Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalla laidalla

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalla laidalla

Bazar 2017

Suomennos Marja Helanen

Kannen suunnittelu Susanna Appel

Kannen kuvat Getty Images, iStockPhoto, Dreamstime

Englanninkielinen alkuteos To The Bright Edge of the World

Arvostelukappale kustantajalta

"Koin itseni puutteelliseksi sen kaiken edessä. Vasta nyt, kun jätän nämä rannat taakseni, yritän ymmärtää: harmaita jokia, jotka jylisevät alas jäätiköiltä, vuoria & kuusilaaksoja silmänkantamattomiin. Mahtava, selittämätön erämaa. Täällä ihmisten ei anneta milloinkaan unohtaa, että meistä jokaisen henki on hiuskarvan varassa."

Vuonna 1885 everstiluutnantti Allen Forrester määrätään johtamaan retkikuntaa Alaskan Wolverinejoen yläjuoksulle. Matka ei tule olemaan helppo, ja kaikki yritykset kesyttää villi ja koskematon erämaa on tähän saakka päättynyt traagisesti. Allen on juuri mennyt naimisiin rakkaan Sophiensa kanssa joka odottaa parin ensimmäistä yhteistä lasta, kun he joutuvat Alaskan matkan myötä eroon toisistaan. Sophie ei ole kuitenkaan kuka tahansa miestään odottava vaimo armeijan parakkien keskellä, vaan keksii itsellensä tekemistä tuolle ajalle kun odottaa miestään saapuvaksi. Ja se asia on valokuvaus joka aiheuttaakin muissa rouvissa pahennusta. Sophie viettää aikansa mieluummin luonnossa lintuja etsien ja kuvaten kuin teetä juoden ja juoruten. Ero toisista on lopulta henkisesti rankempi kun kumpikaan osasi odottaa, niin kotona Sophien luona on omat kovat aikansa kuten Allenilla Alaskan luonnon keskellä.

Minulle kirjassa tärkeimmäksi nousi lopulta itse Alaska; eksoottinen, kaunis ja arvaamaton Alaska. Kirje- ja päiväkirjamuotoon kirjoitettu kirja vaihtoi kertojaääntä useasti, eikä kaikki kirjoitettu ollut mielenkiintoista, mutta Alaska! Kuinka kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa ei voi kertoa itselleen järjellä, sillä "on jotenkin ylimielistä ajatella, että maailmassa voi kaiken mitata ja punnita tieteellisin välinein." Matkalla Alaskan erämaassa tapahtuu paljon sellaista jota retkikunta ei usko, eikä halua uskoa. Mutta kuinka selittää kaikki kohdalle osuneet suorastaan maagiset tapahtumat? Ei niitä oikein voikaan, sillä "Tästä eteenpäin mikään ei mene valkoisen miehen sääntöjen mukaan. Vanhat tarinat ovat täyttä totta." Kuten matkalla kohdatut intiaanit opastavat.

Maailman kirkkaalle laidalle osottautui paikoitellen todella kiehtovaksi ja vetäväksi romaaniksi, nimenomaan retkiseurueen eteneminen Alaskan erämaassa kietoi täysin omanlaiseensa maailmaan. Mutta siinä sen hienous sitten lopulta olikin. Kokonaisuus ei pysynyt hallitusti kasassa kun mukana oli niin kuvausta historiasta, alkuperäiskansasta, naisten asemasta, luontokuvauksesta, itse seikkailusta, nykyajasta...ja ripaus sitä fantasiaa ja magiaa joka alkuperäiskansojen sukupolvilta toisille liikkuvissa tarinoissa voidaan huomata. Seikkaperäinen kirjeenvaihto nykypäivässä, Sophien valokuvausharrastuksen yksityiskohtaisuus ja lintubongaus kotopuolessa ei jaksanut kiinnostaa kovinkaan paljoa. Vain Alaskan hyytävyys ja armottomuus osui tähän lukijaan. Kauniskantinen kirja kätkee sisälleen Alaskaan sijoittuvan historiallisenkin lukuromaanin, mutta ei tarjoa vahvaa tekstiä kaipaavalle lukijalle paljoakaan. Kirjan loppu tuntuu myös melkoisen lattealta ottaen huomioon millaisen matkan retkikunta tekee.


Helmet-lukuhaaste: 5. Kirjassa liikutaan luonnossa

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni

WSOY 2016

Suomennos Hanna Tarkka

Kansi Martti Ruokonen / Istock

Englanninkielinen alkuteos About Grace, 2004

Arvostelukappale kustantajalta

"Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin - jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä."

Davidin uni on Anthony Doerrin esikoisteos, mutta paremmin hänet muistetaan läpimurtoteoksestaan Kaikki se valo jota emme näe. Sain Davidin unen kustantajalta jo viime vuoden puolella, mutta en ollut varma lukeako lopulta kirjaa kun en kuulunut heihin jotka ihastuivat Kaikki se valo jota emme näe teokseen. Jätin asian kuitenkin hautumaan ja lopullinen syy tarttua kirjaan oli lopulta niinkin yllättävä kuin sen kansi. Tykästyin kauniiseen kanteen sen verran että päätin antaa Doerrille uuden mahdollisuuden.

Alaskalainen hydrologi David Winkler näkee enneunia. Joskus unet kertovat etukäteen pieniä asioita tai kohtaamisia, mutta joskus ne näyttävät kauheita onnettomuuksia. Unet eivät noudata tarkkaa kaavaa ilmestymisestään, mutta yksi tällainen kauhea uni toistuu Davidille joka yö kun hänen ja hänen vaimonsa Sandyn tytär Grace on vastasyntynyt. Pelko on järjetöntä, eikä David lopulta uskalla edes nukkua. David yrittää kertoa vaimolleen tästä unesta mutta Sandy ei halua kuunnella eikä ymmärtää vaan patistaa Davidia lääkärille. Lopulta David ei keksi tilanteeseen mitään muuta ratkaisua kuin paeta. Paeta perheensä luota jotta he kaikki olisivat turvassa.

Tuo pakomatka vie Davidin aina Karibianmerelle asti, jonne hän lopulta asettuu asumaan kahdeksikymmeneksiviideksi vuodeksi. Ja koko tuon ajan hän miettii, onko Grace elossa. Lopulta hänellä on kylliksi rohkeutta matkustaa takaisin kotiin ja selvittää mitä hänen perheelleen on tapahtunut.

Davidin unen kerronta lipuu hiljalleen, hieman unenomaisesti, keinuen Karibianmeren aalloilla ja lämmössä, tippuen hiljaa taivaalta kuin kuusisakaraiset lumihiutaleet Alaskassa. Se on unta ja valvomista, oman itsensä pakenemista ja lopulta kohtaamista. Davidin uni kolahtaa lopulta kovempaa kuin Kaikki se valo jota emme näe.

Toisaalta hurmaannuin kirjasta todella paljonkin, mutta täydelliseksi kirjaa ei pääse mitenkään kehumaan. Kirjan alku on todella vetävä ja ensimmäinen osa menikin yhdessä hujauksessa. Alun psykologinen jännitys ja uhkaavuus lupailee lopulta hyvin erilaista tunnelmaa kuin mitä kirjasta lopulta kuoriutuu. Doerr kirjoittaa kauniisti, ja ihastuin suuresti juuri luonnonkuvauksiin; Karibian kuumuus, Alaskan kylmyys, meri ja lumi. Kerronta oli hyvinkin runollista kun Doerr antoi äänen luonnolle. Muuten kiinnitin huomiota siihen, että luvut ovat tässäkin lyhyitä (kuten siis Kaikki se valo jota emme näe -kirjassakin) mikä pääsee rikkomaan ja herpaannuttamaan itse lukukokemuksesta, välillä todella pahastikin. Lisäksi ihmettelin kirjailijan valintaa käyttää Davidista puhuttaessa vain sukunimeä, Winkleriä, vaikka kaikkien muiden kohdalla käytettiin etunimiä.

Se, oliko Davidin pako Karibialle lopulta erityisen uskottava, oli mielestäni koko ajan hyvin kyseenalainen. Varsinkin, kun David vain jämähti elämään johon pakeni, eikä selvittänyt asioita. Ja sitten pitkä matka takaisin kotiin saa paljon lisää sivuja ja puuduttavaa matkakertomusta. Ja kuitenkin sinne väliin osuu kaunista ja runsasta luonnonkuvausta joka pääsee ihastuttamaan.

Epäuskottavuuksia kirjassa riittää, joten Davidin uni jää minulle siis ristiriitaiseksi, erilaiseksi, runsaaksi mutta silti paikoitellen hyvin ihastuttavaksi lukukokemukseksi.


Helmet-lukuhaaste: 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
Gummerus 2016

Suomennos Outi Järvinen

Englanninkielinen alkuteos The Quality of Silence

E-kirja
Arvostelukappale kustantajalta

Pitkästä aikaa kirja, jonka olisin halunnut jättää kesken. Ja olisinkin, ellen olisi erikseen pyytänyt kirjaa luettavakseni. Olen aiemmin lukenut Luptonilta kirjat Mitä jäljelle jää ja Sisar joista muistan varsinkin ensimmäiseksi mainitusta pitäneeni kovasti. Siksi Hiljaisuuteen hävinneet olikin todella suuri pettymys.

Kymmenvuotias kuuro Ruby matkustaa äitinsä Yasminen kanssa Alaskaan etsimään Rubyn kadonnutta isää Mattia. Matt on lähtenyt Alaskaan luontokuvaamaan eläimiä, mutta kylä johon hän on majoittunut, on palanut maan tasalle. Kaikki yrittävät sanoa poliisia myöten että eloonjääneitä ei ole, lisäksi Mattin vihkisormus sekä puhelin on löydetty kylästä jäännösten keskeltä. Toivoa ei ole.

Yasmine on kuitenkin vuorenvarma että Matt on elossa, samoin Ruby. Poliisi ei suostu uskomaan heitä, joten Yasmine päättää toimia yksin. Hän aikoo tyttärensä kanssa päästä tuohon pieneen alaskalaiseen kylään etsimään Mattia keinolla millä hyvänsä, ja näin rekkamatka Alaskan halki saa alkunsa.

Kirjaa kuvataan ja markkinoidaan hyytäväksi trilleriksi. Ja koukuttavaksi sellaiseksi. Minä en kokenut kirjaa niin, sillä tarina ei tuntunut missään vaiheessa lähtevän lentoon. Jännittävintä (ja parasta) kirjassa oli Alaska, se on niin kertakaikkisen armoton pientä ihmistä kohtaan että sitä voi olla vaikea käsittää. Äidin ja tyttären suhdetta oli paikoitellen kuvattu myös erittäin kauniisti.

Takkuilin ensimmäisten sadan sivun kanssa useita päiviä. Jaksoin vain ihmetellä miten jaksan kirjan lukea loppuun. Sivutolkulla rekan kyydissä matkustamista, ja vasta lopussa alkoi tapahtua. Ei minulle koukuttavan trillerin ominaispiirteitä. Oli myös muutamia asioita jotka lopulta ärsyttivät kirjassa suunnattomasti. Yksikin juonenkäänne oli niin epäuskottava että se alkoi vaikuttaa pahasti lukukokemukseen: jos ei ole koskaan ennen ajanut rekkaa, kuinka mahdollista on ykskaks keskellä armottomia Alaskan jäisiä teitä hypätä puikkoihin ja lähteä ajamaan? Ja tiedättehän, kun jokin asia alkaa kirjassa ärsyttämään, niin siitä ei tahdo päästä yli millään.

Aina joskus kohdalle osuu totaalisia huteja, ja Hiljaisuuteen hävinneet oli minulle sitä. Vaikka lukukokemus ei ollut mieleen minulle, löytyy positiivisempiakin arvioita esimerkiksi Leena Lumilta, Kaisa Reetalta ja Annikalta.

Eowyn Ivey - Lumilapsi

Eowyn Ivey - Lumilapsi (The Snow Child 2012) Bazar 2013. 

Suomennos Marja Helanen

Kannen kuvitus Alessandro Gottardo (Shout)

Suomenkielinen kansi Susanna Appel

""Vaimo, menkäämme pihalle talon taakse tekemään pieni lumityttö. Kenties hän herää henkiin ja rupeaa meille pieneksi tyttäreksi."
"Mieheni", vanha nainen sanoo, "ei sitä tiedä miten käy. Mennään vain pihalle tekemään pieni lumityttö.""
- Arthur Ransome, Pieni lumentytär

Näin alkaa kirjan ensimmäinen osa, josta alkaa Jackin ja Mabelin ihmeellinen tarina Alaskan villissä ja karussa maisemassa. Jack ja Mabel ovat lapseton pariskunta, joka on muuttanut 1920- luvun Alaskaan pakoon suruaan ja uskoa uuden elämän aloittamisesta. Suru on kuitenkin ajanut pariskuntaa erilleen, ja Alaskan julmuudessa Jack raataa pellolla pariskunnan elannon eteen kun taas kotona Mabel kärsii yksinäisyydestä ja epätoivosta.

Eräänä iltana, pitkän ja synkän syksyn jälkeen maahan sataa lumi. Lumen tulo saa Mabelissa ja Jackissa aikaan hetkellisen ilon, ja lumen tuoma toivo saa heidät pihalle tekemään lumesta tytön jolle Mabel pukee punaisen kaulaliinan ja lapaset. Aamulla lumilapsi punaisine kaulaliinoineen ja lapasineen on kuitenkin poissa, mutta metsästä ilmaantuukin oikea pieni tyttö kettu kannoillaan heidän elämäänsä.

Tyttö on nimeltään Faina. Kukaan ei ole koskaan nähnyt tyttöä, mutta siellä, keskellä Alaskan villiä luontoa asuu ja metsästää tuo pieni ja kaunis tyttölapsi. Vähitellen Jack ja Mabel alkavat ymmärtämään tyttöä ja tutustuessaan tyttöön alkavat rakastaa tätä kuin omaa lasta jota heille ei koskaan suotu. Fainan myötä elämä muuttuu valoisammaksi ja myös Mabel ja Jack löytävät jälleen toisensa, muistavat miksi toisiinsa rakastuivat.

Lumilapsi on kaunista luettavaa, ja Alaskan luonto tulee lähelle lukijaa. Ivey kuljettaa tarinaa hitaasti mutta vangitsevasti, arkinen aherrus peltotöissä ei missään vaiheessa puuduta. Tämä kiireetön kerronta on taidokasta, ja Ivey kuvaa myös vahvasti Alaskan ankaraa ja kaunista luontoa. Alaska tulee niin iholle, että sinne alkaa väkisinkin haaveilla.

Lumilapsen olen halunnut lukea jo pitkän aikaa, heti kun luin siitä ensimmäisen arvion. Vaikka viihdyin tämän taidokkaan romaanin parissa, alun lumoavuus lässähtää loppua kohden. Kirjan ensimmäinen ja toinen osa olivat onnistuneita ja ihastuttavia, mutta kolmas ja viimeinen osa ei saanut minua vakuuttuneeksi. En karsasta aikuisten satuja, enkä uskokaan että hienoinen pettymys tästä johtuukaan, mutta kuten sanottua, lumoavuus ei riitä täysin loppuun saakka.

Iveytä luen mielelläni jatkossakin. Luminen Alaska on kiehtova ja eksoottinen miljöönä. Tässä tarinassa se on oikeastaan kuin yksi henkilöistä. Sain muuten itselleni taas muistutuksen, kun eräässä kohdassa mainitaan Jack Londonin Valkohammas: olen halunnut lukea kirjan jo kauan!