmaa tukee Vartion pelkistetyn hiottu kieli, joka rytmittyy usein lyhyiksi, luettelomaisiksi lauseiksi. Suurten tapahtumien sijaan Vartio kuvaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi vaatteiden pukemista tai rikkaruohojen kitkemistä. Myös dialogi on korostetun jokapäiväistä: ihmiset eivät puhu niinkään kommunikoidakseen kuin tavan vuoksi tai tyhjyyttä täyttääkseen.

Kirjassa kaikki tapahtuu pinnan alla. Näennäisen mitäänsanomattomien keskustelujen ja tekojen takaa voi lukea nuoren tytön kasvukertomuksen. Kirjan alussa tyttö näyttäytyy passiivisena oman elämänsä sivustakatsojana. Hän tarkkailee jatkuvasti itseään ja omaa ruumistaan: tapahtuuko tämä minulle; onko tämä minun käteni?

"Hänen silmänsä olivat kokonaan auki ja katsoivat kattoon. Katossa oli kaksi vaaleanruskeaa kuviota ja hän ajatteli, että katto oli vuotanut.
Sitten hän sanoi itselleen: Minä olen: minä olen se, joka on tässä.
Ja hetken kuluttua hän kysyi itseltään: Olenko minä se, joka makaa tässä." 

Myös epätoivottu raskaus tekee omasta ruumiista tytölle vieraan, jonkun muun omistaman. Toisaalta raskauden konkreettisuus pakottaa tytön pois passiivisuudestaan, ottamaan aktiivisen toimijan roolin. Mitään sankaritarinaa Vartio ei kuitenkaan kerro, vaan henkilöhahmot säilyttävät koko ajan uskottavuutensa.

En ollut aikaisemmin lukenut Marja-Liisa Vartiota, olin vain ihaillut hänen kirjojensa toinen toistaan hienompia nimiä. Ja olen iloinen, että tutustuin Vartioon juuri nyt, sillä ainakin Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö on juuri sellaista kirjallisuutta, jollaisesta nykyään nautin suunnattomasti. Nuorempana en  ehkä olisi arvostanut sen vähäeleisyyttä ja nuhraantunutta arkisuutta – täydellistä tähtipölyn puutetta.

Mutta vaikka Vartiolta ei tähtipölyä löytyisikään, on hänen tekstissään jotakin lumoavaa. Siinä voi aistia sateisten kesäpäivien hämyn, kuutamoyöt ja talven pakkasen. Ihmisten väliset hapuilevat kohtaamiset, ihmisen elämän kokoiset surut ja ilot.

Kirjan ovat lukeneet myös Heidi V ja Elämäni lukulista.

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö
Kansi; Markku Reunanen
Otava, 1958/1966