Sarah Waters: Parempaa väkeä

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Tammi 2015, Keltainen kirjasto

Suomennos Helene Bützow

Englanninkielinen alkuteos The Paying Guest, 2014

Kansi Tuija Kuusela

Arvostelukappale kustantajalta

1920- luvun Lontoo, elämä maailmansodan jälkeen. Frances Wray ja tämän äiti ovat kokeneet sodan muutokset kipeästi tahoillaan, perheen isä ja pojat ovat kuolleet ja jättäneet jälkeensä velkoja, ja Francesin on pakko jäädä äitinsä luokse rapistuvaan taloon yrittäen unohtaa tulevaisuuden haaveensa. Talousvaikeudet ajavat äidin ja tyttären epätoivoiseen tekoon: vuokralaisten majoittamiseen talon yläkertaan. Champion Hillin hienostoalueella se on melkoisen häpeällistä. Eikä palvelijoitakaan ole talossa, joten Frances hoitaa kaiken itse.

Yläkertaan muuttaa Barberin pariskunta, joka on vauhdikas ja äänekäs. Leonard on vakuutusvirkailija ja Lilian muodikas kotirouva. Frances suhtautuu aluksi ynseästi ja varauksella pariskuntaan, mutta vähitellen hänen ja Lilianin välille syntyy suhde, jolla on tuhoisat seuraukset. Ja silti, Frances tuntee olevansa enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin.

En ole pitkään aikaan ollut niin pettynyt tuhlattuun aikaan jonka tämän kirjan lukemiseen käytin. Kirja on melkoinen paksukainen yli 500 sivullaan, joten lukemiseen kului hetki aikaa. Kirjan alku vei mukanaan, ja ihastuin ajankuvaan. Keskivaiheilla kirjan tempo hidastui ja tuntui junnaavan paikoillaan. Tuntui, että tiivistämisen varaa olisi ollut. Jossain vaiheessa teksti alkoi jälleen vetämään, mutta loppuratkaisu...huoh.

Olen lukenut aikaisemmin tässä kesällä Watersin Yövartion, jossa oli kyllä melko nerokas rakenne sen edetessä väärinpäin, nykyhetkestä menneisyyteen, mutta jätin kirjasta bloggaamatta koska en yksinkertaisesti keksinyt siitä mitään sanottavaa. Kirja ei säväyttänyt minua millään tavalla. Parempaa väkeä antoi odottaa paljon enemmän mutta Waters tarjoili minulle jälleen pettymyksen.

Tunnelma Paremmassa väessä oli kyllä paikoitellen hyvin tiheä ja kiihkeä, Waters osaa luoda hahmoillaan uskottavan tunnelman ja yllättääkin. Henkilöiden sielunmaisema ja kamppailu omantunnon kanssa tuntuivat todellisilta, mutta lopussa tarttui mukaan jo ärsytyskin. Olin kyllästynyt Lilianiin, olin kyllästynyt Francesiin.

Tartuin kirjaan lukematta sen kuvausta tarkemmin joten kirjan juoni itsessään oli melko yllätys. Tämän kirjan lukemisen jälkeen en voi kuin miettiä, että uskallankohan vielä lukea Kobossani majailevan Vieras kartanossa, vai petynkö ja tuhlaanko aikaani? Parempaa väkeä ei tarjoillut minulle tällä kertaa parempaa luettavaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014

Kansi Timo Numminen

Vuoden 2014 Finlandia-ehdokas

"Jelena ja Ilja lähtivät kävelemään kohti porttikäytävää, mutta minä seisahdin kivikuilun pohjalle ja katselin luentosaleista ja asuntolahuoneista loistavia sähkövaloja ja jouduin yllättäen siihen tilaan, joka oli useinkin tullut minuun lapsena: ihmettelin, minäkö tässä olen ja tämäkö on se maailma jossa minun kuuluu elää. Lapsena olin aina ajatellut, että oli päästävä pois, suuremmille aloille, kaupunkiin. Ja tänne se toive oli minut tuonut. Taivas oli pala tummaa huopaa kuilun yllä, viemäri huokaili jalkojeni juuressa ja äkkiä minä kaipasin puita jotka kasvavat vapaina, eivät vartioituina takorauta-aitojen takana."

Ilja ja Klara matkaavat kohti unelmiaan ja aatteitaan sukset jalkojensa alla pois Suomesta, kohti vapauden valtakuntaa jossa he voisivat elää unelmiensa elämää. Eivätkä he koskaan enää palaisi Suomeen. Neuvostoliitosta, tuosta uudesta ja uljaasta maasta, tulisi nyt heidän kotinsa. Nuori aviopari muuttaa nimensä ja vaihtaa kielensä, kaiken he jättävät taakse edes hyvästejä sanomatta. He kiintyvät kaupunkiin, joka ei kiintymykseen vastaa. Ja kun Petrogardista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä. Tuo kuumeinen kaupunki, jonka kaduilla harhailevat tuhannet ja taas tuhannet nälkää näkevät orvot lapset, ei jää yhtä ihmistä itkemään.

Se on joskus niin ihmeellistä, että saa käteensä ihan vahingossa kirjan jota ei ollut alunperin ajatellut edes lukevansa. Sitten käy niin, että kirja vie niin mukanaan ettei ymmärrä miksi oli koskaan edes ajatellut jättävänsä tämän helmen lukematta. Graniittimies oli voimakas lukukokemus joka jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kähkönen kuvaa tarkkanäköisesti ja herkästi sen, kuinka unelmat särkyvät ja kuinka pettymys tulevaisuutta kohtaan muuttaa ihmistä. Kuinka utopiasta tulee dystopiaa. Kuinka kaikki romahtaa, eikä uusi elämä tarjoakaan sitä mitä sen piti. Kuinka ihmiset nousevat toisiaan vastaan, kuinka ennen niin elinvoimaiset ihmiset muuttuvat.

"Panin hatun päähäni ja liikahdin kohti ovea. Katseeni tarttui olentoon, joka häivähti korkean peilin kultaisissa kehyksissä. Kasvot kuin vainotulla eläimellä. Seisahduin. Takinkauhtana, kuluneet kengät, sateissa lionnut pikkuinen hattu. Naama kuin itsensäkieltäjällä ja ilonpilaajalla. Sivelin poskeani ja kurja hahmo matki minua. Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?

 Missä ne tytöt olivat, piilossa minun sisälläni, kaikukalliosta kimpoavana nauruna, lauluna, huutona metsän takaa."

Kirjan alku on Klaran äänellä kerrottu. Loppuosassa pääsevät muutkin kirjassa esiintyneet henkilöt antamaan oman näkemyksensä ja kuvailunsa tuon ajan tapahtumiin. Pidin molemmista näkökulmista, näin kirjasta tuli vielä moniäänisempi.

Sirpa Kähkönen on ollut minulle ennen tätä tuntematon kirjailija, ja nyt Graniittimiehen lukemisen jälkeen olen kysynyt itseltäni miksi. Miten minulta on jäänyt tutustumatta tällainen upea kirjailija, joka vangitsi minut kirjansa ääreen niin täysin? Graniittimies oli minulle upea lukukokemus, ja nousi vielä näillä viime metreillä parhaaksi kotimaiseksi teokseksi.

Parhaissa kirjoissa on aina se ongelma, etteivät omat sanat tahdo aina riittää kuvailemaan sitä mitä on juuri lukenut. Kaikki mitä kirjasta kirjoittaa, ei anna sille riittävää oikeutta. Minulle Graniittimies oli täydellinen kirja, kaikki siinä oli niin vahvaa ja vangitsevaa. Se on niin hyvä, etten tahdo saada aloitettua uutta kirjaa ollenkaan. Miksi se sitten kiehtoo niin kovasti? Paitsi että Kähkönen kirjoittaa hyvin, tarinalla on vetovoimaa. Vielä kertaakaan en ole lukenut tarinaa, jossa joku lähtisi Suomesta rajan toiselle puolelle vapaasta tahdostaan ja myös vakaasta uskomuksesta. Että vainot ja kurjuus olisi suomalaisen silmin kerrottua. Koska historian tuntee, ja sen kuinka tuon mahtavan valtion kävi, on kirjassa heti alussa läsnä pahaenteinen vire tulevasta. Vaikka tietää, ettei tässä tarinassa ole onnellista loppua, sen haluaa silti lukea.

Toistankohan muuten itseäni, viime vuonna luin tähän samaan aikaan niin ikään Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin Jokapäiväinen elämämme. Samoilla teemoilla mennään siis tänäkin vuonna.

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu

Jamie Ford: Kiinalainen kehtolaulu

Karisto 2014

Suomennos Leena Perttula

Englanninkielinen alkuteos Songs of Willow Frost

"William ei tiennyt, mikä oli totta ja mikä illuusiota. Hän oli rakennellut kuvitelmia mielessään vuosikaudet, perustanut ne muistoille ja puolitotuuksille, sekoittanut niihin toiveita ja haaveita. Kaiken aikaa hän oli uskonut, että hänen äitinsä oli kuollut; sen sijaan hän olikin itse kuollut äitinsä silmissä - hylätty ja sisar Brigantin sanojeen mukaan myös unohdettu."

William Eng on 12-vuotias amerikankiinalainen poika, joka elää orpokodissa 1930- luvun Seattlessa. Isäänsä hän ei muista koskaan tavanneensa, ja äitinsä hän on nähnyt viimeksi viisi vuotta sitten. Silloin, kun kaikki muuttui ja hän joutui orpokotiin. Orpokodissa on kova kuri ja järjestys, ja kaikilla pojilla on samana päivänä syntymäpäivä. Tuona kyseisenä syntymäpäivänä orpokodin pojat pääsevät muurien toiselle puolelle sisarien tarkkojen silmien alla elokuviin. Jo pelkästään ulkomaailmaan pääsy tuntuu huikealta, mutta valkokankaan äärellä William vasta mykistyykin: hän on täysin varma, että elokuvassa esiintyvä nainen, Willow Frost, on hänen äitinsä.

William ei saa rauhaa näkemästään, ja karkaa parhaan ystävänsä kanssa orpokodista löytääkseen äitinsä. Tuolla matkalla Williamille selviää paljon menneisyydestä, joka ei ole ollut helppo. Äidin elämäntarinasta huokuu surua, uhrauksia, mutta myös rakkautta. Elämä ei ole aina hyvä, eikä kaikki niin yksinkertaista. Kaikille ei ole vaihtoehtoja, ja joskus on valittava se pienempi paha.

Kiinalainen kehtolaulu on toinen lukemani kirja Jamie Fordilta, aikaisemmin häneltä on ilmestynyt Hotelli Panama josta pidin. Siksi olin kiinnostunut lukemaan myös tämän uutuudenkin. Kirjan alussa en ollut ihan varma kehkeytyykö tästä mitään maata mullistavaa, sillä pelkäsin kirjan olevan liian ennalta-arvattava ja naiivikin. Juoni kuitenkin alkoi vetämään ja kiinnostukseni heräsi kun päästiin avaamaan menneisyyden verhoja.

Kirjassa on kaksi aikatasoa, 1920- ja 1930- luku. Erityisen tyytyväinen olin siihen ratkaisuun, ettei ajanjaksolta toiselle hypitty joka toisella luvulla, vaan keskityttiin pitkäjaksoisesti yhteen hetkeen. Näin lukijankin on helpompi elää kirjan mukana.

Kiinalainen kehtolaulu on surullinen ja traaginen kirja. Se herättää myös vihaa: naimattomalla naisella on ollut todella huonot eväät selvitä tuohon aikaan, varsinkin jos omaa vähänkään etnistä taustaa. Williamin äidin kohtalo ja kärsimykset tuntuivat niin epäoikeudenmukaisilta paikoitellen kestää.

"Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Kaikki paha jatkaa loputtomiin."

Eowyn Ivey - Lumilapsi

Eowyn Ivey - Lumilapsi (The Snow Child 2012) Bazar 2013. 

Suomennos Marja Helanen

Kannen kuvitus Alessandro Gottardo (Shout)

Suomenkielinen kansi Susanna Appel

""Vaimo, menkäämme pihalle talon taakse tekemään pieni lumityttö. Kenties hän herää henkiin ja rupeaa meille pieneksi tyttäreksi."
"Mieheni", vanha nainen sanoo, "ei sitä tiedä miten käy. Mennään vain pihalle tekemään pieni lumityttö.""
- Arthur Ransome, Pieni lumentytär

Näin alkaa kirjan ensimmäinen osa, josta alkaa Jackin ja Mabelin ihmeellinen tarina Alaskan villissä ja karussa maisemassa. Jack ja Mabel ovat lapseton pariskunta, joka on muuttanut 1920- luvun Alaskaan pakoon suruaan ja uskoa uuden elämän aloittamisesta. Suru on kuitenkin ajanut pariskuntaa erilleen, ja Alaskan julmuudessa Jack raataa pellolla pariskunnan elannon eteen kun taas kotona Mabel kärsii yksinäisyydestä ja epätoivosta.

Eräänä iltana, pitkän ja synkän syksyn jälkeen maahan sataa lumi. Lumen tulo saa Mabelissa ja Jackissa aikaan hetkellisen ilon, ja lumen tuoma toivo saa heidät pihalle tekemään lumesta tytön jolle Mabel pukee punaisen kaulaliinan ja lapaset. Aamulla lumilapsi punaisine kaulaliinoineen ja lapasineen on kuitenkin poissa, mutta metsästä ilmaantuukin oikea pieni tyttö kettu kannoillaan heidän elämäänsä.

Tyttö on nimeltään Faina. Kukaan ei ole koskaan nähnyt tyttöä, mutta siellä, keskellä Alaskan villiä luontoa asuu ja metsästää tuo pieni ja kaunis tyttölapsi. Vähitellen Jack ja Mabel alkavat ymmärtämään tyttöä ja tutustuessaan tyttöön alkavat rakastaa tätä kuin omaa lasta jota heille ei koskaan suotu. Fainan myötä elämä muuttuu valoisammaksi ja myös Mabel ja Jack löytävät jälleen toisensa, muistavat miksi toisiinsa rakastuivat.

Lumilapsi on kaunista luettavaa, ja Alaskan luonto tulee lähelle lukijaa. Ivey kuljettaa tarinaa hitaasti mutta vangitsevasti, arkinen aherrus peltotöissä ei missään vaiheessa puuduta. Tämä kiireetön kerronta on taidokasta, ja Ivey kuvaa myös vahvasti Alaskan ankaraa ja kaunista luontoa. Alaska tulee niin iholle, että sinne alkaa väkisinkin haaveilla.

Lumilapsen olen halunnut lukea jo pitkän aikaa, heti kun luin siitä ensimmäisen arvion. Vaikka viihdyin tämän taidokkaan romaanin parissa, alun lumoavuus lässähtää loppua kohden. Kirjan ensimmäinen ja toinen osa olivat onnistuneita ja ihastuttavia, mutta kolmas ja viimeinen osa ei saanut minua vakuuttuneeksi. En karsasta aikuisten satuja, enkä uskokaan että hienoinen pettymys tästä johtuukaan, mutta kuten sanottua, lumoavuus ei riitä täysin loppuun saakka.

Iveytä luen mielelläni jatkossakin. Luminen Alaska on kiehtova ja eksoottinen miljöönä. Tässä tarinassa se on oikeastaan kuin yksi henkilöistä. Sain muuten itselleni taas muistutuksen, kun eräässä kohdassa mainitaan Jack Londonin Valkohammas: olen halunnut lukea kirjan jo kauan!