Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkisen uutuusromaani on määritelty erokirjaksi. Frederikan ja Henrikin eropäätös tosiaan käynnistää Lasten planeetan tapahtumat: "rauhallinen sananvaihto hajotti perheen". Mutta Lasten planeettaa voisi kutsua myös vanhemmuuskirjaksi tai psykoosikirjaksi tai tyttöyskirjaksi. Ja jos Lasten planeetta on erokirja, se ei ole aviopuolisoiden välistä draamaa vaan eron toisen osapuolen päänsisäistä draamaa.

Frederikan ja Henrikin ero on hillitty ero, hyvinkäyttäytyvien aikuisten ero. Ongelmaton se ei ole, koska mukana on pieni lapsi, mutta kaiken kaikkiaan Frederika ja Henrik hoitavat eronsa sopuisasti ja keskustellen. Mutta vaikka ero olisi kuinka siisti, se merkitsee suurta muutosta. Vielä äsken Frederika oli puoliso, ydinperheen jäsen, aikuinen nainen. Nyt hän on sinkku, osa-aikainen yksinhuoltaja, puoliksi aikuinen ja puoliksi nuori tyttö. Äiti hän on silti koko ajan, myös silloin, kun lapsi on toisessa kodissaan.

"Kuka on tämä nainen, joka nyt näin vaivatta ja tyystin vailla uhriutumista haluaa tehdä lapsensa isälle syntymäpäiväkakun? Onko tämä paperinukke 50-luvulta, leninki ja leningin päällä brodeerattu esiliina, huulipunahymy, ei huolen häivää, ei syytöksen syytöstä."

Lasten planeetta jätti jälkeensä hyvin kaksijakoiset tunnelmat. Yleisesti ottaen pidän Pulkkisen kirjoitustavasta, hänen kauniista virkkeistään, tekstin rytmistä, jopa niistä sivistyssanoista ja suureellisuuksista, jotka joitakin lukijoita ärsyttävät. Tässäkin kirjassa on vaikka kuinka paljon hienoja kohtia, tekstinpätkiä joita tekee mieli maistella ja pyöritellä kielen päällä. Parhaimmillaan Pulkkinen kirjoittaa ihastuttavasti ja ilahduttavasti.

Pidin myös siitä, että eroa kuvataan yksilön prosessina eikä ihmissuhdedraamana. Monet kirjan parhaista hetkistä käsittelevät Frederikan yrityksiä rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Ollako tyttö, äiti vai nainen – voiko olla niitä kaikkia? Ja sitten ovat herkän hienot hetket vanhemman ja lapsen välillä, kaikine arkisine riitoineen ruokakaupassa ja yhteisine iltapalahetkineen.

Mutta kokonaisuutena kirja ei toiminut. En saanut ollenkaan otetta Frederikan siskon psykoosikuvauksesta: se tuntui irralliselta ja turhalta. Muutenkin kirja oli hajanainen, täynnä kaikenlaisia sivupolkuja ja rönsyjä. Yksittäin moni kohta on hyvä ja kiinnostava, mutta niistä ei muodostu kokonaista kuvaa, vaan palaset jäävät irrallisiksi. Ja kun kokonaisuus ei toimi, alkavat yksityiskohdatkin ärsyttää, samoin kuin taidokas teksti.

Vaikka olen pettynyt Pulkkisen kirjoihin yhtä usein kuin ihastunut niihin, jokin hänen kirjoitustyylissään vetoaa minuun niin, etten ole vielä kertaakaan edes harkinnut, että jättäisin hänen seuraavan kirjansa lukematta. Enkä taida harkita Lasten planeetankaan jälkeen, vaikka sekin kallistui pettymyksen puolelle.

Lasten planeetasta ovat kirjoittaneet myös tuijata, helmikekkonen, Saila, Katja, Jonna ja Ideanus.

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2018 

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

"No niin. Yritän aloittaa kertomisen. Ehkä aloitan jostain toisesta yksityiskohdasta kuin punainen kangaskenkä. Mistä minä aloitan? Kohti kääntymisestä? Olen aina nimennyt kohti kääntymisen suurimmaksi rakkaudenosoitukseksi johon ihminen kykenee. Ehkä siksi että se on niin vähäeleistä, tai ei oikeastaan edes ele; mitään elettä ei ole jos elää kaiken aikaa kääntymättä pois."

Aurelia on nuori näyttelijä, sukupolvensa lahjakkain, sanovat kriitikot. Nyt hän on saanut roolin näytelmässä, joka tuntuu olevan kuin häntä varten luotu. Euroopan vapautumisen vuonna syntynyt Aurelia nimittäin näyttelee pääosaa Berliinin muurin murtumisesta kertovassa teoksessa. Käsikirjoitusta näytelmällä ei ole, mutta on kohuttu (ja komea!) saksalaissyntyinen ohjaaja Joachim, jolla on visio. Visio näytelmästä ja Aurelian merkityksestä näytelmälle.

Näyttelijänä Aurelia on tottunut kantamaan erilaisia rooleja, mutta siihen hän ei ole tottunut että roolit alkavat elää täysin omaa elämäänsä hänen päässään. Vai onko kyse roolista, kun Aurelian mielessä alkaa kuulua outoja repliikkejä, tai kun hän tuntee vierellään jonkun läsnäolon? Aurelian vanhemmat sen sijaan ovat Aurelian elämässä läsnä hiljaisuutena: äidille Aurelia ei halua puhua, isä makaa sairaalassa infarktin mykistämänä. Mutta vaikka Aurelia ei halua puhua äidilleen, tämä alkaa kertoa tyttärelleen – ja lukijalle – omaa tarinaansa. Tarinaa siitä, mitä tapahtui Berliinissä kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Riikka Pulkkinen kirjoittaa Parhaassa mahdollisessa maailmassa muistoista, identiteetistä, vapaudesta, kuolemasta ja rajoista. Teemat ovat Pulkkiselle tyypillisesti suuria ja vakavia, mutta niiden höysteeksi kirjassa on sekä kepeää tunnelmointia että arvoitusjuonen koukuttavuutta. Erityisesti kirjan alkupuolella ote on kevyt, Pulkkisen kuvatessa vuoroin Aurelian ja tämän äidin nuoren naisen elämää – huolettoman tyylikästä kuin lifestyle-blogien kuvastoissa. Loppupuolella taas tarinallisuus ja moninaisten juonilankojen keriminen vievät yhä enemmän tilaa. Suuret teemat uhkaavat välillä hukkua tämän kaiken alle. Kokonaisuutena kirjasta jäikin hiukan hajanainen vaikutelma, eivätkä kaikki eri osaset aivan luontevasti sopineet yhteen.

Pulkkinen on mielenkiintoinen kirjailija, koska hänen kirjansa ovat selkeistä samankaltaisuuksistaan huolimatta olleet minulle lukukokemuksina aika erilaisia. Esimerkiksi Totta oli etäinen ja kaikessa tyylikkyydessään hiukan ärsyttäväkin, kun taas Vieras ihastutti ja tuli henkilökohtaisesti hyvin lähelle. Tämä uutuusromaani sen sijaan oli kovin ristiriitainen kokemus, enkä voi sanoa täysin ihastuneeni siihen. Kirjassa oli liikaa sellaista, joka vierannutti minua: paikoittain kirjaa vaivannut viihteellinen pintapuolisuus, Aurelian yliluonnollisuuden rajalla käyvät kokemukset, joidenkin henkilöhahmojen yksiulotteisuus.

Ja kuitenkin, jotakin kiehtovaa tässä kaikessa oli. Kirja ei ole täydellinen, se on liian täyteen ahdettu ja tavoittelee ehkä hiukan liian korkealle, mutta kenties juuri siitä syntyi se rosoisuus, joka vangitsi mielenkiintoni. Hiotumpana ja pelkistetympänä kirja olisi saattanut olla liian kaunis ja liiaksi sääntöjen mukainen. Loppujen lopuksi tällainen ristiriitaisia ajatuksia herättävä lukukokemus voi olla arvokkaampi ja säilyä mielessä pidempään kuin miellyttävä kirja vailla yhtään säröä.

Pulkkisen uutuuden ovat lukeneet myös Krista ja Katja.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma
Kansi: Anna Lehtonen
Otava, 2016

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

"Muistakaa, mitä sanoin ihmisaikuisen monimutkaisista tahtomisen kudelmista. Vauva tietää, mitä haluaa. Hän haluaa pahan olon pois ja hyvän olon tilalle. Sitten hänestä tulee lapsi ja hän alkaa empiä, hän tulee uhmaikään ja sekoaa tunteissaan. Sen jälkeen hän menee milloin oikealle ja milloin vasemmalle, hän tahtoo jäätelökioskilla milloin vaniljaa ja milloin mansikkaa, hän haluaa vuoroin koko maailman ja vuoroin vain yhden kotoisan kulman, punaisen mökin ja perunamaan. Eikä hän enää koskaan ole siinä, missä luuli olevansa."

Aluksi huomio: tässä kirjassa on aivan ihastuttava kansi. Halusin kirjan omaan hyllyyni jo pelkästään Sanna Manderin söpön kansikuvituksen vuoksi.

Toiseksi tunnustus: taidan vähän fanittaa Riikka Pulkkista. En ole varauksetta ihastunut kaikkiin Pulkkisen kirjoihin, mutta erityisesti hänen kolmas romaaninsa Vieras jätti minuun voimakkaan jäljen.

Riikka Pulkkisella taitaa olla maine vakavana, jopa tosikkomaisena kirjailijana. Ajatus Pulkkisesta kirjoittamassa kepeää ja viihteellistä chick litiä on herättänyt joissakin lukijoissa ihmettelyä: miten hiotun ilmaisun ja suurten aiheiden parissa viihtyvä kirjailija voisi onnistua komediallisen (ja joidenkin mielestä pinnallisen) genren parissa.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on toki erilainen kuin Pulkkisen aiemmat romaanit. Kirjallinen hyppäys ei ehkä kuitenkaan ole niin valtava loikka kuin äkkiseltään luulisi. Vaikka Raja ja varsinkin Totta ovatkin vakavuudessaan suorastaan ryppyotsaisia, ainakin minä löysin Vieraasta leikittelyä ja huumoria. Ihmissuhteista ja rakkaudestahan Pulkkinen on kirjoittanut kaikissa kirjoissaan, joten Iiris Lempivaaran sydänsurutkin hän hoitelee luontevasti.

Ja toisaalta, ei Pulkkinen tässä viihdekirjassaankaan täysin hattaraksi heittäydy. Parisuhdeongelmien, korkokenkien ja suklaan rinnalla kirjassa sivutaan vakavampiakin aiheita nuoruuden kasvukivuista siihen, mitä naisen tulisi olla. Ja Pulkkisen kieli kulkee älykkäästi, mutta aikaisempaa vapautuneemmin: tästä kirjasta ei synny vaikutelmaa sellaisesta liiallisesta hiomisesta, joka on tehnyt joistakin aikaisemminsra romaaneista hiukan raskaasti hengittäviä. Nyt Pulkkisen teksti pulppuilee ja virtaa. Myös kirjan huumori piilee ennen kaikkea sanoissa ja kielikuvissa, ei niinkään tapahtumissa.

Kirja rakentuu episodimaisesti lyhyistä luvuista, joiden nimet kuvaavat hyvin kirjan henkeä: Kyllä ja kuinka se opitaan. Liian täydellinen. Mielipuoli Foucault. Neiti Etsivät. Mitään sen kummallisempaa juonta kirjassa ei ole, vaan pienten sattumusten kautta kerrotaan, kuinka Iiris toipuu erosta ja oppii siinä sivussa itsestään ja elämästä. Ei siis mitään uutta ja mullistavaa, mutta toimivaa tavaraa. Pulkkinen ei uudista viihdekirjallisuutta mutta uudistuu kyllä itse kirjailijana. Tämän kirjan jälkeen on entistäkin mielenkiintoisempaa nähdä, mitä ja miten Pulkkinen seuraavaksi kirjoittaa.

Iiriksen sydämestä on kirjoitettu blogeissa paljon. Katso mitä mieltä olivat irisihmemaassa, Sanna, Taika, Lilli, Lukuneuvoja, Norkku, Mari, Anneli, Jonna, Marile, sonja, Jenni, Taru, Ilona, Anu, Jonna, Marja, Minna, Hanna ja HeidiBee.

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kansi: Sanna Mander
Otava, 2014 

Riikka Pulkkinen: Vieras

"Ko-kong ko kong ko kong ko kong ko-kong"

Näin kirjoittaa Riikka Pulkkinen uudessa romaanissaan Vieras. New Yorkin metro kolisee.

Ruumiillisuus ja sen rajat on selvästi aihe joka kiehtoo Pulkkista. Kaikki hänen kolme kirjaansa käsittelevät ruumiillisuutta tavalla tai toisella, mutta Vieras on näistä kirjoista ensimmäinen, jossa tunsin ruumiillisuuden myös konkretisoituvan tekstissä. Kirja on täynnä makuja, ääniä, nautintoa, kärsimystä ja liikettä. Siinä missä Pulkkisen edellinen kirja Totta oli kauneudessaan niin eteerinen ettei se jättänyt minuun kovin suurta jälkeä kirjan kansien sulkeuduttua, Vieras tuli huomattavasti enemmän iholle ja ihon alle. On varmasti makuasia, millainen Pulkkisen kirja kehenkin eniten vetoaa: minulle Vieras oli selkeästi hänen paras ja koskettavin kirjansa. Se on rosoisempi kuin Totta, mutta hallitumpi ja aikuisempi kuin esikoinen Raja.

"Kuuntelin gregoriaanista kirkkomusiikkia, jotta varmasti tuntisin taivaallisen läsnäolon, kun se minua koskettaisi.
Tunnustelin armolahjaani, kutsuin sitä. Kutsuin Jeesusta ja Jumalaa ja enkeleitä.
Sanoin Jeesus Kristus. Kiitos Jeesus Kristus. Minun Herrani Jeesus Kristus, kiitos olkoon sinun valosi, kiitos että näytit minulle tämän tien.
Ei mitään."

Kirjan minäkertoja Maria on uskonkriisiin joutunut pappi, joka ottaa irtioton työstään ja arjestaan Helsingissä ja lähtee New Yorkiin kertomatta asiasta edes rakkaimmalleen (eli sietämättömimmälleen). New Yorkissa Maria tanssii, syö ja ajattelee. Uskoaan, juuriaan ja ruumistaan. Takautumien kautta kerrotaan Marian menneisyydestä: nuoruuden uskonnollisesta herätyksestä ja syömishäiriöstä sekä pienestä Yasmine-tytöstä, jota pastori-Maria yrittää suojella. Kolme tarinankaarta vuorottelevat luontevasti toisiaan täydentäen, mutta Vieraassa on kuitenkin kyse pikemminkin teemoista kuin kertomuksesta. Se käsittelee itsensä etsimistä, joka voi johtaa minuuden kadottamiseen. Se kertoo vierauden tunteesta, joka kenties on yksi ihmisyyteen erottomattomasti kuuluva ominaisuus. Ja se kertoo uskosta, uhraamisesta ja kärsimyksestä.

" - Minä pidän sinusta enemmän kun tanssit, hän tokaisee. - Silloin sinulla ei ole noita käsitteitäsi."

Minulle tuli Vierasta lukiessani sellainen olo, että Pulkkinen on uskaltanut heittäytyä ja leikitellä kirjailijana. Olla rohkeasti oma itsensä. Hän kujeilee kielellä, kirjoittaa välillä runomuodossa, hokee ja toistaa sanoja ja jopa vitsailee. Vieraassa on mukana hymyä ja ironian pilkahduksia, jotka tuntuivat äärettömän virkistäviltä Totan vakavuuden jälkeen.Vieras on myös hiukan outo kirja - kaikki ei tunnu aina aivan todelliselta Vieraan mystiikkaan ja symboliikkaan kallellaan olevassa maailmassa. Heittäytyminen näkyy minusta siinäkin, ettei Pulkkinen piilottele viehtymystään käsitteisiin ja filosofisiin pohdintoihin vaan ne ovat paljon näkyvämmin esillä kuin edellisissä kirjoissa.

Vieras ei varmasti ole kirja kaikkien makuun. Minä ihastuin siihen aika varauksettomasti. Pulkkisen kieli on edelleen kaunista ja hiottua, mutta minusta se tuntui nyt elävämmältä ja vivahteikkaammalta kuin aikaisemmin. Toisaalta voin hyvin kuvitella, että jostakusta se saattaa tuntua vain tekotaiteelliselta ja teennäiseltä. Minä tunsin keinuvani ja syöksyväni tekstin mukana: sitä teki mieli lukea ääneen. Pidin  myös äärimmäisyyksistä, nuoresta Mariasta joka haluaisi välittää valoa ympärilleen, uskonnollisesta tematiikasta ja tanssista.

Toisaalla: Jenni kiinnitti huomiota Pulkkisen uudistuneeseen kieleen ja kuvasi lukukokemusta mielenkiintoiseksi vaikka ei ehkä ihanaksi. Minna taas jäi kaipaamaan edellisten kirjojen ihanuutta, mutta löysi kirjasta myös paljon sellaista mistä piti. Hemulin mielestä kielelliset kokeilut palvelevat tarinaa.

Riikka Pulkkinen: Vieras
Otava, 2012

Riikka Pulkkinen: Totta

"Me seisomme toisiamme vasten minuutin, viisi minuuttia, kokonaisen tunnin. Aurinko laskee, yö vyöryy ikkunoista. Rakennukset murtuvat ympärillämme. Minä puren häntä solisluuhun, siihen jää katkoviiva. Hän ravistelee minua. Maailma kaatuu kuin kulissi, paitsi ettei se ole totta: pihapuut ovat paikoillaan, taivas kohdallaan. Hän vetää minut taas aivan lähelle. Minä en aio päästää irti, hänen on irrotettava minut. Minä vaivun lattialle, takerrun hänen jalkaansa. Hän raahaa minut eteisen poikki. Matka ovelle kestää kolme vuotta ja neljä kuukautta niin kauan kuin tämä on kestänyt. Se kestää neljäkymmentä vuotta sillä niin kauan kaikki jatkuu vielä senkin jälkeen kun on ohi. Vuosikymmenien jälkeen mies hämmästelee, miten on yhä matkalla tämän eteisen halki."

Pidin kovasti Riikka Pulkkisen esikoiskirjasta Raja. Vaikka Raja ei suinkaan ollut virheetön, se tempaisi minut mukaansa, kosketti ja minua viehätti kirjan rosoinen kauneus. Tiesin siis varmasti lukevani Pulkkista jatkossakin, mutta Totta sai kuitenkin odotella lukuvuoroaan hyllyssä melkein puolitoista vuotta. Odotukset kirjaa kohtaan olivat jossain vaiheessa kasvaneet varsin korkeiksi, koska olin ihastunut Rajaan, ja koska Totta tuntui varsinkin alkuun keräävän erittäin positiivisia arvioita - sitä tunnuttiin yleisesti pitävän selvästi Rajaa vahvempana kirjana. Jossain vaiheessa soraääniäkin alkoi kuulua, kynnys tarttua Tottaan alkoi hiukan madaltua, ja nyt olen vihdoin saanut kirjan luettua.

Tunnelmat kirjan lukemisen jälkeen ovat suurimmaksi osaksi positiiviset. Kuten Raja, muös Totta oli nopealukuinen ja viihdyttävä ja kielellisesti erittäin kaunis. Tuttua oli myös verkkaisen melankolinen tunnelma, hiukan eksyksissä olevat henkilöhahmot ja tematiikka: molemmissa kirjoissa käsitellään rakkautta ja kuolemaa, ihmisten välisiä rajoja ja kohtaamisia, ja yksilön valintojen ja tekojen vaikutuksia muihin ihmisiin. Molemmissa kirjoissa nuorella naisella on suhde naimisissa olevan miehen kanssa, ja molemmissa kirjoissa sairastetaan vakavasti. Voisi siis sanoa, että kirja on "taattua Riikka Pulkkista", mikä on tietysti aina jossain määrin kaksiteräinen kohteliaisuus - varsinkin kun on kyse kirjailijan toisesta teoksesta.

En ole sitä mieltä, että taiteilijan tulisi jatkuvasti luoda nahkansa ja uudistua. Monet taiteilijat varioivat teoksesta toiseen samankaltaisia teemoja, ja onnistuvat silti tarjoamaan aina jotain uutta ja tuoretta. Ei minua Rajan ja Totankaan samankaltaisuus juurikaan häirinnyt, mutta sen verran se vaikutti etten ihastunut Tottaan niin paljon kuin ehkä olisin ihastunut, jos se olisi ollut ensimmäinen Pulkkiseni. Nyt Pulkkinen ei varsinaisesti tarjonnut mitään uutta, eikä onnistunut yllättämään, ja lisäksi tietyt piirteet jotka jo Rajassa hiukan hiersivät, häiritsivät nyt Tottaa lukiessa enemmän.

Eniten minua molemmissa kirjoissa kiusasi kielikuvien toisteisuus. Rajassa piirrettiin vähän väliä ihmisten ääriviivoja, Totassa toistuivat erilaisten totta-aihioiden lisäksi tietyt kielikuvat, esimerkiksi valumiset, kantamiset ja kohoamiset. Kielikuvien keskellä tunsi muutenkin välillä suorastaan hengästyvänsä: vaikka Pulkkisen kieli on usein nautinnolisen kaunista ja kekseliästä, sen loputon kauneus voi kääntyä itseään vastaan ja tuntua lopulta jopa hiukan koomiselta. Raja kauniin ja liian kauniin välillä on usein hiuksenhieno, ja kauneuskin tuntuu yleensä kauniimmalta, jos mukana on ripaus rumuutta.

Muistikuvieni mukaan Raja oli Tottaa rosoisempi, ja myös aiheiltaan jotenkin kipeämpi. Läheisen sairastaminen ja kuolema oli siinä kuvattu satuttavammin, kun taas Totassa perheen isoäidin syöpäsairastaminen oli haikeudessaan välillä suorastaan suloista. Tästä päästään myös siihen, miten ennakko-oletukset vaikuttavat lukukokemukseen. Olin saanut sen kuvan, että Elsan sairaus ja kuolema olisivat olleet kirjan keskiössä, mutta vaikka ne toimivatkin Totassa liikkeellepanevana voimana ja vaikuttavat kaiken taustalla, ne eivät nouse kirjassa mitenkään keskeisiksi aiheiksi. Kun olin valmistautunut lukemaan kuvausta raskaasta kuolinkamppailusta, tuntuivat kirjan kolmiodraamat ja rakkausseikkailut hiukan kepeiltä. Tämä tuskin olisi haitannnut, jos en olisi alunperin odottanut jotain muuta.

Koska Totta oli niin kaunis ja kepeä, sen lukeminen oli erittäin miellyttävää.  Heti kirjan sulkemisen jälkeen olo oli kuitenkin oudon välinpitämätön. Oliko mikään sisälläni liikahtanut - jättikö Totta mitään jälkiä? Hiukan kirjaa sulateltuani aloin lukea blogikirjoituksia Totasta, ja kirja alkoi saada painoa ja merkityksellisyyttä. Vaikka kaikki blogijutut eivät suinkaan olleet positiivisia, Totta on herättänyt keskustelua ja erilaisia ajatuksia, mikä on aina positiivista.

Minusta oli kiinnostavaa lukea kuinka Totta tuli henkilökohtaisella tasolla läheiseksi Katjalle, miettiä Saran ajatuksia siitä kuinka romaanin henkilöhahmoja ei tuomittu vaan nähtiin kokonaisina ihmisinä, ja pohtia Reeta Karoliinan ajatuksia kirjan äiti-tytär-suhteista. Sallan blogista löytyy pitkä kommenttikeskustelu, jossa käsitellään  kuuluisan nakkipaperi-ilmiön lisäksi mm. Pulkkisen kielenkäyttöä ja lukukokemuksen henkilökohtaisuutta. Olivia-lehden lukupiirissä on myös mielenkiintoista keskustelua kirjan teemoista ja mukana on kommentti Pulkkiselta itseltäänkin. Lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet eri kanteilta mm. Jenni, Mari A, Linnea ja Maria. Jälleen kerran olin iloinen kirjablogeista ja siitä, kuinka niiden tarjoama yhteisöllisyys rikastaa lukukokemusta. Myös Totta olisi jäänyt minulle paljon yksiulotteisemmaksi kirjaksi, jos olisin pähkäillyt sitä vain oman pääni sisällä.

Osallistun kirjalla Morren Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Riikka Pulkkinen: Totta
Otava, 2010