Monika Fagerholm: Diiva

 

"En OLE yhtä kuin jokin seksuaalinen suuntaus, sillä maailma voi olla PUNAINEN ja KELTAINEN ja VIHREÄ ja SININEN, kuten ystäväni Frances sanoo. On miljoonia olemisen tapoja, tuhat tutkimatonta tapaa, voi olla juuri sellainen kuin haluaa."

Diiva on 13-vuotias koulutyttö. Hän on supersankari. Lapsinainen. Uusi, upea ja erilainen. "Kaikki mitä kerron on totta", Diiva julistaa kirjan ensimmäisellä sivulla. Kirjan muilla sivuilla totuus kyseenalaistetaan lukuisia kertoja. Tai ehkä on pikemminkin niin, että on miljoonia totuuksia, kuten on miljoonia olemisen tapoja.

Diiva oli aikoinaan ensimmäinen kirja, jota yritin lukea Monika Fagerholmilta. Taisin aloittaa kahdestikin, enkä kummallakaan kerralla päässyt paljon alkua pidemmälle. Myöhemmin olen lukenut kaikki Fagerholmin suomeksi ilmestyneet teokset Diivaa lukuunottamatta, ja olen rakastunut Fagerholmin kirjalliseen omaperäisyyteen ja hurjuuteen. Diivan lukemista olen säästellyt sopivaan hetkeen kuin herkkupalaa. Tänä kesänä aloin kaivata Fagerholmin outoja maailmoja ja päätin, että nyt on Diivan aika.

Diiva on taattua Fagerholmia: toisteinen teksti, viittaukset populaarikulttuuriin ja tyttöjen maailma ovat tuttuja fagerholmismeja. Toisin kuin joissakin muissa Fagerholmin kirjoissa, Diivassa ei toisaalta ole sellaista melko juonellista arvoitusta tai mysteeriä, joka toisi kirjaan tarinallisuutta tai luettavuutta. Diivassakin on omat mysteerinsä, mutta ne ovat enemmän pinnan alla kuin vaikkapa Amerikkalaisessa tytössä tai Lola ylösalaisin -kirjassa. Ehkä Diiva ei siksi olekaan paras kirja aloittaa Fagerholmiin tutustumista, mutta se on täydellinen kirja Fagerholm-fanille. Rakastin!

Kiinnitin erityisesti huomiota seksuaalisuuden kuvaukseen Diivassa. Diivan seksuaalisuus on virtaavaa, vapaata, monimuotoista. Diiva tuntee HALUA, eikä halun kohteen sukupuolella tai iällä ole Diivalle merkitystä. Toisaalta Fagerholm leikittelee nuoren naisen seksuaalisuuden kuvastolla: Diivassa näkyy viitteitä Lolitaan ja Laura Palmeriin ja lukuisiin kulttuurimme kuvauksiin nuoren naisen ja vanhemman miehen suhteesta. Diivassa seksuaalisuus ja halu ovat yhtä lailla mielikuvia ja ajatuksia kuin tekoja. Selvää kuitenkin on, että teinityttö on Fagerholmilla itsenäinen seksuaalinen olento, jolla on omat halunsa ja tarpeensa.

Seksuaalisuuden teema Diivassa innosti minut etsimään, mitä muut ovat aiheesta kirjoittaneet, ja löysin Pauliina Haasjoen kiinnostavan queerluennan. Teksti löytyy googlettamalla nimellä Kaikkivoipaisesti queer. Omnipotenssi, seksuaalisuus ja ambivalenssi Monika Fagerholmin Diivassa. Suosittelen tutustumaan.

Monika Fagerholm: Diiva (Diva, 1998)

Suom: Arja Tuomari

Otava, 1998

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä

Kirjagramin Virginia Woolf -haaste antoi hyvän syyn lukea uudelleen yksi henkilökohtaisista Woolf-suosikeistani, Elettyjä hetkiä.

Elettyjä hetkiä koostuu viidestä omaelämäkerrallisesta tekstistä, jotka on julkaistu postuumisti. Tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri tarkoituksiin, mutta yhdessä niistä muodostuu kiehtova kuva Woolfin lapsuudesta, nuoruudesta ja ajatuksista.

Kirjan avaava Muistoja on lapsuuskuvaus, jonka Woolf on kirjoittanut jo 25-vuotiaana. Se on kiinnostava erityisesti näytteenä Woolfin varhaisesta tyylistä, joka ei ole vielä aivan hioutunut, mutta josta voi jo tunnistaa hänelle ominaisia piirteitä.

Luonnoksen menneestä Woolf sen sijaan kirjoitti elämänsä loppupuolella, ja se on aihio muistelmiksi, joiden kirjoittamista Woolf ilmeisesti suunnitteli melko vakavissaan. Teksti on osittain viimeistellympää, osittain vain muistiinpanoja, mutta sellaisenakin Luonnos menneestä on nautittavaa luettavaa. En voi kuin haikeana huokailla, kuinka upeat muistelmat Woolf olisikaan kirjoittanut, jos teksti olisi joskus valmistunut.

Kolme viimeistä tekstiä Woolf kirjoitti esitettäväksi Muistelmaklubilla eli ystäväjoukolle, joka kokoontui lukemaan "ehdottoman vilpittömiä" muistelmiaan. Näissä kirjoituksissa Woolf käsittelee velipuoltaan, Bloomsburyn ryhmän syntymistä ja snobismia. Nämä tekstit ovat melko hiottuja, ja niissä näkyy niin Woolfin huumori kuin terävyyskin.

Elettyjä hetkiä teki minuun valtavan vaikutuksen, kun luin sen ensimmäisen kerran noin 18-vuotiaana. Olin muutenkin aivan Woolfin lumoissa, ja rakastin kaikkea mitä häneltä luin, mutta tämä kirja innoitti minua voimakkaasti. Se ei tietenkään ole verrattavissa Woolfin valmiisiin kirjoituksiin, eikä se ole Woolfin paras kirja, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ja outoa tenhoa.

Luulen, että nuorena vaikutuin osittain Woolfin elämän dramaattista tapahtumista. Läheisten kuolemat, monimutkaiset sisarussuhteet, seksuaalinen hyväksikäyttö ja mielenterveyden järkkyminen: kaikki tämä järkytti mutta myös kiehtoi nuorta lukijaa. Vaikuttavuutta lisäsi se, että Woolf kirjoittaa näistä asioista usein ikään kuin sivulauseessa ja viitteellisesti. Lukija hätkähtää ja pysähtyy, joutuu ajattelemaan.

Elettyjä hetkiä on myös kiinnostava kuvaus siitä, mitä on kirjoittaminen ja erityisesti muistoista kirjoittaminen. Woolf esimerkiksi kirjoittaa, että muistoista tai ihmisen elämästä ei voi kirjoittaa, jos ei ensin yritä kuvata sitä, kuka ihminen oikeastaan on. Muuten elämäkerrasta tai muistelmista tulee vain tapahtumien luettelo.

Muistot ja havainnointi ovat keskeisiä teemoja Woolfin tuotannossa, ja nämä tekstit tuovat teemoihin mielenkiintoista ristivalotusta, kun Woolf käsittelee konkreettisesti omia muistojaan. Samalla lukijalle tarjoutuu tilaisuus havainnoida tekstin syntymistä näiden eri tavalla viimeistelemättömien kirjoitusten kautta.

Kirja on kuitenkin ollut minulle erityisen tärkeä elettyjen hetkien käsitteen vuoksi. Luonnos menneestä -tekstissä Woolf kirjoittaa, että kaikkiin päiviin sisältyy sekä elettyä että ei-elettyä. Ei-eletyt hetket ovat pumpulia, jota emme muista jälkeenpäin. Hyviin päiviin sisältyy enemmän elettyjä hetkiä, kuten kävelyretkiä ja uuden kirjan lukemista. Arkielämässään ihminen on kuitenkin irrallaan todellisuudesta, mutta välillä joku eletty hetki paljastaa pinnan alla olevan todellisuuden, kuvion johon kaikki ihmiset kuuluvat. "Koko maailma on taideteos, ja me olemme tuon taideteoksen osia."Näissä ajatuksissa on jotain, mihin olen samaistunut voimakkaasti. Voisin jopa sanoa, etten olisi sama ihminen, jos en olisi nuorena lukenut eletyistä hetkistä.

Virginia Woolf: Elettyjä hetkiä (Moments of Being, 1976)
Suom. Kaarina Ripatti
Kirjayhtymä, 1986

George Eliot: Middlemarch

 

Onko George Eliot jäänyt Suomessa hiukan syrjään klassikkokirjailijoista puhuttaessa? Englanninkielisillä klassikolistoilla Eliotin kirjat ovat saavuttaneet pysyvän aseman, mutta Suomessa Eliotin teoksia tuntuu olevan jopa vaikeaa löytää luettavaksi. Onneksi muutama vuosi sitten Alice Martin suomensi upeasti Daniel Derondan, ja sen myötä Eliot on noussut muutenkin enemmän esiin.

Itse olen lukenut nuorena Myllyn joen rannalla, mutta se ei silloin tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Toissa kesänä luin sitten Daniel Derondan, ja rakastin sitä koko sydämestäni. Varasin heti kirjastosta Middlemarchin, mutta jouduin odottamaan kirjaa puolitoista vuotta, koska sitä on Helmet-kirjoissa suomeksi vain yksi kappale. Odotellessani etsin kirjaa myös antikvariaateista, mutta sitä ei ollut niissäkään saatavilla. Middlemarchia ei siis varsinaisesti tyrkytetä suomalaisille lukijoille.

Ja se on sääli, koska kirja on aivan loistava! Se on kuvaus 1830-luvun Englannin pikkukaupungista, naisen asemasta, moraalista, avioliitosta sekä yksilön ja yhteisön välisistä suhteista. Se on järkälemäinen ja yksityiskohtainen tiiliskivi, josta voi löytää niin realismia, roamantiikkaa kuin huumoriakin. Se on täynnä kiinnostavia ja värikkäitä henkilöhahmoja, joista on vaikea päästää irti lähes 900 sivun lukumatkan jälkeen. Ja luulen, että se tulee jatkossa kuulumaan rakkaimpien lukukokemusteni joukkoon.

Middlemarchista voisi kirjoittaa vaikka kuinka monesta näkökulmasta, mutta avioliitto on monella tavalla Middlemarchin keskiössä, joten sitä ei voi olla käsittelemättä. Kirjan kaksi keskeistä henkilöhahmoa, Dorothea Brooke ja Rosamund Vincy, päätyvät kumpikin epäonnistuneisiin liittoihin väärien miesten kanssa. Yhtenä syynä epäonnistuneisiin avioliittoihin voi pitää naisten asemaa ja sukupuoliroojeja, toisena syynä itse avioliiton luonnetta 1800-luvulla. Puolisot tutustuvat toisiinsa oikeastaaan vasta mentyään naimisiin. Ennen avioliittoa heillä on odotuksia ja ihanteita, joita vääristävät kapeat sukupuoliroolit.

Dorothea Brooke on hyvin idealistinen nuori nainen, joka ihailee oppineisuutta mutta ei ole itse saanut juuri mitään koulutusta. Hän rakastuu pastori Casauboniin, ja uskoo voivansa auttaa miestään tämän tutkimustyössä. Dorothean haaveissa avioliitto merkitsee yhteistyötä, joskin hän myös uskoo miehen olevan häntä älyllisesti etevämpi. Dorothea joutuu pettymään, koska hänen puolisonsa on todellisuudessa epäonnistunut tutkija, joka ei odota vaimolta toveruutta vaan ihailua.

Dorothean vastapari Rosamund on käynyt tyttökoulua, jonka ainoa tarkoitus on opettaa naisia olemaan viehättäviä – ja sitä kautta pääsemään hyvään avioliittoon. Rosamund tavoitteleekin avioliitolta asemaa ja varallisuutta, ja hän valitsee puolisokseen nuoren lääkärin, Tertius Lydgaten. Lydgate itse haaveilee lääketieteellisen läpimurron tekemisestä, ja hän huomaa liian myöhään, että Rosamundille hänen tavoitteensa eivät merkitse mitään, jos ne tarkoittavat elintason laskua.

Avioliiton lisäksi moraaliset valinnat nousevat yhdeksi kirjan keskeiseksi teemaksi. Kaikki keskeiset henkilöt joutuvat tekemään valintoja oman edun tavoittelun ja yhteisen edun, oikean ja väärän, rehellisyyden ja vilpillysyyden välillä. Erityisesti Dorothealle pyrkimys hyvään ja oikeaan on olennaista, mutta useimmat muut henkilöt ovat moraalisesti häilyväisempiä. Minun sydämessäni on aina paikka henkilöhahmoille, jotka pyrkivät tekemään oikein vaikka oman onnensa kustannuksella, ja ehkä siksi Eliot vetoaakin minuun niin voimakkaasti.

Harva Middlemarchin henkilöistä on yksiselittäisen paha, vaan useimmat heistä tekevät sekä oikeita että vääriä valintoja. Casaubonia luonnehditaan joissakin arvioissa hirviöksi, mutta oiekasti Casaubon on paljon hirviötä moniulotteisempi ja pohjimmiltaan hyvin surullinen henkilöhahmo: mies joka tietää itse epäonnistuneensa ja pelkää kuollakseen, että myös muut näkevät hänen epäonnistumisensa.

Middlemarchissa olennaista on myös Eliotin huumori, joka sävyttää kirjaa koko ajan ja estää sitä sortumasta liialliseen mahtipontisuuteen. Sekä kaikkitietävä kertoja että tietyt henkilöhahmot kommentoivat tapahtumia ja ihmisiä ja asettavat ne oikeisiin mittasuhteisiin. Middlemarch saattaisi olla saarnaava tai ylitunteellinen tai melodramaattinen, mutta ironia ja lämpö tekevät siitä elämältä maistuvan ja kokonaisen – sellaisen kirjan, joka jää elämään sydämeen.

George Eliot: Middlemarch (Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-1872)

Suom. Aune Tuomikoski

WSOY, 1966

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja

Olen jo pidempään halunnut lukea Eeva Joenpellon Lohja-sarjan, mutta toisinaan houkutteleviinkin kirjoihin tarttuminen lykkääntyy syystä tai toisesta. Joskus lukija tarvitsee sysäyksen. Tällä kertaa sysäys tuli Instagramissa, jossa Mari kyseli kiinnostuneita Lohja-sarjan yhteisluvun järjestämiseen. Olin välittömästi mukana, ja ideoinnin seurauksena kirjagramissa on luettu syksyn aikana sarjaa kirjan kuukausitahdilla.

Olen lukenut Joenpellolta aikaisemmin  Rikkaan ja kunniallisen (josta pidin kovasti) ja Uskomattomia uhrauksia (joka oli kiinnostava), joten osasin odottaa hyvää. Siltikin yllätyin siitä, kuinka upealle matkalle nämä kirjat minut veivät. Miten hienoa henkilökuvausta, rikasta kieltä ja oivaltavia havaintoja pääsin todistamaan.

Lohja-sarjaa verrataan usein Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiaan – sarjat ajoittuvat osittain samaan historialliseen aikaan, ja ne molemmat ovat sukutarinoita. Vertailussa nousee väistämättä esille kysymys siitä, miksi Lohja-sarja ei ole saavuttanut samanlaista klassikkoasemaa kuin TPA. Onko syy kirjailijan sukupuolessa, vai löytyykö selitys kirjoista?

Pohdiskelin lukiessani esimerkiksi Joenpellon ja Linnan henkilökuvauksen eroja: Joenpellon henkilöhahmot ovat mielestäni tavallaan haastavampia, koska oikeastaan kukaan ei ole selkeästi hyvä tai paha, vaan kaikista löytyy runsaasti harmaan sävyjä. Lukijan voi olla vaikeampi kiintyä henkilöhahmoihin, jotka ovat niin inhimillisen virheellisiä kuin Lohja-sarjassa. (Tämä ei ole kritiikkiä Linnan henkilöhahmoja kohtaan. Pohjantähdet ovat minulle todella tärkeitä kirjoja, ja rakastan Linnan henkilöitä enemmän kuin monia todellisia ihmisiä.) Joenpellon henkilöihin tutustuu ehkä hitaammin, mutta lopulta heihin syntyy monisyisiä viha- ja rakkaussuhteita.

Yleistäen voisi sanoa, että kirjat kertovat vahvoista naisista ja heikoista miehistä. Päällisin puolin voisi kuvitella, että asetelma olisi päinvastainen: miehet pyörittävät politiikkaa, liiketoimia ja kylän asioita, ja naiset alistuvat itsevaltiaiden puolisoiden varjossa ja ovat avioliitoissa kauppatavaraa. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä selvemmäksi käy, että Lohja-sarja on nimenomaan vahvojen naisten tarina. On Salme Hänninen, joka herää keski-iässä kapinoimaan tyrannimaista puolisoaan vastaan ja kannattelee koko perheen suruja ja murheita. Ja Salmen tyttäret Inkeri ja Anja, joista kummastakin kasvaa omalla tavallaan äitinsä kaltaisia vastuunkantajia. Mutta mielenkiintoisia näistä naisista tekee se, että heillä kaikilla on vahvuuksiensa lisäksi omat heikkoutensa ja sokeat pisteensä – he ovat uskottavia voimanaisia.

Ja miehet sitten. Oskari Hännisen omahyväisyys ja itsereflektion puute ovat mittasuhteiltaan megalomaanisia. Tarinan todellinen konna saattaa kuitenkin olla Oskarin vävy, liukas ja tunne-elämältään kylmää kalaa muistuttava Matti Reima. Gröönroosin Vieno puolestaan ymmärtää yhteiskunnallisia asioita mutta pysyttelee ihmissuhteissa aina turvallisen välimatkan päässä. Vieno edustaa Julinin miehien ohella ihmistyyppiä, joka ei ole oikein kunnolla elossa.

Henkilöhahmojen tarinoiden lisäksi sarja kuvaa Suomen itsenäisyyden ensimmäisiä vuosikymmeniä. Sisällissodan seuraukset, kieltolaki, Lapuan liike ja lama vaikuttavat henkilöiden elämään, mutta Joenpelto kuvaa historiallisia tapahtumia usein vain sivulauseissa, luontevana osana arkista elämää. Politiikalla on luonnollisesti merkittävä rooli kirjassa: joitakin lukijoita se saattaa vieraannuttaa, mutta minä uppouduin jopa kunnallisvaltuuston kokouksien kuvauksiin täysillä.

Pohjimmiltaan kirjoissa on kyse ihmiselämän perimmäisistä kysymyksistä. Hetkellisyys, ajan kuluminen ja kuolema kulkevat mukana läpi koko sarjan. Me synnymme, kasvamme, vanhenemme ja kuolemme – mitä teemme elämällämme noiden nopeasti kiitävien hetkien aikana? Löytyykö merkitys omaisuuden keräämisestä, suvun jatkamisesta tai maineen ja kunnian saavuttamisesta? Pitäisikö elää itselleen vai muita varten? Voiko ihminen olla sekä onnellinen että rehellinen itselleen? Joenpelto ei anna vastauksia, vaan asettaa sekä henkilöhahmonsa että lukijan vastakkain näiden kysymysten kanssa.

 

Lopuksi on vielä nostettava esille se, kuinka upeaa Joenpellon teksti on. Kirjat ovat täynnä siteeraamisen arvoisia kohtia, joissa Joenpelto tavoittaa maailman kauneuden, kauheuden tai huvittavuuden. Ei voi kuin pysähtyä ja hengitellä, kun lukee jotain tällaista:

"Yhtäkkiä, vilun värisyttäessä olkapäitä, Salme oli tuntevinaan jotakin, jota ehkä voisi sanoa minuudeksi. Että hän oli hän, mutta minkälainen todella?"

Syksy Lohjalla on ollut hieno kokemus, ja olo on oikeasti hiukan haikea, kun täytyy hyvästellä Hänniset ja kumppanit. Mutta odotan jo sitä, kun voin palata uudelleen heidän seuraansa.

Eeva Joenpelto: Lohja-sarja, WSOY

Vetää kaikista ovista, 1974

Kuin kekäle kädessä, 1976

Sataa suolaista vettä, 1978

Eteisiin ja kynnyksille, 1980

E. M. Forster: Maurice

 

Sieluni kaipaa säännöllisin väliajoin E. M. Forsteria. Koska Forsterin romaanituotanto ei ole kovin laaja, luen kaipaukseeni samoja kirjoja yhä uudelleen. Ja mielelläni luenkin: saan Forsterin kirjoista jokaisella lukukerralla ajateltavaa ja iloa. Kaikkein useimmin olen lukenut Talon jalavan varjossa ja Mauricen.

"Ja heidän rakkauskohtauksensa jatkui, verrattomana etunaan uusi kieli. Mikään perinne ei mykistänyt heitä kunnianarvoisuudellaan. Sovinnaisuus ei sanellut, mikä oli runollista ja mikä ei. Heitä kiehtoi intohimo, jonka harva heidän maanmiehistään oli tunnustanut, ja se antoi heidän luovuudelleen täyden vapauden. Lopulta kummankin mieleen muovautui jotakin ihmeen kaunista, jotakin unohtumatonta ja ikusta, vaikka se olikin rakennettu  vähäisistä puheen sirkamista ja yksinkertaisimmista tunteista."

En ole varma, koska olen lukenut Mauricen ensimmäisen kerran, mutta luultavasti ihan 1990-luvun alussa, lukioikäisenä. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen monellakin tavalla. Erityisen vaikutuksen teki se, että tuohon aikaan oli harvinaista lukea kirja, jonka päähenkilö oli seksuaalivähemmistön edustaja – ja vieläpä seksuaalivähemmistön edustaja, jonka tarinalla oli onnellinen loppu. Toki vastaavia kuvauksia kirjoissa ja elokuvissa oli, mutta niitä oli tarjolla huomattavasti vähemmän kuin nykypäivänä. 

Jos valtavirtataiteessa seksuaali- tai sukupuolivähemmistön edustajia näkyi, henkilöhahmot harvoin olivat kokonaisia ihmisiä: he olivat huumorihahmoja, seksuaalisuudesta riisuttuja sivuhenkilöitä tai rikollisia. Moniulotteisemmat henkilöhahmot taas olivat usein onnettomia ja riivattuja.  Kuvaukset saattoivat myös olla niin verhottuja ja viitteellisiä, että niiden ymmärtäminen vaati tulkintaa. Maailma oli erilainen 30 vuotta sitten: kehottamiskielto oli voimassa, ja vuoteen 1981 asti homoseksuaalisuus oli luokiteltu sairauksi.

Maailma oli erilainen myös 1910-luvun alussa, kun Forster kirjoitti Mauricen. Forster ei elinaikanaan halunnut julkaista kirjaa, koska hän epäili, ettei sitä hyväksyttäisi maassa, jossa homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi. Maurice julkaistiin vasta Forsterin kuoleman jälkeen vuonna 1971. Forster halusi kirjaansa onnellisen lopun, ja juuri se olisi Forsterin mielestä koitunut kirjan kohtaloksi:

"Onni on sen perussävel – millä sivumennen sanoen on odottamaton vaikutus: se on vaikeuttanut kirjan saamista julki. [...] Jos se olisi päättynyt onnettomasti, hirttosilmukassa killuvaan nuorukaiseen tai itsemurhakirjseeseen, kaikki olisi hyvin, sillä tarinassa ei ole pornografiaa tai alaikäisten viettelyä. Mutta rakastavaiset selviävät rangaistuksetta, ja houkuttelevat siis rikokseen."

Ei Mauricenkaan tarina silkkaa onnea ole. Maurice on peribrittiläinen, sovinnainen ja kaikin tavoin keskiverto nuorukainen, joka luultavasti olisi ensimmäisenä tuomitsemassa kaikki vähemmistöt jos ei itse olisi homo. Maurice on erityisesti kirjan alussa vähemmän rakastettava hahmo: hän on jäyhä, ei erityisen älykäs, täysin vailla herkkyttä ja tilannetajua. Jos Maurice olisi hetero, tai jos hän kieltäisi seksuaalisuutensa, hänestä luultavasti tulisi sellainen samea, valheessa elävä ihminen, jollaisia Forster usein kirjoissaan kritisoi. Oman seksuaalisuuden hyväksyminen ja löytäminen ovat kuitenkin Mauricen pelastus, hänen tiensä kokonaiseksi ihmiseksi. Tie ei kuitenkaan ole helppo.

Rehellisyys on aina Forsterin kirjoissa tärkeä teema – erityisesti rehellisyys itseä ja omia tunteitaan kohtaan. Myös Mauricessa päähenkilöitä määrittää vahvasti se, kuinka rehellisiä he ovat suhteessa omaan seksuaalisuuteensa. Puolittainen rehellisyys ei riitä, vaan se johtaa valheelliseen elämään.

Koen Mauricen jokaisella lukukerralla yhtä voimakkaasti. Kullanhohtoisen ensirakkauden kuvauksen. Mauricen tuskan ja kauheat yritykset eheytyä. Pettymyksen, pelon ja toivon hetket. Lähes unenomaisen lopetuksen, jossa pimeässä hehkuvat maahan pudonneet helokkien terälehdet. Jännitän jokaisella lukukerralla, saako Maurice onnellisen loppunsa – ja olen aina yhtä onnellinen, kun se hänet saavuttaa.

E. M. Forster: Maurice (Maurice, 1971)

Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen

Kansi: Jorma Luotio

Gummerus, 1987

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

 

Sanotaan, että kaikki tarinat ovat rakkaustarinoita. Kuitenkin rakkaus on aiheena myös halveksittu, ainakin jos kyseessä on romanttinen rakkaus. Onko niin, että rakkaustarina on lähtökohtaisesti jotakin kevyttä, viihteellistä ja epä-älyllistä? Onko rakkaus aiheena merkittävä vain, jos rakkaus laajenee parisuhdetarinaa suuremmaksi aiheeksi – yhteiskuntakritiikiksi tai (miehen) kasvukertomukseksi?

Sanotaan myös, että on vain kaksi merkittävää aihetta – rakkaus ja kuolema. Jos rakkaus on aiheena kevyeksi mielletty, kuolema on päällisin puolin epäilemättä painava ja vakavasti otettava. Kuolemasta voi kirjoittaa kepeästi siinä missä rakkaudesta, mutta dekkarit ovat silti monien silmissä vakavasti otettavampaa kirjallisuutta kuin romanttinen viihde.

Saara Turusen Järjettömiä asioita kertoo sekä rakkaudesta että kuolemasta. Päällisin puolin kirjan aiheena on rakkaus juuri siinä kepeimmässä muodossaan, romanttisen rakkauden ja  parisuhteen kuvauksena. Se kuvaa nimettömäksi jäävän suomalaisnaisen suhdetta barcelonalaiseen mieheen, suhteeseen kuuluvia epäröintejä ja erimielisyyksiä ja etäsuhteen arkea pohdintoineen siitä, kuuluuko yhteiseen tulevaisuuteen lapsi tai yhteinen asunto. Samalla tarkastellaan yleisemmin käsityksiä rakkaudesta ja rakkaustarinoista.

Turuselle tuttuun tapaan mukana kulkevat koko ajan ajatukset siitä, mikä on normaalia ja hyväksyttyä. Millaista rakkauden tai parisuhteen kuuluu olla? Kuuluuko seksistä nauttia? Onko normaalia tuntea häpeää esimerkiksi puolison taloudellisesta tai kultturisesta pääomasta? Saako työ olla elämässä rakkautta tärkempi asia?

Minäkertojan kontrollintarve on suuri. Rakkaus vaatii aina jonkinlaista kontrollin menettämistä, joten rakkaus ja parisuhde aiheuttavat kertojassa ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia. Tarinassa kulkee mukana myös kuolema, joka tietysti merkitsee lopullista kontrollin menettämistä elämästä. Kuolema voi myös muistuttaa siitä, että elääkseen on välillä uskallettava irrottaa ja antaa mennä.

Rakastan Turusen toteavaa ja suoraviivaista kieltä, jonka rytmissä minun on helppo hengittää mukana. Yksitotinen kertojaääni selostaa tapahtumia ja tuntemuksia lähes ilmeettömään tyyliin, mutta rivien välissä on sekä melankoliaa että huumoria. Turusen kirjat herättävät minussa aina voimakkaita samaistumisen kokemuksia, jotka syntyvät pikemminkin tavasta katsoa maailmaa kuin samankaltaisista kokemuksista. Järjettömiä asioita kosketti minua kuitenkin jollakin erityisen henkilökohtaisella tasolla. Kirja tuli sen verran lähelle, että en varmaankaan pysty arvioimaan sitä kovin objektiivisesti, mutta subjektiivisena mielipiteenäni uskallan todeta, että Järjettömiä asioita on Turusen paras ja moniulotteisin kirja.

Muissa blogeissa: Kirsin Book Club, Tuijata, Sivulauseita ja Kirjaluotsi.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Kansi/kannen kuva: Markko Taina / Astrid Sylwan

Tammi, 2021

Han Kang: Valkoinen kirja

 

Mitä tulee mieleen sanasta valkoinen? Puhtaus? Tyhjyys? Lumi? Pilvet? Syntymä vai kuolema? Kastemekko vai käärinliinat? Valkoinen on tyhjä kangas tai paperi, jolle ei ole vielä kirjoitettu mitään. Valkoisen eri sävyissä voi nähdä kaikki muut värit.

Han Kangin Valkoinen kirja on kuvaus elämänmittaisesta surusta, kaipuusta ja rakkaudesta jotakin poissa olevaa kohtaan. Han Kangin isosisko kuoli vain muutaman tunnin ikäisenä. Sisko ei ole koskaan ollut osa Han Kangin elämää, ja silti hän on siinä ikuisesti mukana. Siskon kuolema merkitsee myös elämää – ilman isosiskon kuolemaa pikkusiskoa ei kenties olisi lainkaan olemassa.

"Hän jatkoi matkaansa lumihiutaleiden viuhuessa voimalla hänen kasvojaan ja vartaloaan vasten. Mitä se oikein oli? Tämä kylmyys ja vihamielisyys? Samalla hauras ja katoava, mutta niin pakahduttava kauneus?"

Han Kang kuvittelee kirjassa sisarelleen elämän ja kuvaa samalla omaa suruaan. Tunnelma on hiljainen ja kaunis, siinä on samaa herkkyyttä ja haurautta kuin Kangin listaamissa valkoisissa asioissa. Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, joita rytmittävät mustavalkoiset valokuvat. Sitä voisi kuvata pienoisromaaniksi tai muistelmaksi, mutta eniten se ehkä muistuttaa runoutta tai henkilökohtaista muistikirjaa. Taru Salmisen käännös on kaunista ja vaivattomasti etenevää tekstiä.

Valkoinen kirja on kolmas Kangilta lukemani teos, enkä voi kuin ihailla hänen taitoaa ja monipuolisuuttaan kirjailijana. Valkoinen kirja on näistä teoksista ehdottomasti kaunein ja siihen on helppo rakastua. Toisaalta se keskustelee kiehtovasti Vegetaristin ja Ihmisten tekojen kanssa: niistä löytyy samoja surun ja kuoleman teemoja, vaikka sävyt ovat tummempia ja väkivaltaisempia.

Valkoisen kirjan ääreen on hyvä hiljentyä ja pysähtyä miettimään sen esiin nostamia ajatuksia ja mielikuvia. Suosittelen lukemaan hiljaisuudessa, kenties kirkkaana pakkaspäivänä kun pienet jääkiteet kimaltavat ilmassa.

Valkoisen kirjan ovat lukeneet myös tuijata, Kirjakko ruispellossa ja riitta k.

Han Kang: Valkoinen kirja, 2016

Suom. Taru Salminen

Kansi: Douglas Seog

Gummerus, 2021

Anu Silfverberg: Sinut on nähty

 

Puolisollani on varmaan "hauskaa" aina, kun luen Anu Silfverbergiä. Sehän on siis sellaista, että minä luen, puoliso puuhailee mitä nyt puuhaileekaan, ja minä keskeytän hänen puuhansa jatkuvasti lukeakseni ääneen parhaita kohtia. Ja niitä parhaita kohtiahan on aina paljon. Rakastan Silfverbergin tapaa kirjoittaa ja ajatella.

Uusimmassa kirjassaan Sinut on nähty Silfverberg käsittelee katsetta, elokuvaa, sukupuolten presentaatioita ja naisen asemaa elokuvassa. Elokuvan rinnalla Silfverberg tarkastelee nuorten tyttöjen fanikulttuuria ja lapsuuden leikkejä, joissa sukupuoleen suhtauduttiin mutkattoman joustavasti. Hän pohtii seksuaalista häirintää ja raiskauksen esittämistä taiteessa. Mukana kulkevat Silfverbergin kokemukset naistutkimuksen opiskelusta, naisten väliset ystävyyssuhteet, nuoruuden ensimmäiset seksikokemukset ja yritykset sopia naiseuden muottiin. Katseen kohteena ovat mm. E.T., Lars von Trier, Kate Winslet, Frozen, Kieślowski, Girls, Tauno Palo ja Labyrintti.

Silfverberg on samanaikaisesti terävä, vihainen ja hirvittävän hauska. Hän saattaa purkaa turhautumistaan kiroten ja noituen ja kirjoittaa seuraavassa luvussa koskettavasti yhdessä jaetun taiteen merkityksestä. Sarkastiset heitot, tarkat huomiot ja rehelliset tunnustukset seuraavat toisiaan. Silfverberg käsittelee tunnistamisen riemua ja teoksia, joista hän on löytänyt itsensä; teoksia, joita hän on rakastanut, mutta jotka eivät enää tunnu samalta; hän kertoo rakkaudestaan keskeneräisiä ja eksyneitä, aina valkoisten miesten esittämiä hahmoja kohtaan; hän katsoo toiveikkaasti tulevaisuuteen, jossa ihmiset ovat jo lapsena tottuneet monimuotoisempaan sukupuolen esittämiseen kuin mihin me saimme tottua.

Silfverberg pohtii myös, onko feminismi pilannut häneltä elokuvat. Onko rakkaus elokuvaa kohtaan mahdollista pelastaa sen jälkeen, kun on alkanut katsoa filmejä feminististen silmälasien läpi? Voiko taideteos olla hyvä, jos se on moraalisesti ongelmallinen?

Voiko katse olla samanaikaisesti krittinen ja rakastava? Moni tuntuu ajattelevan, että teoksen kritisointi jostakin näkökulmasta tarkoittaa koko teoksen arvon kieltämistä. Taideteoksen kritisointi on sen haukkumista. Mutta minusta taideteoksen ei tarvitse olla virheetön, eikä taideteosta kohtaan tunnetun rakkauden ehdotonta. Taideteoksella voi olla muita ansioita, joiden vuoksi on valmis antamaan anteeksi esimerkiksi ohuen ohuet naishahmot. Tai voi olla, että teos kuvaa oivaltavasti sukupuolten välisiä valtasuhteita mutta unohtaa muut valtasuhteet. Ja rakkaudella on toki rajansa: on eri asia sietää kapeaa naiskuvaa kuin suoranaista naisvihaa.

Rakastin tätä kirjaa myös siksi, että se sai muistelemaan ja miettimään omia elokuvakokemuksiani. Mietin, kuinka paljon minäkin rakastan Taivaalliset olennot -elokuvaa ja sitä, kuinka ainutlaatuisen tunnistettavasti se kuvaa  tyttöja ja tyttöjen välistä ystävyyttä. Mietin Mike Leigh'n elokuvaa Career Girls, joka kuvaa lähes yhtä ainutlaatuisesti vähän vanhempien tyttöjen välistä ystävyyttä, ja jonka naishahmoissa on myös sitä epätäydellisyyttä ja repaleisuutta, joka on yleensä varattu elokuvissa miehille. 

Mietin, olivatko lapsuuteni suosikkielokuvat Sound of Music ja Hotelli Firenzessä minulle niin tärkeitä osittain siksi, että naiset olivat niissä suurissa rooleissa. (Sound of Music ei toki ole mikään feministinen klassikko tai oman aikansa Frozen, mutta uskon saaneeni laulavasta Julie Andrewsta jotain samanlaista energiaa kuin nykyajan lapset saavat Elsasta.)

Ja mietin Kieślowskia, jota 90-luvulla väritrilogian ilmestymisen aikaan oikeasti palvottiin. Opiskelijabileissä ihmiset aloittivat keskusteluja sanomalla "Eikö Kieślowski olekin nero?" Päädyin usein väittelemään Kieślowskista, koska hänen elokuvansa ärsyttivät minua niin valtavasti. Ärsytti se eteerinen haahuilu, ja aivan erityisesti inhosin Veronikan kaksoiselämän kohtausta, jonka Johanna Rojola tässä kirjassa tiivistää osuvasti näin: "Nyt herkästi ja esteettisesti hiukan itkee. Mikäs sille mahtaa jos alkaa toisen itkeminen panettaa." Ja tunnen tyydytystä siitä, että Kieślowskin "upea naiskuva" saa vihdoinkin kuulla kunniansa.

Myös Omppu, Kirjakimalainen ja helmikekkonen  ovat kirjoittaneet kirjasta.

Anu Silfverberg: Sinut on nähty

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Teos, 2020 

Hannele Jyrkkä: Etsijä - Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

 

Vuonna 1989 olin katsomassa Jorma Uotisen Ballet Pathétique -tanssiteosta. En muista, miksi olin päätynyt yleisöön – en ollut koskaan aikaisemmin käynyt katsomassa sen kummemmin nykytanssia kuin klassista balettiakaan. Kävin kuitenkin ahkerasti teatterissa, ja ehkä siinä oli syy: teosta esitettiin Helsingin Kaupunginteatterissa, jonka tanssiryhmän taiteellisena johtajana Uotinen tuohon aikaan toimi.

Ballet Pathétique hurmasi minut aivan täydellisesti – se oli jotain aivan muuta kuin mikään aikaisemmin näkemäni tai kokemani taideteos. Muistan edelleen kirkkaasti, sen puhtaan ilontunteen, jonka teos herätti. Muistan myös, kuinka yleisö poistui Kaupunginteatterista, ja kuinka monet meistä etenivät teatterilta pois vievää mäkeä hypähdellen ja loikkien, Pateettisen baletin tanssijoiden hurjia hyppyjä matkien. Teos sytytti kiinnostuksen ja rakkauden nykytanssia kohtaan. Se oli myös ensikosketukseni Tero Saariseen. Vaikka en Ballet Pathétique'a katsoessani tiennyt tanssista mitään, Saarisen karisma ja tapa liikkua tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Hannele Jyrkän Etsijä kertoo Tero Saarisen elämästä tanssijana ja koreografina. Kyseessä ei ole varsinainen elämäkerta, vaan näkökulma on vahvasti taiteessa ja taiteen tekemisessä. Yksityiselämää raotetaan vain sen verran kuin taiteilijan elämänpolun kuvaamisen kannalta on välttämätöntä. Kirja antaakin Saarisesta kuvan ihmisenä, jolle tanssi todellakin on yhtä kuin elämä.

Jyrkkä kuvaa kirjassaan vuoroluvuin Saarisen Third Practise -teoksen valmistumista ja Saarisen uran etenemistä lapsuudesta nykyhetkeen. Ratkaisu on onnistunut, ja Jyrkkä osaa kuvata hämmästyttävän elävästi tanssiteoksen harjoituksia, liikettä ja luovaa prosessia. Kirjassa annetaan myös paljon tilaa Saarisen pohdiskeluille liikkeen merkityksestä ja tanssin ja taiteen luonteesta.

 

Kirjan perusteella Saarisesta syntyy kuva hiukan hulluna nerona, mutta hänen hulluudessaan  ei ole mitään tuhoavaa tai negatiivista, vaan se on positiivista ja säilyttävää. Saarinen tuntuu olevan niin voimakkaasti elossa, että hän säteilee kirjankin sivuilta energiaa ympäristöönsä. Omaa taidekäsitystään Saarinen kuvaa mm. seuraavasti:

"Mitä kaikkea me pystymmekään avaamaan ihmisyydestä tanssin avulla. Sen takia olen esiintyjänä, koreografina ja opettajana aina samalla asialla. Ei tosiaankaan ole kyse vain siitä, minkä biisin tekisin seuraavaksi, vaan myös siitä, minkälaista ajattelun ja käyttäytymisen mallia ja siis arvoja levitämme. Tanssi on minulle ihmisyyden herkimpien aallonpituuksien herättelyä ja näiden tasojen puolesta puhumista."

Etsijä on hienosti kirjoitettu ja lisäksi se on kirjana todella kaunis tyylikkäine kansikuvineen, kullan värisine sisäkansineen ja upeine valokuvineen. Juuri tällainen kirjan Tero Saarisesta pitääkin olla: kaunis, herkkä, voimakas, mukana tummia sävyjä ja jotain outoa ja vinksahtanutta.

Hannele Jyrkkä: Etsijä. Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle

Kansi/kannen kuva: Elina Warsta/Heidi Strengell

Siltala, 2020

Joyce Carol Oates: Blondi

Joyce Carol Oatesin Blondi on yksi suosikkikirjojani ja sen lukukokemus oli aikoinaan järisyttävä. Olen lukenut kirjan joskus sen ilmestymisen aikoihin eli melkein kaksikymmentä vuotta sitten. Olen aina ajatellut, että kirja pitää jossain vaiheessa lukea uudelleen, mutta mitä useampi vuosi lukemisesta kului, sitä korkeammaksi kasvoi kynnys tarttua kirjaan. Entä jos uudelleenlukeminen laimentaisi mielikuvaa kirjasta? Pitäisikö vain vaalia muistoa upeasta lukukokemuksesta, vaikka en oikeastaan muistanut kirjasta juuri muuta kuin sen yleisen tunnelman?

Ongelma ratkesi kuin itsestään, kun Instagramissa kyseltiin kiinnostuneita osallistumaan Blondi-lukupiiriin. Lukupiiri tarjosi hyvän kannustimen tarttua kirjaan, ja olisi hienoa päästä vaihtamaan ajatuksia Blondista, joka on niin monikerroksinen ja runsas kirja.

Blondi on siis fiktiivinen romaani Marilyn Monroesta – tai "Marilyn Monroesta" tai Blondista tai Norma Jeanista tai Normasta tai Vaaleasta näyttelijättärestä. Se on järkälemäinen teos niin mitaltaan (lähes tuhat sivua) kuin sisällöltäänkin. Se ottaa aineksensa todellisuudesta (tai siitä, mitä olemme opppineet pitämään totuutena Marilynin elämästä), mutta sekoittaa faktaa ja fiktiota lähes tajuntaa laajentavalla tavalla. Oates yhdistelee faktoja ja elämäkertureiden tulkintoja ja juoruja ja sekoittaa mukaan silkkaa sepitettä. Lopputulos tuntuu tavoittavan jotain hyvin totuudellista.

Blondia on mahdollista lukea monin eri tavoin. Sitä voi lukea yksinkertaisesti kuvaksena Marilynista, siitä millainen Marilyn tai hänen mielenmaisemansa olisi ehkä voinut olla. Jos kirjaa lukee tästä näkökulmasta, tulkintaan vaikuttaa väistämättä myös se, kuinka paljon tietää "oikeasta" Marilynista. Samalla voi miettiä sitä, mikä yleensäkin on totuus yksittäisen ihmisen elämästä, oli tämä julkisuuden henkilö tai ei. 

Luulen, että ensimmäisellä lukukerralla luin kirjaa vahvasti juuri Marilyn-silmälasien läpi. Olen nuoresta asti fanittanut Marilynia ja ollut kiinnostunut hänestä, ja Blondi tuntui tekevän Marilynista lihaa ja verta tavalla, johon mikään elämäkerta tai dokumentti ei ollut pystynyt. En tosin ajatellut lukevani totuutta Marilynista, vaan enemmänkin tuntui siltä, että fiktio oli olennaisempi kuin totuus.

Tällä kertaa kiinnitin heti alussa huomiota siihen, kuinka kirjassa itsessään käsitellään paljon tarinallisuutta ja sitä, kuinka haluamme luoda elämästämme kertomuksen. Henkilöt ajattelevat elämäänsä kohtauksina ja välillä kertojaääni myös katsoo kohtauksia uudelleen. Henkilöt saattavat kommentoida tarinaa jälkiviisaasti. Faktan ja fiktion sekoittuminen lisää oman kerroksensa tarinallisuuteen. "Marilyn Monroe" on tämän tarinallisuuden ja fiktiivisyyden ruumiillistuma: Marilyn on elokuvastudioiden, lehdistön ja Norma Jeane Bakerin luomus, eikä Marilynia ole todellisuudessa olemassa. Mutta onko (kirjan) Norma Jeane sen todellisempi?

Blondi on myös kirja naisena olemisesta, naiseuden myyteistä, naisista miesten maailmassa. Oatesin Marilyn on niin pirstaleinen ja ristiriitainenkin, ettei häntä loppujen lopuksi voi enää pitää ihmisenä, vaan hän on jonkinlainen naiseuden kaleidoskooppi. Hänet nähdään suureksi osaksi muiden silmin, ja ennen kaikkea miesten silmin. Ja miesten silmin katsottuna kuva on yksiulotteinen: tyhmä blondi, huora, lapsinainen, seksisymboli, naapurintyttö. Yksiulotteiseen kuvaan eivät mahdu naisen kunnianhimo, naisen seksuaalisuus tai naisen ruumiillisuus. Naisen tulee piilottaa yhtä lailla ajatuksensa kuin hikoilunsa ja kuukautisensa.

Niin paljon muutakin Blondiin mahtuu. Sitä lukiessaan voi ajatella viihdeteollisuutta, Hollywoodin Weinsteineja, nationalismia, valtaa, kuolemaa ja taidetta. Melkien mitä tahansa.

Toinen lukukerta avasi siis Blondiin aivan uusia näkökulmia, ja lukupiirissä käyty keskustelu toi vielä oman kerroksensa lukukokemukseen. Ja vaikka lukukokemus ei ehkä ollut aivan niin tajunnanräjäyttävä kuin ensimmäisellä kerralla, ei Blondi todellakaan jättänyt kylmäksi toisella kierroksellakaan. Se sai ajatukset ylikierroksille ja tunkeutui uniin. Se ahdisti ja ihastutti, ilahdutti vinolla huumorillaan ja liikutti kauneudellaan.

Blondista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Katja, Suketus, Laura ja Tiina.

Joyce Carol Oates: Blondi (Blonde, 2000)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2002/2001

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Huvilakaupunki, pieni yhteisö. Rikos ja uhri. Syyllisyys ja salaisuudet. Nuoret, kauniit ihmiset – teini-ikäiset ja myöhemmin jo aikuiset, menneisyyden vangit. Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? kuvaa maailmaa, joka tuntuu tutulta hänen aikaisemmista teoksistaan. Tällä kertaa yhteisöä järkyttää neljän teinipojan tekemä joukkoraiskaus – rikos, joka halutaan kuitenkin nopeasti unohtaa ja siirtyä eteenpäin. Rikoksen jälkeen huomio ei kiinnity uhriin (paitsi ehkä hänen hiukan epäilyttävään menneisyyteensä), eikä oikeastaan tekijöihinkään, vaan siihen kuinka yhteisö parhaiten pääsisi yli rikoksesta. Yhteisö valitsee selvitytymiskeinoksi vaikenemisen.

Fagerholmin kirjoitustyyli on omaääninen ja helposti tunnistettava, ja kirjoissa liikutaan samankaltaisen aihepiirin parissa. Luulisi, että myös lukukokemukset Fagerholmin kirjojen parissa olisivat samankaltaisia, mutta niin ei ainakaan omalla kohdallani ole ollut. Rakastan Fagerholmin tapaa kirjoittaa ja kertoa tarinaa, mutta välillä kirjojen maailmaan ja tekstiin on ollut helppo solahtaa mukaan, kun taas toiset kirjat ovat olleet haastavampia ja vaatineet enemmän keskittymistä. Haastavuus ei Fagerholmin kohdalla ole mikään moite – pieni takkuilu ja kipuilu tekstin kanssa on loppujen lopuksi saattanut vain lisätä kirjan viehätystä – mutta rakkaimmat teokset häneltä ovat kuitenkin olleet ne, joiden teksti on tuntunut eniten omalta, ja joiden maailmaan on ollut helpointa uppoutua. Amerikkalainen tyttö ja Lola ylösalaisin ovat minulle ne ihanimmat Fagerholm-kirjat.

Kuka tappoi bambin? oli tekstinä (joskaan ei aiheeltaan) ehkä vaivattomin lukukokemukseni Fagerholmilta: sanat, lauseet ja ajatukset virtasivat eteenpäin, ja minä heittäydyin virran vietäväksi, ja nautin. Teos on Fagerholmin kirjaksi hyvin tiivis (vain reilut parisataa sivua pitkä), mikä sekin ehkä osaltaan teki lukukokemuksesta niin intensiivisen. Kirjan tunntelma on painostava ja synkkä, mutta myös kummallinen, uneksiva ja välillä hauska.

On vaikea kuvitella, että kukaan muu kuvaisi Bambin teemoja samalla tavalla kuin Fagerholm. Fagerholmin maailmassa asioita kuvataan usein yllättävästä kulmasta, vähän vinosti tai epäsuorasti. Bambissa päätarinan rinnalla kulkee monia pinnalta katsoen irrallisen tuntuisia kerronnan linjoja, jotka kuitenkin rakentavat sitä maailmaa, jossa henkilöhahmot elävät. Varsinaiseen raiskaukseen viitataan suoraan vain muutaman kerran, mutta ne kohdat ovat sitäkin voimakkaampia. Mantramaisesti toistettu kysymys "Kuka tappoi bambin?" kuvastaa toisella tavalla sitä, kuinka julmasta teosta on kysymys.

Kuten aina Fagerholmin kohdalla, myös Bambista jäi sellainen olo, että kirja täytyisi ehdottomasti lukea uudelleen, jotta sen kaikki kerrokset avautuisivat paremmin. En tosin usko, että useampikaan lukukerta avaisi kaikkia kerroksia, enkä oikeastaan haluaisikaan sitä. Haluan, että Fagerholmin kirjoihin jää aina tietty mysteerin ja outouden tunne.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Katja, Omppu, tuijata ja Kirjaluotsi.

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? (Vem dödade bambi?)
Suom. Laura Jänisniemi
Kansi: Christina Lax
Teos, 2019

Vuosi 2019 kansien välissä

Vuoteen 2019 mahtui paljon. Oli odotusta, haaveilua, pettymystä, töitä, väsymystä ja onnea.

Menin naimisiin.

Odotin koko vuoden Japanin matkaa unelmia pullollani. Matka peruuntui viime hetkellä taifuunin vuoksi.

Matkustin Vaasaan, Turkuun ja Tampereelle.

Tein paljon töitä.

Olin usein väsynyt. Pää kävi ylikierroksilla. Ehkä siksi luin tänä vuonna mielelläni myös vähän kepeämpää kirjallisuutta. Ja vaikka ne kepeät kirjat eivät aina jättäneet kovin suuria jälkiä, ja vaikka ne välillä olivat suorastaan kehnoja, ne täyttivät tehtävänsä lukuhetkellä: mieli irtautui arjesta ja rauhoittui.

Kirjavuoteen mahtui myös hienoja kokemuksia, ihania kirjoja ja innostavia ajatuksia. Eri tavalla mieleen jääneitä lukukokemuksia. Kirjavuosi 2019 oli esimerkiksi:

Piristävä:  

Ossi Nymanin Röyhkeys oli terävä, hauska ja ajankohtainen. Kirjan ajatukset ja asenne virkistivät ja tuulettivat ajatuksia ilahduttavasti.

Tarinan juhlaa:

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päättävän Uuden maan hotkien ja tarinaan täysin uppoutuen. Sukelsin tarinaan niin syvälle, että todellisuuteen palaaminen otti hiukan voimille.

Myös Pajtim Statovcin Bollassa synkkä ja koskettava tarina rakentuu vaikuttavasti ja mukaansatempaavasti. Vaikutuin Statovcin taidosta kuvata epämiellyttävät päähenkilönsä myötätunnolla.

Ajatuksia herättävä:

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu rakentaa moniäänisesti mosaiikkimaista kuvaa Nevostoliiton noususta ja tuhosta. Elisabeth Åsbrink puolestaan tiivistää vuoden 1947  tapahtumat pieniin, irrallisiin välähdyksiin. Erilaiset tavat kuvata lähihistoriaa – molemmat kirjat hurjan kiinnostavia.

Kiehtova:

Murasaki Shikibun Genjin tarinan ensimmäinen osa vei kauas menneisiin maailmoihin. Rakastin kirjan outoa, unenomaista tunnelmaa.

Innostava:

Alison Bechdelin omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit Hautuukoti ja Äideistä parhain olivat pullollaan erilaisia teemoja, tasoja ja viittauksia. Kirjat kertoivat hauskasti ja kipeästi yhden perheen tarinaa, ja samalla ne saivat pohtimaan tarinankerrontaa itsessään. Teosten intertekstuaalisuus oli jotenkin äärettämän inspiroivaa: teki välittämösti mieli uppoutua feministisiin klassikoihin ja lukea Proustia!

Innostuin myös Silvia Hosseinin esseistä. Pölyn ylistys kuljetti ajatuksia sulavasti ja luontevasti teemasta toiseen. Mikään ei innosta niin kuin kunnon essee!

Pettymys:

Kuten sanottua, luin jonkin verran kevyttä kirjallisuutta, joka ei aina ollut kovin hyvää. En kuitenkaan odottanutkaan niiltä kirjoilta kauheasti. Sen sijaan Jennifer Eganin Manhattan Beachiin petyin pahasti, koska kirja oli niin kaavamainen peruslukuromaani verrattuna hauskan kokeilevaan Aika suureen hämäykseen.

 Rakastettava:

Ihastuin Aino Vähäpesolan Onnenkissan raikkauteen ja vapauteen. Rakastin sen kirjallista luonnetta, runoanalyyseja ja akateemisuutta.

Ihana!

En rakastanut mitään kirjaa tänä vuonna niin paljon kuin Katja Kallion Valkokangastuksia. Rakastan Kallion tapaa kirjoittaa elokuvista ja elämästä. Valkokangastuksia sai itkemään ja hymyilemään – se sai sydämen pakahtumaan.


 Ihanaa kirjavuotta 2020!

Pajtim Statovci: Bolla

"Sota syntyy sodasta eikä ole olemassa sodan päättävää sotaa, pojan aiheuttama kuvotus oli sodan sormi, kurkkuun ahdettu nyrkki, valitse puolesi ja muista ettei vihollinen ole ihminen, sillä ei ole kasvoja, ei perhettä, se ei ole kenenkään lapsi eikä kenenkään vanhempi, vihollisella ei ole siskoa eikä veljeä eikä vihollinen tunne sääliä älä siis sinäkään."

Onko kukaan ihminen yksiselitteisesti hyvä tai paha? Onko pahuus yksittäisä tekoja, jotka eivät määritä ihmistä kokonaan? Vai määrittääkö juuri ihmisen pahuus sen, millaisia hänen tekonsa tai valintansa ovat? Onko kaikilla ihmisillä samanlaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet hyvyyden tai pahuuden valitsemiseen?

Arsim ja Miloš tapaavat Pristinassa 1990-luvun puolivälissä. Heidän välisensä vetovoima on vastustamatonta – heistä voisi kertoa suuren rakkaustarinan. Rakkaustarinan tiellä vain on ylitsepääsemättömiä esteitä: kahden miehen välinen rakkaus ei ole hyväksyttyä, ja ilmassa tuntuu jo tulevan Kosovon sodan uhka. Vai ovatko esteet sittenkään ylitsepääsemättömiä? Olisivatko Arsim ja Miloš voineet sittenkin olla onnellisia, jos olisivat valinneet jossain vaiheessa toisin? Olisivatko he voineet valita toisin, ajan ja olosuhteet huomioon ottaen.

"Mietitkö koskaan mitä sinusta ja minusta olisi voinut tulla, miten onnellisia me olisimme voineet olla, toisena aikana, toisaalla, kenties", miettii Miloš. Lukijankin on pakko miettiä samaa. Olisiko Arsim ollut toisenlainen, hyvä, jos hänen ei olisi tarvinnut kieltää omaa itseään? Vai olisivatko julmuus ja itsekkyys joka tapauksessa olleet osa Arsimia? Jos sota ei olisi tullut väliin, olisivatko Arsim ja Miloš voineet yhdessä ylittää yhteisön tabut ja ennakkoluulot?

Bolla tuntuu Pajtim Statovcin kirjoista synkimmältä, vaikkeivat kaksi edellistäkään mitään hilpeitä huviretkiä ole olleet. Ehkä synkkyyden tunne syntyy siitä, että Bollan päähenkilöistä on aika vaikea pitää. Varsinkin Arsim tekee ja ajattelee kauheita asioita, ja Miloš on tappanut sodassa vailla tunnontuskia. Ja kuitenkin näille kahdelle miehelle toivoo hyvää, vähän enemmän onnea kuin ne lyhyet hauraat hetket, jotka he ovat elämältä saaneet. Statovci näyttää meille ihmisen pahojen tekojen takana – ihmisen, joka ei ole hyvä tai paha, mutta jolla on kyky sekä hyviin että pahoihin tekoihin.

Statovcin kirjoista Bolla ei ehkä nouse henkilökohtaiseksi suosikikseni. Tiranan sydän onnistui koskettamaan minua jollakin sellaisella tavalla, johon kovin monet kirjat eivät yllä, ja sillä on erityinen paikka sydämessäni. Bolla ei myöskään yllättänyt ja ilahduttanut esikoiskirja Kissani Jugoslavian tavoin. Bolla saattaa kuitenkin olla Statovcin tähänastisen uran ehjin ja kokonaisin kirja, moniulotteinen, riipivä, mieleenpainuva lukukokemus. Se nostaa Statovcia yhä korkeammalle lempikirjailijoideni listalla.

Bollasta ovat kirjoittaneet monet, esimerkiksi Omppu, Kirsi, riitta k, Arja, Laura ja Katja.

Pajtim Statovci: Bolla
Kansi: Mirella Mäkelä
Otava, 2019

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Olen ihastunut! Olen ihastunut Aino Vähäpesolan Onnenkissaan ja Vähäpesolan kirjoitustyyliin, jossa fiktio, autofiktio, kirjallisuudenteoria, henkilökohtainen, yleinen ja elämäkerrallinen sekoittuvat hilpeästi toisiinsa. Siinä sivussa olen ihastunut myös Edith Södergraniin, lukemiseen ja kirjoittamiseen.

Onnenkissassa (oletettavasti kirjailijaa itseään muistuttava) päähenkilö joogaa, käy graduseminaarissa ja eroaa poikaystävästään. Mutta ennen kaikkea hän ajattelee. Hän ajattelee kuolleen miehen asentoa, yliopiston valtarakenteita, sukupuolia, Edith Södergrania ja totta kai myös itseään, omaa positiotaan maailmassa. Kirjassa ei ole oikeastaan minkäänlaista juonta, vaan se rakentuu lähinnä päähenkilön ajatuksista. Tajunnanvirtaa ajatukset eivät kuitenkaan ole – siihen ne ovat liian jäsentyneitä ja esseemäisiä.

Minua Onnenkissan määritelmiä pakeneva rakenne viehätti kovasti. Vaikka oman pään sisäinen jatkuva kuhina voi tuntua joskus uuvuttavalta, Onnenkissan päähenkilön ajatusten kannattelemana tunsin oloni samanaikaisesti sekä levolliseksi että valppaaksi.

"Kirjallisuutta on tarpeen selittää, mutta ei pelkästään muulla kirjallisuudella ja niillä kaavioilla, joilla kuvataan genrejä ja kompositioita. En ymmärtänyt, miksi kaavioita ja tunneälykästä havainnointia ei voitu yhdistää tässäkin salissa, kun ne ovat jo valmiiksi niin yhdistyneet kaikessa, ihmisissä ja kirjallisuudessa?"

Rakastin myös Onnenkissan kirjallisuusanalyysia, kirjallisuusanalyysin kyseenalaistamista ja yliopistomaailman kuvaamista. Tunnistin monia asioita ja ajatuksia omilta opiskeluajoiltani, vaikka peruskokemukseni yliopistosta oli erilainen kuin Onnenkissan päähenkilöllä. Minulla yliopisto ei ollut pettymys. Ehkä siksi, että minun opiskeluaikanani yliopisto oli erilainen, siellä saattoi vielä aika huolettomasti haahuilla ja opiskella opiskelun vuoksi. Opintopisteiden kertymistä ei vahdattu.

"Södergran on minulle ennen kaikkea hiljaista tunnetason ymmärrystä, jolle on vaikea löytää sanoja. Lopulta on kai kyse yksinkertaisesti mutta hirveän moninutkaisesti siitä, että minä pidän Södergranin runoista. Sellaiseen, joka helpottaa oloa ja jota rakastaa, on vaikea suhtautua tutkimuskohteena."

Onnenkissa on myös kirja kirjallisuudesta, runoudesta ja lukemisesta. Tässä on kerrankin kirja, jota voisi mainostaa kirjana niille, jotka rakastavat kirjoja ja lukemista. Onnenkissassa kirjallisuus ei ole vain rekvisiittaa tai keino kuljettaa tarinaa eteenpäin. Edith Södergranin runot, niiden tulkitseminen sekä kirjallisuuden ja elämän kohtaaminen ovat Onnenkissan keskiössä, koko kirjan sydän.

Hiljaista tunnetason ymmärrystä. Sitä Onnenkissa oli minulle monella tavalla.

Onnenkissasta ovat kirjoittaneet myös Jenni, Ulla, Anneli A, tuijata ja Omppu.

Aino Vähäpesola: Onnenkissa
Kansi: Anna Salmi
Kosmos, 2019

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Tämä ei ole kirja-arvio. Tämä on itkuinen rakkaudentunnustus.

Luin muutama vuosi sitten Katja Kallion Elokuvamuistin, ja rakastuin. Rakastuin Kallion tapaan kirjoittaa elokuvista tavalla, jossa elämä ja elokuvat kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Rakastuin siihen, että Kallio ymmärtää, mitä elokuvien rakastaminen on ja osaa kaiken lisäksi ilmasta sen sanoilla. Eikä niitä sanoja edes tarvita montaa. Yksi sivun mittainen tiivis teksti ja tarkasti valitut sanat riittävät, ja lukijana voi huokaista onnellisena, että juuri tuolta elokuvat parhaimmillaan tuntuvat.

Kun kuulin, että Kalliolta ilmestyy uusi elokuvakirja, olin tietysti samaan aikaan ihastunut ja kauhuissani. Kuinka ihanaa – lisää Kallion elokuva-ajatuksia! Ja kuinka kamalaa – entä jos kirja ei olekaan yhtä ihana kuin Elokuvamuisti!

Heti, kun aloin lukea Valkokangastuksia, pelko hävisi. Kyllä, kirja on aivan yhtä ihana kuin Elokuvamuistikin. Se soljuu samalla vaivattomuudella aiheesta toiseen, yhdistellen elämää ja elokuvaa, kepeää ja raskasta, triviaalia ja elämää suurempaa. Sydämeni pakahtuu, kun saan Kallion tekstien kautta palata Franzin, Phoenixin, Son of Saulin tai Kosketuksissa-elokuvan maailmaan.

Lukiessani itken vähän väliä. Itken, koska olen niin onnellinen, kun saan taas lukea näitä ihania elokuvatekstejä. Itken, kun Kallio rinnastaa I, Daniel Blaken ja Kotiopettajattaren romaanin. Ja kun Kallio kirjoittaa Sound of Musicin sing along -näytöksestä, itken niin etten enää näe lukea.

"[...]heidän suhteensa Sound of Musiciin saattoi olla aivan toisenlainen kuin minun, heillä siihen liittyvät toiset muistot. Mutta hekin ovat rakastaneet sitä, varmaan yhtä paljon kuin minä, ehkä jopa yhtä epätoivoisesti, ja vaikka heidän kanssaan siitä keskusteleminen olisikin mahdotonta, koska en saisi millään sanoilla ilmaistua kuinka pieni ja yksinäinen ja samalla järkyttävän onnellinen olin silloin kun sain olla Sound of Musicin kanssa, niin laulamalla tässä yhdessä me kaikki pääsemme tunnustamaan rakkautemme."

Ei pidä ymmärtää väärin. Valkokangastuksia ei ole pelkkää itkuvirttä. Kirja on hauska, oivaltava, hymyilyttävä, haikea, viisas. Mutta kuten Kallio kirjoittaa ihan toisessa yhteydessä: "Itkeminen onkin tässä se lopullinen koe". Moni muukin voi kirjoittaa elokuvista niin, että lukiessaan nyökyttelee hyväksyvästi tai oivaltaa jotain uutta. Mutta jokainen ei osaa kirjoittaa elokuvista niin, että henki salpautuu ja kyyneleet valuvat.

Valkokangastuksista ovat kirjoittaneet myös tuijata, Marika Oksa, Katja ja Maija-Riitta.

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava, 2019

Margaret Atwood: Uusi maa

Luin Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian ensimmäisen osan, Oryxin ja Craken kolme vuotta sitten, ja olin aivan lumoutunut kirjasta ja sen hyytävän todentuntuisesta tulevaisuuden kuvauksesta. Luin Herran tarhurit aika pian sen jälkeen, mutta sitten ajattelin "vähän säästellä" viimeistä osaa, jotta voisin hiukan pitkittää sarjan tarjoamaa lukunautintoa.

Kuten usein käy, pieni tauko venähti aika pitkäksi. Onneksi Atwoodin trilogiaansa luoma maailma on niin voimakas, että aikaisempien kirjojen tapahtumat olivat pääpiirteissään edelleen yllättävän kirkkaina mielessäni. Uuden maan tarinaan solahti helposti ja nopeasti sisälle.

Luin Uuden maan hurjalla vauhdilla, reilussa vuorokaudessa, ja olin lukemisen jälkeen pari päivää hiukan pyörällä päästäni. Luin kirjan lopppuun illalla, ja kun seuraavan aamuna heräsin, minulla oli samanlainen olo, kuin joskus on hauskojen juhlien jälkeen, tai silloin kun on palannut matkalta kotiin. Sellainen olo kuin ei olisi vielä ihan kokonaan palannut arkiseen elämään, vaan että jokin osa viipyilee vielä edellisten päivien elämyksissä. Merkillinen ja hieno tunne.

Kuten kaksi aiempaakin osaa, Uusi maa kertoo yhden tarinan siitä, mitä tapahtui ennen vedetöntä tulvaa. Kirja jatkaa tarinaa myös eteenpäin siitä, mihin edelliset osat jäivät. Ihmiskunnan rippeet yrittävät joten kuten jatkaa elämää geenimanipuloitujen eläimien ja crakelaisten kanssa. Jollakin tavalla täytyy yrittää rakentaa uutta maailmaa, mutta tuleeko siitä parempi tai erilainen kuin vanhasta? Ovatko ihmiset oppineet mitään? Entä mitä tapahtuu crakelaisille, kun he elävät rinnakkain ihmisten kanssa?

Uusi maa on lempeämpi ja toiveikkaampikin kirja kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Se näyttää antavan ihmiskunnalle ainakin jonkinlaisen mahdollisuuden oppia virheistään ja aloittaa alusta. Käyttääkö ihminen tämän mahdollisuuden hyväkseen, jää lukijan mielikuvituksen varaan – Atwood ei kerro, hän vain vihjaa kevyesti muutaman mahdollisuuden suuntaan.

Jotkut lukijat ovat pitäneet Uutta maata trilogian heikoimpana lenkkinä ja epäonnistuneena lopetuksena sarjalle. Minulle Uusi maa oli hieno lukukokemus, eikä kirja hävinnyt minun arvoasteikossani mitenkään Herran tarhureille. Oryx ja Crake on ehdottomasti sarjan paras kirja kaikessa vimmassaan ja tuhossaan ja synkkyydessään, mutta kyllä tämä koko MaddAddam-sarja osui minuun ihan täydellä teholla. Atwoodin tulevaisuuskuva on pelottava ja liiankin tunnistettava, se on kammottava mutta kuitenkin kiehtova. Ja Atwood on kansoittanut synkän maailmansa henkilöhahmoilla, joihin kiintyy, ja joille kyllä suo sen pienen valon, joka Uuden maan lopussa sarastaa.

Uudesta maasta ovat kirjoittaneet myös Raija, Suketus, Arja, Opus eka ja Mila.

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam, 2013)
Suom. Kristiina Drews
Otava, 2015/2016

Blogistanian kirjapalkinnot 2018 - minun ääneni

Tänään kirjabloggaajat äänestävät perinteiseen tapaan edellisen vuoden parhaista kirjoista. Osallistun äänestykseen Finlandia-, Globalia- ja Tieto-kategorioissa.

Finlandia

Kolmen kärki oli tässä kategoriassa helppo päättää, mutta hiukan jouduin pohtimaan ensimmäisen ja toisen sijan keskinäistä järjestystä. Kaikki kolme kirjaa olivat ahmaistavan hyviä lukunautintoja, jotka ilahaduttivat, pohdituttivat ja jäivät elämään mieleen.

1. Saara Turunen: Sivuhenkilö (3 pistettä)
"On niin paljon sellaista, mikä vetosi minuun Sivuhenkilössä. Syrjästäkatsojan näkökulma. Nuoren naisen näkökulma. Häpeä ja ahdistus. Se kuinka kaunistelematta myös matalat ja alhaiset ajatukset ja tunteet kuvataan. Se kuinka elämänilo ja vapaudentunne kuitenkin läikähtelevät masennuksen keskeltä pintaan."

2. Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2 pistettä)
"Turunen käyttää kieltä riemastuttavan kekseliäästi. Sanavalinnat kutkuttavat mieltä ja kitalakea: tekstiä tekee mieli maistella ja makustella suussaan. Pilkkusäännöt ja kielioppi saavat taipua Turusen omiin sääntöihin, eikä kirjan rakenne muutenkaan noudata totuttuja malleja. Kikkailevaa? Totta kai. Kiehtovaa, ilahduttavaa, virkistävää? Ainakin minulle."

3. Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (1 piste)
"[Kirja] kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa."

Globalia

Käännöskirjojen puolella oikeastaan yksikään kirja ei osunut aivan suoraan omaan sydämeeni, mutta  kolmen kärki oli silti helppo valita. Kirjat ovat kuitenkin mielessäni niin tasavahvoja, että järjestys voisi olla mikä tahansa.

1. George Saunders: Lincoln bardossa (3 pistettä)
"Ihastuin kirjan moniäänisyyteen (ja siihen millä taidolla Kaijamari Sivill on tämän moniäänisyyden suomentanut!) ja moniteemaisuuteen. Veijarimaisuus ei minuun niinkään vedonnut, mutta kirjassa on aivan riittämiin vakavia ja mietiskeleviä puolia tasapainottamaan kokonaisuutta. Kirja oli virkistävä, nokkela ja kutkuttava, kuin mielikuvitusleikki jossa on tumma pohjasävy."

2.   Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (2 pistettä)
"Viehätyin myös kirjan kertojaäänestä, naisesta jonka elämänasenne on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Etäisyydestä ja älyllistämisestä huolimatta on selvää, että ihminen on aina fyysinen ja emotionaalinen olento kohdatessaan sellaisia asioita kuin lapsen syntymän, pettämisen tai luteet."

3. Han Kang: Ihmisen teot (1 piste)
" Han Kang kirjoittaa tarinaansa tietyllä etäisellä asiallisuudella, jota tunnepiikit viiltävät vain ajoittain. Etäisyys ei tee kirjasta yhtään vähemmän raskasta kantaa, vaan se tuo tunnelmaan hyytävyyttä, joka ei jätä lukijaa rauhaan." 

Tieto

Tietokirjojen puolella vuosi oli hyvä, ja kolmen parhaan valitseminen oli tässä kategoriassa kaikkein vaikeinta. (Ja yksi hieno kirja jää listan ulkopuolelle ihan siitä syystä, etten ole ehtinyt blogata siitä.)

1. Silvia Hosseini: Pölyn ylistys (3 pistettä)
"Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta"

2. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (2 pistettä)
"Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta."

3. Ville Similä ja Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä (1 piste)
"Ehkä Ultra Bra -kirja onnistuu niin hyvin viemään aikamatkalle, koska Ultra Bra oli yhtyeenä toisaalta niin omanlaisensa ja toisaalta niin kiinni omassa ajassaan. Sokeana hetkenä onkin bändihistoriikin lisäksi elävä kuva yhdestä aikakaudesta." 

Blogistanian äänestyksen tulokset julkaistaan ääntenlaskijablogeissa maanantaina 25.2.2019 klo 10.00. 

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Aina kun luen hyviä esseitä, minusta tuntuu, että voisin vallan tyytyväisenä lukea koko loppuelämäni pelkkiä esseitä. Oikeasti haluan toki lukea kaikenlaista kirjallisuutta, enkä luultavasti tiukan paikan tullen olisi valmis luopumaan fiktiosta, mutta joka tapauksessa essee on ainoa kirjallisuuden laji, joka herättää minussa yllättynyttä onnen tunnetta siitä, että tässä on kaikki, mitä lukemiselta haluan. (Romaaneja ei lasketa, koska niiden lukeminen on ainakin minulle itsestäänselvyys, ja ne ovat tarjonneet suuria elämyksiä lapsuudesta asti, joten niiden tuottama onni ei yllätä.)

Millaisia sitten ovat hyvät esseet?  Ne voivat totta kai olla monenlaisia, mutta itse voisin määrittää kaksi ominaisuutta, jotka saavat minut rakastamaan esseetä.

Ensinnäkin, kirjoitetun ajatuksen on esseessä liikuttava luontevasti asiasta toiseen, tavalla joka paljastaa lukijalle asioiden välisiä liitoksia ja risteymiä. Esseessä ei pidä liikaa selittää ja pohjustaa, vaan oivallukset syntyvät siitä, kuinka esseisti johdattaa lukijan ajatusten ja teemojen läpi.

Toiseksi, hyvä essee onnistuu sanallistamaan jonkun asian tavalla, joka saa tuntemaan, että sanat ja todellisuus ovat täydellisessä harmoniassa. Se saa todellisuuden tuntumaan hiukan todellisemmalta.

"Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen."

Silvia Hosseinin esseekokoelmassa ajatus liikkuu sulavasti ja notkeasti, tehden välillä yllättäviä kaarroksia ja jääden välillä hengittämään hiljaisuutta. Hosseini kuljettaa lukijan van Goghin vaaleanpunaisista ruusuista brändättyyn elämään, voimabiiseistä sodan glorifiointiin ja raiskauskulttuuriin, kansallisgallerioista jalkapallohuligaaneihin. Hän kirjoittaa väkivallan seksuaalisesti virittyneestä estetiikasta, Leonard Cohenin kappaleiden naisvihasta sekä ylevästä Al Pacinon näyttelijäntyössä. Korkeakulttuuri, viihde ja henkilökohtainen kokemus kohtaavat esseissä tasaveroisina.

Kokoelman runollisimmassa esseessä pureudutaan Dubain keinotekoiseen maailmaan. Hosseinille ruma, mauton ja tyylitön voi olla innostavaa, vapauttavaa tai kaunista. Se ei tarkoita, että rumaan tai mauttomaan liittyvät vakavammat ongelmat kiellettäisiin. Dubaissa voi ehkä olla huoleton ja kokea ruumiillisia nautintoja – jos on rikas turisti ja "jos katsoo todellisuudesta tiukasti sivuun". Karri Koiran ja Ruudolfin hölmö Leijonakuningas-kappale on huono aivan eri tavalla kuin kappale, jota se parodioi, R. Kellyn nationalistinen, sotapropagandan välineeksi valjastettu The World's Greatest. Huonoudessakin on erilaisia tasoja.

Sanat ja todellisuus kohtaavat Hosseinin esseissä ehkä täydellisimmin niissä hetkissä, joissa Hosseini kuvailee kokemuksiemme haurautta ja hetkellisyyttä. Siitä Pölyn ylistyksessä on monella tapaa kyse – katoavaisuudesta, unohduksesta, kuoleman jatkuvasta läsnäolosta. Mutta niin kauan kuin olemme täällä, voimme liikuttua sentimentaalisia elokuvia katsoessamme, hymyillä tuntemattomille, shoppailla, harrastaa seksiä ja lukea kaunokirjallisuutta joka saa ymmärtämään maailman monimutkaisuutta. Ja pöly leijailee.

Pölyn ylistyksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Tuomas, Marjatta, Laura, Linnea ja Katja.

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys. Esseitä
Kansi: Ville Hytönen
Savukeidas, 2018

Inspiroivia naisia etsimässä: Ofelian suru ja Naiset joita ajattelen öisin

Kun omassa elämässä on vaikeaa tai suunta hukassa, katse saattaa suuntautua kohti esikuvia. Aikalaisia tai menneinä aikoina eläneitä ihmisiä, jotka ovat ehkä kamppailleet samanlaisten ongelmien kanssa ja voittaneet ne. Ihmisiä, jotka ovat pelotta kulkeneet sinne, minne aikaisemmin ei ole kuljettu – raivanneet tietä perässä tuleville. Tai ihmisiä, jotka ovat yrittäneet ja epäonnistuneet, koska pelkkä yrittäminenkin voi olla kaunista ja inspiroivaa.

Mia Kankimäen ansioista olemme alkaneet puhua yönaisista. Naisista, jotka ovat irtautuneet niistä rooleista ja odotuksista, joita heille on omana aikanaan varattu ja seuranneet omia intohimojaan ja kiinnostuksen kohteitaan. Näitä naisia voi ajatella öisin, kun kaipaa rohkaisua, innostusta ja opastusta. Tällaisista naisista Kankimäki kirjoittaa kirjassaan Naiset joita ajattelen öisin.

Kankimäki aloittaa oman tarinansa yönaisista matkustamalla Tansaniaan Karen Blixenin jalanjäljissä. Karen Blixen on monella tuttu yönainen, tai ainakin tiedämme hänet Minun Afrikkani -elokuvasta. Kankimäki avaa Blixenin tarinaa Hollywood-kiiltokuvan takana, ja kuvaa samalla omaa matkaansa Afrikassa. Historialliset faktat, spekulaatiot ja omakohtaiset kokemukset risteilevät lumoavasti, kiehtovasti ja vastutamattoman innostavasti, tavalla joka on tuttu jo Kankimäen esikoisteoksesta.

Blixenin lisäksi Kankimäki ajattelee öisin 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, renessanssin taidemaalareita sekä Yayoi Kusamaa. Heidän perässään hän matkustaa, joko konkreettisesti tai ajatuksissaan ja laatii listaa yönaisten elämänopetuksista. "Ole rohkea. Ei haittaa, vaikka pelkäät." "Kirjoita joka ilta." "Maalaa itsesi sellaisena kuin haluaisit olla." "Matkusta yhden käsilaukun taktiikalla."

Yönaiseksi voisi kutsua myös Lizzie Siddalia, viktoriaanisen ajan maalaria, runoilijaa ja supermallia. Ainakin hän voisi olla sellainen Krista Launoselle, joka uppoutui Lizzien tarinaan löydettyään Ophelian, maalauksen jossa Lizzie esiintyy Ofelian roolissa.

Launonen halusi kirjoittaa surusta siskonsa kuoleman jälkeen, mutta ei yrityksistään huolimatta löytänyt oikeaa tapaa käsitellä surua. Toisen projektin yhteydessä hän sitten sattumalta törmäsi Opheliaan, ja aihe oli siinä: Launosen mielestä Ophelia on maailman surullisin taulu, täydellinen kuvaus surusta. Alkaa tutkimusmatka, joka vie Shakespearen Ofeliasta Lizzie Siddaliin ja prerafaeliittien taiteilijaveljeskuntaan. Launonen pohtii kuolemaa, itsemurhaa, naisen asemaa viktoriaanisella ajalla ja erilaisia Ofelia-tulkintoja. Suru kulkee koko ajan mukana.

Launonen kirjoittaa kahdesta minuakin suuresti kiehtovasta aiheesta, Hamletista ja 1800-luvun maalaustaiteesta. Ehkä siksi minun oli niin helppo sukeltaa mukaan tarinaan, ja nautin lukemisesta suuresti. Loppuosa, jossa Launonen käsittelee enemmän erilaisia tulkintoja surusta ja kuolemasta, tuntui hiukan irralliselta, mutta Launosen henkilökohtainen ote toi siihen koskettavuutta.

***

Mikä saa meidät kiinnostumaan tai kiinnittymään joihinkin tarinoihin tai ihmisiin, oli sitten kyse historiasta tai fiktiosta? Miksi löydämme ja tunnistamme itsemme tietyistä kuvista, hahmoista tai kertomuksista, saamme niistä voimaa tai muovaamme itseämme niiden mukaan? Kankimäki ja Launonen kuvaavat kumpikin omalla tavallaan hienosti sitä, kuinka tutkimusmatka jonkun toisen tarinaan on aina tutkimusmatka myös omaan itseen.

Inspiroivien naisten (yönaisten) ei tarvitse olla täydellisiä ihmisiä. Heillä voi olla kummallisia tai jopa vastenmielisiä käsityksiä tai tapoja (Feminismin vastustaminen! Leijonien metsästäminen!). He voivat olla masentuneita, sairaita tai yksinäisiä. Ja ehkä juuri siksi me tunnistamme heidät ja haluamme kulkea heidän jalanjäljissään.

Sekä Naiset joita ajattelen öisin että Ofelian suru ovat äärettömän kiehtovia kirjoja, sellaisia joiden lukemiseen uppoutuu ja joiden parissa ajatukset askartelevat pitkään lukemisen jälkeenkin. Kankimäki on kirjoittajana persoonallisempi ja taidokkaampi, hänen Yönaisissaan on selittämätöntä taikaa. Mutta ei Ofelian surun tarvitse vertailussa hävetä: se lumoaa omalla tavallaan ja inspiroi mieltä yhtä lailla.

Yönaisista ovat kirjoittaneet myös esimerkiksi Tiina, riitta k, tuijata, Katja ja Maisku. Ofelian surusta puolestaan Anneli A ja Leena Lumi.

Mia Kankimäki Naiset joita ajattelen öisin
Kansi / kannen kuva: Piia Aho / Stephen Mackey
Otava, 2018

Krista Launonen: Ofelian suru
Kansi / kannen kuva: Timo Numminen / John Everett Millais
Avain, 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Seitsemän syytä, miksi rakastin Sisko Savonlahden esikoiskirjaa, Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

1. Se vie mukanaan. Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta, enkä olisi halunnut sen loppuvan niin nopeasti.

2. Se on oudolla tavalla hyvin samaistuttava, vaikka päähenkilön elämä ei sinänsä kauheasti muistuta omaa elämääni. Mutta rakastankin juuri sitä tunnetta, kun kirjallisuuden kautta löytää itsensä jostakin vähän oudosta tai vieraasta. Kun näkee yhteyksiä erilaisuuksien välillä.

3. Se on hauska. Olen nirso huumorin suhteen, varsinkin kirjallisuudessa, joten olen myyty, jos kirja saa minut aidosti myhäilemään tai kuplimaan sisäisestä naurusta. (Ääneen en naura juuri koskaan.)

4. Lukujen nimet. "Onnistuin yhdessä asiassa", "Pukeuduin ylellisiin materiaaleihin", "Vihasin uuttavuotta", "Tein jotain". Pakko rakastaa.

5. Masennus. Vaikka kirja on kepeä ja hauska ja nokkela, se on myös hyvin onnistunut kuvaus masennuksesta. Mitä tehdä, kun kaikki on periaatteessa hyvin, mutta koko ajan itkettää.

6. Se tuntuu aidolta. Kirjassa ei ole mainittavaa juonta, se on enemmänkin kokoelma hyvin arkisia tapahtumia, keskusteluja ja ajatuksia. Toki kirjassa on draaman kaarta, ja päähenkilö oivaltaa asioita ja kehittyy, mutta kaikki on koko ajan elämän kokoista, ei elämää suurempaa.

7. Se antaa äänen nuorelle naiselle, nuoren naisen kokemuksille, elämälle ja ajatuksille. Se kuvaa uraan, ulkonäköön, parisuhteisiin ja äitiyteen liittyvät odotukset ja paineet. Se kuvaa kevyen ja painavan, silkkipaidat ja sydänsurut, Tinderin ja merkityksen etsimisen. Se antaa näille kaikille yhtä paljon painoa – se antaa naisen kokemukselle painoa.

Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Paula, helmikekkonen, tuijata, Katri, Katja ja Laura.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Kansi: Hilla Semeri
Gummerus, 2018