"Ei saa kääntyä. Jos käännyt, putoat pyörän selästä. Jos käännyt, muutut suolapatsaaksi. Jos käännyt, rakkaasi kuolee. Sinun viehkeytesi. Valosi. Mille kääntyi. Suuressa valkoisessa ja valaistussa talossa josta hän oli juuri lähtenyt oli jotain kovin yksinäistä. Hän kuuli ääniä, nauravien ja hihkuvien vieraiden ääniä, mutta äänet oli kiedottu paksuun samettiin. Sumu veisi pian voiton. Talosta. Puutarhasta. Ihmisistä. Sweetheart like you. Mille jatkoi matkaa."
Sirin ja Jonin avioliitto on ajatunut vaiheeseen, jossa pariskunta nukkuu eri huoneissa ja yrittää kommunikoida toisilleen öisillä tekstiviesteillä. Jon ei saa kirjoitettua kolmatta osaa menestystrilogiaansa. Siri epäilee Jonilla olevan muita naisia – kuten tällä onkin. Heidän tyttärensä Alma oireilee pahaa oloaan tavalla, jota vanhemmat eivät pysty käsittelemään: Alman teot on koulussaan määritelty terrorismiksi. Sirin suhdetta Jenny-äitiin hiertää se, että Jenny on sysännyt Sirin kannettavaksi syyllisyytensä tämän pikkuveljen kuolemasta. Umpisolmuisten ihmissuhteiden huipuksi Sirin ja Jonin lastenhoitaja katoaa ja löytyy myöhemmin murhattuna.
Linn Ullmannin Aarteemme kallis sisältää paljon sellaisia aineksia, joista olisi voinut rakentua lukukokemus minun makuuni. Siinä on ongelmallisia perhesuhteita, vaikeita henkilöhahmoja ja rikkonainen rakenne takaumineen ja muistoineen. Ja kaunista, polveilevaa kieltä. Mutta jokin tässä kirjassa ei vain toiminut, ja vaikka lukeminen sujui helposti ja sujuvasti, kirjan jälkimakuna oli pettymys.
Mari A. pohtii mielenkiintoisesti omassa blogijutussaan, miksi ei ymmärtänyt kirjan hienoutta. Marille oli tullut kirjan tietyistä piirteistä mieleen Kunderan Olemisen sietämätön keveys, ja hän miettii, onko Ullmann halunnut kirjoittaa kirjan, joka olisi kuin Kunderan teos. (Ja kuinka ollakaan, tässä haastattelussa Ullmann kertoo lukeneensa kirjoitusprosessin aikana Kunderan kirjaa uudelleen. Jonkinlainen sukulaiskirja Olemisen sietämätön keveys siis tälle on.) Minua taas häiritsi välillä lukiessa se, että kirja toi minulle vähän liikaa mieleen Monika Fagerholmin Amerikkalaisen tytön. Ei ainoastaan siksi, että molemmissa kirjoissa katoaa (ja kuolee) nuori, yhteisöön ulkopuolelta tullut tyttö, tai koska molemmissa tragedian näyttämönä on idyllinen ympäristö. Myös tekstin rytmi sekä Ullmanin tapa käyttää toistoa tehokeinona toivat ajoittain mieleen Fagerholmin. Kyse on vain pienestä samankaltaisuudesta, ja se vaivasi minua lähinnä siksi, että pakostakin vertasin kirjoja keskenään – ja tässä vertailussa Aarteemme kallis jäi selvästi kakkoseksi.
Minusta kirjassa oli liikaa teemoja, jotka söivät toisiltaan tilaa ja syvyyttä. Esimerkiksi koko Millen murha (joka tavallaan esitetään kirjan keskeisenä arvoituksena), oli minusta aivan turha elementti – niin merkityksettömältä se tuntui. Aina välillä tulee sellainen olo, että kirjailijat kirjoittavat tarinaan murhan tai jonkun muun arvoituksen tekemään kirjasta vetävämmän, ikään kuin pelkät henkilöhahmot ja heidän historiansa ei riittäisi lukijan mielenkiinnon ylläpitämiseen. Tässäkin tapauksessa olisin mieluummin lukenut risaisista äiti-tytär -suhteista ja miettinyt, miksi Jon ja Siri ovat niin avuttomia Alman hädän edessä kuin seurannut Millen viimeisiä hetkiä. Nyt moni asia jäi jotenkin irralliseksi tai pinnalliseksi, kun taas toisille (minun mielestäni epäkiinnostaville asioille, kuten Jonin tekstiviesteille) omistettiin suhteettoman paljon tilaa.
Mielenkiintoisinta kirjassa olivat vanhempien ja lasten väliset suhteet – niin Sirin suhde Jennyyn kuin Alman suhde vanhempiinsa. Kuinka vanhemmat siirtävät omat ongelmansa lapsilleen, ja kuinka vieraita lapset ja vanhemmat voivatkaan toisilleen olla. Kuinka vaikea vanhempien on kohdata lastensa ongelmia. Pelkästään näistä aineksista olisi voinut rakentaa kiinnostavan ja kipeän kirjan.
Petyin myös kirjan loppuun, jossa siirryttiin yllättäen ja kovin helposti jonkinlaiseen sovitukselliseen harmoniaan. Vaikka kyseessä ei mikään yltiöonnellinen lopetus ollutkaan, lukkotilanteesta tunnuttiin liukuvan yhtäkkiä yhteisen ruokapöydän ääreen jutustelemaan. Toisenlainen loppuratkaisu olisi vielä voinut nostaa kirjan arvoa silmissäni, sillä eihän tämä missään nimessä huono ollut. Ja jonkinlaisen uteliaisuuden Ullmannin tuotantoa kohtaan kirja kyllä herätti, ja voisin kuvitella kokeilevani vielä jonkun toisen kirjan parissa: ehkä joku toinen tarina voisi toimia minulle paremmin, mieluusti ilman murhamysteerejä.
Kirjan ovat lukeneet myös Sara jolle se tarjosi nautintoa ja ahdistusta sopivassa suhteessa; Reeta jonka mielestä se on hankaluudessaan valtavan hieno; Annika K jonka olisi tehnyt mieli ravistella toisiaan kierteleviä henkilöhahmoja; Tuulia joka odotti saavansa lopussa enemmän vastauksia; Minna jolle tämä ei noussut suosikki-Ullmanniksi; Norkku joka ei saanut odottamaansa dekkaria; Arja jonka mielestä Ullmannin teksti on herkkua sekä Karoliina joka ihastui ihmis- ja perhekuvaukseen.
Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.
Linn Ullmann: Aarteemme kallis (Det dyrebare, 2011)
Suom. Tarja Teva
Kansi: Mamma Anderson (Kompisar från förr)
WSOY, 2012
