Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu

Neuvostoliitto oli olemassa suunnilleen ihmiselämän ajan, vain reilut 70 vuotta. Sinä aikana ehti kehittyä uusi ihmistyyppi – neuvostoihminen. Neuvostoihmiset eivät olleet keskenään samanlaisia, eikä heidän suhteensa Neuvostoliittoon tai kommunismiin ollut samanlainen, mutta silti heillä oli yhteinen kokemus maailmasta. "Vain neuvostoihminen voi ymmärtää toista neuvostoihmistä".  Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, mutta hävisikö neuvostoihminen valtion mukana?  Voiko aatteista, maailmankuvasta ja historiasta luopua hetkessä?

Svetlana Aleksijevitš on koonnut massiiviseen teokseensa lukuisia kertomuksia kommunismin ajasta, Neuvostoliiton hajoamisesta ja elämästä nyky-Venäjällä. Aleksijevitšille tuttuun tapaan erilaisten näkökulmien, kokemusten ja muistojen kautta muodostuu kollektiivinen tarina. Yhtä totuutta ei ole, vaan jokaisella on oma Neuvostoliittonsa ja Venäjänsä. Oliko elämä Neuvostoliitossa parempaa vai huonompaa kuin Venäjällä? Oliko Stalin sankari vai hirviö? Mihin ihmiset uskoivat, kun he uskoivat sosialismiin, uuteen ihmiseen, aatteeseen? Mikä on korvannut vanhat ideologiat?

"Mutta he – meidän vanhempamme, minun äitini – haluaisivat kuulla, että he ovat eläneet suuren ja merkittävän elämän ja uskoneet sellaiseen mihin kannatti uskoa. Entä mitä he saavat kuulla? He kuulevat joka puolelta, että heidän elämänsä on ollut pelkkää paskaa eikä heillä ollut mitään muuta kuin kamalat ohjuksensa ja tankkinsa."

Kirjassa toistuu usein kokemus tyhjyyden tunteesta, jonka Neuvostoliiton romahtaminen jätti jälkeensä. Tyhjyyden tunteesta, joka syntyy siitä, että vanha maailma häviää ja vanhat aatteet kielletään. Siitä, että enntinen elämä tuntuu merkityksettömältä. Tai siitä, että vapaus ja demokratia eivät olleetkaan sellaisia kuin mielikuvissa. Osa haluaa vanhojen aatteiden tilalle jotain yhtä suurta, mihin uskoa – auktoriteettia etsitään uskonnosta tai suurvalta-aatteesta. Moni kaipaa joitakin neuvostoajan ilmiöitä  – kollektiivisuuden tunnetta, keittiökeskusteluja, kirjallisuuden arvostusta – vaikka ei kaipaisikaan Neuvostoliittoa. Osa haluaa Stalinin takaisin.

Kirjan rakenne kuvastaa sitä, kuinka neuvostoihminen pirstaloitui valtion hajoamisen myötä. Neuvostoliiton aikaa kuvaava ensimmäinen puolisko on moniäänisyydessäänkin yhtenäisempi kuin kirjan jälkimmäinen osa, jossa kokemukset ja kertomukset tuntuvat hajanaisemmilta ja irrallisemmilta. Neuvostoihmisen aikaa katsotaan jo jälkiviisaasti, osin nostalgisestikin, ja siitä on muodostunut jonkinlainen yhteinen tarina. Nykyaika ja lähihistoria ovat vaikeammin hahmotettavia, eivätkä ihmiset ehkä tunne olevansa osa suurempaa tarinaa.

Neuvostoihmien loppu ei ole mitään hyvän mielen luettavaa, mutta tavattoman mielenkiintoinen se on. Se kertoo historian julmuuksista, mutta ei anna kovin positiivista kuvaa nykyhetkestäkään. Se osoittaa, että ihminen on kaikkina aikoina pystynyt hirveisiin tekoihin. Se kertoo itsemurhista, ilmiannoista, kidutuksista ja itsekkyydestä. Mutta se kertoo myös siitä, että kaikkina aikoina on rakastettu, uskottu parempaan huomiseen ja eletty myös ihan tavallista elämää.

Neuvostoihmisen lopusta ovat kirjoittaneet myös Kirjamies, Anneli, riitta k, Jokke ja Laura.

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia (Vremja sekond hend, 2013)
Suom. Vappu Orlov
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2018

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja

Toiseen maailmansotaan osallistui noin miljoona neuvostoliittolaista naista, mutta heidän sotansa oli pitkään vaiettu tarina. Virallinen sota on ollut miesten kokemus, miesten kertomana. Sodan tarina Neuvostoliitossa ja Venäjällä on muutenkin noudattanut tiettyjä sääntöjä siitä, mistä saa puhua ja mistä on vaiettava. Se on ollut tarina taktiikoista ja kenraaleista, sankareista ja isänmaasta. Kun Svetlana Aleksijevitš 1970-luvulla alkoi kerätä naisveteraanien tarinoita, hän halusi kertoa nimenomaan sodan kokemuksesta: hän halusi tavoittaa nuorten naisten elämän, ei virallista sotahistoriaa vaan totuuden elämästä ja kuolemasta.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on moniääninen dokumenttiromaani naisten sodasta. Se on kokoelma muistoja vuosista 1941-1945, vanhojen naisten ja joidenkin miestenkin kertomana. Lukemaani uudistettuun laitokseen tuovat uusia kerroksia 2000-luvulla tehdyt lisäykset. Kirja julkaistiin alunperin vuonna 1985, ja sen jälkeen niin Aleksijevitšin kuin sodan muistelijoidenkin näkemykset ovat muuttuneet. Naiset ovat ottaneet yhteyttä Aleksijevitšiin ja halunneet kertoa tarinansa uudelleen: "En silloin kertonut teille kaikkea, koska aika oli toisenlainen. Olimme tottuneet vaikenemaan niin paljosta...". Uuteen laitokseen on myös lisätty kohtia jotka joko virallinen sensori tai Aleksijevitšin itsesensuuri aikoinaan poistivat.

"Kunpa voisin kirjoittaa sotakirjan, joka saisi sodan tuntumaan niin oksettavalta, että pelkkä ajatuskin olisi vastenmielinen. Mieletön. Että itseään kenraaleitakin oksettaisi..."

Kirja on ravistelevaa luettavaa, täynnä pelkoa, vihaa, surua ja verta. Vanhat naiset itkevät ja manaavat muistellessaan nuoruuttaan, jonka oli tarjoitus kulua opiskelun, töiden ja rakkauden merkeissä, mutta josta tulikin sodan ja kuoleman näyttämö. Jokaisen naisen kokemus on yksilölllinen, mutta tietyt teemat nousevat kerta toisensa jälkeen esiin naisten kertomuksissa. Yksi niistä on se, kuinka täynnä intoa ja isänmaallista hehkua nämä  nuoret lähtivät sotaan. Aate oli voimakas ja järjestelmään uskottiin vilpittömästi – silloinkin kun se oli pettänyt. Moni kertoo lähteneensä sotaan juuri siksi, että perhe oli tuomittu pettureiksi ja kansanvihollisiksi: varmasti uskollinen ja urhea palveleminen sodassa takaisi sen, että perheen maine palautettaisiin ja isät tai veljet vapautettaisiin vankileireiltä...

Toinen usein toistuva kokemus on se, kuinka naissotilaat voiton jälkeen unohdettiin. Sodan sankarit olivat miehiä, kun taas kunniamerkkejä kantavia naisia saatettiin halveksua. Valtio ei tukenut veteraaneja, eikä heitä haluttu aviopuolisoiksi. Miesten keskellä sotineella naisella oli huono maine. Katkeruutta naiset eivät tästä unohduksesta niinkään ilmaise, mutta surua kyllä: he antoivat kaiken isänmaalle, mutta eivät saaneet siitä samaa tunnustusta kuin miehet.

"Näen kaiken uudelleen: suu auki makaavat kuolleet, he ovat huutaneet, mutta huuto on jäänyt kesken, heidän suolensa ovat valahtaneet maahan. Kuolleita näin enemmän kuin polttopuita...Hirveää! Hirveää on lähitaistelukin, kun toisen ihmisen kimppuun on käytävä pistimellä...Pelkällä pistimellä. Sen jälkeen ei voi moneen päivään edes puhua kunnolla, änkyttää vain."

Vaikka Aleksijevitš kirjoittaa sodan historiaa, hän muistuttaa lukijaa aika ajoin myös siitä, että kyseessä ovat muistot, ei totuus. Muistot ovat saattaneet muuttua vuosien aikana, tai ne ovat saattaneet värittyä sen mukaan, mitä kertoja olettaa kuulijoiden haluavan kuulla. Haastateltavat saattoivat kertoa Aleksijevitšillekin erilaisia muistoja sen mukaan, oliko haastattelutilanteessa läsnä muita ihmisiä, tai he saattoivat kieltää haastetteluiden julkaisemisen, koska muistot eivät sopineet viralliseen totuuteen sodasta. Sotamuistojen tuli olla kohottavia, ihanteellisia, sopia esikuviksi nuorisolle. Niihin eivät sopineet tarinat pelosta, säälistä tai edes tarkat kuvaukset ruumiista ja verestä.

Yksi alue, jonka kohdalla herää epäilys virallisen totuuden vaikutuksesta kertomuksiin on seksuaalinen häirintä ja väkivalta. Se mainitaan hyvin harvoin, oli sitten kyseessä venäläisiin tai saksalaisiin naisiin kohdistuvat teot. Vain muutamat naiset puhuvat siitä, kuinka  sukupuolinen häirintä saattoi olla jokapäiväistä – useimmissa kertomuksissa miespuoliset kollegat ovat täydellisiä herrasmiehiä ja kohtelevat naisia suojelevasti. Yksi nainen muistelee hyytävästi sitä, kuinka saksalaisnaisten raiskaaminen hyväksyttiin hiljaisesti.

Sodalla ei ole naisen kasvoja on ahdistava ja järkyttävä kirja, joka jokaisen kannattaisi lukea. Aleksijevitšin tallentamina naisten muistot ovat tuskallista, surullista ja riipaisevaa luettavaa. Kirja antaa sodalle todelliset, moninaiset kasvot – se kuvaa kamaluudet mutta myös nuoruuden johon kuului sodan keskelläkin rakkautta, toivoa ja omanlaistaan kauneutta. Se todistaa lasten, eläinten ja luonnon kärsimyksen. Ja se kertoo, kuinka sota ja sen vaikutukset eivät pääty rauhaan – sota kulkee mukana elämän loppuun asti.

Kirjan ovat lukeneet myös MarikaOksa ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Sodalla ei ole naisen kasvoja (U voiny ne ženskoje litso, 1985/2013)
Suom. Pauli Tapio
Kansi: Markko Taina
Progress/SN-kirjat, 1988, uudistettu laitos Tammi, 2017

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous

"Siinä on jotakin...Tšernobylissa...sielläkin näin ja koin asioita, joista ei tee mieli puhua. Esimerkiksi siitä, että meidän kaikkien humaanisuutemme on suhteellista...Äärimmäisissä tilanteissa ihminen on kaukana siitä ihmisestä, josta kirjoitetaan kirjoja. Tuota kirjojen sankaria en sieltä löytänyt, hän ei tullut vastaan. Kaikki oli toisin. Ihminen ei ole sankari. Me olemme kaikki maailmanlopun kaupustelijoita."

Mieli täynnä ajatuksia, mutta on vaikea löytää sanoja. Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylistä nousee rukous on vaikuttava, hiljentävä kirja. Se antaa äänen niille, jotka ovat kokeneet historian suurimman ydinonnettomuuden – tšernobylilaisille kuten heitä kutsutaan. Aleksijevitš on haastatellut kirjaansa varten satoja ihmisiä ja koonnut kertomuksista dokumenttiromaanin, joka koostuu monologeista ja kuoro-osuuksista. Ääneen pääsevät voimalan työntekijät, raivaajat, kodeistaan evokuoidut perheet, sotilaat ja lasten kuoro.

Kirja on järkyttävä ja ahdistava, mutta se on myös hämmentävällä tavalla kiehtova ja kauniskin. Lukiessa kasvaa halu tietää enemmän: kirja paljastaa onnettomuudesta sellaisia puolia, joita ei ole ehkä koskaan tullut ajatelleeksi. Toki sitä on tiennyt hylätyt aavekaupungit, vammautuneina syntyvät lapset ja lapioilla sätelyromua raivanneet sotilaat. Niiden lisäksi Aleksijevitš tuo eteemme Tšetšenian pakolaiset, joille saastunut maa tuntuu turvapaikalta; kyliin hylätyt lemmikkieläimet, jotka täytyy tappaa kulkutautien leviämisen estämiseksi; pari päivää onnettomuuden jälkeen järjestetyn vappuparaatin, jossa puoluepomot pitivät helteessä puheita pukeutuneina sadetakkeihin. Säteilymittarit, jotka näyttivät kaikkialla samaa lukemaa. Salailun, valehtelun, tietämättömyyden.

Tšernobylin onnettomuus kytkeytyy erottomattomasti Neuvostoliittoon, sen kulttuuriin ja kulttuurin synnyttämään mielenlaatuun. Tuo mielenlaatu on täynnä ristiriitaisuuksia. Diktatuuri mahdollisti onnettomuuden peittelyn ja valheellisen informaation jakamisen. Ihmiset olivat tottuneet luottamaan johtajiin ja puolueisiin – he uskovat, että onnettomuus on täysin viranomaisten hallinnassa, tai että kyseessä on kapitalistinen salajuoni. Toisaalta kieltoja ja määräyksiä oli totuttu rikkomaan. – saastuneilta alueilta ryöstetään ja salakuljetetaan huoletta ruokaa ja tavaroita.

Neuvostoliittolainen kulttuuri asetti systeemin yksilön edelle. Onnettomuuden salailu ja jopa kieltäminen liittyy epäilemättä tähän: systeemi ei saanut olla väärässä, ja sen rinnalla yksittäisten ihmisten henki ei paljon painanut. Toisaalta, ehkä tämä sama mentaliteetti synnytti myös raivaajasankarit, joiden työn ansioista vältettiin vielä suurempi ydinonnettomuus. Yksilö oli tottunut uhrautumaan yhteisen hyvän vuoksi. Kyse ei ollut (vain) siitä, etteivät raivaajat ja sotilaat olisi ymmärtäneet työnsä vaarallisuutta. Työ oli kuolemanvaarallista, mutta jonkun se oli tehtävä. Aleksijevitšin haastattelemien raivaajien ja sotilaiden monologeista ei juuri löydy katkeruutta, vaan niissä kaikuu ylpeys, joskin melankolisena.

Neuvostojärjestelmä ei antanut ääntä yksilöille, mutta Aleksijevitš antaa. Ne äänet kertovat puolisonsa tai lapsensa menettäneiden pohjattomasta surusta. Kuolemaa suuremmasta rakkaudesta. Koti-ikävästä. Itsesyytöksistä. Ne viljelevät mustaa huumoria, muistelevat nostalgisesti ja maalaavat synkkiä maailmanlopun kuvia. Yhdessä niistä rakentuu moniääninen kuoro, jonka äänen toivoisi kaikkien kuulevan.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Elina, Nanna, Katja ja Jokke.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylistä nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka (Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997)
Suom. Marja-Leena Jaakkola
Kansi: Markko Taina
Tammi, 2000/2015 (laajennettu laitos)