Tuula-Liina Varis: Huvila

"Mitä Raakel haluaa? Hän ei halua mitään, ei vielä päättää mistään, miksi pitäisi, ensin on elettävä, on elettävä niin, että tuntuu. Voi rakastuakin, se kuuluu elämään, mutta voi rakastua sitoutumatta ja alistumatta kotirouvaksi. Miehen pitää sitten olla aivan erityinen, ekstraordinääri, semmoinen, joka sallii naiselle oman elämän."

Raakel on nuori kirjallisuudenopiskelija 1920-luvun lopun Turussa. Raakel rakastaa kirjoja ja on kuvitellut opiskelemisen yhdeksi juhlaksi: Katri Valaa, Olavi Paavolaista, L. Onervaa ja kenties valmistumisen jälkeen akateeminen ura, itsenäisen naisen elämä. Todellisuudessa yliopistolla tankataan antiikin klassikoita, eikä Raakel osoita erityisiä lahjoja opiskelussa.

Taidenäyttelyn avajaisissa Raakel tapaa komean ja karismaattisen taiteilijan, Aksel Korkeakorven. Korkeakorpi on intomielinen ja kansallismielinen, fanaattisuuteen asti. Hän on myös hurmaava ja suuri naistenmies: Aksel valloittaa helposti kokemattoman Raakelin. Pidetään häät, ja pariskunta muuttaa suureen huvilaan keskelle metsää. Aksel kiinnostuu yhä enemmän Lapuan liikkeestä, fasismista ja natsismista. Ja eräänä aamuna mies lähtee, eikä tule takaisin – Raakel jää yksin pienen tyttären ja piikatytön kanssa.

Tuula-Liina Variksen Huvilassa ihmiset elävät keskellä suuria tapahtumia. Kirjan naiset eivät osallistu politiikkaan, eivät juuri edes keskusteluissa, mutta politiikka ja aatteet sekoittavat silti heidän elämänkulkunsa. Henkilökohtaiset tragediat sekoittuvat maailmanhistorian tragedioihin, eikä kukaan selviä ehjänä. Kirjan maailmassa naiset on lähtökohtaisesti suljettu tapahtumien ulkopuolelle, vaatteiden, seuraelämän ja taloudenhoidon maailmaan, mutta he itse eivät voi sulkea maailman tapahtumia pois elämästään.

Kirjan pienimuotoinen ja rauhallinen kerronta viehättää. Henkilöhahmoja ja heidän kokemuksiaan ei puristeta tyhjiin, vaan jäin hyvällä tavalla kaipaamaan lisää. Varis kuvaa paljon henkilöidensa arkista, ulkoista toimintaa ja jättää näiden tunteiden tulkinnan lukijalle. Rauhallisesti polveileva teksti tukee kerrontaa, jossa on  enemmän viileää etäisyyttä kuin suuria tunteita. Kylmäksi kirja ei silti jätä, sen ihmiskohtaloissa on riipaisevaa murhetta.

Huvilan ovat lukeneet myös riitta k, Krista, Anneli ja Ulla.

Tuula-Liina Varis: Huvila
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY, 2016

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär

"Herrajumala, miksi minä en pysty puhumaan sille, miksi en pysty katsomaan sitä silmiin? Miksi en pysty reippaasti toivottamaan sitä tervetulleeksi? Siksi kun se ei ole minulle tervetullut. Älä kyni Otolta rahaa, älä makeile sille, älä teeskentele tunteita, joita sinulla ei ole.Pysy poissa, jos et osaa olla pahoittamatta vanhan miehen mieltä. Niin minun tekisi mieli sanoa. Mutta en sano. Koska en halua pahoittaa vanhan miehen mieltä."

Tuula-Liina Variksen novellit käsittelevät ikääntymistä ja vanhuutta, petoksia ja pettymyksiä, lasten ja vanhempien välisiä jännitteitä ja kuolemaa. Aiheet eivät ole kevyitä, mutta Varis onnistuu kuitenkin tuomaan niihin painavan asian lisäksi tiettyä kepeyttä. Hän ei paisuttele tai synkistele. Vanheneminen ei ole useinkaan kaunista ja harmonista, lapset tuottavat vanhemmilleen pettymyksiä, rakkaus jää ilman vastakaikua - mutta se on elämää.

Suosikikseni taisi nousta novelli nimeltä Hänen koko elämänsä. Sen päähenkilö on vanha nainen, jonka päivät kuluvat kotiavustajien käyntejä odottaen. Nainen pystyisi avustettuna liikkumaan rollaattorin avulla, syömään ja käymään vessassa, mutta avustajilla ei ole aikaa kuin pikaiseen lääkkeiden annosteluun, ruuan tarjoiluun ja vaippojen vaihtamiseen. Avuttomana maatessaan nainen muistelee väritöntä elämäänsä: ankaraa lapsuutta, työtään jossa oli kunniotettu mutta ei pidetty, ja yksipuolista rakkauttaan. Kun Varis kuvailee, kuinka nainen rakkaudessa petyttyään vyötti itsensä laatikkomaisiin jakkupukuihin ja paksupohjaisiin nauhallisiin kävelykenkiin ja vannoi, ettei enää koskaan tarvitsisi ketään, lukijan eteen piirtyy kokonaisen yksinäisen elämän kuva.

Pienessä mummosarjassa erilaiset mummot seikkailevat lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa tarinoissa. Varis kuvaa sitä, kuinka vanhusten elämänilo katoaa, kun heiltä viedään oma valinta ja pienet nautinnot: liikunta, musiikki tai kirjoittaminen. Hän kertoo laitoshoidon lannistamista mummoista ja dementoituvista, rivouksia latelevista mummoista. Ja mummoista, jotka vielä kaipaavat elämäänsä rakkautta – hehkua ja vapinaa – sekä mummoista, joilla on edelleen vahva tahto ja kujeilunhalua.

Kirjan päättävä Muistin että unohdin on työpäiväkirjamainen katkelma, jossa Varis kertoo kirjoitusprosessistaan, kokoelman teemoista, omasta vanhenemisestaan ja kirjan julkaisemiseen liittyvistä peloista. Pidin tästä osuudesta todella paljon, sillä minua jaksaa loputtomasti viehättää hyvin kirjoitettu kuvaus arkisista askareista ja kirjoittamiseen liittyvistä ajatuksista.

"Olen antanut itselleni luvan olla tekemättä mitään, jos kirjoittaminen ei suju. Olen antanut sen luvan itselleni joka aamu, torjunut täytyy-lauseet, huonosti onnistuen, mutta torjunut kuitenkin. Olen antanut itselleni luvan lukea kirjoja, joita olen ennenkin lukenut, moneen kertaan, vaikka jatkuvan henkisen kasvun maksiimia noudattaen pitäisi lukea kirjoja, joita ei ennen ole lukenut, oppiakseen jotakin uutta, rikastuttaakseen tietämystään maailmasta."

Kirjasta ovat bloganneet myös Sara, jaana, Hanna, Arja ja Minna

Tuula-Liina Varis: Muotokuvamaalarin tytär
WSOY, 2010