JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

WSOY 2015

Arvostelukappale kustantajalta

"Metsän suojassa oli hämärää, korvat vinkuivat yhä ja silmissä näkyi suuliekkien aavekuvat. Kylmyys tunki takinkauluksen alle mutta kiväärinpiippu poltti hartiaani asetakin läpi. Seurasin valkoisia varjoja, jotka lipuivat puiden lomassa äänettömästi. Joka silmänräpäytyksellä näin kuolevia miehiä. Näin, mitä en ollut nähnytkään. Leipää syövä mies maassa mahallaan, tiellä lojuva kitara täynnä luodinreikiä, ryömiviä, verisiä miehiä, avunpyyntöön kohotettuja käsiä, itkua, huutoa. 

Mahaani kouristi. Ratsastus pimenevän metsän halki oli vain silmänräpäys. Elämä oli vain silmänräpäys."

Juho Stendahl on kansalaissodan mainingeissa jäänyt isättömäksi, sillä isänroolistaan huolimatta on eversti Stendahl ennen kaikkea sotilas, ja Tsaarin armeijassa palvellut Stendahl jää Venäjän vallankumouksen pyörteisiin. Juhosta tulee siis perheensä pää vanhimpana lapsena huolehtien siskoistaan ja veljestään sekä katkeroituneesta äidistään.

Juho joutuu perheineen Suomenlinnan vankileirille, sillä perheen tausta ja isän loikkaaminen rajan toiselle puolelle on riittävä syy vangitsemiseen. Samalla vankileirillä on myös orvoksi jäänyt lapsuudenystävä Laura, joka on mukana Juhon elämässä sen kaikissa kiemuroissa. Molemmat ponnistavat kohti unelmiaan, mutta raha ja rakkaus pyrkivät eri suuntiin Lauran viihtyessä paremman elämän perässä ja Juhon kamppaillessa sotaa vastaan yksin, vaikka sota ei yhtä miestä kaipaakaan.

Juho siis kulkee isänsä jalanjäljissä kohti sotilaan uraa. Hänestä tuleekin Mannerheimin suojatti ja luottomies, joka toimii niin tiedustelijan, vakoilijan kuin sovittelijankin rooleissa nähden sodan nousevat pilvet niin Berliinissä kuin Moskovassakin. Isän varjo leijuu kuitenkin kaikessa mitä Juho tekee, eikä Juho tunnu pystyvän päästämään menneisyydestään irti. Vaikka vuodet vierivät, etsii Juho silti tietoja isänsä liikkeistä. Ja sisimmässään toivoo saavansa vastauksia miksi isä päätti tehdä niin kuin teki.

JP Koskinen on kirjoittanut ei enempää eikä vähempää kuin romaanin sodasta ja rakkaudesta. Vangitseva, historiaa kunnioittava teos. Sotakirjallisuutta on paljon, ja talvisodastakin on kirjoitettu monia kirjoja, mutta silti koin että tässä oli jotain erilaista - sota tuli niin eritavalla suoraan iholle. Näkökulma oli erilainen, sillä lukija pääsee kokemaan sotaan johtaneet historialliset käänteet hyvin läheltä alusta alkaen. Myös sen, kuinka yksinäisenä ja altavastaavana Suomi sodan kynnyksellä näyttäytyy. Kirjan sivuja on myös elävöitetty ajan lehtileikkeillä, mikä muistuttaa siitä että sodittu sota on totta.

Koskinen saa historian heräämään henkiin kirjansa sivuilla, ja se jos mikä on hyvän historiallisen romaanin tunnusmerkki. Kerronta eteni jouhevasti ja lukuihin jäi koukkuja jotka halusi lukea heti auki. Vaikka kyseessä on romaani sodasta ja rakkaudesta, oli pääpaino siitä huolimatta sodalla. Oikeastaan odotin että rakkautta olisi ollut enemmänkin, mutta toisaalta sota ja rakkaus... ne ovat vaikeita asioita yhdessä.

Aikaisemmin olen lukenut Koskiselta Ystäväni Rasputin, josta pidin myös todella paljon. Historiallisten romaanien ystävänä Koskinen on nyt noussut yhdeksi suosikeistani, jonka tuotantoon aion tutustua jatkossakin. Ystäväni Rasputin oli muuten ilmestyessään Finlandia-ehdokas, kuinkahan käy tämän uusimman teoksen kanssa?

Pakko muuten puuttua vielä kirjan tuohon kirjan nimeen: en ole vähään aikaan tykästynyt kirjan nimeen niin kuten tämän kohdalla. Kuinka sydän pysäytetään on...pysäyttävä. Runollinen. Oikeastaan aika kauniskin. Osui ja upposi.

"Minä lupaan. Estän sodat vaikka yksin."

John Boyne - Kuudes mies

John Boyne (The Absolutist) Bazar kustannus 2013. 

Suomennos Laura Beck, kuva Johnny Ring

"Miksi olin tullut tänne? minä mietin. Mitä olin oikein ajatellut? Jos etsin synninpäästöä, sellaista ei ollut saatavilla. Jos ymmärtämystä, ei ollut ketään joka olisi sitä voinut tarjota. Jos anteeksiantoa, en ansainnut sitä."

Nuori Tristan Sadler palaa sodasta yrittäen toipua sen jättämistä jäljistä. Hän ei kuollutkaan saksalaisten luoteihin, kuten hänen isänsä niin kovasti toivoi. Sen sijaan Tristanin sotatoveri rintamalla, Will Bancroft, kuolee petturina hänen kieltäytyessään sotimasta. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Tristan matkustaa Lontoosta Norwichiin tapaamaan Willin siskoa Mariania. Tristanilla on mukanaan pino kirjeitä jotka haluaa Marianille antaa, mutta kirjeet eivät ole ainoa syy miksi hän matkustaa Mariania tapaamaan. 

Tristan kertoo Marianille hänen ja Willin ystävyydestä, siitä kuinka he tutustuivat harjoittelukentillä ja valmistautuivat sotaan. Siitä, kuinka heidän ystävyytensä syveni ja kuinka he taistelivat Pohjois-Ranskassa, ei kenenkään maalla ja taisteluhaudoissa aina siihen asti kunnes Will julistautui aseistakieltäytyjäksi ja halusi lopettaa sotimisen. Valkoisen sulan mies. Hän kertoo ystävyyden onnenhetkistä ja lopulta epätoivosta ja tuskasta jota hän sydämessään raskaana kantaa.

John Boyne on tarinankertoja, siitä ei ole kiistäminen. Traaginen ja surullinen kirja ehdottomasti. Kuudes mies kertoo kahden nuoren miehen ystävyydestä sodan jaloissa ja tunteiden myrskyssä. Boyne kirjoittaa edelleen sujuvasti tyyliin johon olen tottunut, ja jota lukee mielellään. Kaikessa surullisuudessaan tarinan haluaa lukea ja uppouduinkin tarinan vietäväksi täysin. Minulla ei ollut ennakkoon juurikaan tietoa kirjasta, vaikka osasin varautua surulliseen tarinaan. Nopeasti lukija pääsee kärryille ja osaa arvata ennalta tapahtumien kulkua, ja siksi en avaakaan juonta teille enempää jotta lukukokemuksesta saa enemmän irti.

Kuitenkin, kun on lukenut Boynea jo muutaman kirjan verran ja ihastunut kaikkiin edellisiin, sitä odottaa uusimmaltakin teokselta paljon. Kuudes mies ei tehnyt aivan täydellistä vaikutusta, enkä edes ymmärrä miksi ei. Pidin teoksen haikeasta ja surullisesta tunnelmasta. Pidin lopusta, joka oli hieno, vahva ja sopivan dramaattinen jota Boynelta voi odottaakin. Pidin siitä, ettei oltu liikaa keskitytty sodan kauheuksien kuvaamiseen vaan siihen mitä ihmisten välillä tapahtuu, mitä sota ihmisille tekee.

Silti jokin osa ei napsahtanut kohdilleen, enkä ihastunut tähän niin kuten esimerkiksi Poika raidallisessa pyjamassa. 

Koska tarina kuitenkin osasi jättää minuun jäljen vielä lukemisen jälkeenkin, on se syy lukea tämä romaani. Jos pidät Boynesta, kannattaa tähän tutustua. Kirjan ovat ehtineet lukea myös Sara ja Sanna.

Saran kanssa olen samaa mieltä siitä että tämä tarina sopisi hienosti valkokankaalle!

Janice Y.K.Lee - Pianotunnit

Will Truesdale on englantilainen maailmanmatkaaja, joka saapuu Hongkongiin 1940- luvun alussa. Hän tapaa varakkaan ja värikkään seurapiirikuningattaren Trudy Liangin, joka ei jätä ketään kylmäksi. Vastoin kaikkea, pari rakastuu ja Will pääsee kokemaan yläluokkaista, huoletonta elämää Hongkongin vilkkaassa kaupungissa. Rakkaus joutuu kuitenkin koetukselle, kun tapaninpäivänä 1941 japanilaiset ovat valloittaaneet Hongkongin ja kaikkien elämä muuttuu kertaheitolla. Sota näyttää sen irvokkaat kasvot ja kauheudet, joita ei aina sanoin pysty kuvailemaan. Sota saa myös heidät tekemään pakon edestä valintoja, joilla on kohtalokkaat seuraukset.

Kymmenen vuotta myöhemmin, 1950- luvulla, Hongkongiin saapuu englantilainen aviopari Claire ja Martin Pendleton. Claire on nuoresta iästään huolimatta suostunut vanhemman Martinin kosintaan pakokeinonaan päästä eroon kodin ahdistavasta ilmapiiristä ja halusta päästä kokemaan elämässään muutakin. Claire on kokemattomuudesta ja nuoresta iästään johtuen pökertynyt uudesta elämästään, ja lisää uutta tuulta siihen tuo, kun hän pääsee opettamaan varakkaan kiinalaisen Chenin perheen tyttärelle pianonsoittoa. Chenin perheen autonkuljettajassa on jotain sellaista selittämätöntä, mitä kohtaan hän tuntee suunnatonta vetoa..

Kirja etenee kahdessa eri aikatasossa, 1940-, ja 1950- luvuilla, jolloin lukijalle selviää mitä sodan aikana oikein tapahtui. Lukijalle selviää myös kuinka nämä kaksi eri tarinaa loppujen lopuksi liittyvät yhdeksi tarinaksi, jossa jokaisella ihmisellä on oma roolinsa myös sodan jälkeen.

Pianotunnit on ollut minulla muistaakseni vuoden päivät hyllyllä odottamassa lukemistaan. Aina välillä nostan sen lukupinoni päällimmäiseksi, mutta monta kertaa se on saanut väistyä jonkin muun tieltä. Nyt kuitenkin päätin tähän kirjahyllyssäni lievästi sorrettuun teokseen tarttua, ja olin lukukokemuksesta erittäin yllättynyt. En osaa selittää mitä odotin, mutta näin jälkikäteen ei voi kun ihmetellä kuinka olen antanut tämän odottaa itseään jo vuoden päivät hyllyssäni. Tätä ei voinut jättää kesken. Tätä oli pakko lukea kunnes jokainenkin palanen loksahti paikoilleen. Joissakin asioissa huomasin arvanneeni ennalta oikein, mutta se ei millään tavalla häirinnyt lukukokemusta.

Pianotunnit on tarina nuoresta ja rakastuneesta pariskunnasta, jonka väliin sota tulee. Se on myös tarina nuoresta tytöstä, joka vihdoin uskaltaa elää ja antaa itsensä kasvaa naiseksi. Pianotunnit on myös kuvaus sota-ajan Hongkongista, rakkaudesta, selviytymisestä sekä petoksesta. Sota-ajan kuvaus oli rankkaa ja koskettavaa luettavaa, kuten sodasta kerrottaessa aina on. Kirjailija ei edes yrittänyt sivuuttaa sodan kauheuksia millään tavalla, vaan hän toi rohkeasti esiin sen mitä sota on, ja mitä puolia se voi ihmisissä pahimmillaan näyttää.

Pekka Jaatinen - Kalpeat sotilaat

Täällä kerroinkin, haluavani lukea Pekka Jaatisen Kalpeat sotilaat aiheen rankkuudesta huolimatta. Minulla kävikin tuuri, kun huomasin että kirja oli tullut lähikirjastoni uutuushyllyyn ja nappasin sen muitta mutkitta mukaan.

Kustantaja Johnny Knigan sivuilla teosta kuvataan näin:

"Kalpeat sotilaat on romaani, jonka ihmisiin sattuu niin henkisesti kuin fyysisesti. Se kuvaa koskettavasti, kuinka lyhyt on matka yhteiskunnan ulkopuolelle ja kuinka pitkä tie on takaisin.

Pekka Jaatinen kirjoittaa näkyväksi vaietun aiheen: sodassa huumekoukkuun jääneiden miesten tarinan. Karu kertomus ei tuomitse eikä hymistele, mutta ymmärtää ja auttaa ymmärtämään."

En ole lukenut sotakirjallisuutta juuri lainkaan historiankirjojeni lisäksi, ja tällainen näkökulma on itselleni uusi ja suorastaan pysäyttävä. Sota on vaikea asia josta on hankalaa selvitä ajattelemalla positiivisesti tulevaisuutta, mutta se että joku ei halua sodan jälkeenkään ajatella tulevaisuutta vaan elää mieluummin menneissä tapahtumissa on ahdistavaa luettavaa.

Asser ja Lenne ovat parhaita kaveruksia, jotka molemmat invalidisoituvat sodassa ja jäävät aluksi yskänlääke ja morfiinikoukkuun, ja josta kehkeytyy vakava heroiiniriippuvuus. Sodan loppumisen jälkeen kaverukset ajautuvat yhä syvemmälle synkkään elämään haluamatta edes yrittää tehdä tulevaisuudellensa jotain.

Uskomattominta kirjan tapahtumissa oli se, että harvat tuona aikana tiesivät, että elämänsä ja päänsä voi saada sekaisin muullakin kuin viinalla. Asser ja Lenne aiheuttivat kalpeudellaan kummastusta, mutta koska he eivät haisseet viinalle, ei heihin puututtu sen enempää.

Kirjassa kuvataan kaksikon asteittain kehkeytyvää huumeriippuvuutta sekä sodan jälkeistä elämää Helsingissä, jota oli mielenkiintoista lukea. Etsiessäni tieoa kirjasta tarkemmin, poikkeisin kirjailijan kotisivuilla josta löytyi mielenkiintoista faktaa kirjan taustoista. Jaatinen halusi kirjoittaa aiheesta, joka oli vaiettu ja josta tiettävästi ei oltu aikaisemmin kirjoitettu vaikka huumekoukkuun jääneitä sotilaita oli sodan jälkeen lukuisia. Selvisi, että kirjassa kohtaavat fakta ja fiktio, sillä apuna kirjan teossa on käytetty haastateltavia joilla on aiheesta omakohtaisia kokemuksia, mutta joiden nimiä Jaatinen ei teoksissaan paljasta.

Pidin kirjasta, vaikka se paikoitellen ahdistikin. Pelkkä huume kirjan aiheena on rankka, saatikka sotakuvaus siihen lisättynä. Kirjan lukeminen aiheutti minulle lukuisia kysymyksiä, joita on kuitenkin hankala pistää mihinkään ymmärrettävään muotoon, sen verran vaikuttavaa luettavaa kirja oli. Ainoa miinuspuoli kirjassa mielestäni oli sen suhteellisen nopea loppu, tuntui siltä että Lennen ja Asserin kohtalo käytiin vain muutamalla sivulla läpi vaikka monen muun asian kuvaamiseen oli käytetty enemmän sivuja.