Nathan Hill: Nix

Nathan Hill: Nix

Gummerus 2017

Suomennos Raimo Salminen

Englanninkielinen alkuteos The Nix

Kirjastosta lainattu

"Jos Samuel olisi tiennyt äitinsä olevan lähdössä, hän olisi saattanut olla tarkkaavaisempi. Hän olisi saattanut kuunnella äitiä paremmin, seurata tämän tekemisiä lähemmin, kirjoittaa eräitä olennaisia seikkoja muistiin. Ehkä hän olisi voinut toimia toisin, puhua toisin, olla toisenlainen ihminen.
Ehkä hän olisi voinut olla lapsi, jonka luokse olisi kannattanut jäädä."

Näin alkaa Nix, kirja, jota kirjailija kirjoitti peräti kymmenen vuotta. Kirja, joka nousi kotimaansa bestseller-listoille ja jonka kannessa itse herra Irving on antanut kehuvan kommenttinsa Nathan Hillistä. Pakkohan kirjan on siis olla vähintäänkin huikea! Ja kyllä se sitä omalla tavallaan olikin. Nixistä nimittäin kuoriutui lopulta minulle se kirja jolla sain kokovartalolukujumin selätettyä kertaheitolla. Ottaessani kirjaa lukuun mietin että mitenköhän saan tällaisen paksukaisen tällä lukumoodilla luettua koskaan ikinä, mutta pari päivää kirjan parissa humahti nopeasti. Että näemmä ihan helposti.

Samuel on äitinsä hylkäämä poika, kirjailija joka ei saa kirjoitettua kirjaa, työhönsä kyllästynyt college-opettaja ja nettipeliaddikti. Yllättäen kesken kaiken, ilman mitään ennakkovaroitusta, Samuel kuulee äidistään. Eikä millään pienellä tavalla, vaan äiti on päätynyt uutisiin aktivoiduttuaan poliittisesti. Television kautta Samuel saa kuulla äitinsä olevan radikaali ex-hippi ja terroristi vaikka Samuel on luullut äitinsä aina olleen kiltti naapurintyttö, vaikka nyt sattuikin hylkäämään perheensä. Mutta mikä sitten lopulta onkaan totta? Samuel alkaa kaivella äitinsä historiaa, mikä kuljettaa lukijan läpi Amerikan viisikymmenvuotisen historian ja sen yhteiskunnallisen liikehdinnän, myös Norjaan, sieltä mistä suku on alun perin lähtöisin.

Nix on tosiaan sivumäärältään muhkea, muttei mahdoton. Ja hyvän tarinanhan parissa on vain ihanaa että sivuja riittää. Vaikka itse suorastaan ahmin kirjan, on sanottava että tiivistämisen varaa olisi ollut monessakin kohtaa, ja joidenkin henkilöhahmojen osallisuus tarinan kannalta tuntui epäolennaiselta. Tarina rönsyili todella paljon, ja joihinkin henkilöhahmoihin käytetyt sivut olivat jaarittelua ja aivan liian yksityiskohtaista kerrontaa. Minulle ne eivät tuoneet kuvioon yhtään enempää lisäarvoa, enemmänkin ihmetytti miksi johonkin puhelinkeskusteluun tai ihmisen dieetin suunnitteluun käytettiin niin kamalan monta sivua.

Ehkä eniten jäin lopulta miettimään äidin ja pojan suhdetta. Se nimittäin jäi mielestäni lopulta yllättävän pieneksi osaksi tarinaa, vaikka siitä koko kirja alkaakin, hylkäämisestä. Ehkä se, kuinka rönsyilevästi, antaumuksellisesti ja toisaalta raivoisastikin Hill kirjoittaa, ei voi riittää kaikkeen. Samuel suuttuu äidlleen käytännössä vain kerran, mutta muuten vuosien patoumat ovat siinä. Sitten tarina vain jatkaa kulkuaan. Mutta kaikesta runsaudestaan huolimatta pidin lukemastani. Oli mielenkiintoista seurata menneisyyden ja nykyhetken tapahtumia, sitä kuinka kaikelle löytyy lopulta selityksensä vaikka oma menneisyytensä on kohdattava ja toisesta ihmisestä muodostettava täysin uusi käsitys. Ei ehkä vuoden vahvin mutta yksi vetävimmistä lukukokemuksista joka tapauksessa!


Helmet-lukuhaaste: 23. Sukutarina

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Bea Uusma: Naparetki - minun rakkaustarinani

Like 2016

Suomennos Petri Stenman

Ruotsinkielinen alkuteos Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013

Kirjastosta lainattu

"Kun sain ensimmäisen kerran nähdä retkikunnan varusteet omin silmin, minussa tapahtui jotain. Kuljin ympäriinsä näyttelykaappien keskellä ja katselin tuntikausia jääkarhun kaluamia säilykepurkkeja ja kotikutoisesti paikailtuja rekiä. Istuessani taas autossa valtatiellä 40 katseeni oli kiinni tiessä, mutta en voinut lakata ajattelemasta näkemääni. Yritin olla järkevä, mutta olin kuin vampyyri, joka oli saanut maistaa ensimmäisen kerran ihmisverta. Siitä tuli minun retkikuntani."

Uusma oli 90-luvulla vieraana eräissä tylsissä juhlissa, joissa istahti nojatuoliin ja otti käteensä kirjahyllystä ensimmäisenä käteen sattuneen kirjan. Tuo kirja oli Med Örnen mot polen. Andrées polarexpidition år 1897. Hän alkoi lukea. Sen jälkeen hän nousi nojatuolista ja lähti kotiin tuo kirja kainalossa joka on edelleen hänen kirjahyllyssään. Tuolla hetkellä kiinnostus ja suoranainen rakkaus Andréen Pohjoisnavalle kadonnutta retkikuntaa kohtaan roihahti niin koviin liekkeihin, ettei kirjailija saanut rauhaa vuosikausiin.

Andréen retkikuntaan kuului kolme tukholmalaismiestä, joiden tarkoituksena oli lentää Pohjoisnavalle vetykaasupallolla. Kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin retkikunnan jäännökset löytyvät keskeltä Jäämerta umpijäässä, eikä kukaan koskaan osannut aukottomasti kertoa mitä heille oli tapahtunut vaikka matka on Ruotsin kuvailluin naparetki. Ja sen arvoituksen parista Uusma itsensä löysi. Arvoituksen, joka sai välillä pakonomaisia piirteitä; "Nyt minun oli lopetettava lopettamatta jäänyt. Minun oli ratkaistava arvoitus, mutta en saa sitä koskaa tehdyksi, ellen uppoudu retkikuntaan syvemmin. Minun on yritettävä seurata heitä. Minun on päästävä heidän sisätaskuihinsa. Minun on päästävä heidän rispaantuneiden päiväkirjasivujensa sanojen taakse. Minun on ymmärrettävä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oleskelee keskellä ahtojäätä vailla poispääsyn mahdollisuutta. Minun on mentävä jään sisälle, hangen alle. Minun on mentävä sinne, missä he kuolivat. Minun on päästävä Valkosaarelle."

Jos Uusma koskaan yllättyi omasta kiinnostuksestaan epäonnista retkikuntaa kohtaan, niin kävi myös tälle lukijalle. Kun aurinko paistoi ulkona, vietin pääni sisällä aikaa kylmällä napapiirillä (tosin tämä Suomen kevät nyt vaihtelee sen verran paljon että kun tätä kirjoitan, ulkona sataa lunta!). Oli suorastaan hämmentävää, kuinka retkikunnan vaiheet ja kohtalo kietoi pauloihinsa niin, että kirja tuli luettua lähes yhdeltä istumalta. Jos jokin kirja on sopiva pelastamaan orastavan lukujumin, niin tämä! Kirjaan on nimittäin panostettu visuaalisesti paljon sillä se sisältää kuvia, raportteja sekä otteita päiväkirjamerkinnöistä. Kirja oli kirjoitettu sen verran mielenkiintoisesti että aihe, joka ei alustavasti olisi voinut juuri yhtään kiinnostaa, sai lopulta kääntämään sivuja tiuhaan tahtiin.

Retkikunnan kohtalo kutkuttaa ensi sivuiltaan lähtien - ja vielä kirjan lukemisen jälkeenkin.

Helmet-lukuhaaste: 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Pajtim Statovci: Tiranan sydän
Otava 2016
Kirjastosta lainattu

Minun on myönnettävä heti tähän alkuun, etten ollut ajatellut ensin lukea Tiranan sydäntä. Luin Statovcin esikoisen Kissani Jugoslavian sen ilmestyessä mutta koska lukukokemukseni jäi niin hajanaiseksi ja sekavaksi, ei kirja päässyt koskaan edes tänne blogiini asti. Sillä on todellakin väliä missä ajankohdassa tiettyjä kirjoja lukee, sillä minun ja Kissani Jugoslavian tiet eivät kohdanneet tuolloin toivotulla tavalla. Tiranan sydäntä päädyin lopulta jonottamaan kirjastosta satojen muiden halukkaiden tavoin, ja kun saapumisilmoitus kirjastosta saapui, otin kirjan heti lukuun.

Vuonna 1990, Albanian Tiranassa, neljätoistavuotias Bujar saattaa isänsä ennenaikaiseen hautaan, todistaa sisarensa katoamisen ja äitinsä elämänhalun hiipumisen. Samaan aikaan ihmiset näkevät nälkää eikä kaupoissa ole ruokaa. Maa alkaa vajota köyhyyteen ja samalla kaikki haluavat pois maasta ja aloittaa uuden elämän muualla.

"Elimme siellä minne aika ei ulottunut, merkityksettömällä maa-alueella jonne järkipuhe ei kantautunut, oli kuin kukaan ei olisi vaivautunut kertomaan meille ennen kuin vasta nyt, millaiset olosuhteet meitä ympäröivät, ja se taas tuntui siltä kuin meillä ei olisi ollut mitään väliä.
Euroopan kaatopaikka, Euroopan takapiha, Euroopan suurin vankila, vertaukset muuttuivat päivittäin, ja lehdet kirjoittivat elämästä Saksassa Berliini muurin romahtamisen jälkeen, saksalaiset olivat päässeet jaloilleen ja kansa piti yhtä, ja kuvissa ranskalaiset ja englantilaiset ja ruotsalaiset näyttivät niin puhtailta ja hyvinvoivilta, että Kosovosta alkanaut häpeän tunteeni kasvoi niin suureksi, että se kattoi koko tuntemani maailman, ihmiset jotka pitivät itseään kunniallisina mutta varastivat toistensa omaisuutta ja puukottivat toisiaan selkään heti mahdollisuuden tullen, kellastuvat hampaani ja nuhjaantuvat vaatteet, jotka minulla oli ylläni."

Bujar päättää parhaimman ystävänsä Agimin kanssa lähteä tavoittelemaan Albanian raunioiden keskeltä uutta alkua elämälleen. Nykyinen kotimaa ei anna heille enää mitään, vain muualla elämällä on antaa mahdollisuuksia. Ja tuon päätöksen myötä vuosia myöhemmin Bujar on matkannut lukuisissa suurkaupungeissa etsien paikkaansa maailmassa. Viimeinen kaupunki on Helsinki. Löytääkö rikkinäinen ihminen rauhan ja onnen vihdoinkin?

Jo heti ensisivuilta Tiranan sydän ottaa kädestä tiukasti kiinni ja sen tiukka ote tuntuu sydämessä saakka. Kirjalle antautuu välittömästi, sen tarina on samaan aikaan sydäntäsärkevä, todentuntuinen ja vahvasti myös tätä päivää kuvaava. Statovci kuvaa vahvasti ulkopuolisuuden tunnetta ja suurta tarvetta tulla nähdyksi, olla hyväksytty, kuulua johonkin. Tuo palava halu olla osa jotakin kuristaa hyvinvointivaltiossa asuvan kurkkua väkisinkin.

"Tiedätkö, miten nöyryyttävää on, ettei saa edes sellaisia asioita, joita ei halua?"

Tiranan sydän on täynnä tunnetta mutta myös suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä; kannanottoa seksuaalisen tasa-arvon puolesta, maahanmuuttajan asemasta yhteiskunnassa ja siitä, kenellä on oikeus hyvään elämään. Sillä eikö meistä jokainen haaveile parhaasta mahdollisesta elämästä? Ei mitään pieniä aiheita, ja silti Statovci osaa kirjoittaa niistä hallitun hienovaraisesti samalla ravistaen lukijan omia näkemyksiä pakottaen ajattelemaan asioita monelta kantilta. Me emme aina ymmärrä miten paljon joku haluaisi elää ihan tätä tavallista elämää mitä me saamme elää. "Eurooppa oli meidän Amerikkamme".

Tiranan sydän on todella vaikuttava ja vahva lukukokemus.

Helmet-lukuhaaste: 48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Teos 2015

Kansi Jussi Kaakinen

Kirjastosta lainattu

"Myöhemmin opin, ettei meripihkaan vangiksi jääneitä olentoja voi vapauttaa. Ne ovat menneisyyden kuvia, ajan ulkopuolelle pudonneita, ja se on niiden ainoa tapa olla olemassa. Kun kääntelen mennyttä silmieni edessä, ajattelen korentoa. Ajattelen läpikuultavaa kirkkautta, joka varjelee sitä ja vääristää sitä. Siivet eivät värähdä, se ei koskaan käännä tuntosarviaan. Silti, kun valo lävistää kiven uudesta kulmasta, korento näyttää muuntuvan toiseksi. Ja kauan sitten pysähtyneeseen asentoon on jo kirjoitettu se, mikä tulee myöhemmin.
Niin myös minun menneessääni kasvaa tämä nykyisyys jo sinä ensimmäisenä yönä, kun näen hänet."

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki on kuin kaunis ja taidokas kudontatyö jonka langat kietovat lukijan intensiiviseen lukukokemukseen vahvasti. Siinä missä Teemestarin kirja jätti hieman toivomisen varaa (vaikka rakastinkin kirjan maailmaa ja Itärannan kieltä suuresti), lunasti Kudottujen kujien kaupunki odotukseni. Kokonaisuus pysyi kasassa, ja kirja tuntui hiotummalta kuin esikoisensa.

Kudottujen kujien kaupunki on toistuvien tulvien riivaama saari, jossa unet ovat kiellettyjä. Seittien Talon pihasta nuori Eliana löytää puhekyvyttömän nuoren naisen jonka käteen on tatuoitu hänen nimensä. Tuo tatuointi vihjaa siitä miksi nainen on päätynyt kutojien luokse, mutta Eliana ei tunne naista. Tuo tatuointi lopulta kietoo heidän tarinansa ja tulevaisuutensa yhteen. Samalla kun Eliana selvittää mysteeritatuointia, riehuu saarella tuntematon sairaus joka sairastuttaa kasvit, eläimet ja ihmiset. Unennäkeminen on silti sairauksista suurin, ja niiden näkemisestä joutuu Tahrattujen Taloon.

Historia ja nykyisyys kohtaavat, ja Eliana kietoutuu siihen vahvasti mukaan, kuten lukijakin. Koko ajan kirjan yllä häilyvä pahaenteisyyden painava ilmapiiri käy aina vain tummemmaksi tarinan edetessä ja saadessa uusia muotoja, joissa Itäranta käyttää taitavasti ikivanhoja symboleja, tarinoita ja kantaaottavaa ajankuvaakin. Sen maailma on lopulta hyvin iätöntä, silti mystistä ja täynnä syvää inhimillisyyttä. Itärannan kieli on edelleen kaunista vaan ei koukeroista, eikä siihen ei voi kuin ihastua.

Olen lainannut tämän kirjan useasti kirjastosta, mutta palauttanut sen lopulta joka kerta lukemattomana kirjastoon. En ole mukamas ehtinyt lukea määräajassa. Kun tarinan imuun pääsi, ei voinut kuin taas ihmetellä omaa lukemattomuuttaan. Kirjan maailmaa on oikeastaan aika vaikeaa kuvailla, mutta sen lukemisen jälkeen kyllä tuntee vahvasti. Tunnelma on koko matkan kauttaaltaan suorastaan käsin kosketeltavan painostava ja pahaenteinen, unenomainen mutta tarunhohtoisen kaunis. Lukija kudotaan tarinaan mukaan.


Helmet-lukuhaaste: 31. Fantasiakirja

Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

 Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Otava 2009

Suomennos Riina Vuokko

Kansi Joseph Shan Pao Lo

Kiinankielinen alkuteos Gei wo laoye mai yugan

Kirjastosta lainattu

"Kirjoitin, että koti on joustava kahle. Joskus se tuntuu väljältä, joskus taas puristaa tiukemmin kiinni. Joskus sitä jää loukkuun ihan lähelle, joskus vapautuu miltei kokonaan. Tämä pätee myös kahden toistaan rakastavan ihmisen muodostamaan kotiin.
  Yleensä se on juuri noin.
  Väitän että myös täynnä rakkautta oleva koti on tällainen kahle. Kun rakkaus on suurimmillaan, ehkä kipeänä mutta myös onnellisena, kahleet eivät ahdista kovina ja kylminä, ne tuntuvat pehmeiltä ja helliltä, juuri sitä tarkoitan kun kutsun sitä joustavaksi kahleeksi. Mutta kun matkan varrella tulee vaikeuksia, niitä pieniä ristiriitoja, joihin jokaisessa kodissa joskus törmätään, silloin kokee tuskaa läheistensä takia ja ajattelee helposti, että alun perinkin, perhettä perustaessa, tuli tehtyä niitä ja näitä virheitä. Riitoja ei voi välttää onnellisimmassakaan perheessä. Siinä vaiheessa tuo kahle kiristyy tiukemmalle, ja kun selvitään riidan yli, se taas löystyy. Näin minä sen asian ymmärrän. Näin kirjoitin päiväkirjaani. En siis halua että kukaan koskaan, tulevaisuudessakaan, omistaa minut, enkä minä halua omistaa ketään. Tuollaista omistamista ei voi kutsua rakkaudeksi.
  Niin. Ihminen elää ristiriitojen keskellä."

Olen varmasti tehnyt selväksi sen, että kärsin novellikammosta. Ja juuri siksi olenkin ottanut osaa Ompun novellihaasteeseen, jossa siirryn epämukavuusalueelleni. Mutta kappas kuulkaa kuinka hyvää se tekeekään olla välillä siellä epämukavuusalueella, ainakin kun seurana on Vaarin onkivapa. Jos joskus lukee muutaman vaikean, hankalan (ja ehkä jopa huononkin) novellin, ei voi julistaa kaikkia maailman novelleja sellaisiksi. Ja siksi onkin erityisen hienoa löytää luettavaksi hyviä novelliteoksia. Vaarin onkivapa on taas niitä kirjoja, joiden olemassaolosta en tiennyt yhtään mitään, mutta jonka luettuani olen onnellinen sen löydettyäni. Miten jotkut hienot kirjat voivatkaan välillä mennä näin ohi?

Pidin oikeastaan kaikista teoksen novelleista. Luonnollisesti jotkut kolahtivat enemmän kuin muutamat muut (yllä oleva lainaus yhdestä lempinovellistani Sadetta, lunta ja sen sellaista), mutta jokaisen novellin kohdalla mielenkiinto pysyi yllä. Kiina ja sen lähihistorian muistot ovat näissä inhimillisissä novellissa läsnä. Pidin paitsi tunnelmasta, inhimillisyydestä ja kerronnasta myös siitä, etteivät novellit olleet vaikeaselkoisia tai liian monimerkityksellisiä. Näiden novellien maailmaan oli helppoa upota, enkä yrittänytkään lukea kirjaa nopeasti. Novellien (kuten muidenkin kirjojen) kohdalla on tärkeää löytää ne oikeat, sillä tämän teoksen lukeminen auttoi ymmärtämään että ei novellien lukeminen ole epämukavaa: täytyy vain löytää ne oikeat jotka vievät jalat alta. Harva novelliteos on päässyt ihastuttamaan kuten tämä, vain Adichien Huominen on liian kaukana on vaikuttavuudessaan vielä muistoissani pikkaisen edellä. Mutta vain hiukan. Ja näin Vaarin onkivapa pääseekin novelliteoksien parhaimpiin ja niihin kokoelmiin, joita voin suositella hyvillä mielin muillekin. Näihin novelleihin on helppo kiintyä.

Vaarin onkivapa sisältää 17 novellia, jotka näin ollen omalta kohdaltani kuittaan nyt novellihaasteeseen.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Teos 2011

Graafinen suunnittelu Miika Immonen

Kansi Hannu Mänttäri

Kirjastosta lainattu

Pikku mehiläiset, niin mitättömän oloiset. Aikanne te kestitte ympäristömyrkkyjä, ilmastonmuutosta, geenimanipuloituja kasveja, kännykkämastoja, ilmansaasteita, ihmisen huolimattomuudesta ja välinpitämättömyydestä johtuvia loistartuntoja, orjantyötä.
Nyt te lähdette.
"Honey, I'm gone!" hihkaisette ovelta.
Ja lähtiessänne sammutatte valot.
Tai, vaihtoehtoisesti, sytytätte maailman palamaan.

2010-luvun loppupuolella laaja ja ennennäkemättömän paha mehiläisten joukkokatoaminen ravistelee Yhdysvaltoja. Ruoasta alkaa olla pulaa, ja kun Suomessa mehiläishoitaja Orvo löytää omasta tarhastaan tyhjän pesän, on syytäkin alkaa pelkäämään onko Euroopan ja ehkä koko ihmiskunnan tilanne nyt lopun alkua. Elämältä tuntuu todella menevän pohja kun Orvon kaksi elämän suurinta ja tärkeintä asiaa, mehiläiset ja poika Eero, jättävät hänet. Enkelten verta on vuoroin isän tarina ja vuoroin eläinaktivistina toimivan Eeron tarina tämän kantaaottavien blogikirjoitusten kautta. Kuinka vähän Orvo lopulta on tiennytkään pojastaan...

Luin vähän aikaa sitten Lauran blogista arvion Enkelten verestä, ja varasin kirjan kirjastosta melkein heti. Koska jäin kaipaamaan aiemmin syksyllä lukemastani Maja Lunden Mehiläisten historiasta kantaaottavampaa ja antoisampaa näkökulmaa maailmasta jossa ei mehiläisiä ole, kiinnostuin Sinisalon kirjasta huikaisevan paljon. Itse Albert Einsteinin on kerrottu sanoneen, että mikäli mehiläiset katoaisivat maailmasta, ihmislajilla olisi noin nelisen vuotta elinaikaa. Siksi huoli mehiläisten olemassaolosta on vakava, ei sellainen, että eiköhän sitä pystyisi jotenkuten elämään ilman hunajaa.

Ja Sinisalon teos päihittääkin Mehiläisten historian sata-nolla. Enkelten verta on samaan aikaan hyytävää, kantaaottavaa ja todentuntuista luettavaa pienin maagisin maustein. Ja ne yliluonnolliset mausteet solahtavat tarinaan vaivattomasti eivätkä lopulta edes tunnu kovin erikoisilta vaan oikeastaan erittäin sopivilta. Mikä lopulta on tämä maailma jossa eivät mehiläisetkään viihdy?

Enkelten verta haastaa lukijan ajattelemaan. Se ei saarnaa, mutta vie suurien asioiden äärelle ja herättää kyseenalaistamaan omia valintojaan. Kokonaisuus oli sopusoinnussa osastensa kanssa, ja sain kirjasta juuri sen mitä toivoinkin. Tämä kirja oli yksinkertaisesti hyvä. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita pohtimaan vaihtoehtoista maailmankuvaa, ihmiskunnan tekoja ja sen vaikutuksia luontoon. Eikä tämä kuvaus lopulta ihan hirveän kaukana ole nykyisestä maailmantilanteesta. Ei ainakaan niin kauan, kun keski-ikäisen heteromiehen jokapäiväistä oikeutta pihviinsä ei sovi kyseenalaistaa.

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia

Otava 2016

Suomennos Markku Päkkilä

Englanninkielinen alkuteos Belgravia

Kirjastosta lainattu

Vuonna 1815 Brysselissä nuoripari Sophia Trenchard ja aatelissukuun kuuluva Edmund Bellasis rakastuvat toisiinsa luokkaerosta huolimatta. Edmund järjestää Sophialle ja tämän perheelle kutsun sukunsa kuuluisiin tanssiaisiin, joihin ei ketä tahansa kutsuta. Jo Trenchardin perheen saapuminen tanssiaisiin on omiaan nostamaan kohun juhlissa. Hyvällä ei myöskään katsota Sophian ja Edmundin selkeää kiinnostusta toisiinsa. Juhlat kuitenkin keskeytyvät, kun kaikki nuoret miehet joutuvat lähtemään välittömästi Waterloon taisteluun. Edmund saa taistelussa surmansa ja Sophia suree raskaasti menetystä.

Sophian ja Edmundin traagisesti päättynyt rakkaustarina muistuttaa heitä vielä vuosikymmeniä myöhemmin Trenchardien perheen asuessa uudella loistelialla Belgravian alueella Lontoossa. Perheen varallisuus on kasvanut entisestään ja todisteena siitä he asuttavat yhtä Lontoon yläluokkaisinta korttelia. Menneisyys silti seuraa perässä, niin Trenchardin kuin Bellasisinkin perhettä.

Kun kannessa mainostetaan isoin kirjaimin lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen, fani tietenkin nappaa kirjan mukaansa suurin odotuksin. Todettakoon jo tässä kohtaa, että ihan paikkaansa Belgravia ei lunastanut, mutta oikein oiva ja vetävä lukuromaani tämä kyllä oli. Vaikka Fellowes onkin Downton Abbeyn käsikirjoittaja, en toivoisi kaikkea hänen tuotantoaan verrattavan juuri siihen, sillä Downton Abbeyta ei voita mikään. Belgravia on oma kirjansa, vaikka sama kirjoittaja kirjan takaa löytyykin.

Eniten kirjan lukemisessa nautin sen vetävyydestä. Kiemuraiset ihmissuhteet ja jännite salaisuuden yllä loivat tunnelmaa jonka vuoksi sivut kääntyivät tiuhaan. Ja koska pidän suuresti historiallisista romaaneista, osui Belgravia juuri siihen kohtaan hyvin. Ja kuinka hyvin näkisinkään tämän televisioon sovitettuna...

Lopulta tämä kirja päätyi ajatuksissani kevyeen ja viihteelliseen kategoriaan, ja täytti historiallisen lukuromaanin tarpeeni. Se ei jää suuresti mieleeni, ja loppuratkaisukin oli oikeastaan aika oppikirjamainen jossa paha saa palkkansa ja hyvät ihmiset onnellisen loppunsa. Ajoittain mietin myös, että juonta oli venytetty turhan pitkälle, ja vaikka loppuratkaisu oli lukijalle jo melkoisen selvä, vieläkin tarina jatkui.

Eli ei lääkettä Downton Abbeyn jättämään aukkoon, mutta historiallisen romaanin nälkään kyllä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Teos 2016

Ulkoasu Jussi Karjalainen

Kirjastosta lainattu

"Saara tiesi olevansa etuoikeutettu, kun Juhani piti tärkeänä että hän oli kotona, ja kyllä hän keksi tekemistä jatkuvasti. Eliaksen vaatteet tuntuivat repeävän ja kutistuvan itsestään. Minä teen tärkeätä työtä, minä pidän perheeni ravittuna ja kuivana. Kuka nainen voisi toivoa enempää. Ja niin Saara pesi pyykkiä, hankasi tahroja niin että suopa syövytti käsiin rakot, tärkkäsi Juhanin paidat, luki kirjoja säästäväisestä taloudenpidosta ja ponnisteli keksiäkseen, miten koti olisi yhä säihkyvämmän puhdas. Hän työskenteli, jotta voisi iltaisin vain sulkea silmänsä ja vaipua unettomaan lepoon, mutta siitä huolimatta hän havahtui rintakipuun kolmelta yöllä, kun koko Töölö lepäsi raukean hiljaisuuden tainnuttamana ja linnutkin olivat vaiti. Saara ei tiennyt, mistä se kaikki kalvava kaipaus kumpusi. Siitä kaikesta oli niin kauan."

Vuonna 1956 Saara muutta Helsingin Töölöön miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa. Saaran isä junailee heille uuden alun ja Juhanille uuden työpaikan sen jälkeen kun jotain tapahtui kotopuolessa. Elämä Helsingissä tulee olemaan heille kaikille uusi alku. Kuten tuohon aikaan niin kovin usein, on myös Saara keskeyttänyt opintonsa miehensä toiveesta. Saara onkin täysipäiväinen kotirouva, joka tekee kaikkensa että koti kiiltää, kaikki saavat mahansa täyteen ja että hän olisi mahdollisimman hyvä vaimo. Ja silti jokin herättää hänet öisin.

Kunnes Saara tutustuu yläkerrassa asuvaan salaperäiseen Elisabethiin, joka pukeutuu housuihin, järjestää kutsuja, kirjoittelee pitkiä kirjeitä ja rakastaa ruokaa. Ja ennen kaikkea hän on kaikkea sitä mitä Saara ei ole: itsenäinen, aina muodikas maailmannainen. Ja vakooja.

Miten tuntuukaan, että olen viime aikoina saanut lukea todella hyviä kotimaisia teoksia! Ja ennen kaikkea naisten kirjoittamina. Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa on jälleen yksi niistä jotka joukkoon kuuluvat. Kun aloin kirjaa lukemaan, en tiennyt kuinka se tulee viemään mukanaan, ja lopulta tingin jopa vähäisistä yöunistanikin että sain kirjan luettua. Parkkinen kirjoittaa tarinaa niin kertakaikkisen vetävästi etten malttanut olla lukematta.

Henkilöhahmot ovat kirjassa kertakaikkisen onnistuneita, näistä onnettomista ja salaisuuksia täynnä olevista ihmisistä haluaa saada selkoa, ja heitä haluaa ymmärtää. Alussa huomasin olevani järjettömän ärtynyt Saaraan, joka "--suurimman osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan hän keskittyi olemaan niin näkymätön kuin mahdollista, hänet hyväksyttiin seisomaan ringin reunalle. Muuta hän ei pyytänytkään." Saara tuntui säikyltä ja naiivilta pikkurouvalta, ja olin varma ettei hahmo voi tästä kurjemmaksi muuttua. Elisabeth kuitenkin näkee Saarassa paljon muutakin. Saaran aviomies Juhani taas oli koko kirjan ajan niin vastenmielinen tapaus että: "Juhani ei ollut tottunut ponnistelemaan asioiden eteen. Hän hermostui nopeasti, jos tunsi ettei saanut juuri sitä minkä ajatteli itselleen kuuluvan. Ei hän itsekäs ollut, hän vain jätti täysin huomiotta sen, että Saara ja Elias söivät pelkkää perunaa ja kastiketta hänen valittaessa pihvin sitkeyttä."

Ja sitten tietysti ruoka. Se on kirjassa suuressa roolissa, sillä jokainen kirjan luku oli nimetty jonkin ruokalajin mukaan, enkä voi väittää etteikö mielikuvat ruuista tuoneet näläntunnetta paikoitellen...

Säädyllinen ainesosa on kiehtova, mukaansatempaava lukuromaani mielenkiintoisesta ajankuvasta. Ajasta, jolloin naisten välistä rakkautta pidettiin rikoksena, nainen sai käydä ravintolassa vain miesseurassa, ja kuinka niin monesti naimisiin mentyä nainen jäi kotirouvaksi. Se on kurkistus 50-luvun Helsinkiin ja poliittiseen ajatusmaailmaan, kustannusmaailmaan ja muistojen Eurooppaan. Ja se on kirjoitettu rakkaudesta ruokaan.

Ihastuin Säädylliseen ainesosaan täysin. Tarina pysyi kasassa koko ajan, eikä kirjaa malttanut laskea käsistä. Muutamat asiat kirjassa jäivät häiritsemään mutta ei niin, etteikö tätä voisi jättää kehumatta. Loppuvuoden parhaimpien kirjojen lista tulee tänä vuonna olemaan melkoinen, sillä sinne tämäkin teos ehdottomasti kuuluu!

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

 Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Gummerus 2016

Kansi Jenni Noponen / IstockPhoto

Kirjastosta lainattu

Kaksi ihmistä minuutissa olisi saattanut mennä minulta ohi, ellen olisi sitä muutamasta blogista bongannut. Ja se olisi ollut harmi, sillä lukukokemus vie Thaimaahan, keskelle sademetsää ja maailmaa joka on meille monille tuntematonta aluetta.

Alina ja Astrid ovat tutkijoita, ja Alina tutkii nimenomaan malariaa. Tuota pientä mutta niin vahvaa virusta, joka vie pahimmillan hengen, sillä "malaria tappaa 1,2 miljoonaa ihmistä vuodessa, kaksi ihmistä minuutissa."  Työ vie lopulta Alinan kokonaan, kun rakas Astrid kuolee auto-onnettomuudessa, ja heidän tyttärensä Sellan vievät Astridin vanhemmat. Alina on se, joka saa vain pienet murut Sellan elämässä vaikka rakastaa lastaan yli kaiken. Mutta hänellä ei ole oikeutta, ja Alinan asunnossa vain piilossa olevat lelut paljastavat että siellä vierailee välillä pieni ihminen.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina pitää esitelmän malariasta, ja yleisön joukossa istuu Lotte. Saksalainen lääkäri, joka pyytää Alinaa mukaansa Pohjois-Thaimaan sademetsässä sijaitsevalle klinikalle auttamaan malarian taistelussa. Vaikka Alina haluaisi olla lähellä Sellaa, hän hyväksyy Loten tarjouksen ja antaa elämälle uuden mahdollisuuden.

Luin kirjaa välillä raskain sydämin, koska juuri sinne se osuu. Menettää oma puoliso, menettää oma lapsi, ja taistella välillä jotain sellaista vastaan, jota ei aina voi voittaa. Kirjassa on paljon traagista ja surullista, mutta siinä on silti toivoa. Sairauden voittamista, elämän voittamista.

Kirjan lukemisesta on hetkinen aikaa, mutta silti makustelen sitä vielä. Kaksi ihmistä minuutissa on hyvä, mutta silti jokin siitä tuntui uupuvan. Se pääsi paikoitellen ihon alle, mutta välillä se pääsi lipumaan käsistä. Päästiinkö lopulta henkilöhahmojen sisälle kunnolla, etäännyttikö kaunis kieli hieman itse tapahtumista? Oliko kirjassa lopulta liian monta suurta asiaa käsiteltäväksi?

Pidin kuitenkin kirjasta. Sen maailma on niin erilainen kuin normaalisti, se vie Suomen rajojen ulkopuolelle sellaisen asian ääreen joka ei ole arkipäiväämme. Se kertoo tarinan siitä, kun sinulla on lapsi mutta ei laillisesti. Mutta silti se pieni jokin jää puuttumaan että tähän voisi täysin ihastua.

Kirjan kannesta on pakko antaa maininta, se on nimittäin upea. Kuvaa kirjan tunnelmaa juuri oikeanlaisesti!

Laura Honkasalo: Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Kirjapaja 2014

Kansi: Katja Kuittinen

Kesällä 2011 kirjailija Laura Honkasalo jää yhtäkkiä yksin kahden pienen lapsen kanssa avioeron myötä. Vaikka tulot olivat ennen eroa kohtalaiset, oli talousasioita silti mietittävä ihan tosissaan uudestaan. Kuinka saada rahat riittämään elämiseen ja perheen ruokkimiseen? Samaan aikaan kirjailijaa uuvutti valloilla oleva kulutushysteria, jossa uutta ostettiin vain piristykseksi tai pelkästä ostamisen ilosta, vaikka tavaraa kotona oli ennestään nurkat täynnä.

"Ihminen käyttää elämänsä ensimmäiset neljäkymmentä vuotta tavaran hankkimiseen ja seuraavat neljäkymmentä vuotta siitä eroon pääsemiseen."

Miksi nykyihminen ostaa niin paljon? Miksi kuluttaminen on mennyt niin överiksi? Honkasalo pohtii kriittisesti nykyajan kuluttamista ja miettii syitä sen taustalla; yritetäänkö ostamisella parantaa elämänlaatua ja määrittää identiteettiä? Pönkitetäänkö sillä haavemielikuvaa itsestään?

Ihmisten kulutuskäyttäytymistä on ollut aina mielenkiintoista seurata, mutta sitä on silti vaikeaa ymmärtää. Kotitaloudet velkaantuvat reippaasti yli varojensa, mutta jokavuotisesta ulkomaanmatkasta ja tuliterästä autosta on pidettävä kiinni. Miksi? Ja jos aikuiset ihmiset haluavat niin palavasti kuulua joukkoon, ja olla aina muodin mukainen vaikkapa sisustuksen suhteen, mitä esimerkkiä he samalla näyttävät lapsilleen?

Nuukaillen antaa jonkun verran käytännön vinkkejä nuukailuun, mutta vaikka talouden suhteen kannalta kannattaakin olla tarkkana, viesti on silti hyvin selkeä: liiallinen hamstraaminen pahan päivän varalle ei ole hyväksi. Itselleni kirjan vinkit eivät kuitenkaan olleet omiaan. Nimittäin vaikka tarkkaan mietinkin perheen ruoka-asioita, en ole se joka tienvarresta poimii teehensä tai ruokaansa rikkaruohoja/villiyrttejä.


Nuukaillen oli ihan mielenkiintoinen kurkistus kirjailijan arvomaailmaan ja elämään, myönnän silti että itselleni se ei tuonut ajatusmaailmaani mitään uutta. Tai ostokäyttäytymiseenkään, se nimittäin pysyy jatkossakin ennallaan; ostetaan kun tarvitaan. Ja kyllähän se vain totta on, että ihminen pärjää hyvin vähällä kun sen lopulta ymmärtää. 

Eva Weaver: Jacobin takki

Eva Weaver: Jacobin takki
WSOY 2015

Suomennos Anna Lönnroth
Englanninkielinen alkuteos The Puppet Boy of Warsaw

Kirjastosta lainattu

"Ilman takkia ei olisi käynyt niin kuin kävi. Ensin se oli vain todistaja, musta villakankainen takki, kuusi nappia rivissä. Mutta sitten siitä tulikin taskutakki - ja samalla rikostoveri."

Kaikki alkaa mustasta villakangastakista, joka teetetään isoisälle vuonna 1938 Varsovassa. Taidokas räätäli valmistaa takin huikaisevilla yksityiskohdilla, jonka salaisiin taskuihin ja lokeroihin myöhemmin sujahtaa koko maailma. Takki ehtii olla isoisän päällä vapaudessa vain vuoden, kun juutalaiset kerätään asumaan ghettoihin. Tuolloin pieni Mika -poika perii takin itsellensä, ja takki onkin valtavan kokoinen pienen pojan päällä.

Isoisän takin kätköistä löytyy käsinukkeja, joiden parissa Mika alkaa pian puuhata. Hän valmistaa gheton kurjuudessa lisää nukkeja ja ryhtyy pitämään esityksiä naapureidensa ja ennen kaikkea pienten lasten iloksi. Elämässä ei ole paljoa ilon aihetta, mutta ainakin hetkeksi nälkä unohtuu kaikilta, kun Mika pistää nukketeatterin pystyyn.

Merkittävä käännekohta Mikan ja monen muun elämässä tapahtuu, kun Mika vastoin tahtoaan joutuu esiintymään nukkejensa kanssa saksalaissotilaille. Häntä inhottaa yli kaiken esiintyä noille julmille miehille jotka tekevät heidän kaikkien elämästä julmaa ja kurjaa, mutta esiintymispaikka tarjoaa kuitenkin yllättävän keinon kuljettaa lapsia turvaan ghetosta. Pian Mikan takki saa entistä suuremman merkityksen, sillä kyseessä ei ole enää mikä tahansa takki.

"Miten paljon isoisän takki olikaan nähnyt: ensin se oli suojannut lapsia, joiden sydän oli tikittänyt nopeasti kuin jäniksenpojan, ja nyt se suojasi aseiden kylmää terästä. Mutta mitä ikinä kannoinkin, nuket olivat todistajani, uskottuni ja toverini tässä elämän ja kuoleman leikissä."

Samalla kun Mika tekee hengenvaarallista pelastustyötä ja esiintyy saksalaissotilaille, saa hän oudolla tavalla yhdestä sotilaasta itselleen jonkinlaisen tuttavan, vaikka Mika ei niin välittäisi. Sotilas, Max, puhuu omasta pojastaan ja antaa Mikalle esiintymispalkkiona ruokaa. Kun karmaisevat kuljetukset karjavaunuilla alkavat, pelastaa Max Mikan perheen kuolemanleiriltä. Kun saksalaisten sotaonni kääntyy, ovat he pian itse matkalla kyseisissä karjavaunuissa Siperian työleireille, joista harva palaa koskaan. Mikan ja Maxin tarinat kietoutuvat lopulta yhteen.

Vaikka Jacobin takin lukemisesta on jo tovi aikaa, yllättäen huomaan muistavani kirjan hyvin. Toisesta maailmansodasta kirjoitetaan paljon, ja uusia romaaneja ilmestyy usein. Olen lukenut holokaustiin liittyviä kirjoja paljon, eivätkä läheskään kaikki yllä vakuuttamaan ja nousemaan erityisen korkealle lukukokemuksessa. Jacobin takissa kuitenkin oli sitä pientä jotain. Vähän erilaista.

Juutalaisten kohtalo jaksaa aina järkyttää, tarinoista ja kohtaloista ei pääse yli. Ja silti sitä taas lukee jotain uutta yhtä järkyttävää ja yrittää ymmärtää kaiken sen kauhun, nälän ja pienten lasten hädän... Kaikkien hädän. Mikan tarina on juutalaisvainoista eri näkökulmasta kerrottu, ja ehkä siksikin lähtökohtaisesti kiinnostuin lukemastani enemmän.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli kuitenkin se asetelma, että lopulta myös saksalaissotilas joutui tilille teoistaan. Max joutuu kokemaan itse samoja kauhuja kuin mitä on juutalaisille aiheuttanut, ja lopulta elämään niiden tekojensa kanssa loppuelämänsä. Eikä menneisyys jätä häntä rauhaan.


"Max rakasti pojantytärtään valtavasti, mutta hän oli tukehtua niin suureen määrään elämää. Hänen pikku Maransa juoksenteli kikattaen, mutta ghetossa samanlaista elinvoimaa pursuilevat Marat oli liiskattu kuin madot, ja kirkas liekki sammutettu yhdellä puhalluksella. Nuo lapset vainosivat häntä."

Jacobin takki onnistui siis yllättämään mieleenpainuvuudellaan. Se myös kosketti, vaikka kirjan loppupuolen tunnelma pääsikin notkahtamaan. 

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

WSOY 2016

Kansi Anna Makkonen

Kirjastosta lainattu

"Emman ikäisenä Anna tapasi jo Olavin. Hän rakasti miestä niin että hänen jokaista paikkaansa särki ja pisteli. Kun Olavi oli sodassa, Anna tiesi tämän olevan hengissä, koska oli varma, että häneen olisi sattunut, jos Olavi olisi haavoittunut, saati kuollut. Mutta perheen perustamisen jälkeen elämä alkoi väistämättä hajota. Lasten myötä tuli huolia ja murhetta, rakkaus mieheen väheni. Lapset kauhoivat rakkautta kuin soppaa lautasilleen, eikä sitä jäänyt heille enää. Annakin muuttui, hän unohti pitää tärkeänä sitä mikä oli ollut hänelle tärkeintä - hän antoi mennä asioiden Olavin ja hänen edelleen - ja sitten hän joutui luopumaan siitä kaikesta. Yhtäkkiä, käsittämättömän nopeasti oli se päivä, jolloin hän näki Olavin viimeisen kerran."

Anna ja Olavi joutuvat jättämään sodan myötä kotinsa Karjalaan, ja muuttavat evakkoperheenä asumaan Hämeeseen, Pihlajan tilalle. Sinne he rakentavat oman talon Olavin tarkkojen piirustusten mukaan ja ahkeroivat arjessa. Annalle ja Olaville siunaantuu lapsia ja he rakastavat toisiaan, elämäänsä. Anna on kiitollinen Pihlajan Heljä-emännälle heidän uudesta elämästään, ja haluaa auttaaa tätä kaikin mahdollisin tavoin. Varsinkin, kun Heljän mies on pahasti vammautunut sodassa eikä voi auttaa tilan kunnossa pitämisessä.

Jossain vaiheessa asiat alkavat mennä pahasti pieleen, ja hajota käsiin. Ja niin "Yksi asia johti toiseen ja tähän päivään saakka."

Korkea aika on tunnelmaltaan tiivis ja vähäeleinen perheromaani, joka kätkee sisäänsä paljon suurta tunnetta. Se on samaan aikaan myös haikea ja vahva, sillä milloin on elämän paras hetki? Kerronta on kaunista, osuvaa ja puhuttelevaa. Eletään menneisyydessä, nykyhetkessä ja lopulta hieman tulevassakin, kun kirjan loppu antaa tilaa monille tulkinnoille ja tulevaisuuden kuville. Itselleni kirjan parasta antia oli jälleen menneisyys, kuinka entisajan maailmaan uppoaa niin paljon herkemmin kuin nykyhetkeen!

Mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän ihastun suuriin perhetarinoihin, siihen kuinka elämä jatkuu ihmisten virheistä, sanomisista ja sanomatta jättämisistä huolimatta. Suku jatkuu ja tarina jatkuu muuttaen muotoaan. Elämä ei pysähdy. Näihin tarinoihin, kuten tähänkin, mahtuu paljon elettyä elämää, ja lauseiden taakse kätkeytyy paljon. Korkea aika ihastutti ja sen maailmaan uppoutui herkästi. Lähteenmäki on punonut ihmisten kohtaloista yhden suuren kudelman, jossa jokainen tapahtuma, lause ja katse on täynnä merkitystä. Todella vahva ja puhutteleva lukukokemus.

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

 Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

WSOY pokkari 2010

Suomennos Hanna Tarkka
Päällys Sanna Sorsa

Englanninkielinen alkuteos Snow Flower and the Secret Fan

Kirjastosta lainattu

"Kenties vain tytöt ja naiset kykenevät tajuamaan tilanteen koomisuuden. Meitä pidetään täysin arvottomina. Vaikka lapsuudenperheemme rakastaisi meitä, olemme sille taakka. Meidät naitetaan uuteen sukuun, menemme miehellemme silmät peitettyinä, harjoitamme sänkytoimia hänen, ventovieraan miehen kanssa ja alistumme anoppimme vaatimuksiin. Jos meillä on onni myötä, synnytämme poikia ja varmistamme asemamme miehemme kodissa. Jos emme saa poikia, joudumme kestämään anoppimme halveksunnan, miehemme jalkavaimojen pilkan ja tytärtemme pettyneet ilmeet. Joudumme turvautumaan naisten metkuihin - joista emme seitsemäntoista iässä tiedä oikeastaan vielä mitään - mutta niiden lisäksi on kovin vähän, mitä voimme tehdä kohtalomme muuttamiseksi. Elämme toisten ihmisten oikkujen ja mielitekojen armoilla, ja juuri siksi se,mitä Lumikukka ja hänen äitinsä olivat tehneet, oli niin tavatonta."

On aina yhtä suurta lukujuhlaa saada käteensä kirja, jonka olemassaolosta ei ole ollut tietoinen, johon tarttuu suosituksesta (ja toisaalta vähän sokkonakin) ja joka lopulta hurmaa täysin. Lumikukka ja salainen viuhka olisi ilman kirjablogimaailmaa jäänyt minulta lukematta, koska en tiennyt sellaista olevankaan. Ja kuin kohtalon johdattelemana, se odotti minua viime kirjastokäynnillä hyllyssä vain mukaan napattavaksi. Ja sen tein.

Lumikukka ja salainen viuhka sijoittuu 1800-luvun Kiinaan, jossa nuorten tyttöjen jalkojen luut murskataan pieniksi kuin lootuksen kukat taatakseen tytöille hyvät mahdollisuudet sosiaaliseen nousuun ja ennen kaikkea hyvään avioliittoon. Näin koko tytön perhe voi hyötyä tästä tilanteesta, vaikka jokainen tyttölapsi on taakka ja perheeseen epätoivottu. Jo pienestä tytöstä lähtien on selvää, että naisen osa ei tule maailmassa olemaan helppo, sillä "kun olet tyttö, tottele isääsi; kun olet vaimo, tottele miestäsi; kun olet leski, tottele poikaasi." Ja matka tähän naiseuteen alkaa pienten hentojen jalkojen murskaamisella suurien kipujen kautta. Kaikki eivät kipua kestä ja menehtyvät, mutta pahinta kaikista on kuitenkin olla isojalkainen: se tietää pahinta mahdollista tilannetta naiselle, sillä isojalkainen nainen ei pääse naimisiin vaan joutuu pikkuminiäksi raatamaan koko loppuelämäkseen.

Köyhän maanviljelijäperheen tyttären Liljan jalkojen sitominen lähestyy, mutta kun ennustajaeukko kertoo tytön jalkojen tulevan olemaan poikkeuksellisen kauniit, viivytetään toimenpidettä vuodella. Samalla selviää että Liljalla on loistavan tulevaisuuden myötä mahdollisuus suurimpaan mahdollisimpaan ystävyyssuhteeseen, laotongiin. Se on erittäin harvinaislaatuinen asia köyhälle perheelle ja ennen kaikkea Liljalle, ja takaa hänelle loistavan tulevaisuuden. Näin Lilja tutustuu varakkaan perheen Lumikukka -tyttäreen ja heistä tulee elinikäiset ystävät, kuten laotong -suhteeseen kuuluukin. Salaisen viuhkan avulla he pitävät yhteyttä toisiinsa vuosien varrella kirjoittamalla naisten salaisella nu shu -kirjoitusmenetelmällä elämänsä käänteet: järjestetyt avioliitot, äitiyden onnen sekä traagiset menetykset.

Lumikukka ja salainen viuhka kertoo kahden naisen välisestä ystävyydestä miesten maailmassa. Maailmassa, jossa naiset istuvat suljetussa sisätilassa ja joiden elämästä päättävät muut ihmiset. Karusta elämästä ja traagisista kohtaloista huolimatta kirja oli minulle suuri lukunautinto. Se kietoi minut ajan maailmaan, Liljan ja Lumikukan elämään, historiaan ja ennen kaikkea kosketti. Se kauhistutti ja ihmetytti, ja samalla sai tuntemaan kiitollisuutta omasta elämästään. Kirja on kerrottu vetävästi, vahvasti ja oikeastaan olisin voinut lukea enemmänkin. Päälle neljänsadan sivun pokkari hurahti käsissä nopeasti.

Kirja, jonka löysin sattumalta ja josta en ollut aiemmin kuullut, nousee vuoden ihastuksiin ja iloisiin yllättäjiin. Suosittelen, jos kaipaat suurta, kaunista ja surullista tarinaa.

Karin Slaughter: Kaunokaiset

Karin Slaughter: Kaunokaiset
HarperCrime 2016
Suomennos Pirjo Ruti
Kansi Renée Lundvall
Englanninkielinen alkuteos Pretty Girls 

Kirjastosta lainattu

"Valheita valheiden perään, loputtomia valheita.
Valheet olivat kuin kranaatteja. Paul oli heitellyt niitä muurin yli, ja Claire oli odottanut loputtoman pitkän ajan ennen kuin totuus oli viimein räjähtänyt hänen kasvoilleen.
Valokuvat olivat tuhat kranaattia. Ne olivat ydinräjähdys, joka oli lennättänyt Clairen pahimpaan pimeyteen, missä hän oli koskaan ollut."
 

Dekkariviikko on jälleen täällä, ja sen hengessä olen jälleen viettänyt muutaman päivän Karin Slaughterin parissa, joka on lempidekkaristejani. Luen harvoin dekkareita, mutta tämä dekkariviikko on aina poikkeus ja niin myös Slaughter: hänen uutuuksiaan en jätä koskaan lukematta. Tällä kertaa ei seurata Will Trentiä, vaan Slaughterilla on tarjota itsenäinen psykologinen trilleri avioelämän valheellisuudesta, sisaren menetyksestä sekä julmaakin julmemmasta salaisuudesta.

Claire ja Paul ovat onnellinen ja rakastunut aviopari, jolla taloudelliset asiat ovat paremmin kuin hyvin: Paul tienaa arkkitehtina suuria summia ja he asuvat hulppeassa kartanossa, ajavat upeilla autoilla ja pukeutuvat kalliisti. Kaikki on täydellisesti, ja he ovat hulluna toisiinsa.

Sitten Claire näkee omin silmin kuinka Paul murhataan hänen jalkojensa juureen kylmäverisesti, ja maailma romahtaa jalkojen alta. Kaikki muistot ja hetket ovat poissa, heitä ei enää ole.

Paulin kuoleman myötä alkaa Claire kaivella menneitä, tiedostot joita hän edesmenneen miehensä tietokoneelta löytää, suistaa Clairen raiteiltaan. Hänen koko elämänsä on ollut yhtä valhetta, Paul ei todellakaan ole sitä mitä hän on vuosia näytellyt olevansa. Ja vihdoin Claire uskoo myös sisartaan, jonka kanssa hänellä on ollut Paulin takia vuosia huonot välit. Totuus on julmempi kuin hän olisi koskaan ikinä osannut kuvitellakaan.

En sitä epäillytkään, mutta Slaughter teki sen taas ja kietoi pikkusormensa ympärilleni, enkä olisi halunnut välillä keskeyttää lukemista ollenkaan. Tämä imaisi mukaansa täydellisesti. Tarina on kuitenkin kamala, se on kertakaikkiaan todella julma. Ei vain henkisellä tasolla (kuinka voi elää kaksikymmentä vuotta ihmisen kanssa jota ei tunne ollenkaan?) vaan myös fyysisesti. Väkivalta ja julmat teot tekevät todella pahaa. Ihmisen mieli on sairas, ja tässä julmuudessa on mukana monia kaksinaamaisia miehiä joita maailmassa riittää.

Dekkari on dekkari, ja Slaughterin mielikuvituksen tuotetta, mutta en voinut olla ajattelematta että Slaughter halusi välittää kirjallaan muutakin. Nimittäin äänen antamista uhreille. Kuinka hän kirjoittaa hahmojensa suulla siitä, että tytön kauneus oikeuttaa pojat ja miehet mihin vain, kuinka on aina tytön itsensä tyhmyyttä joutua raiskatuksi ja kuinka kauneus tuntuu olevan toisinaan suorastaan kirous. Ja kuinka ällöttävät setämiehet ulottavat lonkeronsa minne vain, etkä voi aina luottaa edes virkavallan luomaan turvaan. Kiukku nousee vähemmästäkin, mutta Slaughter tuo esille niitä kauheita epäkohtia joita maailmaamme mahtuu.

Slaughter on siis todellakin kirjoittanut jälleen kerrassaan vetävän ja älykkään trillerin jota suosittelen kaikille Slaughterin faneille ja dekkarien ystäville.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Rainbow Rowell: Eleanor & Park
Viisas Elämä / Basam Books, 2016
Suomennos Terhi Kuusisto
Kansi Olga Grlic

Englanninkielinen alkuteos Eleanor & Park
Kirjastosta lainattu

"Nähdessään Eleanorin hän ei pystynyt ajattelemaan perääntymistä. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään. Paitsi Eleanorin koskettamista."

Olen halunnut jo pitkään lukea tämän kirjan. Oli suuren suuri yllätys huomata että kirja olikin kaikessa hiljaisuudessa suomennettu, sillä olin valmis lukemaan kirjan englanniksi. Ja kun kirja sitten odottaa nökötti kuin juuri minulle tarkoitettuna, nappasin sen kirjastonhyllystä heti mukaani.

Ymmärrän erittäin hyvin miksi kirja on ollut niin huippusuosittu monien mielestä, sillä onhan tämä nyt niiiiin ihanan erilainen nuorten rakkaustarina, aikana ennen sosiaalista mediaa, kännyköitä ja spotifya. Kirja jonka moni minunkin ikäiseni ottaa herkästi omakseen, kun tallessa on yhä edelleen sellaisiakin esihistoriallisia laitteita kuin cd-kasettisoitin (kuten kuvasta voi osuvasti bongata) ja muistissa ajan muoti sekä elektroniikka. 

On siis vuosi 1986, Yhdysvallat, Omaha ja Nebraska. Park on poika joka pitää matalaa profiilia itsestään, kuuntelee korvalappustereoitaan ja lukee sarjakuvia. Kun sitten eräänä aamuna koulubussiin astuu uusi tyttö punaisessa tukassaan ja älyttömissä vaatteissaan, miettii Park vain että nyt hän saa olla rauhassa ja kiusaajilla on uusi silmätikku.

Mutta sitten.

Park huomaa että vieressä istuva omituisesti  pukeutuva tyttö alkaa vaivihkaa lukea samoja sarjakuvia kuin hän. Alkaa muodostua sanaton ystävyys joka hitaasti lämpenee joksikin aivan muuksi kuin pelkäksi ystävyydeksi.

On vallan virkistävää lukea nuorten kirjallisuutta joka poikkeaa hieman valtavirrasta. Suurin syy tähän varmasti on tapahtuma-aika: nuoruus on aina nuoruutta vuosikymmenestä huolimatta mutta sitä tulee itsellä herkästi fiilisteltyä että hei, silloinhan tosiaan oli olemassa kirjepaperiakin ja kysyttiin toisten kotinumeroita.

Eleanor & Park on erilainen kirja myös siinä, että vaikka paikoitellen sitä ihanaa nuoruuden vimmaista (ja ehkä vähän siirappisen dramaattistakin) rakkautta löytyy, kertoo kirja myös siitä millaista on kun perhe on rikkonainen ja väkivallan uhka on jatkuvasti läsnä elämässä. Ja että vaikka tuntuu siltä että toivoa ei ole, sitä kuitenkin kaikesta huolimatta on.

Vallan ihastuttava, voisin kuvitella että tämän kirjan ottaa moni nuori omakseen.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa 

WSOY 2015
Kannen kuvat Guðný Hilmarsdóttir

Kannen suunnittelu Satu Kontinen

Kirjastosta lainattu

En oikein tiedä miten aloittaisin. Minusta on nimittäin aivan mahtavaa kuinka jotkut asiat tulevat eteen puoliksi vahingossa, ja tämä kirja on yksi niistä ihanista sattumista. Olen lukenut Satu Rämön ja Katja Lahden yhdessä kirjoittamat Vuoden mutsi -kirjat, jotka osuivat tämän mutsin nauruhermoon täydellisesti. Joitakin aikoja sitten törmäsin Sadun blogiin Salamatkustaja, pistin tämän kirjan korvan taakse ja sitten sen bongasinkin Katrin blogista. Tuli todellakin tunne, että tämä kirja täytyy nyt lukea.

Voi sanoa että olen rakastunut Islantiin ilman että olen siellä koskaan käynyt. Luin Rämön kirjan ja se riitti. Tahdon Islantiin, vaikka heti! En ole oikeasti ymmärtänyt kuinka vähän lopulta tiedänkään tuosta pienestä saarivaltiosta. Hassu kieli (ikään kuin suomen kieli ei kuulostaisi ulkomaalaisen korvaan omituiselta...), tulivuoret, kuumat lähteet ja kauhea talousromahdus vuonna 2008 ovat asioita joita olisin heti pystynyt luettelemaan, mutta kaikki se muu mitä Rämön kirjasta ilmenee on täysin uutta. Ja niin mielenkiintoista!

Noin 300 000 asukkaan valtiossa kaikki tuntuvat olevan sukua toisillensa. Islantilaisilla on aivan järjetön itseluottamus ja ylpeys omaa maatansa kohtaan: mikään ei ole niin hyvin kuin Islannissa. On enemmän kuin OK kertoa uusimman autonsa ominaisuuksista tai ulkomailla sijaitsevansa kakkoskotinsa varustelutasosta ilman, että keskustelun toinen osapuoli kuuntelee naama kateudesta vihreänä ja marmattaa seuraavalle asiasta kuinka ylimielinen kerskailija toinen on ollut. Suomessahan moinen keskustelu ei tulisi luonnollisesti kuuloonkaan. Islannissa se on vain tyylinä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Mutta kyllä sellaista suomalainen varmasti vähintäänkin ihmeissään kuuntelee.

Mielenkiintoisia faktoja löytyy pitkin kirjaa. Esimerkiksi sellaisia, että Islannissa tehdään keskimäärin noin kaksi murhaa vuodessa, poliisien aseet ovat useimmiten lukkojen takana ja että vanhempainvapaat jaetaan tasan äidin ja isän kesken: näin työmarkkinoilla ei pelätä synnytysikäisiä naisia. Mies on yhtä suuri rekrytointiriski, sillä nehän voivat jäädä isyyslomille vielä yli viisikymppisinä! Miksi, oi miksi, tätä ei ole ymmärretty muualla maailmassa?

Vaikka omasta aloituksestani voisi päätellä, ei Rämön kirja kuitenkaan ole islantilaisten ylistyslaulua vaikka islantilaisten itsetunto niin vankkumattomalla pohjalla suomalaiseen verrattuna onkin. Rämö kyllä nostaa esiin epäkohtia jotka suomalaisen silmiin pistävät, yhtenä esimerkkinä valtava talousromahdus. Varovainen, ja jo kerran elämässään lama-ajan kokenut suomalainen ei voinut uskoa että hillitön elämäntyyli ja pankkien jatkuva lainojen myöntäminen voisi pitkällä tähtäimellä jatkua ikuisesti. Eikä se sitten jatkunutkaan.

Islantilainen voittaa aina on maahanmuuttajan näkökulmasta kerrottu elämänkerrallinen tietokirja. Jos kirjaa siis johonkin lokeroisi. Siinä on silti sopivasti kaikkea, ja islantilaisiin pääsee kirjan avulla tutustumaan niin presidentin, talousromahduksen kuin peikkojenkin myötä tarkkanäköisesti. Ja niistä todella lukee mielellään.

Islantilainen voittaa aina on hurmaavaa luettavaa ja siitä jäi hyvä mieli. Rämön kirjoitustyyli on vetävä ja hauska, ja myönnän että en olisi halunnut kirjan edes loppuvan. Mieleni jäi mitä ilmeisemmin harhailemaan vielä tuolle sympaattiselle tulivuorten ja kylmän sään saarelle.

Joyce Maynard: Vuori talon takana

Joyce Maynard: Vuori talon takana
HarperCollins Nordic 2016
Suomennos Eeva Parviainen
Kansi Shutterstock
Englanninkielinen alkuteos After Her

Kirjastosta lainattu

"Joku olisi voinut luulla, että osa kokemuksistamme olisi saanut meidät lopettamaan tutkimusmatkamme, mutta siinä kävi päinvastoin. Vuori avasi meille avaran maailman, jollaisen emme olisi koskaan voinut kuvitella olevan olemassa pikkuisen talomme seinien sisältä tai pihasta käsin, ja se, että tuo maailma piti sisällään kuolleita eläimiä, alastomia ihmisiä ja petoja, vain yllytti meitä tutkimaan sitä lisää."

Marinin piirikunta Kaliforniassa kesällä vuonna 1979. Rachelin ja tämän pikkusiskon Pattyn kotitalon läheltä olevalta vuorelta löytyy murhattuna useita nuoria tyttöjä. Tapaus järkyttää koko osavaltiota rajusti, varsinkin lähialueen ihmisiä ja heitä, kenen tyttäret on surmattu raa'asti. Murhatutkimuksia johtaa Rachelin ja Pattyn komea rikosetsiväisä Anthony Torricelli. Tyttöjen suhde isään on suorastaan palvova: isä on paitsi piirikunnan etevin rikosetsivä myös komein ja ehdottomasti hauskin isä päällä maan, vaikka hän tunnetusti onkin uskoton eikä asu kotona tyttäriensä luona.

Rachel ja Patty tukeutuvat toisiinsa lujasti samalla, kun heidän äitinsä vajoaa yhä syvemmällä oman huoneensa hämyisyyteen ja kirjojen maailmaan kun isä muuttaa pois kotoa. Silti, vaikka isästä piirtyy todellisen naistennaurattajan perikuva, jaksavat tytöt sokeasti uskoa ja luottaa isän kaikkivoipaisuuteen.

Murhatutkimukset saavat yhä suuremman roolin isän elämässä, ja sitä mukaa kun tutkimukset polkevat paikoillaan, riutuu rikosetsivä vain haaleaksi entiseksi itsekseen. Murhatutkimukset kiinnostavat Rachelia koko hereilläolon ajan, joskus ne pitävät hänet hereillä yölläkin, ja siksi hän päättääkin ottaa asian omiin käsiinsä, millä lopulta on melkoisen kohtalokkaat seuraukset.

Vuori talon takana  perustuu löyhästi tositapahtumiin. Vuonna 1979 Marinin piirikunnassa todella riehui sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside Killer. Kirjan tapahtumat muuten ovat kuitenkin fiktiota, kuten kirjailija jälkisanoissaan kertoo.

Kirjan luki nopeasti sillä se eteni mukavalla temmolla, eikä mikään kohtaus jäänyt erityisesti mieleen sykähdyttävänä. Mieleeni nousi monesti kirjaa lukiessa, että sen voisi hyvin jättää keskenkin, eikä maailma kaatuisi siitä mihinkään. Kuitenkin, kun lukutempo oli hyvässä vauhdissa, päätin jatkaa kirjan loppuun saakka.

Kirjassa on välillä todella hyvin kuvattu siskosten välisiä suhteita ja niitä tunteita joita kasvava teinityttö päänsä sisällä kokee. Silti jokin jää ontoksi ja häiritsemään. Tyttöjen äiti on koko ajan vain taustalla häilyvä hahmo: hän ei puutu tyttöjen elämään mitenkään eikä kasvata heitä saatika ruoki. Hän on vain omassa huoneessaan lukemassa kirjoja ja vajoamassa yhä syvemmällä masennukseensa. Ja välillä isä piipahtaa heidän elämässään, supersankarina jota kaikki naiset ihailevat.

Kirjan loppupuoli onkin sitten jo melkoisen huonoa luettavaa, kolmekymmentä vuotta myöhemmin Rachel palaa aikuisena naisena kotiseudulleen päättäen vakaasti palauttaa isänsä maineen, ja tapahtumat ovat hyvin ennalta-arvattavia ja nopeasti kerrottuja. Tuntuu kuin kirjaan olisi ympätty vähän kaikkea, ja siksi tuntuikin lopussa siltä että nyt voisi jo riittää.

Vuori talon takana on samalla murhamysteeri, perhetarina, nuoren tytön kasvukertomus ja kertomus sisarten välisistä suhteista. Eli aika paljon kaikkea, minkä seurauksena kirja jätti minuun hyvin onton olon, vaikka kirja on tositapahtumiin perustuva.

Sadie Jones: Kotiinpaluu

Sadie Jones: Kotiinpaluu
Otava 2016
Suomennos Marianna Kurtto
Kansi Haywood Magee / Gettyimages
Englanninkielinen alkuteos The Outcast, 2008

Kirjastosta lainattu

"Isä oli jännittävä, ja ihailun kohde, mutta myös vieras joka muutti kodin tasapainoa. Gilbertin univormua ei ollut poltettu, vaan se roikkui vaatekaapissa vierashuoneessa, jossa hän pukeutui. Lewis olisi halunnut että Gilbert käyttäisi edelleen univormua ja olisi etäinen ja sankarillinen sen sijaan että oli todellinen ja vaikutti Lewisin päivittäiseen elämään kuten nyt vaikutti. Puvussaan ja tweed-takissaan Gilbert näytti isämäiseltä ja helposti lähestyttävältä, mutta vaikutelma oli petollinen, sillä hän oli muukalainen, ja olisi ollut helpompaa jso hän ei olisi näyttänyt joltakulta niin tutulta, kun hän ei kuitenkaan ollut."


Lewis Aldridge on vasta pieni poika kun hän näkee äitinsä kuolevan tapaturmaisesti. Tapahtumapaikalta kannetaan kotiin poika joka ei pysty kertomaan mitä tapahtui, ja viileä suhde isään viilenee entisestään. Isä suree, ja jättää samalla pienen pojankin suremaan yksin.

Vuosia myöhemmin 19-vuotias Lewis palaa kotiin vapauduttuaan juuri vankilasta. Kaikesta huolimatta Lewis suuntaa lapsuudenkotiinsa vaikka ahdistaakin. Kotiinpaluun myötä menneisyys palaa elämään ja kulissit alkavat murentua niin perhesuhteissa kuin pikkukaupungin tekopyhyydessäkin.

Alan varmasti pian toistamaan itseäni, mutta olen onnistunut alkuvuodesta lukemaan useita upeita teoksia, ja Sadie Jonesin Kotiinpaluu on ehdottomasti yksi niistä. Jones kiertää lukijan pikkusormensa ympärille täysin, ja vangitsee lukemaan kasvavan pojan kipeän tarinan. Lewisin menetys ja kasvutarina karussa ympäristössä koskettaa aivan mielettömästi, ja vaikka kirja on upea on se myös ehdottoman surullinen, synkkä ja ahdistavakin.

Kun Lewisin Elizabeth äiti kuolee, ottaa Gilbert-isä nopeasti uuden nuoren vaimon Alicen, joka on niin epävarma itsestään että ei pysty auttamaan Lewisia. Lewis jää täysin yksin, ulkopuolelle. Lukijana tuli tunne, että haluaisi ottaa tuon pienen pojan kainaloon ja lohduttaa. Kantaa poika pois keskeltä pinnallisuutta ja yksinäisyyttä. Antaa halaus, jota hän niin kovasti kaipaa.

Kirja vaikutti minuun syvästi, ja se todella heitti keskelle tunnemyrskyä. Välillä tuli mietittyä, onko maailmassa enää toivoa, mutta onneksi kirjan lopussa voidaan nähdä pieni valon pilkahduskin! Ihon alle menevä tarina olisi tuntunut suorastaan epätoivoiselta ja pahalta, jos Jones ei olisi loppuun antanut toivon hippusta.

Kotiinpaluu on Jonesin esikoisteos vuodelta 2008, mutta se suomennetaan vasta nyt. Tätä ennen Jonesilta on suomennettu vain yksi teos Ehkä rakkaus oli totta, ja se totta vie pongahtaa nyt lukulistalleni. Kotiinpaluun taitava kerronta ja mieleenpainuva tarina vakuuttivat minut siitä, että Jonesiin kannattaa tutustua jatkossakin.

Kotiinpaluu on yksi niistä kirjoista, jotka jälleen muistuttavat minua siitä miksi luen. Yksi vuoden parhaimmista lukemistani kirjoista.

Minä, Maija Plisetskaja

Minä, Maija Plisetskaja

Atena 2003

Suomennos Päivi Tuomi-Nikula

"Haluaisin kertoa Prinsessa Ruususesta, Joutsenlammesta, kuvailla tanssejamme ja muistella komeita partnereitani. Mutta miten tahansa katsonkaan lapsuuttani, kaikkialta tunkeutuu esiin politiikka ja Stalinin terrori."

Legendaarisen Bolšoin ballerinan, Maija Plisetskajan (1925-2015), elämä ja ura on ollut sekä vauhdikasta, vaikeaa että valtaisaa menestystä. Ja siihen kaikkeen on vaikuttanut hänen kotimaansa Venäjän valtaapitävät. Sellaista perhettä ei Venäjällä olekaan, johon ei Stalinin terrori olisi jollain tavalla koskettanut, ja sen koki kaikessa julmuudessaan myös Maijan perhe: kun nuori Maija aloitti baletinopiskelun Bolšoissa, ammuttiin Maijan isä kansanvihollisen leima otsassaan, ja hänen äitinsä tuomittiin kahdeksaksi vuodeksi pakkotyöhön.

" Kyselen itseltäni, mahdanko liioitella perheeni tragediaa. Maalaanko kertomukseni liian mustalla värillä? Mutta kaikki on tapahtunut, kaikki on eletty ja kärsitty. Sydämen arvet ovat jäljellä. En halua pehmentää teräviä kulmia enkä salata iljettäviä yksityiskohtia. Se oli minun sukupolveni elämää, ja minä olen sukupolveni lapsi, en parempi enkä pahempi. Tuomitkaa siis ne, jotka aikanaan kylvivät moista satoa."

Maijan perhe ja muut sukulaiset kokivat paljon pahoja asioita, ja kirjan alku onkin kovin surullista luettavaa. Kuinka paljon pahaa maailmaan mahtuukaan. Maija kuitenkin kehittyi ballerinana koko ajan ja alkoi menestyä. Pian hänestä tuli kuuluisa, ja hän matkustaa muun Bolšoin teatterin mukana ulkomaille esiintymään. Erään Intian-matkan jälkeen KGB:n määräämien saattajien mielestä sopimattomasti käyttäytynyt Plisetskaja sai porttikiellon ulkomaille, ja oli käytännössä vankina omassa maassaan. Ja jatkuvassa tarkkailussa, tietenkin. Lopulta vuosien ja lukuisten taisteluiden jälkeen Maija pääsi matkustamaan balettiryhmänsä kanssa Yhdysvaltoihin, ja esiintyminen Pariisissa vuonna 1961 teki hänestä lopullisesti tähden.

Plisetskaja kertoo avoimesti ja rehellisesti mielipiteitään säästämättä ajan elämää Neuvostoliitossa, jatkuvan epäluulon ja tarkkailun alaisena. Oman osansa mielipiteistä saa niin Bolšoin- kuin synnyinmaansa johtokin. Kuinka naurettavaksi touhu saattoi toisinaan mennä, kuinka heitä jokaista pelotti aivan järjettömästi koko ajan. Vaikka Plisetskaja kovalla kädellä ruotiikin ihmisiä suoraan nimiltä, antaa hän tunnustusta myös heille, jotka sen ansaitsevat. Venäläiseen tyyliin kirjassa viliseekin melkoinen määrä nimiä!

Henkilökohtaisen elämän lisäksi Plisetskaja kertoo sivutolkulla yksityiskohtaisesti rakastetuista baleteistaan. Monet noista saavat ihan oman lukunsa, ja paikoitellen kirjan tunnelma tämän myötä valitettavasti lässähtikin. Baletin ystäville näin ei varmastikaan käy, mutta en voi väittää ymmärtäväni baletista juuri mitään.

Plisetskaja tanssi balettia yli 50 vuotta. Se on todella kunnioitettava aika. Aktiiviuransa aikana Plisetskaja tanssi pelkästään Joutsenlammen 800 kertaa! Plisetskaja kuoli tämän vuoden toukokuussa Saksassa korkeassa 89-vuoden iässä sydänkohtaukseen.

"Mutta minä olen syntynyt Moskovassa Stalinin hallituskauden aikana. Olen kokenut Hruštšovin,
Brezjnevin, Andropovin, Tšernenkon, Gorbatšovin ja Jeltsinin ajat. Enkä enää koskaan voi syntyä uudestaan, vaikka miten haluaisin. Jokaisen on elettävä oma elämänsä.
    Niin olen tehnytkin, ja voin sanoa: kunniallisesti. En ole loukannut lapsia, en vanhuksia enkä pienimpiä veljiämme, eläimiä. En ole pettänyt ystäviäni. Olen maksanut velkani. Olen muistanut hyvän hyvällä, ja niin tulen aina tekemään. En ole koskaan kadehtinut ketään. Olen elänyt työlleni ja työni kautta. Baletti on ollut elämäni (mitään muuta en osaa tolkullisesti tehdäkään).
    Olen saanut aikaiseksi vain vähän, paljon enempäänkin olisin pystynyt. Mutta olen kiitollinen elämästäni. Omaa luontoani kiitän siitä, että olen kestänyt koettelemukset, en ole antanut periksi enkä murtunut."

16 tarinaa toivosta

16 tarinaa toivosta

Toimittanut Päivi Koivisto

Tammi 2013

"Toivossa on hyvä elää. Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Toivomuslista. Onnea toivottaa. Toivotonta. 
Usko, toivo ja rakkaus. Toiviotie. Ainoa toivoni. Toivomisen varaa. Vihreä on toivon väri."

Pitkästä aikaa päätin uskaltautua jälleen novellien pariin. Tästä blogista ei hirveästi löydy postauksia novelleista, sillä ne eivät yksinkertaisesti ole koskaan tuntuneet omimmilta. Tämä lukija on enemmän kallellaan romaaneihin, eikä lyhyisiin teksteihin. Kauniit, vaaleanpunaiset kannet kuitenkin houkuttelivat kirjaston hyllyssä ja nappasin kirjan mukaan. Voisihan sitä välillä käydä taas oman mukavuusalueensa ulkopuolellakin, mietin. Ja teema vaikutti minusta hyvältä.

Kirjassa on nimensä mukaisesti 16 eri tarinaa, jotka kertovat toivosta eri tavoin. Elämä on joskus helppoa ja keveää, joskus taas vaikeaa ja surullista, mutta yhtä kaikki: elämä on tässä ja nyt. Kirjan kirjoittajat ovat Tammen naiskirjailijoita, jotka saivat tehtäväkseen kirjoittaa novellin joka tavalla tai toisella käsittelee toivoa. Kirja on tehty yhteistyössä Roosa nauha Syöpäsäätiön kanssa, ja jokaisesta myydystä kirjasta Tammi on lahjoittanut yhden euron säätiön rahastoon.

Minä en ehkä osannut löytää ihan jokaisesta tarinasta toivoa, enkä varsinkaan voimaannuttavaa sellaista, mutta Riina Katajavuoren novellista pidin erityisesti. Siinä diagnoosin saanut nainen alkaa kaikesta huolimatta kokeilemaan uusia asioita ja uskaltaa lopussakin tehdä rohkeita asioita elämässään.

Minä ja novellit emme vieläkään ole täysin ystäviä, mutta pidin kokoelman lukemisesta silti. Luin kirjaa aina novellin pari kerrallaan, sillä en osaa lukea novelleja yhtä kyytiä useampia. Ja se on juuri minulle se novellien heikkous: tarinat loppuvat kesken.

Minulle ihan ok lukukokemus, mutta suurempia tunteita se ei jälkeensä jättänyt.