Kiinnostuin tulppaanikuumeesta kesällä Saran ihastuneen arvion perusteella. Kuvataide aiheena kiinnosti, erityisesti sen jälkeen, kun Luru julkaisi Taiteilijaelämää-haasteensa. Lisäksi kirjan tapahtumat sijoittuivat Amsterdamiin, jonne matkustin kesällä, joten ajattelin että tämä kirja olisi aivan erinomainen lukukokemus.
Valitettavasti vain kävi niin, etten pitänyt kirjasta juuri ollenkaan. Alkuasetelma oli vielä ihan mielenkiintoinen: elämän ehtoopuolella nuoren Sophian kanssa avioitunut kauppias Cornelis Sandvoort päättää tavoitella kuolemattomuutta maalauttamalla muotokuvan itsestään ja vaimostaan. Työhön palkataan nuori muotokuvamaalari Jan van Loos, ja pian Janin ja Sophian välillä alkaa kipinöidä.
Ja tästä alkoivatkin kirjan ongelmat. Janin ja Sophian rakkaus syttyy silmänräpäyksessä. Muutama paljaaksiriisuva katse maalarilta, pieni hymy mallilta, ja samantien kokenut naistenmies on mennyttä, ja hurskas ja miehelleen kovasti kiitollinen Sophia vilistää pitkin kanavakatuja maalarin syleilyyn. Missä jännite, missä kutkuttava ihastumisen hurma? Rakkaustarinoissa ihastuttavinta on yleensä juuri ihastumisen ja rakastumisen kuvailu, ja ainakin minusta jotain jää puuttumaan jos mennään niin sanotusti suoraan asiaan.
Kirjan juonenkäänteet olivat usein kuin suoraan saippuasarjan käsikirjoituksesta. Juoniminen, petokset ja yllätykset ylittivät uskottavuuden rajat moneen kertaan. Lisäksi kirjassa esiintyi useampaankin kertaan yksi eniten inhoamistani juonikuvioista, eli kohtalokas väärinkäsitys tai erehdys. Turhaudun lukiessani, kun kirjeet menevät ristiin, lähetti myöhästyy, erehdytään henkilöllisyydestä tai ymmärretään tärkeä viesti väärin. Tässäkin kirjassa suuri osa juonesta perustuu erehdykselle, joka toki olisi ollut helppo selvittää, jos henkilöhahmot olisivat vaivautuneet puhumaan asiasta.
Aluksi pidin siitä, että jokainen luku alkoi sitaatilla. Ärsyynnyin kuitenkin sitaatteihinkin, kun huomasin että ne toistuivat alinomaa varsinaisessa tekstissä. Välillä useampaankin kertaan. Minusta sitaatin tehtävä on avata tekstiä - tuoda siihen jotakin lisäarvoa. Lukijalta menee oivaltamisen ilo, jos kirjailija itse selittää sitaatin merkityksen ja tarjoilee tulkinnan valmiina. Kirjassa oli muutenkin hirveästi toistoa, aivan kuin kirjailija olisi pelännyt ettei lukija ymmärrä viestiä ellei sitä taota jatkuvasti tämän päähän. Tätä kirjaa lukiessa ei totisesti voinut välttyä esimerkiksi siltä seikalta, että ihmisen elämä on katoavaista mutta taide jää elämään jälkeemme...
Oli kirjassa sentään positiivisiakin puolia. Vanhan Amsterdamin kuvaus oli varsin viehättävää. Pidin myös niistä luvuista, joissa ikään kuin astuttiin tarinasta sivuun, ja tulkitiin kuvitteellisen van Loosin tauluja taidehistorian silmin. Ja onneksi kirjan ainoalle sympaattiselle henkilöhahmolle kävi (ehkä) lopussa ihan hyvin.
Osallistun kirjalla Taiteilijaelämää-haasteeseen ja Totally British -haasteen kategoriaan Modern Women Writers.
Deborah Moggach: Tulppaanikuume (Tulip Fever, 1999)
Suom. Irmeli Ruuska
WSOY, 2000
